Kitabı oku: «Nevalaiset: Historiallis-romantillinen kertomus Itä-Suomesta», sayfa 2

III
Ryöstö

Korkealla mäellä, ei kaukana Pielisjärven rannasta, oli muhkea rakennus, jonka omisti Nurmeksen tähän aikaan mahtavin talonpoika, Sipo Nevalainen. Talo oli kauniilla paikalla, josta näkyala oli vieläki kauniimpi. Pielisjärven aallot miellyttivät silmää, jos se kaakkoon katseli; pohjoisessa oli kaunis laakso, jonka toisella puolen maa kohosi vuoreksi. Vuoren rinteessä kasvoi rehoittava koivumetsä. Koillisessa siinti vuoria ja lounaassa sekä lännessä näkyi osa Pielisjärven perukkaa. Kun aamu- tai ehtooaurinko kultaili näitä seutuvia, olivat ne sangen ihanat ja Nevalainen ei suinkaan vähäksi laskenut tätä puhdasta luonnon ihailemisen nautintoa.

Luokaamme nyt silmäys tähän mieheen, joka kertomuksessamme on valtaava niin etevän sijan.

Sipo Nevalainen oli vuosia puoli väliin kuudettakymmentä elänyt siihen aikaan, jolloin tässä kerrotut kohtaukset tapahtuivat. Hänen raitis liikuntonsa ei olisi tätäkään, ei suinkaan korkeata ikää antanut aavistaa; ainoastaan korvallisilta harmahtavat hiukset osoittivat, että niiden kantaja jo oli elämänsä jälki-osaan kerennyt. Nevalaisen leveällä otsalla näytti ajattelevaisuus majailevan. Hänen harmaansinertävät, läpitunkevat silmänsä olivat tavallista etempänä toisistaan, jolla omituisuudella kreikkalaiset kuvanveistäjät teoksissaan osoittivat mahtipontisuutta ja hallitsiakykyä. Kun mielenliikutukset Nevalaista häiritsivät, kävi hänen otsansa tummansinertäväksi, ikääs kuin uhkaava ukonpilvi olisi siihen asettunut. Alahuuli oli vähän etenevämpi ylähuulta, jonka omituisuuden tavallisesti sanotaan osoittavan itsepäisyyttä. – Nevalaisen käytöksessä ilmaantui aina arvollisuus; hänen puheensa oli sattuva ja lyhyt. Hänen luonteensa oli voimakas, vaan samassa haaveksiva. Usein vaipui hän mietintöihin, joista ainoastaan joku ulkonainen vaikutus hänet riisti irti. Äkkiä hän silloin oli palannut mielikuvituksen avaroilta aloilta todellisiin oloihin, täynnä intoa ja voimaa.

Nevalainen oli varsin tunnokas; erittäinki vääryys ja sorto panivat hänen sappensa kiehumaan. Hän katsoi ihmisen arvoa alentavaksi, että näitä paheita löytyikään ihmisten parissa. Hän ei koskonkaan ollut niitä harjoittanut eikä suvainnut niitä muidenkaan harjoittavan. Tämä herkkätuntoisuus yllämainitussa suhteessa tuli suuresti vaikuttamaan Nevalaisen tulevaan kohtaloon.

Luonnollista oli, että Sipon haaveksiva luonne hyvin suosi yksinäisyyttä. Usein istui tuo iso, roteva mies muutamalla kunnaalla, ei kaukana kotitalostaan, ajatuksiin vaipuneena. Olispa luullut jonku jättiläisen vartioivan kummuun kaivetuita aarteita, kun näki Sipon, silmiä liikuttamatta, katselevan Pielisjärven pintaa ja sitä ympäröiviä metsiä. Välistä hän seurasi taivaan rannalla liitelevää lintua niinkauan ja niin kauas kuin sitä eroittaa voi. Kun se vihdoin katosi näky-alasta, huokasi Nevalainen, koska hänen mielikuvituksensa, jossa tämän linnun liiteleminen herätti ajatuksen vapaudesta ja rajattomuudesta, nain lennossaan ehkäistiin.

Nevalaisen vaimo, Katri, oli miestään 6 vuotta nuorempi. Hän oli erittäin tasaista luonnetta, aivan kuin luotu tyyneydellään tasaamaan Sipolle elämän vaivaloista, epätasaista tietä. Sipo tämän kohdan hyvin tunsi ja piti vaimoaan suuressa arvossa. Katri oli nuoruudessaan ollut kaunotar ja vielä nytki kangasti tuo nuoruuden viehättävä kukoistus hänen muodossaan, niinkuin iltarusko suloisesti, vaikkapa heikommalla hohteella, valaisee yön helmoihin vaipuvia maisemia. Neljä lasta oli tällä onnellisella parikunnalla ollut, joista lukijalle jo tuttu Juhana oli nuorin ja enin tuli äitiinsä. Tätäkös hellin silmin vanhemmat katselivat! Jo useat kerrat oli ollut kysymys lähettää Juhanalle sana tulla setän luota kotiaan. – Juhanan kahdet vanhemmat sisaret olivat kuolleet jo lapsuudessaan. Yksi veli oli seppänä Rautalammella.

Oli ihana Syyskuun aamu. Rasvatyynenä loisti Pielisjärven pinta auringon valossa. Portaillaan seisoi avopäin Sipo Nevalainen ja hengitti mielihyvällä raikasta aamu-ilmaa. Hän oli juuri neuvonut muutamaa renkiään töistä, jotka olivat pellolla tehtävät. Hetken seisottuaan portailla, meni Sipo sisälle. Katri tuli häntä vastaan. He menivät pirtin takana olevaan kamariin eineelle.

"Minä olen tänään onnellisempi kun pitkään aikaan olen ollut", lausui Sipo. "Tuntuupa niinkuin huolet olisivat unhottaneet Nevalaisen olevan olemassa".

"Mun rakas Siponi", lausui Katri, "kuinka iloitsen siitä, että olet näin tytyväinen! Suokoon Luoja, että tätä onnellisuutta kestäisi pitkän aikaa".

"Niin toivotaan", lausui Nevalainen. "Ajat ovat tosin rauhattomat, vaan maltilla ja viisaudella voi paljosta pahasta päästä".

"Arvatenki", sanoi Katri; "viisaudellasi olet matkaan saanut sen, että Hovilaiset eivät vielä sanottavasti ole meitä ahdistaneet. Tuskin ketään, pait sinua, löytyy, joka ei valita väkivaltaa luonansa tapahtuneen".

"He ovat ehkä itse syypäät siihen", sanoi Nevalainen.

"Minkäpä väkivallalle tekee?" lausui Katri.

"Väkivaltaa ei pitäisi tarvita kärsiä, jos ei tahdo", sanoi Sipo painavasti. "Hovilaiset ymmärtävät sen, että minä en semmoista kärsisi ja siinä lie salaisuus, miks'eivät he minua häiritse".

"Mutta, rakas Siponi, varuilla saa kuitenki olla", lausui Katri. "Olenpa kuullut huhuja että he aikovat käydä täällä, kopean Nevalaisen luona".

"Älä pelkää, Katriseni. He eivät Sipo Nevalaista suututa", lausui Sipo.

"Mitäs nuo pedot eivät uskalla?" virkkoi Katri. "Tikalta ja Syköltä ovat eilen vieneet lehmän kummaltai ja lyöneet Sykön vaimoa otsaan seipäällä, kun hän koetti heitä estää".

"Tämä on häpeällistä", sanoi Sipo ja hänen otsallaan ilmaantui hetkeksi tuo uhkaava pilvi. "Älkööt Nurmeslaisia liioin ärsytelkö! kohta koston hetki lähenee".

Juuri kuu hän oli viimme sanat lausunut, kuuli hän pirtin oven aukenevan. Hän astui kamarista pirttiin ja näki Horman Mallan.

"Jumalan rauha", sanoi Malla, viekkaasti vilhuen yhdellä silmällään. "Minä olen tullut luokses selittämään tuon idässä loistavan tähden merkitystä".

"Noita-raukka", lausui Sipo, "käy muiden luona selittämässä. Minä en halua selitystäsi kuunnella".

"Kuinka äveriäs!" sanoi noita, lisäten itsekseen: "täytyy vielä koettaa. Rovasti käski koettaa parastaan".

"Sipo Nevalainen", lausui noita, ojentaen eteenpäin kurtistunutta ruumistaan, "Horman Malla ei tyhjiä lörpöttele. Idässä kasvaa uusi valta, niinkuin tuo tähti kaunis ja voimakas. Se tulee olemaan meidän valtamme".

"Tulevaisuus on meille tuntematon", sanoi Sipo. "Kaikkivaltias sen määrääpi, vaan ei semmoiset, jotka Pääsiäis-aattona paholaiselle vuokraavat itsensä".

"Mutta mulle on tulevaisuus tunnettu", huudahti noita. "Ennenkuin päivä on laskenut, olet sinä, Sipo, onnetoin mies, ellet tahdo kuulla mun ehdoitustani s.t.s. rueta liittoon Venäjän kanssa; siten voit pelastua onnettomuudesta".

"Minä ajattelen vielä samoin kun äsken", lausui Nevalainen. "Mene muiden luo ehtojasi tarjoomaan".

"Anna kuitenkaan edes ropo köyhälle akalle", lausui noita.

"Nyt en siihenkään suostu, ehkä vasta", sanoi Sipo kärtyisästi.

"Ylpeä Nevalainen, muista! Ropoa et antanut köyhälle akalle. Saatpa vielä enemmänkin antaa niille, jotka eivät apuas tartse. Hahhahhaa! Malla tuntee tulevaisuudenki, sen kohta saat nähdä".

Noita meni. Hänen ilkeä naurunsa soi pitkän aikaa Sipon korvissa. Mutta vihdoin tuli hän taas roveilleen ja rupesi levollisesti Katrin kanssa puhumaan Juhanasta. Tämä aine oli Katrille kaikista suotuisin ja kohta oli onnellinen parikunta yhtä onnellinen kuin ennen Mallan tuloa.

Päivä meni jo puolissa, kun Katri, katsastaen kujalle, lausui Sipolle: "kas, ketä tuolla tulee? Kahdet kärryt. Nyt ajavat hilasta sisään. Kiiltävät napit yhden miehen takissa! Jumala armahtakoon; Hovilaisiahan nuo ovat!"

Katri oli säikähdyksestä mennyt kalpeaksi. Sipo lohdutti häntä tyvenesti, sanoen ettei mikään vaara nyt uhannut ja astui sitte tulijoita vastaanottamaan kartanolle.

Tänne oli saapunut kolme miestä. Se, jolla kiiltävät napit olivat takissa, oli majurin lähin uskottu, Pietari Jessenhaus, jota talonpojat Jästihanskaksi kutsuivat. Hän oli lyhyt, laiha mies, jonka muodossa rautainen lujuus kuvausi. Harvat hiukset peittivät sivuilta hänen kaljua päätään; nenä oli iso, silmät harmaat ja terävät. Jessenhaus oli Nevalaisen kanssa samanikuinen.

Toinen tulleista oli Björn Finne, entinen nimismies Pähkinälinnassa, niinkuin aikakauskirjat ilmoittavat. Finne oli punaverinen, punapartainen, roteva ja lihava mies, lystikäs puheissaan ja tavoissaan, joka ylitse kaikkea maan päällä rakasti ryyppyjä, jos ne nimittäin eivät olleet aivan mietoja. Viinapäissään teki hän usein häiriötä veronkannossa ja Jessenhaus harvoin uskalsi antaa Björnin yksin virkatoimiin ryhtyä. Muutoin oli Björn hyväsydäminen ja Nurmeslaiset surkuttelivat, että niin siivo mies oli niin ilkeän palvelukseen joutunut. Että Björnin siivous ei kuitenkaan niin erinomainen ollut, on todenmukaista.

Kolmas tulijoista oli hoikka, pitkä mies, rahvaalle kaikista Hovilaisista vastenmielisin, sillä hän konnankoukuilla ja kavaluudella peijasi yleisöä. Hän ja ankara Jessenhaus olivat yhdessä vastine Affleckille, joka itsessään yhdisti kummanki palveliansa pääomituisuudet. Tämä kolmas tulijoista – henkiherra Rietrikki Arnkijl – oli jo harmaapäinen, vaikka hän vasta oli puolen vuosisataa elänyt. Hänen silmänsä olivat isonlaiset ja kellertävät, hänen nenänsä punottava. Hieno, harmahtava parta ympäröi arvoisan henkiherran muotoa.

Näin olivat nyt kaikki Hovilan veronkantajat lähteneet Sipoa tervehtimään, sillä tätä retkeä pidettiin tärkeänä ja sen päättymistä joko hyvästi tai pahasti epätietoisena. – Tavallisesti vaan yksi tai kaksi näistä veronkantajista oli matkassa – Affleck itse ei ollut nykyisin Nurmeksessa; hän oli pari päivää sitten mennyt Kajaaniin ja muistuttanut siitä, että kaikki menisivät Nevalaisen luo. Jos ei asiat hyvin kävisi, (jota hän ei sentähden tahtonut peljätä), asettaisi hän ne kyllä oikealle Kajaanista palattuaan.

Kun Nevalainen oli tullut kartanolle, lausui hälle Jessenhaus: "Me olemme tulleet luokses, Nevalainen, kantamaan sitä lisäveroa, joka, kuninkaallisesta käskystä, nyt tulee Suomessa ylöskannettavaksi".

"Minä tervehdin teitä", sanoi Sipo. "Niinkuin Björn Finne tietää, olen minä veroni maksanut; jos nyt uutta vaaditaan, niin olen siihenki maksuun taipuva, kun saan kuulla ja nähdä tuon kuninkaallisen käskyn".

"Me tiedämme", lausui Arnkijl, "että sinä, Nevalainen, aina olet ollut valmis uhraamaan tavaraasi kärsivän isänmaan eduksi. Sen vuoksi sinä nytki olet taipuva maksamaan tätä lisäveroa, jota ainoastaan varakkaammat ovat suorittavat. Ajat ovat huonot, vaan kuitenki tosi isänmaan ystävä mielellään rientää auttamaan kurjaa Suomenmaata, jonka kohtalo toki piakkoon tulee paremmalle kannalle; sen olemme saaneet luotettavalta suunnalta kuulla".

"Minä olen tosiaanki isänmaan ystävä", sanoi Nevalainen, "ja sen surkea tila mua surettaa enemmän kuin monta muuta. Minä olen myös taipuva uhraamaan varoistani isänmaan alttarille, kun ne näen sinne joutuvan. Mutta tämä veronkanto tuntuu minusta vähän kummalliselta. Pyydän siis saada nähdä kuninkaallisen kirjeen".

"Sinä epäilet siis rehellisyyttämme?" lausui Jessenhaus.

"Suokaat anteeksi, että olen tullut epäileväksi", sanoi Sipo, mutta nykyaikaan kuulee puhuttavan semmoisistaki veronkannoista, joissa, jos ei maksaja heti voi ne suorittaa, ne kirjotetaan rästiin kahdenkertaisina. Mutta se sinään. Minä pyydän saada nähdä tuon kirjeen".

"Kuule, Sipo Nevalainen", sanoi Jessenhaus terävästi, "tämmöistä kohtelua eivät kuninkaan käskynhaltijat ole tottuneet näkemään hänen alammaisissaan, Punnitse sanas, ennenkuin puhut, ettet jälestä kadu".

"Minä olen jo aikoja sitten tottunut ajattelemaan mitä puhun", sanoi Nevalainen. "Mutta niinkauan kuin maassa sanotaan oikeutta löytyvän, saa kukin itsensä puoltaa".

"Oikein puhuttu", lausui Björn, jota Nevalaisen arvokas käytös ja puhe isosti miellyttivät, "mutta eihän tässä nyt oikeutta rikotakaan. Sinä maksat ja me eroamme hyvässä sovussa".

"Niinpä selität tätä seikkaa, kuin paholainen raamattua", sanoi Sipo naurahtain ja jatkoi sitten, kääntyen Jessenhausiin: "Jos saan nähdä kirjeen, jossa veron suuruus on määrätty ja kuinka laajasti sitä tulee kantaa, niin suostun maksuun".

"Ja jos meillä tuo kirje nyt onki taskussa", sanoi Jessenhaus vihasta väristen, "ja jos emme katsoisi itseämme velvoitetuksi sitä näyttämään kaikenmoisille uppiniskaisille ja hävyttömille alamaisille: etkös sitten maksaisi?"

"Koska olette noin suora puheessanne, niin olen minäki suora. Minä ymmärrän, että tämä vero jääpi omaan taskuunne, koskette voi sitä perustaa laillisesti ja siinä tapauksessa en ai'o maksaa", lausui Sipo.

"Meidän täytyy siis omin luvin periä saatavamme", lausui Arnkijl.

"Saatavanne!" naurahti Sipo.

"Niin juuri, saatavamme", sanoi Jessenhaus. "Sinä saat nähdä, että tosi asia on edessä".

Nyt veronkantajat alkoivat astua talon portaita kohden, ikääskun mennäksensä sisään.

Nevalainen kiiruhti heidän edelle, puikahti äkkiä ovesta sisään ja pani sen sisäpuolelta säppiin. Ryöstäjät jäivät oven taakse seisomaan; heidän sisään pääsynsä oli estetty.

Mutta Hovilaiset olivat siksi tottuneet tämmöisiin kohtauksiin, ettei he niistä ymmälle tulleet. Björn Finne sieppasi porstuassa seisovaa kaksi sapilasta, joilla hän pönkkäsi oven, niin ettei voinut sisäpuolelta oven kautta ulos päästä. Sitten asettuivat Björn Finne ja Arnkijl, kumpii pistooli kädessä, kartanolle ja Jessenhaus riensi, otettuaan kärryistä rautakangen, aitan luo, jonka oven hän parilla kangeniskulla halkasi.

Hän otti sitten kärryistä kaksi säkkiä, vei ne aittaan, täytti ne viljalla ja kantoi ne sitten kärryihin takasin.

Pirtin ovea kohden kuului sill'aikaa ryntäyksiä, vaan se ei auennut.

Äkkiä kajahti pyssyn laukaus. Nevalainen oli akkunasta ampunut Jessenhausia, juurikun tämä asetti säkin kärryihin. Luoti suhahti liki veronkantajan korvaa ja lensi tallin seinään.

Veronkantajat kiiruhtivat nyt pois, koska odottivat toisenki laukauksen. He olivat jo kerenneet kujan suuhun, kun Nevalainen löi akkunan rikki ja hyökkäs pihalle. Viha oli hänen muotonsa muuttanut oudon näköiseksi. Tuuli heilutteli hänen hiuksiaan ympäri ohimoita, joissa pullistuneet suonet näyttivät, mikä kiihoitus nyt teki luonteeltaan rauhallisen talonpojan aivan raivostuneeksi. Hän kohotti oikean kätensä ryöväreitä kohden ja sanoi kähisevällä äänellä: "Vuoroon vieraissa käydään! Vielä tulee sekin aika, jolloin soisitte ei tehneenne näin".

IV
Rovasti jatkaa tointaan

Kohta sen jälkeen, kun Hovilaiset olivat käyneet ryöstöretkellään Nevalaisen luona, leveni siitä huhu kulovalkean nopeudella ympäri seurakuntaa. Itsekuki aavisti, että Nevalainen ei tuota väkivaltaa anteeksi antaisi ja varmaanki tuntuvalla tavalla koettaisi kostaa Hovilaisille.

Ehtoopuolella samana päivänä, jona ryöstö oli tapahtunut, tuli Sormuinen, tuttavamme toisesta luvusta, käymään Nevalaisen luona. Sormuinen ja Nevalainen eivät viimme aikoihin olleet aivan sovussa eläneet. Edellisen väkinäinen luonne ja himo yksin määrätä kaikki, oli jälkimäiselle varsin vastenmielistä. Olipa heidän välillänsä puoli vuotta taappäin ilmi tora syntynyt, jossa useat kyläläiset olivat olleet läsnä ja pitäneet kuka Nevalaisen, kuka Sormuisen puolta. Mutta vastoinkäyminen yhdistää enemmänki eroavaisia luonteita kun yllämainitut ja niin kävi nytki. Yhteinen vihollinen on välistä parempi yhdistäjä kun pintapuolinen sovinto. Näin arveli itsekseen Sormuinen, suunnatessaan askeleensa Nevalaisen taloon; eikäpä hänen arvelunsa häntä pettänyt.

Päivä oli kulunut hitaasti Sipolla. Hän oli miettinyt montaki keinoa, miten kostaa Hovilaisille ja vihdoin tullut siihen päätökseen, että yleinen rynnäkkö Hovilaan olis sopivin. Väkivalta olis väkivaltaa vastaan asetettava. Tämmöisen rynnäkön voi erittäinki nyt toivoa onnistuvan, kun majuri itse, joka oli tunnetta kelpo päälliköksi, oli Kajaanissa. Kun Hovila oli valloitettu, jakaisi talonpoikaisjoukko keskenään ne tavarat, jotka sinne olivat ko'otut ja täten kuki saisi osaksi omansa takasin. Veronkiskureille tuomittaisiin joku sopiva rangaistus ja toivo olis, etteivät he senjälkeen enään Nurmeslaisia häiritsisi.

Näin mietiskeli Nevalainen. Kun Sormuinen oli häntä tervehtinyt ja onnitellut siitä mitä tapahtunut oli, "koska se teko oli Sipon silmät avaissut ja täten tuottanut oivan jäsenen siihen liittoon, joka kostoa hankki Hovilaisille", ruettiin nyt yhdessä tuumin miettimään keinoja koston saavuttamiseen.

Kun Sormuinen oli hetken kuunnellut Sipon ehdoituksia, lausui hän:

"Veikkoseni, sinä olet mielestäni liian hätäinen. Kostaa tahdomme.

Mutta meidän tulee niin varustaa itsemme, ettemme voi tappiolle tulla".

"Aivan niin", virkkoi Nevalainen, "ehkä olen ma liian kiihoitettu. Senpävuoksi on hyvä että teräväjärkinen ja tyyni mies on neuvottelemassa kanssani. En tahdo voida järkeäni hallita; se huutaa myötäänsä: kosta!"

"Se on oikeuden ääni", sanoi Yrjö ja hänen silmänsä välähtivät. "Niin minäkin aina ajattelen. Mutta minussa ei leimua kulovalkea, vaan sydämmessäni palaa kirkas tuli, joka yön pimeydessä johtaa ajatukseni, niinkuin majakan tuli, niiden yritysten perille, joka on kosto. 'Valvo, valvo!' huutaa minussa ääni; 'kun vihamiehesi nukkuvat, valvo; kun he ovat matkalla, seuraa heitä hiljaa, varovasti, ryntää heidän niskaan ja riistä heiltä omaisuus ja henki. Tee heidät aina levottomiksi, että he unestaanki kavahtavat, kuunnellen eikö Sormuinen ole läheisyydessä'. Semmoinen on kostonhimoni: ei leimuava, vaan tyven ja sitkeä".

"Sinä tosin osaat vainota!" lausui Sipo. "Oi! tulkoon se henki minuunki! Minä olen heidät suvainnut, vaan taivas on varmaan sen vuoksi mun rangaissut".

Ovi avattiin ja Sykkö astui nyt sisään. Tämä mies, joka, niinkuin edellä mainittu on, oli saanut äsken kärsiä Hovilaisten väkivaltaa, oli Venäjän Karjalasta kotoisin. Hän oli jonku aikaa sitten muuttanut Suomen puolelle, täällä harjoitellut pienoista kauppaa ja koonnut itselleen pienoisen omaisuuden. Hän oli erittäinki oppinut kunnioittamaan Nevalaista tämän vilpittömän ja tasaisen kohtelun takia.

"Ne hävyttömät, ne hävyttömät!" jupisi Sykkö sisään tullessaan ja vetäsi vasemman käden sormilla läpi ruskean partansa. "Ah! mie en olisi uskonunna, että näin voidaan käyttää itseään Suomessa! Kyll' meilläki toisess' Karjalass' virkamiehet ottavat saatavans', vaan he ymmärtävät sen ottaa niin, ettei maksaja siitä pahastu. En, mar' minä rupee täällä olemaan, kun tämmöistä joka päivä rupee näkemään; minä lähden kotipuoleeni. Sen tulin nyt sanomaan, että Sykkö lähtöö rajan taa. Jätä sieki tää kurja maa ja tule mukaan. Suuressa arvossa olet luonamme".

Niin puhui Sykkö Sipo Nevalaiselle. Tämä käski vieraan istua penkille ja levähtää; nyt mietittiin juuri, miten Hovilaisille voitaisiin kostaa heidän ilkitöistään.

"Sykkö", sanoi Nevalainen, "sinä olet saanut kärsiä viattomasti väkivaltaa niiltä, jotka muka kuninkaan käskynhaltioita ovat näillä seuduilla. Kun sinua on aivan syyttömästi kiristelty, olisit nyt valmis lähtemään pois maastamme, vähintäkään koettamatta saada kostaa pahantekijöille. Se ei käy laatuun. Me olemme miehiä; sen tahdomme kohta näyttää. Jos kotiasi palaisit, asiain tällä kannalla ollen, luulisivat kaikki, että huono on tämä maa, jossa ei väkivaltaakaan edes koeteta vastustaa. Ei! Ensin kosto ilkitekijöille ja sitten vasta muuta tulee ajatella. Karjalan suuri suku on tottunut oikeuteen, ja häpeäpä olis, jos Ruotsin puoleen kuuluva osa siitä saisi enemmän väkivaltaa kärsiä kuin toinen".

"Mutta nyt ei hallitus jouda oikeutta meille jakamaan", sanoi Sykkö.

"Sillä on täysi teko sodasta".

"Jos ei hallitus jouda, niin tahdomme itse sen tehdä", sanoi Nevalainen.

"Jos voimme", mutisi itsekseen Sykkö, jonka rohkeus ja luottamus oikeuteen ylipäänsä ei ollut aivan suuri.

Ulkoa kuului jalkojen kopina ja sisään astuivat Turuinen, Karjalainen sekä Samuli Ikonen.

"Jopa viimmein Sipoki sai nähdä, mitä Hovilaisilta saa odottaa", huudahti Karjalainen, pitkänlainen, hyvin liikkuva ja puhelias mies. "Nyt alkavat koko pitäjään talolliset olla koetetuita".

"Ja nyt on meidän vuoromme rueta koettelemaan", sanoi Yrjö Sormuinen. "Miehet! vapautemme on tallattu ja sitä emme ai'o suaita. Ylös puollustamaan oikeuksiamme".

"Polttakaamme noiden paholaisten pesän poroksi", huusi Ikonen.

Paksu ja tyynimielinen Turuinen, johon myös yleinen into alkoi vaikuttaa, lausui vakavasti: "Minä suon noille veronkiskureille niin paljon pahaa kun ajatella voin. Mutta mikäs on paras keino päästä pyrintöjensä perille? Mitäs sanotaan liitosta Venäjän kanssa?"

"Minä uskon", sanoi Nevalainen, "että me ominki voimin saatamme rankaista Hovilaisia ja sitten onki kunniamme suurempi".

"Minä olen eroavasta ajatuksesta", lausui Yrjö Sormuinen. "Jos tahdomme kostomme täydelliseksi, niin on liitto se keino, joka epäilemättä vie meidät pyrintöjemme perille. Meidän hyökkäyksiä voidaan ehkä torjua, sillä Affleck saa sotilaita avukseen, ainaki jonku satamäärän: vaan jos me olemme liiton tehneet, niin saamme me apua siltä vallalta, joka, ymmärtävän arvelun mukaan, kuitenki vihdoin voitolle pääsee. Ainoastaan hassu voi enään luulla, että Ruotsi jaksaa Venäjää vastaan tässä suhteessa seisoa, jos ei se saa apua muualta ja apua ei näy tulevan".

"Oikein ja hyvästi lausuttu", sanoi Karjalainen.

"Mutta tuosta liitosta voisi tulla meille haittaa semmoista, jot'emme voi aavistaa", lausui Nevalainen. "Ja onkohan se aivan oikein tehty, että tehdä liitto isänmaan vihollisen kanssa?"

Hän oli juuri nämä sanat lausunut, kun rovasti Herkepaeus astui sisään.

"Tässä tulee yksi, joka voi sulle liiton merkityksen selittää", sanoi Yrjö, jonka silmät välähtivät, kun hän näki arvoisan rovastin. Kaikki nousivat paikoiltaan ja kumartivat häntä. Kun hän oli vähän hengähtänyt, lausui hän:

"Minä sain kuulla että Hovilan miehet taaski ovat väkivaltaa käyttäneet ja tällä kertaa on se kohdannut miestä, joka arvonsa vuoksi ei voi mitenkään suvaita, että oikeus näin jalkain alle poljetaan. Affleck on manannut esiin myrskyn, joka nyt alkaa olla korkeimmillaan. Pielisjärven rantamaiden asukkaat ovat vuoroon saaneet kokea mitä hävyttömintä, mitä julminta kohtelua häneltä, jonka pitäisi kiittää kansaa siitä, että se nurkumatta uhraa viimmeisenki roponsa huonosti puollustetun isänmaan eduksi. Kristillinen mieliala voi paljon kärsiä ja sen tulee kärsiä; mutta kärsimykselläki täytyy olla rajansa. Jumalan armo on suuri ja joski hän on Suomen kansaa kurittanut sen synneistä, niin on hän sille myöski suonut oikeuden elää vapaudessa eikä orjana. Yöt, päivät olen isänmaan kurjaa kohtelua ajatellut. Pimeä on nykyisyys ja mikä pahempi, pimeältä näyttää tulevaisuuski. Meitä uhkaa mahtava kansa idässä. Jos rauhaki solmetaan, niin kohta taas raivoo sota rajoillamme, sillä tätä makupalaa ei Venäjä hevillä ai'o jättää. Äärettömästi saa kansa kurjuutta nähdä tämän vuoksi; asemamme tekee maamme alituiseksi riidan omenaksi, Ainoa ja turvallisin keino on, niin minä uskon, rueta liittoon Venäjän kanssa. Joku arvelee: se ei lie oikein tehty. Venäjähän on vihollisemme. Siihen minä vastaan: Oliko Ruotsi ystävämme, kun sen miehet, miekka yhdessä, risti toisessa kädessä, nousivat rannoillemme? Eikö vielä vuosisata ja toista kulunut sen jälkeen, kun Varsinais-Suomi oli kristitty, ja Hämäläiset pitivät Ruotsalaisia verivihollisinaan? Ja Karjalaiset vielä pitemmän aikaa vastustivat heidän maahansa lännestä tunkevaa vihollista, vieläpä tekivät liiton Novgorodilaisten kanssa, torjuakseen Ruotsalaisia maastaan. Minä olen ihmiskunnan vaiheita tutkiskellut ja nähnyt, että ystävyydestä ei kansojen välillä ole puhumista. Se, joka on voimallinen, valloittaa voimattomat tai ainaki pysyy vapaana. Mutta, jos kansamme edelleen pysyy verrattain niin harvalukuisena kun nyt, täytyy sen liittyä toiseen, voimallisempaan. Tässä tulee nyt kysymykseen, josko Ruotsi jaksaa meitä puoltaa Venäjää vastaan. Minä en sitä usko. – Vaan tuolla liitolla on vielä toinenki puoli ja se varmaanki teitä enemmän elähyttää, kun vasta mainitut mietteet. Me emme voi toivoa lievitystä kohtalossamme, joski sota loppuisi, niinkauan kun Affleck saa elämöidä näillä seuduin. Hän saa, milloin tahansa, sotaväkeä puollustamaan kruunun tavaraa muka ja me emme voi hänen ilkitöitään estää. Mutta jos Venäjältä käväsee täällä kolme-, neljä-, viisisataa miestä, niin täytyy Affleckin pötkiä täältä. Maksamme mielellämme tästä avusta kohtuullisesti; sitten menevät Venäjän miehet takaisin maahansa ja me elämme edelleen sen hallituksen alla, joka meitä suojella jaksaa".

Talonpojat olivat tarkkaan kuunnelleet rovastin puhetta. Ei hasaustakaan kuulunut pirtissä, kun nuo painavat lauseet tulvailivat rovastin huulilta. Kun hän oli lopettanut, nousi Yrjö Sormuinen ja lausui:

"Läsnäolevien puolesta minä kiitän kunnianarvoisaa herra rovastia noista pontevista sanoista, jotka ovat meidän kunki mieleen juurtuneet ja siinä herättäneet uutta toivoa ja elinvoimaa. Me iloitsemme siitä, että meidänki oikeuksia näinä sorron aikoina valvoo semmoinen mies, jota kunkin täytyy kunnioittaa hänen tietojensa ja älyn takia".

"Latinalainen sanoo: Ad communem utilitatem confer, qvantum potes", virkkoi Herkepaeus. "Se on suomeksi: Tee mitä voit yleisen hyödyn eduksi".

"Tämä liitto on siitäki syystä meille etuisa, että kun Venäläiset tulevat näille maille, niin emme, heidän ystävänä ollen, tartse peljätä mitään kostoa", sanoi Karjalainen.

"Ja vieläpä voimme toivoa itsellemme liitosta joitaki etuja", sanoi Ikonen.

"Ja minä puolestani", sanoi Sykkö, "pitäisin sen ilahuttavimpana liiton hedelmänä, jos synnyinmaani ja nykyinen olopaikkani yhdistettäisiin".

"Pää-asia on nyt kuitenki Affleckin poistaminen seuduiltamme", sanoi Sormuinen.

Nevalainen, jonka suusta kukin odotti kuulla jotakin, istui ääneti, tirkistellen lattialle.

"Mitäs lasut Nevalainen ehdoituksesta?" kysyi rovasti, vähän mietittyään siitä, että yksi vielä ei ollut hänen puhettaan kiittänyt, tiesi jos hyväksynytkään.

Nevalainen nousi penkiltä, loi tarkastelevan silmäyksen läsnäoleviin ja puhui sitten näin:

"Arvoisa herra rovasti ja kunnioitetut muut läsnäolevaiset! Minä olen kuunnellut teidän puhettanne ja sitä kuunnellessani on älyni ja tunteeni joutuneet riitaan. Minä tunnen sydämmeni syvyydessä vastahakoisuuden tuota liittoa vastaan. Minä pidän luvattomana keinona, että osa kansalaisista tekee liiton vihollisen kanssa, toisen osan tätä vastustellessa. Mutta minä ymmärrän myös, että me omin voimin ja voimattoman hallituksemme avulla emme pääse paremmalle kannalle. Ja tämä tila on semmoinen, että siitä täytyy hakea pelastusta. Tuo liitto lienee ainoa keino, jolla voi Affleckin ilkitöitä rangaista. Ainoa toivoni on, että se, sitten kun Affleck on karkoitettu, lakkautetaan. Minä siis yhdyn liittoon, ei pelvosta, ei voiton himosta, mutta ainoastaan oikeuden pyynnöstä. Kun oikeutta ei kotona saa, täytyy sitä etsiä muualta eli ainaki välikappaleita sen saavuttamiseen".

Kaikki hyväksyivät ääneen Nevalaisen puheen.

"Herkkätuntoinen liittolainen on aina luotettava", kuiskasi rovasti Sormuiselle.

"Pyhänä minä saarnaan kirkossa", sanoi rovasti hetken kuluttua.

"Silloin toivon teidän läsnäolevan, sillä tämä asia tulee kysymykseen".

Kokoontuneet lähtivät nyt kukin kotia.

* * * * *

Pyhänä oli Nurmeksen kirkkoon kokoontunut paljon väkeä kuulemaan Pielisten rovastia. Huhu oli levennyt yli seurakunnan, että rovasti oli tullut tarjoomaan pelastusta nykyisestä surkeudesta ja kuki odotti suurella malttamattomuudella että virret olivat veisatut. Silloin ilmaantui Herkepaeus saarnastuolille. Hän alotti saarnansa hiljaisella äänellä; puhui onnettomista ajoista ja kansan kärsimisistä. Kuinka kauan tätä onnettomuutta kestäisi, oli aivan epätietoista. Luultavasti kestäisi sitä niin kauan, kunnes uusi hallitus tulisi Suomelle. Sillä, vaikkapa rauhaki tulisi, saisi kuitenki Affleck toimia ilkitöitään niin kauan, kun nykyinen hallitus tuolla meren takana Suomen kohtaloita määräisi. – Rovasti kertoi nyt nuo jo ennen kerrotut valtio-ajatuksensa ja päätös oli että nyt oli paras liittyä Venäjään.

Kun saarna oli päättynyt, luki rovasti, jonka rohkeus ei enään rajoja kysynyt, rukouksen Venäläisen valtioperheen edestä! Sitten luki hän valankaavan ja käski kaikkein, sitä kuunnellen, nostaa kaksi sormea taivasta kohden ja vannoa uskollisuuden valan tsar Pietarille.

Niitä, jotka kirkossa olivat, elähytti joko kostonhimo Affleckia vastaan, tai voitonpyynti vieläpä rangaistuksenki pelko, koska niitä, jotka eivät vannoisi, uhattiin Venäläisten kostolla ja näin tämä merkillinen jumalanpalvelus, josta, ynnä muusta kertomukseemme kuuluvasta, Waasan hovioikeuden arkistossa löytyvät kantakirjat kertovat, luovutti isoimman osan asujaimista näillä, seuduin laillisen hallituksensa alta.