Kitabı oku: «Jumalan teillä», sayfa 13
6
Portinvartija sai ensiksi kärsiä tapahtuman johdosta. Hänen täytyi muuttaa samana päivänä.
Sitten lähti Kallem Andersenin lesken luo: "Te olette kelpo ihminen. Jos tahdotte, saatte ruveta portinvartijaksi ja taloudenhoitajaksi sairashuoneella. Ottakaa toimi vastaan ja ruvetkaa jo huomenna panemaan kokoon tavaroitanne ja muuttamaan lastenne kanssa, niin ajattelette vähemmän suruanne. – Onko teillä kunnon palvelustyttö?" – "On." Ottakaa hänet mukaan! Enempää ei tarvita. Kaikki muu on valmista ja hoitajattaret auttavat teitä.
Ylihoitajatar sai ankarat nuhteet, mutta siihen se jäi. Erehdyksensä hän sai palkita auttamalla Andersenin eukkoa parhaimpansa mukaan.
Pappia ei Kallem mennyt tapaamaan, eikä pappikaan hänen luokseen tullut. Toisilta hän sai kuulla, että pappi oli sairastunut, mikä olikin luonnollista. Pari päivää sen jälkeen tapasi Kallem Josefinen kadulla, mutta sisar ei ollut häntä näkevinäänkään.
Tämän tapauksen vaikutusta ei ole helppo kuvata. Koko kaupunki joutui kuohuksiin. Eikö usko ollut sentään kummallista, kun usko valheesenkin saattaisi pelastaa miehen varmasta kuolemasta?
Portinvartija suuren perheensä kera joutui tietysti papin ja hänen vaimonsa niskoille. Josefinen täytyi antaa rahoja kirjakauppaa varten, – ja vieläpä enemmän kuin olisi haluttanutkaan.
Siitä miehestä tuli Kallemin luja ja todellinen verivihollinen. —
Heti tämän jälkeen matkusti Kallem salokylään. Hän ei ollut ilmoittanut tulostaan mitään, hän ajoi eräänä kuutamoiltana asemalta ja saapui kartanolle juuri pihamaan ja tiensuun ollessa täynnä rekiä, mitkä tyhjinä, mitkä taas väkeä täynnä, vanhat ja nuoret olivat lähdössä rekiretkelle, he läksivät täältä ja aikoivat palata tänne takaisin tanssimaan.
Ei kukaan kiinnittänyt huomiota tuohon asemalta tulijaan: luultiin hänenkin kuuluvan seurueeseen. Vasta hänen seisoessaan eteisessä, jossa talon väki ja vieraat juuri pukivat päälleen, huomasivat muutamat, että hän oli vieras, mutta eivät siitä sen enempää välittäneet. Ragni oli juuri saanut turkin yllensä, kun tunsi jonkun syleilevän itseään takaapäin, hän huudahti ja katsahti taakseen. Voi, mikä ilo siitä nousi! Entäs Karl, joka seisoi nurkassa, puuhaten suurten saappaittensa kanssa, sanaakaan sanomatta otti ne jalastaan, heitti turkin yltään, viskasi koipensa ilmaan ja kiiti käsillään tervehtimään Kallemia, – nyt hän oli tuon taidon jo oppinut! Isä seisoi siinä tuuheine hiuksineen ja synkkine kasvoineen, hän esitteli Kallemin vaimolleen, joka oli kalpea ja kohtelias, puhui heikolla äänellään seutukunnan murretta – siinä kaikki, minkä Kallem huomasi. Nyt hän ei ehtinyt muuta kuin kiiruhtaa mukaan.
Hevosten hirnuntaa, huutoa, naisten kirkaisuja ja nauruja kajahteli ennenkuin koko jono oli lähtövalmiina ja ensimäinen reki, jossa oli nainen ja turkkiin puettu mies takana, lähti kiitämään. – Sitten seurasi reki reen perästä, leveitä ja kapeita resloja, joiden edessä oli yksi tai parikin hevosta. Koko jono näytti pitkältä, mustanharmaalta, solmuiselta nuoralta, joka lumisten seutujen kautta kuutamossa kiemurteli metsään, jossa kohta puiden välillä kajahteli kulkusten helinä, koirien haukunta, nauru ja puhelu. Joku heläytti lauluksi, toiset yhtyivät siihen, mutta oli mahdotonta pysyä tahdissa ja se raukesi. Kallem istui vaimoineen tilavassa reessä, Ragni oli niin tavattoman suloinen noissa turkiksissaan, että Kallemin täytyi monta kertaa pyytää saada suudella häntä, – mikä oli hyvin tukala tehtävä. Voi, kuinka paljon Ragni oli kokenut! Kuunnellessaan häntä Kallem tajusi, että Ragni vasta nyt eli nuoruuden elämää. Hän ei ollut koskaan aavistanut, että Ragnissa piili niin paljon ilon tarvetta. Samaa johtui hän ajattelemaan myöhemminkin iltasella, kun he tanssivat, leikkivät, rupattelivat ja aterioivat, – Ragni iloitsi nyt monen vuoden edestä. Joko sitten joku jäykkä maanviljelijä oli kiertänyt kätensä hänen hoikan vartalonsa ympärille ja vei häntä niin, että tuskin varpaan nenät lattiaan tapasivat, tai oli hän tavannut jonkun lapsista ja valssasi hänen kanssaan, tai Karl tai joku muu koululainen tai ylioppilas häntä pyöritteli, – alati säteilivät hänen kasvonsa, aina oli hän yhtä riemuitsevana ja villinä ilosta. Tanssittiin ja leikittiin talon suuressa tuvassa, mutta kuhina virtasi sieltä muihinkin huoneisiin, jopa talon toisessa päässä olevaan kyökkiinkin, sen ovi oli avoinna. Jotkut vanhemmat herrat yrittivät kortinlyöntiä eräässä nurkassa, mutta se ei sujunut, sillä heitäkin pyydettiin vähänväliä tanssiin. Iloon ottivat osaa sekä vanhat että nuoret.
Kello yhdentoista aikaan seuraavana päivänä Ragni vielä nukkui, ja kun hän keskipäivällä tuli ulos huoneestaan hiukan väsyneenä, vähän päästään sekavana ja kovasti kummastuksissaan siitä, ettei ollut kuullut Kallemin ylösnousua, saikin hän kuulla, että Kallem olikin jo matkustanut! Sähkösanoma tohtori Kentiltä, joka taas oli tullut huonommaksi, teki hänelle mahdottomaksi jäädä kauemmaksi aikaa. Aamiaista syödessään hän oli kirjoittanut muutaman rivin Ragnille ja ne lohduttivat Ragnia hiukan. Kallem näet kirjoitti, ettei hän ollut voinut herättää häntä niin rasittavan yön jälkeen, vielä vähemmin ottaa häntä mukaansa, mutta koskaan hän ei ollut tuntenut niin rajatonta riemua kuin eilen illalla nähdessään Ragnin niin iloisena.
Heti kotiin tultuaan Kallem löysi kutsumuksen erääsen "yhdistyksen iltamaan". Ja sinne tahtoi hän mennä. Kutsu oli hänen sisarensa kirjoittama (hän kuului johtokuntaan) ja se oli osoitettu "tohtori Kallemille rouvineen". Kas vaan!
Sähköttäisiköhän hän tästä Ragnille? Hän päätti antaa Ragnin olla siellä, missä hän oli, siellä hän viihtyi niin mainiosti.
Sillävälin sotkeutui hän sangen vakavaan juttuun. Ensi työkseen hänen oli samana iltana lähdettävä sairasmatkalle kaupunkiin, erään köyhän pesijättären, Sissel Aunen luokse, jolla oli paljon lapsia, hän oli saanut keuhkotulehduksen. Etupäässä hänen tähtensä oli tohtori Kent lähettänyt sähkösanoman Kallemille. Seitsemäs vuorokausi oli kulunut ilman ratkaisua, ja kun tämä yö. oli kulunut puoleen, oli yhdeksäskin vuorokausi ohitse. Eläisikö vaimo sen yli? Tulehdusta oli keuhkojen sekä ylä- että alapäässä, sydän tykytti epätasaisesti, valtimo löi heikosti ja muitakin huonoja merkkejä oli olemassa, – koettaisikohan hän atropiinillä keventää sydämen toimintaa? Sitä keinoa ei oltu käytetty tällaisissa tapauksissa, mutta se oli kuitenkin järkevä ajatus. Tämä kysymys seurasi häntä, menipä hän minne tahansa, tekipä mitä hyvänsä. Sairaan viisi lasta olivat Sören Pedersenin ja hänen vaimonsa Aasen luona. Tällaisissa tapauksissa nämä kaksi olivat verrattomia.
Toistamiseen meni hän sairaan luo, ja jäikin sinne samalla, nyt oli taisteltava kuolemata vastaan.
Huone oli pieni, mutta siisti, siinä oli kolme sänkyä, geranium raukka ikkunalla ja kuningas Kaarlo viidennentoista kuva oli seinällä kehyksissä, sitäpaitsi pari nuppineulalla kiinnitettyä valokuvaa ja niiden vieressä viulu, jossa oli vain kolme kieltä viritettynä, neljäs oli katkennut. Nainen, joka tuossa makasi sairaana, oli ollut aikoinaan kaunis, terveeksi ja reippaaksi tulisi hän varmasti, jos paranisi. Nyt hän lepäsi tuossa kuihtuneena, karheat työkädet kuluneella peitteellä. Mutta mies, joka istui vuoteen vieressä, ei ollut yhtä vahvatekoinen kuin hän, ei, hän oli hyvin heikko ja hinteliäs! – kasvonsa olivat miellyttävät, niissä oli jotain samallaista sävyä kuin viulussa tuolla seinällä, niin ehkäpä olikin hänessä itsessään joku kieli särkynyt, koska tuo viulun neljäs kieli sai riippua käppyrässä. Väsyneenä ja valvomisesta riutuneena hän siinä yksinänsä istui, ei siksi, etteivät naapurit olisi tahtoneet auttaa häntä, vaan sentähden, että se henkilö, joka tässä viimeksi valvoi, lepäsi nyt, kunnes pahin hetki alkaisi. Kallem oli liikutuksella katsellut, miten naapurit lähitaloissa vartioivat, etteivät iloiset jouluvieraat saisi kulkea tästä ohi; vartioita vaihdettiin pitkin yötä. Hän kuuli tämän vaimolta, joka yhdentoista tienoissa tuli taas valvomaan. Tässä ei ollut juuri mitään tehtävää muilla kuin tohtorilla, eikä hänkään tiennyt, uskaltaisiko tehdä mitään.
Ruiskutettiin aluksi 1/3 milligrammaa, ja suonen tykytys vilkastui. Kallem alkoi jo toivoa, mutta ei uskaltanut virkkaa vielä mitään miehelle, sillä saattoihan toivo pettääkin. Suonen tykytys pysyi samallaisena noin parin tunnin ajan, mutta heikkeni sitten. Ruiskutettiin uusi annos ja se taas vilkastui. Kallem odotti mitä suurimmalla jännityksellä. Hänellä oli mukanaan kirja, hän koetti lukea sitä, jonkun ajatuksen hän siitä kyllä tajusi, mutta se unohtui kohta. Ei lausuttu sanaakaan, ainoastaan hiljaisia huokauksia kuului. Viimeinen huudahdus jossain kaukana, viimeinen kulkusen helähdys oli jo kauan sitten häipynyt, viimeinen ovi suljettu, yö oli synkkä ja hiljainen. Viisi lasta, joista vanhin kymmenvuotias, oli menettämäisillään huoltajansa, ja hän, joka tuossa istui milloin torkkuen milloin polviaan sivellen milloin taas kuukottaen kyynärpäittensä varassa – ja tuijottaen väliin sairaasen, väliin tohtoriin, niinpä niin, huoltajansa oli kadottamaisillaan hänkin.
Heti kun suonen tykytys alkoi heiketä ruiskutettiin uusi annos ja hyvällä tuloksella, joten näytti todellakin siltä kuin olisi tämä keino oikea. Mutta käännettä ei vaan näyttänyt tapahtuvan, keskiyö oli jo ohitse ja sen mukaan, mitä oli sanottu, yhdeksäskin vuorokausi kulunut, mutta sentään kesti vaan tuota kauheaa kamppailua. Kallem pelkäsi ja toivoi, nousi seisomaan, istuutui jälleen, otti kirjansa, piti sitä edessään, pani sen pois – ja meni taas koettamaan valtasuonta. Niin, nyt olivat voimat kohta lopussa, mies näki sen tohtorin silmistä ja taisteli itkua vastaan. Tohtori pyysi häntä olemaan hiljaa. Jälleen uusi yritys, ja hetken päästä sairas vaipui uneen. Niin, mutta olikohan se todella unta? Kallem kuunteli. Toiset valvojat katsoivat häneen ja hän heihin. Hän poistui hetkiseksi sängyn luota rauhoittuakseen ja voidakseen tarkemmin ottaa kaikki huomioon: kyllä se oli oikeaa, levollista unta! Hän loi katseensa mieheen ja tohtorin kasvoista säteilevä elämän valo siirtyi hänen kasvoihinsa. Mies nousi ylös ja voimakas mielenliikutus tahtoi purkautua kyyneltulvaksi. "Menkää nukkumaan!" kuiskasi tohtori. Mies heittäytyi läheiseen sänkyyn, kasvonsa painoi hän tyynyä vasten ja – purskahti rajuun nyyhkytykseen.
Takan ääressä istuva vaimo nousi ylös ja kuiskaten antoi tohtori hänelle määräyksiä. Kallem lupasi tulla taas aamupäivällä. Vaimo auttoi palttoota hänen ylleen, hän aukaisi oven ja sulki sen hiljaa jälkeensä. Äsken oli taivas ollut pilvessä, nyt oli ruvennut satamaan kovasti lunta. Ei niin valon välkähdystä näkynyt mistään ikkunasta, ainoastaan sieltä näkyi tulta, missä valvottiin ja vaalittiin uudelleen syttynyttä elämän kipinätä. Kallem ei voinut olla kulkiessaan verhoilukaupan ohitse koputtamatta ovelle, mutta siellä nukuttiin sikeästi. Hän koputti uudelleen, sillä hän oli varma siitä, että he olivat antaneet pienen lämpöisen huoneensa lapsille ja nukkuivat nyt itse puodissa. Aivan oikein. "Kuka siellä?" kysyi Sören Pedersenin fyeniläinen ääni. "Sanokaa lapsille, kun he heräävät, että heidän äitinsä tointuu." – "Sepä mainio asia", vastasi fyeniläinen ja hänen takanaan kysyi Aasen norjalainen ääni: "Elähän, mitäs hän sanoo?" – Kallem: "Tulkaa siis lasten kanssa huomenna minun luokseni päivälliselle!"
7
Koko sen yön ja seuraavan päivän satoi tavattomasti lunta, illansuussa rupesi pyryämään ja lumi kasaantui suuriin kinoksiin. Pyry laimeni, mutta lumen tuloa jatkui yhä. Ne, jotka maaseudulta saapuivat tanssiaisiin, saivat kaupunkiin saakka ajaa lanattua tietä myöten. Kaupungissa vedettiin lanaa jo toista kertaa sinä päivänä. Tanssiaisiin, tanssiaisiin! Ensimäiset suuret tanssiaiset jouluaikana.
Tanssiaisiin, tanssiaisiin! Suurissa kaupungeissa, joissa tanssi on perheissä ja yhdistyksissä niin tavallista, ei ole käsitystäkään siitä, miten suurta riemastusta tieto ensimäisistä joulutanssiaisista herättää pikkukaupungissa ja niissä maaseudun nuorukaisissa ja neitosissa, jotka sinne rientävät tanssipuku turkin alla. Mutta samoinkuin lana hyväntahtoisesti työntää liian lumen syrjään, samoin myös poistaa kaavamainen seurustelu ja luonnollinen kursailu enemmän kuin puolet siitä, mitä nuoret ovat mielessään kuvitelleet. Siellä nähdään vain kainostelevaa, siivoa nuorisoa, ja alussa näyttää siltä kuin eivät he tuntisikaan toisiaan.
Kallem lepäsi sohvalla ja oli hyvällä tuulella. Tuo kelpo Sissel Aune rupesi taipumaan, mies kulki tänään päihtyneenä ilosta ja viinasta, jota naapurit hänelle tarjoilivat. Lapset olivat olleet Kallemin luona päivällisellä, vaikka palvelustyttö ei ollut siitä hyvillään, hän oli siinä suhteessa Ragnin kaltainen, jota hän yleensäkin tavoissaan hyvin paljon muistutti.
Lapset eivät olleet yhtä ujostelevia kuin muurari Andersenin, jotka myös olivat olleet mukana. Kallem oli soittaa rimputellut heille pianoa kehnonlaisesti, mutta sen sijaan kävellyt mainiosti käsillään. Verhoilija oli surkutellut Andersenin kuolemaa: muurari Andersenin oli surmannut totuus, niitä on niin monta, jotka elävät valheesta, joten kyllä voi käydä laatuun, että joku kuolee totuudestakin, – arveli hän ja lasketteli muutakin samanlaatuista, joka Aasen mielestä kuului varsin merkilliseltä.
Pitkä, hirmuisen hupaisa kirje Ragnilta lepäsi Kallemin vatsan päällä, hän oli lukenut sen jo toistamiseen. Karl oli liittänyt siihen ilmoituksen Ragnin voinnista tohtorin lähdön jälkeen, huvittava oli sekin, varsinkin kuvaus Ragnin ensimäisestä hiihtoretkestä (joka myöskin oli hänen viimeisensä). Tavallinen pelkuruutensa siihen tietysti oli syynä.
Nyt aikoi Kallem tanssiaisiin, joissa papin rouva oli johtavana sieluna! Josefine ja hänen elämänhaluinen ystävättärensä, rouva Lilli Bing. Olikohan Josefine tässä hommassa vastoin miehensä tahtoa? Julkinen salaisuus tiesi kertoa, että niin oli asianlaita, Lilli Bing oli siitä jutellut Kallemille. Papin rouva oli ensimäisenä kaupungin tanssiaisissa! Herrat kilpailivat yksin siitäkin, kuka saisi häntä viedä vaikka yhden ainoan kerran salin ympäri kotiljongissa. Hän oli näkevinään hänet edessään, komeana, avokaulaisena, tummasilmäisenä ja tanssista lämminneenä. Niin, Kallem tahtoi tanssia hänen kanssaan. Hän kaipasi sisartaan, hän ei sitä itseltään salannut. Ragnin ja Karlin kirjeet pani hän syrjään, ja myöskin kirjan, jota hän oli lukenut, nousi ylös, sammutti lampun, ilmoitti palvelustytölle lähdöstään – ja suoraa päätä yläkertaan pukeutumaan!
Lunta tuli kuin turkin hihasta, se ei putoillut valkeina tähtinä, vaan suurina höytäleinä, jotka ajelivat toisiansa takaa. Jollei olisi ollut tyyni, olisi ollut mahdotonta löytää tietä. Lyhdyt valaisivat himmeästi, valo pääsi tuskin lasia edemmäksi ja ympärillä vallitsi hiljaisuus. Kun sataa vettä, niin kuuluu edes pisaroiden ropina ja näkyy maisema, mutta lumi peittää kaiken, eikä milloinkaan ole ihminen niin yksin kuin lumisateessa. Ei edes aita ollut Kallemilla seuralaisena, ei yksikään kivi häntä tien varrella tervehtinyt, ei yksikään puistikon puu hänelle kumartanut, hän ei nähnyt niitä enää, ne oli kääritty verhoihin ja viety pois. Kirkko kyllä oli vielä pystyssä, mutta se oli muuttunut kiviraunioksi, josta kohosi valkoinen patsas. Hän ja kirkko, kirkko ja hän, mietiskeli Kallem, ketään muita ei ollut olemassa.
Talot alhaalla kadun varrella vetäytyivät syrjään, ne istua kyyröttivät muuttuneina aaveiksi, joiden käpälät lepäsivät maassa. Ennen nämä käpälät olivat olleet portaina. Ja rantakadun vierustalla oli pari kumoonkaadettua venettä, ne muistuttivat levolle käyneitä valkeita elefantteja. Ulappa oli yhtenä lumimerenä, mutta merkillistä kyllä, saari oli irtautunut paikaltaan ja uinut pois, sitä ei näkynyt enää. Almanakan mukaan piti nyt olla täyden kuun aika, eikä nyt pimeä ollutkaan, vaikkakin kuuvalo oli hävinnyt näkymättömiin tästä loihditusta maailmasta.
Kallem itse astella humppasi eteenpäin kuin alassuin käännetty sokeritoppa. Hän ja lumihöytäleet vain nyt olivat liikkeessä. Ei niin ainoatakaan tulisilmää näkynyt taloista, vaikka kello vielä oli tuskin kymmentä. Sammutettu oli nyt kaikki tulet, suljettu jo kaikki ikkunat ja ovet ja verhottu lumiseen vaippaan. Himmeästi palavien lyhtyjen sydämet yksin todistivat, että tässä kerran oli ollut elävä kaupunki.
Mutta nytpä hän kuulikin klarinetin vingutusta ja bassoviulun murinata, – varmaankin kettu ja jääkarhu oli jossakin tanssailemassa. Kuului hipsutusta ja humpsutusta, lumihöytäleet leijailivat ja talot istuivat ja haaveksivat.
Hän asteli edelleen ja näki vihdoin valoa jostakin suuresta talosta.
Sieltä se vingutus ja murina kuului. Sinne hän suuntasi askeleensa.
Menikö hän väärään paikkaan? Hän tulla tupsahti ravintolaan tai sentapaiseen, – tupakan savuun, punssilöyhkään, ruuan hajuun ja näki edessään muutamia läskinaamaisia herroja. He eivät olleet juhlapuvuissa, mutta tuolta tuli eräs, joka oli. Ja kun hän vihdoinkin osui oikeille portaille, näki hän ohitsensa kulkevan useita juhlapukuisia herroja, ne olivat tietysti menossa tupakoimaan ja punssia juomaan. Kallem vihasi ja halveksi tupakkata, punssia ja kapakkaelämää, mutta varsinkin herroja, jotka eivät jaksa tanssia nauttimatta kiihoittavia aineita.
Tanssiaisiin ei ole kenenkään tultava myöhään. Kallem vilkaisi kelloonsa, se oli jo yli yksitoista, eikä kymmenen, niinkuin hän oli kuullut. Hän oli joko tullut kotiin liian myöhään tai oli hän lukenut liian kauan. Muutamia lämpimänsä saaneita hiestyneitä nuoria miehiä tuli juuri huuruisesta salista ulos – sieltä näet pöllähti joka kerta huurua, kun ovea avattiin, – ne tervehtivät Kallemia ja merkitsivät senkautta muistiinsa, että hän oli tullut. Kallem meni vaistomaisesti eteenpäin ja vei palttoonsa naulaan. Eteisessä oli paljon lämminneitä, hiestyneitä ihmisiä. Yksi näkyi rientävän jonnekin siksi että toinenkin meni, heidän keskustelunsa oli joutavanpäiväistä, silmänsä hehkuivat ja naurunsa kuulosti siltä kuin olisi se lähtenyt tyhjästä tynnöristä. Tulipa sieltä naisiakin, kolme neljä yhdessä joukossa, olivat kuin puhjenneita ruusuja, nauroivat tyhjälle ja puhuivat tyhjänpäiväistä, – valmiita vietäviksi soiton ja tanssin kuhinaan. Soitto oli kurjaa, lamppuja verhosi tomuharso ja kattokruunut himmottivat keltaisen punervina.
Liiaksi oli tänne väkeä kerääntynyt, suurella vaivalla saattoi pujottautua kaikkien noiden kavaljeerien välitse, jotka siinä seisoivat joutilaina oven edessä, aivankuin ahdettuina yhteen kasaan. Siinä oli samalla hienoutta ja raakuutta, – oikea norjalainen sekoitus.
Tanssittiin paraikaa kotiljonkivalssia. Pitkä mies kun Kallem oli, saattoi hän nyt pyyhittyään silmälasinsa nähdä, että hänen sisarensa ei ollut tanssivien joukossa, tuskinpa koko salissa. Mutta hän unhotti hänet, sillä tämä näky täällä oli joissakin suhteissa hänelle uutta, hän nimittäin tunsi Norjasta vain rannikkoseudun ja Kristianian. Norjalaisen sisämaan kaupungin tanssiaisilla on ominainen leimansa. Naisia ja herroja, jotka saattaisivat esiintyä vaikkapa hienoissa Parisin tanssiaisissa, liitelee välitse neitosten ja nuorukaisten, joissa kuvastuu arkipäiväisyys ja jotka eivät ole oppineet tanssitaitureiksi, mutta noudattavat kuitenkin hartaasti tahtia aivankuin olisivat he vakavassa työssä. Miehiä takissa, miehiä frakissa, naisia avokaulaisessa tanssipuvussa, naisia yksinkertaisessa, mustassa surupuvussa, nuoria ja vanhoja, kaikki huvittelemassa omalla tavallaan.
Vahingossa jouduttuaan ravintolan puolelle tai sen läheisyyteen ja senkautta punssin löyhkään ja tupakan savuun, jota hän inhosi, tuli hän huonolle tuulelle ja näki kaikki mustissa väreissä. Mutta täällä tanssisalissa se katosi, kun hän sai nähdä niin paljon hilpeätä omintakeisuutta. Tuossa valssasi muuan pari ohitse, herra frakissa ja neiti tummassa soljilla varustetussa villapuvussa, pysytteleivät lujasti toisissaan, eivätkä pysähtyneet, jatkoivat vain menoaan, vakavina ja varotellen. Tuossa sujahti heidän ohitsensa pitkä, vaaleaverinen merimiehen mekkoon puettu nuorukainen, varmaankin joku nuori merimies, joka vietti jouluaikaansa kotipuolessaan. Hän vei yli neljäkymmenvuotiasta naista, epäilemättä omaa äitiään, joka näytti vielä vallan hyvin voivan olla mukana navakassa tuulessa. Tuolla tanssi eräs tunnettu rautatienvirkamies pää pystyssä, mustatakkinen miehenkoikelo, keikuttaen kummallisesti ruumistaan, astuessaan oikealla jalalla heilahti hän oikealle ja astuessaan vasemmalla heilahti hän vasemmalle, aina vaan mitä omantunnon-mukaisimmassa tahdissa ja niin iloisena, niin viheltävän rautatie-iloisena. Nainen, jota hän: tanssitti, hymyili kaiken aikaa, mutta ei suinkaan ujoudesta, kaukana siitä, vaan hauskuuden tunnosta. Ja he tanssivat lakkaamatta, pääsivät tuskin istumaan, kun jo taas pyörähtelivät permannolla. Tuossa kiiti ohitse muuan kauppias, hänen jälestään upseeri, kumpikin moitteettomasti pirteän, nuoren, tuoreen tanssipukuisen neitosen kera, sitten seurasi hassunnäköinen pitkätukkainen mies rotevan, mustapukuisen naisen kanssa. He hyökkäsivät halki pitkän tanssisalin, edes ja takaisin, ihmiset pelkäsivät ja pakenivat heidän tieltään aivankuin hurjien hevosten edestä. Tuossa taas liukui ohitse kuin mikäkin torni, leveä, pyöreä, korkea torni, sivullaan pieni hontelo nainen, joka nojasi häneen kuin tikapuut ikään. Tornin yläosa ei liikkunut, pyöri vaan, jos hänen päänsä päälle olisi pantu soppalautanen, ei siitä olisi niin pisaraa läikähtänyt. Sitten tuli kaksi, jotka pitivät käsiään ylhäällä kuin purjeita, kaksi kookasta ihmistä vallaten tilan, joka olisi hyvin riittänyt kolmellekin tavalliselle parille. Mutta tanssitapa näytti täällä olevan sellainen, että kaikilla oli oikeus vallata niin paljon tilaa kuin jaksoivat ottaa, ja mennä sellaista vauhtia kuin halusivat: jokaisella oli oikeus tanssia omalla tavallaan ja tulla tänne sellaisessa puvussa kuin halusi. Täällä tanssi kukin oman itsensä vuoksi, kukaan ei tanssin tähden, kaikki vain omaksi hauskuudekseen.
Mutta kas, tuossa tuli kaksi, jotka osasivat tanssia! Ne tulivat syrjähuoneesta, reipas, parraton ratsuväen luutnantti ja kookas… Josefine! Hän oli mustalla reunustetussa punaisessa silkissä, hänen lujarakenteinen kaulansa, hänen paljaat, lämminväriset käsivartensa, hänen viljava tukkansa ominaisessa sykerössään, hänen intohimoiset silmänsä, sillä sitä ne olivat, ja tuo vartalo, niin, hän oli totisesti tanssiaisten kuningatar. Ja entä hänen tanssinsa! Nytpä sen saattoi huomata, miten voimakas ja luontaisen notkea hänen vartalonsa oli. Ja nyt kuohuili kiihkoisa veri, tuo oli Josefinea, tuo! Veli pyrki lähemmäksi, hän tuskin saattoi hengittää. Ja hänestä näytti kuin katselisivat kaikki näitä kahta, jotka liitelivät ympäri väliin oikealle, väliin vasemmalle, sitten pyörivät samalla paikalla, ja taas hurjaa kyytiä ympäri salin. Ei yhtään uutta tanssijaa astunut lattialle, kaikki katselivat, ja vähitellen taukosi moni niistäkin, jotka olivat tanssimassa, hekin tahtoivat nähdä. Luutnantilla oli se vika, ettei hän ollut naistaan pitempi, mutta hän oli vankka ja uhkea mies ja vei naistaan kerrassaan komeasti. Tanssi oli näillä kahdella perin terveellä ihmisellä intohimoa ja huumausta, siltä se ainakin näytti. Ja se huumasi muitakin. Kallem ei voinut sitä vastustaa, hän tahtoi tanssia, hänkin, ja tanssia Josefinen kanssa, ja kernaimmin nyt heti. Kun he seuraavan kerran loistavasti pyörivät hänen ohitsensa, katsoi hän sisareensa ja katsoi niin, että hän tiesi sisaressaan heräävän halun katsoa sinne, missä hän seisoi. Ja niin kävikin. Josefine pysähtyi aivankuin joku olisi ottanut häntä vyötäisiltä ja pysäyttänyt hänet. "Tuhannet kiitokset!" sanoi hän kavaljeerilleen. Heti paikalla oli Kallem hänen vierellään, mutta samassa myöskin Josefinen ystävätär Lilli Bing. "Tule istumaan viereeni!" sanoi tämä ja kääntyen heti Kallemiin: "Olipa hauska nähdä teidätkin täällä." – "Saan kiittää kutsumuksesta", vastasi Kallem kumartaen molemmille. "Mutta minä olen saanut sellaisen halun tanssia kanssasi, Josefine", hän veti hansikkaat käsiinsä, "sallitteko?" – hän kumarsi luutnantille, joka kohteliaasti kumarsi vastaan. "Haluttaako sinua?" sanoi hän Josefinelle. Josefine oli hengästynyt kiihkeästä tanssista, mutta hänen tummat silmänsä säteilivät. "Kyllä", vastasi hän hiljaa. Lattia oli taas täynnä tanssijoita, he seisoivat senvuoksi hetkisen ja odottivat. Mutta kun tungoksesta ei tullut loppua, otti Kallem sisartaan vyötäisiltä alkaakseen. "Ei se käy!" kuiskasi Josefine. – "Kyllä käy!" sanoi Kallem ja läksi viemään. He pyörivät tanssijoiden ohitse tuuppimatta ketään ja pysähtymättä vaarankaan uhatessa. Niin, Kallem enemmän kantoi sisartaan kuin ohjasi. Mutta kohta hän huomasi, kuinka tarpeetonta se oli. Josefine seurasi mukana ja noudatti hänen käsivartensa pienintäkin viittausta. He eivät olleet siksi paljon samankaltaisia, että heidän tanssinsa olisi sulautunut kokonaisuudeksi, eivätkä niin erilaisia, että se olisi näyttänyt epämiellyttävältä, he olivat nyt mieltyneet toisiinsa ja nauttivat aselevosta ennen taistelua. He katsahtivat toisiinsa, aina samalla aikaa, Kallem punoittavana ja Josefine kalpeana.
Nyt loistivat lamput kirkkaina, soitto oli vilkasta, ihmiset iloisia ja luonnollisia, tanssisali mainio. He eivät olleet tanssineet toistensa kanssa sen jälkeen, kun Kallem oli ensimäinen mies tanssiaisissa, ja Josefine epämiellyttävä tytönheilakka, jota hän armosta vei pari kertaa salin ympäri. Mutta ryhdissä, tahdissa ja tanssimistavassa olivat he kuin yksi ja sama, heidän tanssinsa oli kevyttä, he olivat onnellisia. Pitäessään kiini toisistaan he eivät voineet ajatella eri tavalla, heidän ajatuksensa olivat kietoutuneet yhteen. He kuuluivat toisilleen luonnon lujien siteiden kautta – nyt, kun he olivat löytäneet oikean pohjan. Kaikki, mikä heitä eroitti, häipyi pois aivankuin olisi se ollut jotain vierasta ja tilapäistä. Ja kun heidän yhteiset kokemuksensa oikeastaan kuuluivat lapsuuden aikaan ja toiseen maahan, siirtyivät he kumpikin ajatuksissaan sinne. Päivän kuumasti paistaa hellittäessä merelle ja rannikolle olivat he ratsastavinaan kummallisen isän vierellä, kumpikin omalla pikku ponillaan, isä oli niin kaunis hevosen selässä.
Veli, joka oli pitempi, katseli sisaren leveätekoista päätä, sellainen oli heidän isälläänkin ollut. Josefine ajatteli myöskin isää katsellessaan veljensä teräviä kasvojen piirteitä, mutta kuitenkin muistutti veli enemmän äitiä kuin hän. Josefine tunsi hänessä äidin viisauden ja hyvyyden, joskin hänessä kuvastui myöskin isän ankarat piirteet. Josefine olisi voinut luottavasti nojautua häneen kuin äitiinsä, – niin, aivankuin tuona erojaisiltana siellä heidän vuonokaupungissaan. Eikä hän mitään koko maailmassa sen enempää halunnut.
Nyt päättyi valssi.
Käsitysten kulkivat he sinne, jonne Lilli oli heille paikat varannut, – lämminneinä, kiitollisina. Siellä oli Lilli ratsuväkiluutnantin seurassa, Lilli aivan hurmautuneena ja luutnantti tapansa mukaan säädyllisenä ja kohteliaana.
Hetkisen kuluttua oli Kallemilla palttoo yllä. Hylkeennahkaiset tohvelit jalassa ja kädet syvälle taskuihin painettuina hän riensi taas ulos lumisateesen. Joko täytyi hänen saada olla sisarensa kanssa kahden, tai oli hänen poistuttava. Tämä koski häneen kovasti. Hänen kiintymyksensä sisareen oli syvällistä, ja sisaren kiintymys häneen ehkä vieläkin voimakkaampaa. Niinä hetkinä, jolloin hän oli saanut katsahtaa sisaren koko olemukseen, oli hän nähnyt, miten se muokkaantui aivan omien vaistojensa mukaiseksi. Jokapäiväisissä oloissa sitä sitoi jokin voima, kristinusko se tuskin oli, mutta mikä sitten? Josefine teki vallan mitä tahtoi, mistään välittämättä, – ja kuitenkin hän oli enemmän sidottu kuin monet muut.
Lunta vaan satoi ja satoi. Valoisata sentään oli, vaikka kuuta ei näkynytkään. Hän oli näkevinään sisarensa leijailevan edessään ilmassa, avopäin ja paljain käsivarsin, silmät tulta säikkyvinä. Kaukaa kuului soitto.
Mutta kun hän oli tullut valkoiseen makuukamariinsa, jonka kelpo palvelustyttö oli pitänyt lämpimänä, lensivät hänen ajatuksensa salokylän tanssiaisiin. Ragnia tanssitti muhkea metsänomistaja, niin että tuskin hänen varpaansa lattiaan tapasivat, – hän kieppui ympäri salia pikku lasten kera, lenteli "teeren" tai jonkun pääkaupunkilais-nuorukaisen kanssa; – Kallem oli näkevinään hänet onnesta säteilevänä jokaisen tanssin jälkeen ja kuulevinaan hänen huudahtavan: "Oi, miten hauska minulla on, Edvard!" ja siihen hän nukkui.
Ja seuraavana päivänä – hän oli juuri syönyt päivällisensä yksin ja noudattaen totuttua tapaansa mennyt suureen saliin, sillä silloin Ragni tavallisesti kävi soittamaan, – aukenikin ovi ja Ragni, – hän ei uskonut omia silmiään! – niin, Ragni se oli tuo, jonka silmät loistivat kaiken tuon turkispaljouden sisästä! Kallem antoi hänen tulla luokseen pehmoisena, lumivalkeana ja hyväilevänä – ja nosti hänet käsivarrelleen ja kantoi hänet…
"Ei", sanoi Ragni, kun he hetken kuluttua istuivat rauhassa, "nyt siellä alkoi jo käydä yksitoikkoiseksi ja minä kaipasin sieltä pois." – "Sinulla on vino nenä!" – "Ja entäs sinä kun olet ollut tanssiaisissa!" – "Sinulla on vino nenä!" – "Sitä tuskin huomaa. Mutta tiedätkös, Karl ei olekaan niin kiltti? Nyt minä sanon sen sinulle." – "Karl?" – "Niin, minua kohtaan kyllä! Minulle hän on kovin kohtelias, et voi kuvitellakaan, miten hyvä hän on minua kohtaan. Mutta sisaruksiaan hän kohtelee aivan toisin, hän on kiivas, hyvin kiivas, oikkuileva ja itsevaltainen." – "No sen minä kyllä uskon." – "Tiedätkös mitä, senkin vuoksi minä halusin nyt tulla: me tahdomme olla kahden, eikö niin? Muuten hän on aina meidän kintereillämme." – "Mutta herrannimessä, oletko sinä häneenkin jo kyllästynyt?" – "Sitä minä en lainkaan ole sanonut. Mutta se, että hän on aina meidän läheisyydessämme, se käy – " " – ikäväksi?" – "Vaikkapa niinkin, ikäväksi kyllä, se on totta. Niin, minä olen paha. Kuules, minä tahdon pyytää suita vielä yhtä, mutta ole nyt kiltti eläkä sano minua kaunosieluksi!" – "Mitä sitten?" – "Älä anna Kristen Larssenille tietoa, että minä olen tullut. Kuule, ethän tee sitä! Olkaamme kerrankin oikein rauhassa." – "Mutta nyt on tullut muutamia lapsia, jotka – " "Ei, ei! Ei lapsiakaan! Voi eihän!" – Ja hän purskahti itkuun.
