Kitabı oku: «Aumolan emäntä: Novelli», sayfa 6

XVIII

Helena ja Valpuri katselivat akkunasta kujalle ja näkivät Esan tulevan, ja hänen rinnallaan astui vaimonpuoli, jonka he kohta tunsivat Silpon Laurin vaimoksi. Kuoleman kalpeus peitti Helenan posket ja hän oli pyörtymäisillään. Käskettyään Valpurin tuoda hänelle vähän raitista vettä, hän tointui kiihoitetusta mielentilastaan ja astui portaille, heti johtaakseen asiain menoa miten parhaiten voi.

"Tämä vaimo", alotti Esa puheensa, "sanoo itsellään olevan asiata sinulle, eikä tahdo sitä minulle ilmoittaa. Niinkuin tiedät, en minä milloinkaan ole udellut yksityisiä asioitasi, kummastelenhan vaan, mitä sinun ja Silpon Laurin välillä mahtanee olla, sillä Laurin asiaksi hän sanoo sanottavaansa".

"Se on vähäinen asia vaan", virkkoi Helena, "jos suot, niin kohta lähetän tämän vaimon takaisin".

"Tee kuten tahdot", virkkoi Esa ja meni sisälle.

"Sano miehellesi", lausui kiiruusti Helena, "että hän liian vapaasti käyttää sitä oikeutta, jonka hänelle olen suonut. Nyt jo hän vaatii uutta – ja näin varomattomasti! Tällä kertaa ei minun sovi antaa mieheni läsnäollen, vaan ensi tilassa lähetän teille. Jää hyvästi!"

Näin puheli Helena vaimolle puoleksi ajattelematta, sillä koko hänen ajatuksensa koski sitä, miten häh selittäisi asian Esalle.

Vaimo lähti pois. Helena seisoi hetken miettien. Sitten hän meni sisälle.

"Tuommoisen roskaväen kanssa on pääsemättömissä!" jupisi Helena ikäänkuin itselleen, vaikka tarkoitus oli, että Esaki sitä kuulisi. "Kun heille kerran antaa vähän, niin he sitte ovat aina kärttämässä. – Vaan minä käskin vaimon mennä enkä antanut mitään", hän lisäsi kovemmalla äänellä.

"Jopa on Laurinki ylpeys masentunut, kun kerjätä täytyy", virkkoi Esa. "Mun puoleeni ei hän uskalla kääntyä, sillä hän tietää, ett'en häntä suvaitse. Oletko useinki häntä auttanut?"

"Yhden ainoan kerran vaan", virkkoi Helena.

"Armeliaisuus on hyvä asia, kun sitä oikein harjoitetaan", sanoi Esa. "Vaan tässä tapauksessa luulen olevan viisainta, että ei totuteta tuota ilkiötä juoppoa saamaan ilmaiseksi. Tehköön työtä, sitten voidaan antaa. Roteva, terve mies hän on".

"Se on totta", sanoi Helena, joka tuskin voi salata mieltymystään, kun asia näin onnellisesti päättyi. "Mutta nyt meillä on vähän ikävä asia ilmoitettava", jatkoi Helena, katsoen Valpuriin. "Äsken täällä kävi Pilveisen Sofia ja Hannu, ja Sofia tuli valittamaan, ettei nuorten väli ole niinkuin kihlattujen pitäisi oleman ja kysyi meiltä syytä ja neuvoa siihen. Me päätimme odottaa, kunnes saamme kuulla sinun lauseesi".

"Ei ole tarvinnut liian terävää silmää, huomatakseen, että asia valitettavasti on, niinkuin Sofia on sanonut", virkkoi Esa, nojaten otsansa kämmentään vastaan. "Hyvin vastahakoisestihan myönnyin Sofian esitykseen kaksikymmentä vuotta taapäin. Muistan silloin sanoneeni: 'tahtoisitko heitä pariskunnaksi, vaikka he vihaisivatki toisiaan?' ja Sofia vastasi jotenki niin, että hän kyllä pitäisi huolen siitä, että he rakastaisivat toisiaan. Eikö ollut se niin?"

"Niin sinä sanoit ja niin Sofia sanoi", virkkoi Helena.

"Sanoinpa myöski: 'onnettomuus lankeaa sinun päällesi, jos tämä liitto vie onnettomuuteen'".

"Kyllä se oli niin", todisti Helena.

"Mutta sinä pyysit minua tuohon esitykseen suostumaan", virkkoi Esa.

"Se on totta", sanoi Helena hämillään. "En voinut aavistaa – " "Järkevintä on aina olla suostumatta siihen, jota ei voi aavistaa", virkkoi Esa vähän tyytymättömästi.

Nyt seurasi äänettömyys, jota kesti hyvän aikaa.

"Sinä et siis, Valpuri, rakasta häntä?" kysyi Esa Valpurilta, joka punoittaen istui akkunan ääressä.

"Me olemme niin eriluontoiset, ett'emme voi tulla onnellisiksi", virkkoi Valpuri. "Hän on usein loukannut minun pyhimpiä tunteitani ja ehkä olen minä tehnyt samoin hänen suhteensa". Lähestyen Esaa, hän lisäsi: "Oi, rakas isäni, älkää suostuko tuohon liittoon, koska jo sitä solmitessa puolittain olitte sitä vastaan".

"Valitettavasti minä vihdoin ehdottomasti myönnyin, kun Sofia ei tahtonut kuulla mistään ehdoista. On kuitenki kamalata tuolla tavalla myydä lastensa tulevaisuus! Ah! kuinka kadun, ett'en ollut jäykempi niinkuin nyt oisin. Vaan kaksikymmentä vuotta olen sen ajan jälkeen kerennyt ihmiskuntaa tutkia".

Hetken ääneti oltuaan Esa jatkoi: "Niin, mitä siis nyt on tekeminen? Lupausta on vaikea rikkoa ja kahden onnettomuuteen on vielä vaikeampi suostua. Voisinhan sanoa: hoitakoon Sofia asian, kun hän lupasi pitää huolta siitä, että nuoret toisiinsa mieltyvät; vaan vähäinen lohdutus siitä olisi. En siis ensi aluksi tiedä muuta kuin jättää asiain meno sikseen; ehkä joku sattumus voisi muutoksen aikaan saada".

"Sitä sattumusta ei taida tulla", virkkoi huo'aten Helena.

"Ei se ole mahdotonta", virkkoi Esa painavasti. "Kuitenki en tahdo olla käyttämättä kaikkia tilaisuuksia, jotka voivat tarjoutua, saadakseni tuon luonnottoman liiton ehkäistyksi", hän lisäsi, akkunasta silmäillen uhkaavata taivasta.

Ilma oli koko päivän ollut helteinen. Nyt iltamalla alkoi kuulua ukkosen majesteetillista ääntä. Häikäiseviä leimauksia välähti aina tiheämpään raskaista pilvistä. Helena ja Valpuri menivät kamariinsa, pannakseen levolle. Kumpikin oli päivän kuluessa ollut kiihotetussa tilassa ja siis heidän hermostonsa oli tavallistaan arempi. He istuivat vuoteensa laidalla ja katselivat pelvolla leimauksia ja virtana taivaasta valuvata sadetta. Muuan kymmenkunta syltää heistä seisova kaunis riippakoivu, jota Helena enin ihasteli kaikista puista Aumolassa ja nimitti omaksi puukseen, joutui ukon-ilman uhriksi ja meni pirstaleiksi. Helena lausui tästä Valpurille pahan aavistuksen; vaan Valpuri koetti lohduttaa levotonta.

Sydän-yön aikana ilma vihdoin asettui. Silloin vasta Helena ja Valpuri pääsivät levolle ja edellinen päätti heti aamulla lähteä Silpon Laurin puheille ja asettaa suhteensa tuohon ilkeään mieheen, josta hänen kohtalonsa aivan riippui, luotettavammalle kannalle kuin tähän saakka.

XIX

Seuraavana aamuna, kun Aumolan isäntä ja emäntä nousivat, kuulivat he porstuasta pahaa elämää. Silpon Laurin ääni kuului sieltä. Hän pyrki väkisten sisälle ja sanoi tahtovansa puhutella emäntää. Muuan renki koetti estellä päihtynyttä sisälle pääsemästä. Tästä vastustelemisesta vielä enemmän hurjistuneena Lauri huusi ja elämöi niin, että Esa vihdoin avasi pirtin oven ja käski Laurin tuossa tuokiossa painua tiehensä, muutoin hän saisi tuntea mitä moinen meluaminen maksaa.

Silpon Lauri, joka oli aivan päissään, rupesi vielä enemmän äyäämään, kunnes Esa vihastuneena astui porstuaan, otti Laurin niskasta kiinni ja heitti hänet koppina pihalle.

Helena seisoi kuin naulattuna kamarin lattialla. Kun hän näki Laurin keijahtavan pihalle, hän vihdoin pääsi liikkumaan, riensi porstuan läpi pihalle ja kuiskasi Laurille; "Jumalan nimessä, mitä ajattelet! Älä tee minua onnettomaksi!"

"Eilen vaimoni lähetettiin täältä tyhjillä terveisillä ja tänä päivänä minut heitetään kartanolle. Semmoista nuhtelua en aio sietää. Minä ilmoitan kaikki".

"Herran nimessä, ole hiljaa!" virkkoi Helena.

"Minä en ole hiljaa!" huusi Lauri. "Minua on loukattu sisimmäiseen sydämmeen ja minä tahdon kostaa".

"Pyydä mitä tahdot, kun vaan olet hiljaa", rukoili Helena käsiään väännellen ja katsellen taakseen, näkisikö Esa hänen tuskansa.

"Miks'ette minua ole kohdelleet kuin ihmistä", huusi Lauri. "Kyllä nyt taas olette nöyrä, kun uhkaan ilmoittaa kaikki".

Esa oli juuri astunut porstuaan ja kuuli viimeiset sanat. Hän astui pihalle ja sanoi Laurille: "Korjaa kohta luusi täältä! Mitä sinä höpiset ilmoittamisesta?"

"Hän on järjeltään", virkkoi tuskissaan Helena. "Oi, toimita hänet kohta pois täältä!"

"Vai niin, sinä suopea emäntä! Kyllä minä lähden, vaan ensin valmistan sinulle lähtiäiset, kosk'et minulle tarjoa mitään muuta kuin sanoja", kähisi Lauri ja nousi seisomaan. "Nyt minä lähden täältä. Ei kunnian kukko laula sille vaimolle, joka on varastanut toiselta lapsen, kun ensin on maannut omansa kuoliaaksi".

Kaikki elon väri katosi Helenan kasvoista. Hänen käsivartensa vaipuivat hermottomina alas, kun hän koetti ottaa portaiden syrjäpuusta kiinni ja hän lankesi portaiden alimmaiselle astuimelle istumaan.

"Helena, mikä sinua vaivaa?" huudahti Esa ja riensi vaimonsa luo. "Mitä tämä merkitsee?"

Samassa tuli Valpuri juosten portaille.

"Oi äiti, äiti! Mikä teitä vaivaa?" huudahti Valpuri, polveutuen Helenan viereen.

"Häntä vaivaa se, ett'ei hän ole sinun äitisi", sanoi Silpon Lauri, joka oli tyyntynyt vihastaan ja nyt taas tavallisella, pistävällä tavallaan rupesi puhumaan. "Jos joku sitä epäilee, niin minä ja Leiviskän Sakari sen todistamme valallamme. Heijuu!"

Nyt hän läksi astumaan, laulaen:

 
"Ei auta viipyä,
Sillä laivat on rannalla;
Mun täytyypi lähteä sotaan
Isänmaatani varjelemaan".
 

"Helena! Mitä Jumalan nimessä tämä tietää?" virkkoi Esa, tirkistellen kalpeaan vaimoonsa. "Tuo kamala huhu taaskin soipi korviini".

"Minä olen kipeä – viekää minut sisälle", änkytti Helena, painaen kättään sydäntä vastaan.

Esa ja Valpuri taluttivat onnetonta sisälle, jossa hän vaipui vuoteelle.

Siinä hän lepäsi hetken, levottomasti heitellen itseään edestakaisin; sitten hän hyökkäsi ylös Valpurin luo, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja virkkoi: "He ovat kaikki liittouneet ryöstämään minulta sinut. Vaan eivät he sinua saa, eivät!"

"Mutta tuo kamala huhu?" sanoi Esa, joka, kuullessaan vaimonsa puheen, heräsi ikäänkuin unesta. "Sinun täytyy jotenkin selittää se asia. Sinä olisit pettänyt meitä molempia! Puhu, puhu!"

"Mitä äitivainajani mahdollisesti on puhellut, siihen perustuu tuo huhu. Hän oli viime vuorokauden houriossa ja silloin kerrotaan lesken käyneen hänen luonaan – niin – ja näinhän minä itse lesken makaavan äitivainajani kamarinlattialla, josta renki hänet korjasi – "

"Ja mitenkä olisi anoppini juuri tuonkaltaista houreissaan puhunut?" virkkoi Esa, tarkasti silmäillen vaimoaan.

"Tiedänkö minä, miksi joku hourailee niin, toinen näin", virkkoi Helena malttamattomasti.

"Mutta jos Silpon Lauri ja Leiviskän Sakari todistavat" – "Silpon Lauri!" huudahti Helena. "Tuommoinen juoppo ja roisto! Luuletko hänen todistuksensa kelpaavan oikeuden edessä?"

"Vaikkapa hän on juoppo ja roisto, ei häntä ole ennen sakoitettu ja siis hänen lauseensa kelpaa", sanoi Esa.

"Vai niin! Näyttää siltä kuin sinua lohduttaisi se, että minua saadaan oikeuteen", virkkoi Helena katkerasti.

"Siinä olet aivan väärässä", sanoi Esa, luoden surullisen silmäyksen Helenaan. "Mutta minä vaadin, että tulet puhdistetuksi tuosta kamalasta syytöksestä, jos et muutoin, niin oikeuden edessä. Kun olet syytön, sinun ei tarvitse peljätä julkisuutta".

"Rakastatko minua?" kysyi Helena, katsoen vakavasti mieheensä.

"Miksi sitä kysyt?" vastasi Esa.

"Siksi, että haluan tietää, rakastatko minua vai etkö. Jos minua rakastat, niin et ota korviisi mailman kulkupuheita, et salli kummankipuolisen luottamuksemme, joka kolmattakymmentä vuotta on pysynyt aivan rikkomatonna, hetkisen ilkeyden ja kateuden aikaansaaman häiriön kautta tulla rikotuksi. Mutta jos et minua rakasta – no niin – mene silloin etsimään niitä, jotka haluavat syyttää vaimoasi oikeuden edessä. Joskin eivät he mitään voi todistaa, niin ovathan ainakin hetkeksi saaneet minua häväistä".

Näin lausuttuaan Helena puhkesi itkemään, peitti käsillään silmänsä ja istui hetken näin. Kyyneleet vuotivat myös Valpurin silmistä.

"Minun armas Valpurini", sanoi Helena nyyhkien, "sinä rakastat minua sydämmestäsi, sen osoittavat nuo kyyneleesikin, vaan sitä tunnen myös sydämmessäni".

"Tämä tila tulee kärsimättömäksi", jupisi Esa. "Tuo huhu vie minulta yölevon. Minun täytyy kohta koettaa saada se asia selvilleen".

Hän nousi, meni ulos ja astui kohta kujalla.

Helena likisti Valpuria lähemmäs itseään ja virkkoi: "Nojaa pääsi rintaani vasten! Kas niin! Nyt on hyvä. Sydäntäni palelee, vaan sinä ainoa nyt enään sitä lämmität".

XX

Leiviskän Sakari oli seppä, joka, niinkuin sanotaan, "oli tyhjästä alkanut", vaan ahkeruudella ja säästäväisyydellä oli ko'onnut jonkinmoisen omaisuuden. Kaikenlaiset nautinnon himot oli hän kukistanut itsessään: ei hän juonut muuta kuin vettä ja kahvikupin aamulla, eikä hän tupakoinut. Yksi ainoa himo oli sitä vastoin (niinkuin usein tapahtuu) vallannut sen sijan, jonka muut ennen olivat omistaneet, ja se himo oli ansion himo. Raha oli Sakarin A ja O.

Ei hän kuitenkaan ollut katsonut naimista kovin kalliiksi asiaksi. Vaan vuoden kuluttua kuoli hänen vaimonsa ja jätti jälkeensä pienen, elävän muistin, joka, kertomuksemme tähän saakka ehdittyä, oli täyttänyt 7 vuotta.

Sakari oli pojalleen laittanut pienoisen alasimen, pihdit ja vasaran, jolla tämä pajassa kalkutteli nauloja y.m. omaksi suureksi ilokseen ja isänsä ratoksi.

Kun Esa läheni pajaa, kuuli hän sieltä kaksinkertaiset vasaran kalkutukset. Sitten kuului sähinä, kun Sakari karkaisi rautaa.

"Miks'ei minulla sihise?" kysyi Väinö, pistäen rautanaulan, jota hän pihdissä piteli, veteen.

"Siksi, ett'ei naulaa ole kuumennettu", vastasi Sakari. "Pistetäänpä naula vähäksi aikaa ahjoon, sitten se sihisee".

Kun Sakari juuri oli tehnyt, mitä pojalleen vasta sanoi, ilmestyi Esa pajan ovelle.

"Hyvää huomenta, Sakari!" hän virkkoi.

"Huomenta, huomenta", sanoi Sakari ja rupesi taas kalkuttamaan.

"Maltappa, seppä, vähän työssäsi", sanoi Esa, "minulla on asiaa enkä saa sanojani kuulumaan, kun kalkutat".

Puolittain vastahakoisesti pani Sakari vasaran alasimelle, pani kätensä ristiin rinnan yli, nojausi seinää vasten ja sanoi: "Noh?"

"Oletko sinä viisi kuukautta sitten Silpon Laurin kanssa kuullut anoppi vainajani sanovan Takalon Elsalle, että vaimoni – on ryöstänyt lesken lapsen?"

"Kas sitä Lauria, kun ei voinut olla ääneti", jupisi Sakari ja lisäsi: "No, jos se asia on tunnustettava, niin sen olen minä kuullut. Minä näin lesken menevän emäntävainajan luo ja silloin Lauri, joka oli käynyt leskeä käskemässä, veti minua hihasta sisälle ja me seisoimme pimeän salin nurkassa ja leskeltä jäi ovi ra'olleeen, kun hän meni kamariin ja me hiivimme oven luo ja kuulimme koko puheen".

"Mitä he? – kerro heidän puheensa lyhykäisesti", sanoi Esa, muristaen kulmiansa.

"Emäntävainaja sanoi kehoittaneensa vaimoanne ryöstämään lesken lapsen. Silloin leski kaatui lattialle ja vaimonne tuli juuri sisään, jolloin me vetäysimme syrjään. Ja vaimonne nuhteli ankarasti äitiään, kun hän oli asiasta ilmoittanut ja uhkasi ajaa hänet pois talosta, jos hän vielä menisi puhumaan siitä asiasta. Ja sitten renki tuli ja korjasi lesken rekeen ja vei hänet kotiaan. Vaimonne sanoi, että leski oli joko saanut halvauksen tai oli juovuksissa. Niin sen asian oli. Sepä on kyllä ikävä seikka; mutta jos vähän maksatte leskelle, niin voi vielä kaikki tulla reilaansa".

"Onko kaikki mitä puhuit totta? Voitko sen valallasi todistaa?" kysyi Esa, synkästi katsellen Sakaria.

"Miksi valhetteleisin kun minulta kysytään? Muutoin olisi tuo asia saanut jäädä salaisuudeksi – ainakaan minä en olisi suutani aukonut", virkkoi Sakari.

"Hyvästi seppä!" lausui Esa lyhyesti ja lähti astumaan.

"Herran nimeen!" sanoi Sakari. "Hän näytti niin kummalliselta. – Kyllä nyt Lauri on pahan asian alkuun pannut. Pitäneeköhän mennä oikeuteen? No kulungithan tuosta tulevat", hän lisäsi, pyyhkien suutaan.

Hän oli taas tarttunut vasaraan ja alkoi kalkutella. Sepän talo oli samalla puolen virtaa kuin Aumola, mutta ylempänä. Esa laskeusi pajasta lähtien joen törmää alaspäin, tapasi pienen tytön ja käski tämän viedä hänet yli. – Kohta oli hän joen toisella puolen ja lähti astumaan. Yhteenpuristetuilla huulilla, levoton tuli tuijottavissa silmissään ja lyhyesti hengittäen kulki Esa eteenpäin. Hän ajatteli, mitä hän tänä päivänä oli kuullut. Sanomaton raskasmielisyys tahtoi ikäänkuin painaa hänet maan alle.

Kun Esa oli saapunut Elsan mökin luo, pysähtyi hän ja katseli hetken ympärilleen. "Täällä olisi hän liikkunut siinä kamalassa toimessa! – ah! – päätäni pyörtää sitä ajatellessa".

Hän astui mökin ovesta sisään ja vaipui, melkein lankesi, penkille istumaan.

Leski tirkisteli Esaa eikä tiennyt ensin, näkikö hän oikein.

"En mielelläni astuisi sen kynnyksen yli, joka on talostani poisajettu", alotti Esa. "Mutta asia, joka meitä kumpaaki koskee, on pakoittanut mua tänne tulemaan".

Hän piti väliä puheessaan ja hengähti syvään.

"Minä olen sattunut kuulemaan, ettäs ennen anoppini kuolemata olit hänen puheillaan. Mikä sinut hänen luokseen sai menemään?" kysyi Esa, tarkoin silmäillen seinää edessään.

"Silpon Lauri kävi minut käskemässä", sanoi leski.

"Siis se on totta!" jupisi Esa ja jatkoi ääneen: "Ja mitä anoppivainajani sinulle sanoi? Kerro niin tarkoin, kuin muistat".

"Hän sanoi kehoittaneensa vaimoanne ryöstämään minulta lapsen, kun vaimonne oli maannut lapsensa kuoliaaksi. Nyt oli vanhan emännän omatunto herännyt; mutta mitäpä se minua auttaa; tai miksi tätä kyselette?"

"Ja mitä sinä siihen sanoit?" kysyi Esa kolkosti.

"Minä lankesin polvilleni ja kiitin Jumalaa ja silloin vaimonne tuli sisään".

"Mutta sinä olit maannut lattialla" – virkkoi Esa.

"Lienenkö maannutkin; en tuota oikein muista; ja sitten minut vietiin Aumolan hevosella kotiini".

"Olisitko valmis vannomaan totta puhuvasi?" kysyi Esa.

"Vaikka heti", huudahti leski, "kautta taivahan Jumalan vannon, että olen totta puhunut. – Mutta mitä tämä merkitsee? Tehän kiellätte lapseni olevan Valpurin. – Voitteko pahoin?" hän äkkiä kysäsi.

"Täällä on – tympistynyt ilma – tule huomenna Aumolaan – noutamaan lapsesi!" soperti murtunut mies.

Esa nousi. Hänen silmäinsä edessä pyöri kamari ja hän kiiruhti ulos vapaasen ilmaan.

Kuin pilvistä pudonneena seisoi leski. "Tule huomenna Aumolaan – noutamaan lapsesi", kertoi hän. "Lapseni – ah!"

Hän rupesi itkemään, polveusi ja koetti kiittää Luojaa, vaan ei hän sen enempää voinut ajatella ja sanoa kuin: "lapseni". Vihdoin hän hyppäsi seisoalleen, tarttui mustaan kissaan, joka uinaili pankolla, sulki sen syliinsä, pyöri ympäri kuin väkkärä, itki ja nauroi. Kissa ei mieltynyt tähän pyörryttävään iloon, vaan kynsäsi leskeä poskesta, vaan leski painoi taas kissan rintaansa vasten ja virkkoi: "vaikka silmäni roukkisit, niin sinua syleileisin nyt. Oi, kun koko maailma mahtuisi syliini!"

"Mutta – voinko täydellisesti luottaa tuohon lupaukseen", alkoi leski ajatella, vähän toinnuttuaan. "Olenhan aina ennen tullut petetyksi. Oi Jumala! Älä minua toivolla elähytä, jos se toivo taaskin raukeaa".

Seuraavana yönä leski tuskin malttoi nukkua ja varhain aamulla hän pukeutui huolellisesti, ajatellen, olisiko hän Valpurin mieleen, tämmöinen surkastunut ja köyhä leski. Kevein askelin hän suuntasi matkansa Aumolaa kohti.

XXI

Päivä oli jo enemmän kuin puolissa, kun Valpuri, joka istui akkunan ääressä, ilmoitti Helenalle, joka levotonna oli levännyt sängyllä ja taas vuorottain astuskellut edestakaisin lattialla, että Esa tuli. Kuin sähkön satuttamana Helena kuuli tämän ilmoituksen. "Älä minua hylkää", hän virkkoi Valpurille, eikä enempää kerennyt sanoa, kun Esa, kalpeana ja muuttuneen näköisenä, astui sisään.

"Mikä sinua vaivaa?" alotti Helena ja läheni miestänsä, vaan tämä sysäsi vaimonsa syrjään semmoisella voimalla, että Helena hoiperrellen vaipui penkille.

"Pois luotani, sinä onneton, joka vielä viimme hetkellä olet minua koettanut pettää, joka olet köyhältä leskeltä ryöstänyt hänen lapsensa ja, kun äitisi katui tuota kurjaa neuvoaan, et sittekään korjannut vääryyttäsi sen verran, minkä sitä korjata voi".

"Minä kysyn sinulta", huudahti Helena vihasta ja hävystä värisevällä äänellä, "onko sinulla oikeus tämän syyttömän tyttären läsnäollessa, joka minua vielä äidiksi nimittää ja jonka olen kasvattanut, näin häväistä minua? Jos sinulla on vähänkään häpeää ja miehuutta, niin puhut minulle kahden kesken sanottavasi".

Esa viittasi Valpurille joka meni ulos.

"Nyt voimme puhua vapaasti", virkkoi Helena, joka, kuta arveluttavammaksi hänen tilansa tuli, sen enemmän saavutti luonnollisen rohkeutensa.

"No niin", sanoi Esa. "Mitä on sinulla vastaamista? Minä tiedän, että olet syyllinen ja jos koetat kuinka päästä epäluulostani, niin ei se enään onnistu. Minä tiedän kaikki".

Helena istui sängyn laidalle.

"Kaksikymmentä vuotta olemme eläneet onnellista elämää", aloitti Helena. "Valpuria olemme kasvattaneet, hänestä olemme nähneet vanhempain huolet ja ilot. Hän on oppinut meihin katsomaan suuremmalla luottamuksella kuin keneenkähän muuhun. Ja nyt nuo kummankipuoliset hellät siteet pitää revittämän! – Minä olen syyllinen. Se tunnustus olisi jo aikoja sitten lähtenyt huuliltani, vaan minä olen peljännyt sen seurausta, nimittäin että menettäisin hänen, joka minua on aina suurimmalla rakkaudella kohdellut, joka on katsonut minuun kuin korkeampaan olentoon. Oletko itse ajatellut, miltä se tuntuu, kun rakkahin meiltä ryöstetään?"

"Ja oletko sinä ajatellut, onko oikein iloita ryöstetyn tavaran omistamisesta? Oletko sinä ajatellut, miltä se on tuntunut leskelle, kun häneltä ryöstettiin lapsi? Ja miltä se lie tuntunut, kun hän sai kuulla, että hänen lapsensa eli eikä ollut toivoa saada häntä omakseen?" virkkoi Esa, katsoen terävästi vaimoon.

"Minä ryöstin lapsen rakkaudesta sinuun ja väärästä hävystä, jota ei tarvinne kummastella löytyneeksi suurimmassa määrässä siinä ijässä, jossa silloin olin ja siinä tilassa. Ja sinä minua vaan armottomasti tuomitset!"

"Minä en tahdo sinua armottomasti tuomita", virkkoi Esa hellemmällä äänellä kuin tätä ennen. "Mutta yhden asian minä vaadin: että Valpuri annetaan äidilleen. Niin vaatii sinunki omatuntosi, jos se ei ole aivan paatunut. Jumalan ja ihmisten edessä olisi väärin tehty enään pidättää häntä luonamme".

Helena hyppäsi seisoalleen. Hänen poskensa punottivat ja hän polki jalkaa, huutaen Esalle: "Sinä olet luonnoton aviomies ja suuri raukka! Minun tuskistani sinä et huoli ja mailman edessä sinä olet siten jalomielinen. Jää hyvästi, Aumolan isäntä! Menköön nyt kahdenkymmenen vuoden rakkaus ja sopu pirstaleiksi!"

Säihkyvin silmin ja pää pystyssä astui Helena ovesta ulos. Kohta hän näkyi kartanolla Valpuri rinnallaan. Esa avasi akkunan ja huusi: "Valpuri! Jos vaimoni tahtoo sinua mukaansa, niin et saa mennä, vaan saattaa kyllä häntä saat".

"Vaimoni!" sanoi Helena, kertoen Esan sanat. "Sinun vaimosi en tahdo olla, ell'en saa Valpuria lapsenani pitää", lisäsi hän kopeasti.

He eivät olleet menneet monta askelta, ennenkuin näkivät rovastin tulevan heitä vastaan. Hän tervehti heitä ja kysyi oliko Esa kotona ja, saatuaan myöntävän vastauksen, hän meni taloon.

"Parasta on että palaat, lapseni", sanoi Helena. "Minä lähden erään tuttavan luo yöksi. Huomen-aamulla tulen vielä viimmeistä koetusta tekemään. Jos ei se onnistu, lähden ijäksi täältä. Mieti nyt huomiseksi, seuraatko minua tai et. Siitä riippuu koko tulevaisuuteni".

Helena painoi suudelman Valpurin huulille, nyykäytti hänelle näennäisesti iloisena päätään ja meni eteenpäin. Valpuri katsoi hetken hänen jälkeensä. – Helena kääntyi vielä kerran, nyykäytti päätään ja kääntyi sitte menemään. Kyyneltulva herahti hänen silmistään ja hän huokasi: "Oi Jumala! Kahdenkymmenen vuoden muistelmat minua seuraavat!"

Sill'aikaa kuin naiset olivat ulkona, olivat rovasti ja Esa sisällä heti tulleet puhumaan siitä asiasta, joka nyt on pääkysymys Aumolassa. Rovasti oli saanut kuulla leskeltä Esan käynnistä ja tuli kysymään, oliko lesken puheessa perää. Esa kertoi lyhyesti asian ja lausui vaikeimman kohdan olevan saada Valpuri erilleen Helenasta.

"Tuollapa tytär tulee", sanoi rovasti Esalle. "Kyllä minäkin koetan puolestani jotakin vaikuttaa".

Kun nyt Valpuri tuli sisälle, astui rovasti paikaltaan, tervehti häntä ystävällisesti ja kun Valpuri aikoi mennä ulos, käski rovasti hänet istua, sanoen tahtovansa puhua pari sanaa hänen kanssaan. Punehtuen Valpuri asettui oven viereen, vaan Esa vei hänet ystävällisesti istumaan.

"Kummallinen sattumus", aloitti rovasti, "jonka sivukohtia en nyt huoli kertoa, on tehnyt sen, että sinä olet kasvatettu perheessä, johon et oikeastaan olekaan kuuluva. Sinun isäsi ei ole tuossa ja sinun äitisi ei ole hän, josta vasta erosit. Se leski, joka sinua on lapsekseen sanonut ja jota on hulluksi luultu eli oikeammin syytetty, hän on sinun äitisi".

Valpuri katseli laattiaan. Sitten hän nosti silmänsä ja katsoi vakavasti rovastiin.

"Kaikkeen tähän sinä olet syytön", virkkoi rovasti. "Mutta nyt, kun Helenan osa tässä surunäytelmässä on päättymäisillään ja kun hän, jota isäksesi olet sanonut, myös on ruvennut suorittamaan tehtäväänsä, nyt on sinunkin velvollisuutesi astua taisteluun, elämän taisteluun ja seurata omantuntosi ääntä. Sinun nyt ei ole kuuleminen muuta kuin sitä vaan, sinun ei ole ajatteleminen: miltä tuntuu eroaminen hänestä, jota äidikseni olen sanonut, vaan sinun pitää ajatella: jos joku nuori tytär olisi minun asemassani ja minä olisin hänen tuomarinaan ja minulla olisi elävä Jumalan tunto; miten tuomitsisin?"

"Minä ymmärrän velvollisuuteni", sanoi Valpuri. "ja koetan toimia sen mukaan – mutta vaikea on erota täältä. Eihän minulla ole isääkään enää!"

Esa käänsi puolittain pois kasvonsa ja pyyhkäsi kyyneleen silmistään, vaan hänen tunteensa hänet valtasi, hän levitti kätensä ja sanoi: "Jos minua vastakin tahdot isäksi nimittää, niin on se suloisin sana, minkä keltään ihmiseltä kuulla voin!"

Valpuri läheni Esaa ja vaipui hänen rintaansa vasten.

"Nyt sinulla on kaksikin isää", sanoi rovasti. "Etkös äsken muistanut sitä suurta isää, joka on meistä niin kaukana ja kuitenkin samassa niin likellä? – Mutta aika on jo kulunut. Jääkäät hyvästi, rakkaat ystävät! Herran voimakas käsi siunatkoon kohtalonne niin, että kuolemattomat sielunne perisivät ijankaikkisen elämän".

Rovastin mentyä asettuivat Esa ja Valpuri levolle. Valpuri muisteli eilis-iltaa, jonka hän vietti äitinsä seurassa ukon-ilman raivotessa. Esa toivoi, että mahdollisesti Helena, oltuaan poissa yön, malttaisi mielensä ja mukaantuisi asiain nykyiseen tilaan. Kumpikin tunsivat, että huomispäivä oli ratkaiseva heidän ja etenkin Helenan kohtalon.