Kitabı oku: «Nevalaiset: Historiallis-romantillinen kertomus Itä-Suomesta», sayfa 3

V
Elsa

Mäen rinteessä, hongikon ympäröimänä seisoi Yrjö Sormuisen talo. Se oli suoraan pohjoiseen Nevalaisen talosta eikä sopinut tänne näkymään. – Yrjö, joka oli pitäjän mahtavimpia miehiä, oli myös asuntonsa, isältään perityn, hyvään kuntoon laittanut. Samoinkun Nevalainen ei hänkään vähintäkään tahtonut herrastella toisessa tai toisessa suhteessa. Niinpä hän antoi talonsakin ulkomuodon, niin vähän kuin mahdollista, erota muun rahvaan rakennuksista. Sisäpuolelta hän kuitenkin oli huoneet varustanut kaikenlaisilla mukavuuksilla. Ja hänen sisarensa, Elsa, oli täällä kaikki erinomaisella aistilla järjestänyt. Kun joku ihmetteli sitä sievyyttä, joka kaikkialla Yrjölässä oli nähtävänä, lausui Yrjö hymähtäin: "Älkää kiittäkö! Mitenkäpä minä, talonpoika-raukka, olisin voinut hienoihin tapoihin tutustua". Kuitenkin Yrjö katsoi kiitoksen varsin ansaituksi ja tarkotti tuolla lauseella pääasiallisesti Hovilaisia, jotka hokivat, että talonpoika on talonpoika s.t.s. hienompiin tapoihin ja sivistykseen mahdotoin.

Lyhyt syyspäivä alkoi jo hämärtää. Sormuisen talossa istui isohkossa pirtissä pankon luona, leimuavan valkean ääressä, Yrjön 20-vuotias sisar. Elsa Sormuinen oli epäilemättä kauniin neitonen, mitä näillä seuduin nähdä voi eikäpä erehtyne liioin sanoessa, että etäämpääki sai etsiä naisolentoa, joka, niihin määrin kuin Elsa, läheni kauneuden aatteellista täydellisyyttä. Hänen vartalonsa oli solakka ja sorea kuin nuori korpikoivu. Pitkät, kahdelle palmikolle ko'otut hiukset ympäröivät marmorinvalkeata kaunista otsaa, ja mitä suloisinta muotoa. Niinkuin kaksi kirkasta tähteä loistivat siniset silmät pitkien silmäripsien alta. Posket olivat heleänpunaiset ja neidon nauraessa muodostuivat niihin kumpaanki pienet syvänteet, joihin varmaanki Lemmettäret olivat kätkeyneet. Suu oli ikääskun itse Afroditeen luoma; kädet ja jalat olisivat taiteilijanki vaatimuksia tyydyttäneet. Tämmöinen kukka – Elsaa nimitettiin, hänen erinomaisen kauneutensa vuoksi, Karjalan kukaksi – kasvoi tähän aikaan Karjalan sydänmaassa. Eikähän tuo outoa ollut, sillä kauneus ei kaikeksi onneksi ole sidottu ainoastaan rikkaiden ja mahtavien majoihin; se piilee useinki kuin lähteen silmä erämaassa ja pysyyki täällä tavallista viehättävämpänä, koska ei liehakoitsioita ole, ainakaan isommassa lukumäärässä, saapuvilla, ylistyksillään puhaltamaan ylpeyden Samumtuulta kainon olennon mieleen.

Elsa oli juuri lopettanut työnsä ja siirtänyt rukin syrjään. Hän nousi nyt ylös ja otti seinältä kanteleen, jolla hän säesti seuraavan runon, jonka hän heleästi ja suloisella äänellä lauloi:

 
Enpä tiedä enkä taida
Selkeästi selvitellä
Miksi juoksi mieleheni,
Mikä aivohon osasi
Aivan ankara ajatus,
Mikä syttyi syämmeheni
Tuli ennen tuntematon,
Kun ma vuotta viisitoista
Olin jättänyt jälelle.
 

—

 
Tuolla sytevi syämmen
Peitetyissä pohjukoissa
Toivon tuli tuntematon,
Tuli outo ja tukala,
Jot'en saata sammutella
Enkä raski raiskaella.
Tuonne kiiruhtaa kivasti
Kaikki kieleni tarinat,
Tuonne aivoin ajatus,
Tuonne suosio syämmen
Toivon poluille pimeän,
Ahtahille aavistuksen,
Syämmelleni suruisten,
Syämmelleni suloisten!
 

Neito nousi, laulettuaan yllämainitun runon, taas ylös, ripusti kanteleen seinälle ja istui valkean ääreen, jatkaen edellistä työtään.

Hetken oli Elsa istunut rukin ääressä, kun hän kavahti, kuullessaan porstuasta kapinan. Pirtin ovi avattiin ja Yrjö astui sisään.

"Hyvä siskoseni", lausui Yrjö, joka näytti olevan erittäin hyvällä tuulella, "minä lähden huomen aamulla Pielisiin. Talonpojat ovat mun valinneet ja valtuuttaneet sinne matkustamaan tuumailemaan tärkeästä asiasta, joka jäi rovastin sanomatta, kun hän niin nopeasti toissa päivänä täältä lähti. Tän'iltana vielä pistäyn Nevalaisen ja Karjalaisen luona. Täytä sill'aikaa ankkurista, joka on pienessä aitassa, matkapulloni, pane se ja vähän sitä hyvää lampaanlihaa laukkuun ja myös parhain takkini ja liivini, että säädyllisessä muodossa ilmaannun arvoisan rovastin edessä".

Yrjö ei pitkään aikaan ollut sisartaan näin lempeästi puhutellut. Päin vastoin oli hän tavallisesti röyhkeällä käytöksellään ja kärtyisällä puheellaan saanut Elsan silmät kyyneleitä vuotamaan.

Elsa lupasi tehdä minkä veli käski.

"Tiedätkös siskoseni", lausui Yrjö, "että nyt koittavat meille iloisemmat päivät? Meidän ei enään tartse Affleckia totella ensinkään".

Tämä Yrjön tytyväisyys ei Elsaa juuri elähyttänyt. Hän kyllä olis ilonnut siitä, että Affleckin ilkityöt estettiin; vaan yhdeltä puolen liitto ei ollut häntä mieleen ja toiselta se kohta, että Yrjö nyt hälle uskoi ajatuksensa, kun ei se ennen ollut tapahtunut, ei voinut hänen edellistä alakuloisuuttaan poistaa.

"Vapaat olemme", lausui Yrjö, joka ei huomannut sisaren hajamielistä katsantoa tai ei siitä huolinut. Silmäillen leimuavaan takkavalkeaan, lausui hän. "Jonakuna syysyönä ai'omme sytyttää semmoisen valkean, jossa koko Nurmes mahtuu lämmittelemään".

"Mitäs puhut Yrjö?" sanoi sisar peljästyen.

"Enpä juuri vaarallista", virkkoi Yrjö. "Hovilaisille tahdomme valmistaa pienen 'suppuriisin', niinkuin rovasti sanoo".

"Vaan silloin ehkä viattomatki saavat kärsiä", lausui Elsa.

"Viattomat!" naurahti Yrjö. "Tähän aikaan ei ole eroitus viallisten ja viattomain välillä. Nyt on vaan kysymys voida hengissä pysyä tai kuolla ja mies on se, joka puolensa pitää".

Näin lausuttuaan meni Yrjö ulos. Elsa katsoi huo'aten veljensä jälkeen. "Oi veli", hän puhui itsekseen, "luonteemme ovat eroavaiset. Äiti-vainajani sanoi mun tulevan häneen ja Yrjön isäänsä".

Kun veli oli mennyt, nousi Elsa penkiltä. Hän oli aikeessa mennä täyttämään veljen käskyjä. Samassa astui sisään muuan vieras. Vastatullut seisahtui lähelle ovea, jonne ei takkavalkea sopinut valaisemaan, koska uunin suu oli toisaallepäin.

Vastatullut kysyi, oliko Sormuinen kotona. Kun tähän kysymykseen vastattiin kieltävästi, pyysi vieras saada istahtaa penkille levähtämään, koska hän sinä päivänä oli kulkenut pitkät matkat.

Elsa tuijotti huoneen pimeään osaan, nähdäkseen minkä näköinen puhuja oli, vaan tämä oli siksi varjossa, ettei Elsa voinut häntä eroittaa. Elsaa arvelutti jättää oudon miehen, jolla hyvin mahdollisesti varkaus voisi olla mielessä, pirttiin niin kauaksi, kunnes hän oli veljen eväslaukun täyttänyt. Toiselta puolen oli myöski liian kovaa kohtelua, heti ajaa väsyneen matkustajan maantielle.

Matkustaja, joka näki että tämä hänen pyyntönsä pani Elsan kahdelle päälle, päätti nyt lopettaa nuoren neitosen epäilykset. Hän astui esiin ja sanoi eri äänellä kun äsken: "Hyvää iltaa, Elsa!"

Elsa kavahti ja oli vähällä vaipua lattialle. Heleänpurppuraisina hohtivat hänen poskensa, äkkinäisestä liikutuksesta tunkeusivat kyyneleet hänen silmiinsä ja hän kuiskasi: "Juhana!"

Se ääni, jolla hänen nimensä mainittiin, pani nuoren miehen sydämmen nopeammin sykkimään. Samoilta huulilta oli hän kuullut nimensä lausuttavan, vaan tästä ainoastaan suurta se kuului hänen korviinsa kuin suloisin musiiki.

"Elsa! Sinä et ole mua unhottanut", lausui nuorukainen.

Neito katseli kainosti lattiaan ja kohotti sitten silmänsä Juhanaan, joka astui Elsaa kohden ja sulki hänen syliinsä, painaen ensimäisen lemmen suudelman neidon huulille.

Lukija jo arvannee, että nuori mies oli sama, jonka kanssa hän ensi luvussa tutustui. Juhana Nevalainen oli nyt saapunut kotoseudulleen, vaan ennenkun hän kotia meni, päätti hän sivumennen kävästä Sormuisen talossa. Olihan tuo varsin luonnollinen päätös.

"Kuinka äkkiarvaamatta sun sain nähdä!" lausui neito, loistavin silmin katsellen soreata nuorukaista.

"Mulle tuli halu saada nähdä ne, jotka kaikista sydämmelleni ovat kalliimmat", sanoi Juhana. "Eihän voi tietää, milloin sota näille seuduille ehtii ja sitä ennen välttämättömästi tahdoin tänne päästä".

"Oi kuinka suloista saada sun nähdä!" sanoi Elsa. "Kun äsken istuin takkavalkean ääressä ja kanteleella säestin lauluani (neidon valitusta), enpä silloin aavistanut, että sinä näin lähellä olit".

Juhana painoi muiskun kauniin neitosen huulille. Toista vuotta oli kulunut siitä, kun Juhana kotoaan oli lähtenyt setänsä luo Sääminkiin. Lähdön aikana oli hän jo ajatellut ilmoittaa Elsalle sielunsa tunteet; vaan nuoruuden ujous oli pidättänyt sanat huulille joutumasta. Poissa ollessaan oli hän kuitenki toivossa elänyt, sillä joku sisällinen tunne oli hänelle sanonut, että Karjalan kukka säilytti hänen kuvansa sydämensä syvyydessä. Hän oli arvannut oikein.

Rakastavaiset vaipuivat nyt suloisiin unelmiin, muistellen mennyttä aikaa ja silmäillen tulevaisuutta toivon ruusuvalossa.

"Muistathan Elsa" lausui Juhani, "kun toissa vuonna kesäilloin soutelimme tuolla Pielisjärven sinertävällä selällä, sinä kannelta soittaen ja laulaen, minä ihastuksissa kuunnellen, kuinka metsiköt rannoilla kajahtelivat laulustasi. Laskeva aurinko kultaili honkien kruunut ja etäältä kuului kä'en kukunta".

"Senhän toki muistanen. Olihan meillä tavallisesti Niirasen Sanna muassa ja hän valvoi tarkasti joka silmäyksen, jonka sinuun loin. Hän nuhteli minua usein siitä, että lähdin sun myötä venheretkille ja sanoi, että kansa siitä hupisee yhtä ja toista. Sitten olen kuullut, että Sanna puhui noin kateudesta, sillä – "

"Sillä?" kertoi Juhana.

"Sillä hän itse oli sinuun rakastunut", sanoi Elsa vähän punastuen.

"Nyt hän kuitenki on luopunut noista unelmista ja on naimisissa Perttulan Iikan kanssa".

"Varmaanki hänelle sopiva mies!" naurahti Juhana.

"Et usko, Juhana, kuinka tuntuivat päivät pitkiltä heti sen jälkeen kun lähdit täältä pois," lausui neitonen. "Minä ajattelin välistä: Rakastaneekohan minua? Eihän hän ole mulle sanaakaan siitä virkannut. vaan sydämmessäni puhui sisällinen ääni ja sanoi: hän rakastaa minua. Minä poimin kukkien lehtiä ja ne lausuivat mulle: hän rakastaa minua. Ja ehtootähden säteilevä silmänisku toi mulle tervehdyksiä etelästä, ja sitä katsellen ajattelin ma: Ehkä Juhanaki sua, taivahan kaunotar, katselee".

"Mun armahani!" lausui Juhana. "Kuinka usein minä etelätuulen muassa hengitin ulos lempeni huokaukset! Sinä vieno tuuli! onnellinen olet, koska saanet sivellä kultani suloisia kasvoja, ajattelin ma ja katselin pohjoista kohden".

Näin puhelivat kahdet onnelliset. Vihdoin Juhana otti neitoselta hellät hyvästit ja lupasi huomenna tulla niin pian kuin joutui. Elsa seurasi pitkän aikaa nuorta miestä silmillään; kuutaman valossa näki hän armahansa pitkän matkan päähän maantiellä. Sitten hän lähti toimittamaan veljensä käskyjä. Keveillä askelilla astui eli oikeammin tanssi nuori neitonen yli pihan. Hän oli onnellinen; ensimäisen rakkauden aamurusko kultaili hänen elämänsä taivasta.

Eipä nuori mieskään tuntenut jalkainsa paljon painavan, kun hän astuskeli kotiaan, vaikka hän sinä päivänä oli pitkät matkat vaeltanut. Kuutaman valossa hymyilivät hänelle lapsuuden muistelmat. Tuolla mäellä vilkkui niin ystävällisesti valo; se oli hänen kodistaan. Juhana kiiruhti askeleitaan ja hetkisen kuluttua sulkivat onnelliset vanhemmat syliinsä rakastetun ja kaivatun lapsensa.

VI
Isä ja poika

Kun "sahramimanttelinen", aamurusko kultaili Pielisjärven seutuvia, heräsi Juhana syvästä ja virvoittavasta unestaan. Hänen mieleensä juontui heti suloinen uni nuoresta neitosesta, jonka hän eilisiltana oli tavannut. Nopeasti nousi hän ulos, puki päällensä ja istui akkunan ääreen ihailemaan itäistä taivaan rantaa, jonka nouseva aurinko purppurahohteellansa valaisi.

Hän oli pitkän aikaa näin istunut unelmiinsa vaipuneena, kun ovi avattiin ja hänen äitinsä astui huoneesen, rakkaalle pojalleen hyvää huomenta toivomaan. Äidin sydämmen puhtaalla ilolla likisti hän poikansa rintaansa vastaan; sitten hän rupesi kysymään Juhanan olosta setänsä luona ja vihdoin, oliko hän ketään muuta kun vanhempiaan kaivannut. Juhana punastui eikä ensin aikonut nyt heti ilmaista tunteensa, vaan hellälle äidilleen, jos kellekkään, piti hänen uskoa sydämmensä salaisuuden. Hän kertoi siis eilisiltaisesta käynnistään Sormuisen Elsan luona ja siitä, että he nyt olivat vannoneet toisilleen ikuista uskollisuutta.

Tästäkö Katri oli iloisena! Kaikista tytöistä, jotka hän tunsi, oli Elsa epäilemättä, sekä ruumiin että sielun puolesta, suloisin. Niinkuin äitiään oli Elsa aina luottamuksella kohdellut Katria. Siis tuo liitto kaikin puolin tulisi olemaan iloksi, ei ainoastaan Katrille, vaan, niinkuin tämä vakuutti, myös Sipolle ja Yrjölleki.

Nyt mainitsi Katri ryöstöstä, josta Elsa ei, ajan lyhyyden vuoksi, eilisiltana ollut kerennyt eikä muistanutkaan puhua. Juhana surkutteli suuresti Nurmeslaisia, johon Katri huomautti että toivon mukaan vasta päästäisiin vapaiksi Hovilaisten kiristyksistä. Kun Juhana katsoi äitiinsä kysyväisesti, rupesi tämä kertomaan liitosta ja rovastin puuhista kansan kesken.

Juhana ensin ei tahtonut uskoa mitä kuuli. Ainaki hän luuli, että hänen äidillään oli jotenki väärä käsitys asioista. Tämä vakuutti puhuvansa niinkuin asiat olivat. Sen mukaan kun puhetta jatkettiin, punastuivat Juhanan posket punastumistaan. Vihdoin hän lausui: "Olisivatko setäni sanat näin toteen käyneet? Tämä epätietoisuus on tukala". Näin puhuttuaan riensi hän ulos huoneesta, ennenkun kummastunut äiti kerkesi sitä aavistaa ja riensi isänsä luo.

Tyyneellä ilolla näki isä poikansa astuvan huoneesen eikä suinkaan aavistanut mikä ajatus tämän rinnassa asui. Tosin Juhanan muoto näytti levottomalta ja Sipo kysyi, kuinka hän oli nukkunut; vaan kun vastaus oli tyydyttäväinen, ei isä sen enempää asiaa ajatellut, vaan rupesi puhelemaan.

"Savonlinna on nyt Karjalan ainoana tukena", lausui Sipo. "Karjalan lukko, Viipuri, on valloitettu; Laatokan rantamaan suoja, Käkisalmi, on antaunut. Synkät ovat näkyalat! Mun uskoni mukaan Savonlinna ei kauan voi puoltaa itseänsä".

"Se on mahdollista, että sekin viimme tukemme kaatuu", sanoi Juhana synkästi.

"Mun ymmärrykseni mukaan", virkkoi Sipo, "olisi ollut viisaammin tehty, jos sovinnon kautta olisi koetettu pelastaa jäännös Suomesta vihollisen alle joutumasta".

"Miksi sanotte: olisi ollut? Eikö sitten vielä ole aikaa?" kysyi Juhana, terävästi silmäillen isäänsä.

"Se, joka Affleckin läheisyydessä elää ja näkee, ettei hallitus voi omaisienkaan väkivallasta suojella alamaisiaan, se oppii hyvin epäilemään, miten vihollisesta voi suojelluksi tulla", lausui Sipo Nevalainen.

"Mun isäni", sanoi Juhana, "te olette, pelkään ma, menettäneet luottamuksenne".

"Ainaki hallitukseemme semmoisena kuin se nyt on", virkkoi Sipo.

"Te ajattelette, isäni, väärin", lausui Juhana, jonka ääni, enemmän kun hän olis tahtonut, alkoi osoittaa hänen sieluntilaa.

"Sinä näytät, poikani, levottomalta", sanoi Sipo, joka nyt selvästi näki poikansa kiihtyvän mieli-alan.

"Minä tunnustan isäni, että ne huhut, jotka olen kuullut, eivät juuri ole voineet mun levolliseksi tehdä", sanoi Juhana vähän katkerasti, lisäten sitte: "Te olette joutuneet viekottelian haltuun".

"Viekottelian?" kertoi Sipo kummastuen.

"Aivan niin", lausui Juhana vakavasti. "Rovasti on käynyt täällä ja puheellaan toimeensaanut kauheat tuumat".

"Poikani", sanoi naurahtaen Sipo. "Rovastia älä syytä. Me olemme miehiä ja tiedämme itse mitä tehdä. Ja mistä meitä syyttäisit? Liitostako Venäjän kanssa? Onko se niin kumma?"

Juhana hypähti ylös penkiltä ja huusi: "Onko se kummaa? Hakekaat läpi taivaan ja maan ja mainitkaat mulle joku mustempi teko kuin se, että pettää isänmaansa!"

"Pettää", kertoi Sipo kavahtaen ja hänen kulmakarvansa lähenivät toisiaan. Hän tyyntyi pian ja lausui vakavasti: "Sinä olet nuori ja minä ymmärrän tunteesi. Jos olisin sun sijassasi ja tulisin juuri sodan jaloista, ajattelisin ehkä niinkuin sinä nyt, ja jos sinä olisit mun sijassani, ajattelisit varmaan niinkuin minä. Minua on ryöstetty ja minä tahdon kostaa".

"Oi isäni!" lausui Juhana levottomasti. "Minä riennän rovastin luo ja kysyn, kenen luvalla hän käskee kansaa luopua hallituksestaan. Hänen täytyy tulla tänne ja peruuttaa puheensa, muutoin löytyy vielä miehiä Suomessa, jotka voivat hillitä niin vaarallisen sielunpaimenen".

"Juhana", sanoi Sipo Nevalainen, "sinä olet mun oma poikani ja senvuoksi en tahdo puheesesi suuttua. Kuule mua: sun vihasi rovastia vastaan on yhtä perätöin ja perusteetta kuin uhkasi. Sitä pait olemme jo vannoneet Venäjälle uskollisuuden valan pyhänä kirkossa".

"Vannoneet! Uskollisuuden valan!" kertoi Juhana vaipuen penkille ja peittäen käsillään kasvonsa. Hetken hän istui ikääskun ukonnuolen iskemänä; sitten hän kavahti ylös. Hänen poskensa hohtivat, hänen silmänsä säteilivät ja hänen rintansa aaltoili. Hän seisahtui isänsä eteen, joka puoleksi ihmetellen puoleksi peljäten, silmäili poikaansa.

"Isä", puhui Juhana äänellä, josta edellinen sointuisuus oli kadonnut, "te ette ole mikään konna. Kun katselen teidän jaloa muotoanne, mulle hamasta lapsuudesta niin rakas ja niin kunnioitettu, kun näen totiset silmänne ja tuon ylhäisen otsan, olen vakaantunut siitä, että vieläki sama ylevä sielu teissä asuu kuin ennenkin. Jos Jumalaa pelkäätte, jos emoani ja mua rakastatte, niin luopukaa noista vehkeistä, jotka lopullisesti ovat olevat turmiollisia. Isänmaamme niinkuin köyhä äiti nääntyväisille lapsilleen rintaansa tarjoaa, koettaen siitä pusertaa viimme elinvoimansa. Ja tämmöisen äidin hylkäisimme, vihollisen valtaan jättäisimme".

Sipo oli, tätä puhetta kuullessaan, noussut ylös. Hän kohotti päänsä ja seisahtui poikansa eteen, tähän tuimasti tuijottaen. Ikääskun kaksi uhkaavaa ukonpilveä seisoivat isä ja poika vastatusten.

"Kunnotoin poika", huusi Sipo, "näinkö huonossa muistissa on sulla enään neljäs käsky! Tiedä, että ennenkun sinä synnyit, oli mulla jo selvä käsitys velvollisuuksistani enkä ole niitä nytkään unhottanut. Hoida sinä omat asiasi äläkä minusta huolta pidä".

"Oi isäni", huudahti Juhana, "älkäät minuun tuskaantuko! Älkäät vihan vimmassa päättäkö mielettömästi, Minä en tahdo teitä nuhdella kun ainoastaan herättää siitä lumouksesta, jonka alle olette joutuneet".

"Sun herättämistäsi en tartse", sanoi Sipo tylysti. "Sinä olet varmaanki tullut kotiasi neuvomaan isääsi hänen velvollisuuksistaan Jumalaa ja isänmaata vastaan. Jos niin on asian laita, on mullaki sulle lyhyt neuvo annettava, nimittäin, että nopeasti matkustat takaisin samaa tietä, kun olet tullut".

Näin sanottuaan käänsi isä selkänsä pojalleen ja meni ulos. Juhana jäi kalpeana seisomaan, tirkistellen ovea kohden, josta vihastunut isä oli ulos mennyt.

"Mikä kauhea muutos!" jupisi nuorukainen. "Katkerimmaksi suruksiko on kotiini tulo muuttuva sen sijaan, että sen olisi pitänyt iloa tuottaa?"

Hetki kului, kunnes ovi taas aukesi ja Katri astui sisään.

Kun Juhana huomasi äitinsä, kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä. Hän astui äitiään kohden ja vaipui sitä rintaa kohden, jota vasten hän ennen, lapsuutensa onnellisina aikoina, niin usein oli nukahtanut.

Pitkällinen äänettömyys seurasi. Vihdoin sanoi Katri: "Minä tiedän mitä on tapahtunut. Oi näitä kurjuuden aikoja, joita meidän pitää nähdä! Kyllä luulen ettei Sipo olisi tuohon tuumaan ruvennut, ellei rovasti olisi häntä siihen houkutellut. Viimme sunnuntaina saarnasi rovasti täällä ja vannotutti väen kirkossa Venäjän alle. En ymmärrä muuta, kuin että silloin suuri synti tapahtui".

"Jos mikään syntiä on, niin se on", lausui Juhana. "Kun ma voisin jonku keinon keksiä, joka voisi auttaa. Mutta oi surkeutta! Pitääkö mun ruveta isäni ilmi viholliseksi!"

Juhana vaikeni; hetken päästä hän jatkoi: "pääni on niin kuuma. Minä tahdon käydä ulkona raikasta ilmaa hengittämässä. Te arvaatte, äiti, missä käyn. Isäni käski mun kohta palata samaa tietä kuin olen tullut. Ne hetket, jotka täällä viivyn, tahdon viettää armahan emoni ja kalliin morsiameni seurassa. Ja sitten – "

Juhana ei voinut jatkaa. Hän otti lakkinsa ja meni. Äiti silmäili hetken akkunasta poikaansa, kunnes vihdoin kyyneleet hämärtivät hänen näköänsä. Hän lankesi polvillensa ja rukoili sydämensä syvyydestä Jumalaa olemaan heille tukena ja auttajana tällä koetuksen kovalla hetkellä.

Juhana suuntaili askeleensa Elsan luo. Tämä otti ilolla vaan samassa alakuloisesti vastaan lemmittynsä. Hän kertoi Sipon juuri käyneen Yrjön luona. He olivat puol'ääneen puhelleet, vaan Elsa oli kuitenki sen verran kuullut, että hän tiesi kysymyksen olleen lähteä Käkisalmeen hakemaan sieltä apua Venäläisiltä. Vihdoin oli hän kuullut Sipon sanovan Yrjölle: "älä pelkää! Poikani ei tiedä tästä mitään. Eikä hän, jos tietäisiki, uskaltaisi; sillä – ", loppua ei Elsa ollut kuullut. Sitten oli Sipo maininnut jotaki noidasta ja he olivat kumpii ulos menneet, Yrjö matkalle Pielisiin, Sipo, Jumala tiesi mihin.

"Onnetoin isä", jupisi Juhana. "Et tiedä mitä ai'ot tehdä; retkeä pitäisi estää, vaan isäni – ".

Juhana painoi muiskun vapisevan neidon huulille ja lausuen: "Oi onnettomuutta, jos retki matkaansaadaan; silloin en enään tahdo elää", töytäsi hän huoneesta ulos. Elsa juoksi hänen jälkeensä; vaan kun Juhana jo oli kaukana maantiellä, palasi neito takasi, vaipui penkille pirtissä ja itki katkerasti.

* * * * *

Polkua, joka johti Horman Mallan luo, astui yksinäinen mies. Hän kulki alla päin ja näytti syviin mietteisiin vaipuneen. Lähetessään noidan asuntoa, kohotti yksinäinen matkustaja päätään. Hän kolkutti kolmasti ovelle. Se avattiin varovasti ja matkustaja astui kiiruusti sisään.

Malla, nähdessään matkustajan, astui pari askelta taappäin, huudahtaen:

"Mitä sinä multa tahdot? Pois!"

Sipo Nevalainen – sillä tämä matkustaja oli – viittasi kädellään tyynnyttävästi, otti povestaan rahakukkaron ja lausui: "minä tahdon tietää asian ennakolta. Ilmoita onko se, jota aion tehdä, onnistuva. Minä palkitsen sun runsaasti".

"Hahhaah", nauroi noita. "Sinä koetat vanhusta eksyttää; mutta sinä olet mua kerran pahoin kohdellut ja – niinkuin silloin sanoin – onni on sinusta kaukana".

"Älkäämme mennyttä aikaa muistako", sanoi Sipo.

"Kuinka on ylpeän Nevalaisen mieli nyt näin nöyrtynyt?" kysyi noita ivaillen.

"Nöyrtynyt?" kertoi Sipo ja kohotti päänsä; hän jatkoi vieläkin malttavaisesti: "Se sinään. Tahdotko mua, maksua vastaan, auttaa?"

"Kysy muilta neuvoa; miksi sinua auttaisin kun et muakaan auttanut, silloin kun pyysin", virkkoi noita.

"Noita!" huudahti Sipo ja kohotti oikean kätensä, "tiedätkö että tuo käsi sun tuossa tuokiossa voi ruhjoa? Me olemme kahden kesken. Älä mua ärsytä!"

"Sinä uhkaat", naurahti Malla, "Mitäs voittaisit, jos mun tappaisit?

Omantunnon vaivaa. Sinä tulet mua vielä useinki tarvitsemaan, Sipo Nevalainen. Et mulle tahdo vahinkoa tehdä; minä olen levollinen".

Noidan vakava puhe vaikutti sen, minkä se tarkoitti. "Minä tosiaanki sinua tarvitsen", sanoi Sipo, tukehduttaen luonnollisen kärtyisyytensä tällä hetkellä. Hän avasi kukkaron ja laski siitä kämmenelleen ko'on rahoja, lausuen: "Minä ja moniaat muut aiomme lähteä Käkisalmeen Venäläisten tuumille, saadaksemme heiltä apua Affleckia vastaan. Onko aika lähdölle sopiva ja voidaanko tätä jotenki estää?"

"Laske rahat tuohon penkin päähän", sanoi noita, joka nyt mielestään oli kyllin Nevalaista nöyryyttänyt. Tämä teki niinkuin noita vaati.

Malla puhalsi nyt valkean puoleksi sammuneisiin hiiliin, pani kattilan tulelle ja kaatoi kattilaan ruskeaa vettä. Kohta kohosi savu siitä. Noita tirkisteli savuun, kohotteli kumpaisetki kätensä savua kohden ja jupisi itsekseen.

"Nyt", virkkoi noita ääneen, hetken päästä, "nyt näen. Aika on sopiva ylihuommenna; silloin on täysikuu".

"Uhkaako meitä matkalla mikään vaara?" kysyi Sipo.

Savun seasta kuului vastaus: "Jos ette puussa näe sinisen karhun, jota ei ampumalla voi tappaa, niin olette vaarasta vapaat".

"Hyvä", jupisi Sipo; "tuossa ovat rahasi".

Hän läksi kevein askelin astumaan noidan mökistä. Malla otti penkiltä rahat, suuteli ne monin kertaisesti ja otti sitten kiukaan alapuolesta kiven irti. Kiven takana oli kätkö, jossa oli lipas. Malla ra'otti tämän ja vielä kerran suudeltuaan äskeisen ansionsa, antoi hän sen suljahtaa lippaasen, jonka hän piakkoon pisti säilyynsä.