Kitabı oku: «Jumalan teillä», sayfa 14
"Rakas, pikku Ragniseni – !" – "Niin, – niin, se on niin itsekästä, mutta minusta tuntuu kuin en jaksaisi, se ei sovi minulle." —
Hetkisen kuluttua kajahteli flyygelistä rikkaina sävelsointuina riemuhymni Ragnin kotiintulon johdosta; kauneuden henget leijailivat talossa. Ne liihoittelivat ylhäällä laipion rajassa, laskeutuivat ikkunoihin, kulkivat ovien kautta, ylös makuuhuoneeseen, kyökkiin, virkahuoneeseen ja lauloivat, lauloivat, lauloivat, niin että keuhkotautibasillit, joita tohtori tutki, karkelotahdissa kieppuivat vasten surmaajaansa; – laulu aukaisi kyökin oven, niin että kaikki pestävinä olevat astiat joutuivat tanssimaan, kahvipannu kiehui yli ja tuolla ylhäällä vinnillä uusi samettikoristeilla varustettu leninki, jonka Sigrid oli rouvalta saanut jouluna, ja nyöreillä ja tupsuilla koristettu päällysvaippakin vaipuivat tanssiajatuksiin.
8
Seuraavana päivänä Kallem tuli Sissel Aunen, tuon pesijättären luota. Hän oli purkanut vihaansa miehelle, joka ylenpalttisessa ilossaan oli laittanut viulunsa kielet kuntoon, soitteli nyt kapakoissa ja joi itsensä humalaan. Kallem halusi koettaa hänen suhteensa samaa keinoa kuin Sören Pederseninkin ja meni sentähden Sörenin luokse päästäkseen hänen avullaan käsiksi tuohon tunteelliseen Auneen. Mutta hän tapasikin ainoastaan Aasen yksinään puodissa auttamassa yhtä Sisselin lapsista satulaan istumaan, niitä oli neljä kappaletta puodissa, viides nukkui sisähuoneessa. Sören Pedersen ei ollut kotona, hän oli Kristen Larssenin luona, joka oli tullut sairaaksi. Kristen Larssen? – Niin, hän oli ollut kovissa tuskissa ja oli jo sylkenyt vertakin, mutta hän ei halunnut puhua siitä tohtorille. Kallem aikoi heti lähteä sinne, mutta tahtoi ensin täällä vähän rahallisesti avustaa lasten ylläpitoa. Tarjousta ei kuitenkaan otettu vastaan. Tänään oli Aase saanut myydyksi kahdet silat ja yhden vieterisängyn. Nyt oli heillä työssä lisänä eräs Aasen serkuista, nainen, jonka nimi oli myöskin Aase; eroittaakseen heidät toisistaan Sören kutsui serkkua Aasen Aaseksi.
Kallem tapasi Kristen Larssenin vuoteen omana, karvaisissa käsissään hänellä oli joku työ ja Sören Pedersen luki hänelle ääneen. Ikkunan ja pöydän välisessä nurkassa, aivan perimmässä sopessa kyyrötti vaimo ja neuloi sukkaa, huivi silmillä niin että kasvot olivat varjossa. Huoneessa oli tavattoman huono ilma. Nähdessään sairaan Kallem vallan säikähtyi, hän oli raihnaampi, harmaampi ja laihempi kuin tavallisesti. "Oletteko syönyt rasvaista jouluna?" – "Hm, meillä oli sylttyä." – "Oletteko ennen tuntenut samallaisia kipuja?" – "Kyllä, välistä." – "Ei, ei niin kovia kuin nyt", sanoi sukanneuloja nurkasta – "Onko teillä nyt tuskia?" – "Ei tällä hetkellä! Mutta tuontuostakin." – "Sydänalassako ja vatsassa?" – "Niin." – "Ja tuskat uusiintuvat usein?" – "Aivan niin." – "Se on kasvanut nopeasti", sanoi vaimo penkiltään. Kallemin mieliala kiihoittui. Miksi hän ei ennen ollut ruvennut tutkimaan Larssenin terveydentilaa? Vaimon katse seurasi häntä, hänen puikkonsa liikkuivat hitaammin, hän ikäänkuin jähmettyi. Tohtori koetti näyttää levolliselta, mutta vaimo ei antanut pettää itseään. Myöskin Kristen Larssenin kylmät silmät tarkastelivat tutkivasti tohtoria. Kallem käski avata pellit ja antaa niiden olla auki yöt ja päivät. Sören Pedersen nousi avaamaan ne kiiruusti. Sekä Kristen Larssen että vaimo katsoivat häneen paheksuen, eiväthän polttopuut olleet tohtorin. Voittaakseen aikaa ja rauhoittuakseen Kallem otti ylös kirjat, jotka olivat siinä lattialla. Ne olivat hänen omia englantilaisia kirjojansa ja muuan konetaito-oppi, sitten hän rupesi tuijottamaan sairaan käsissä olevaan työhön. "Mikä se on?" Sören Pedersen selitti, että se oli parannus Kristen Larssenin tekemään kutomakoneesen. Tämän selityksen aikana Larssen liikutteli sormillaan pyöriä ja puikkoja niin kätevästi ja hiljaisesti hyväillen, että helposti huomasi, miten rakas tuo keksintö hänelle oli.
Kaikkialla huoneessa, työpenkillä, lattialla, pöydällä oli paljon korjattavaa tavaraa, – kelloja, pyssyjä, ompelukoneita, kahvimyllyjä, lukkoja, särkyneitä työkaluja. Kallemin revolveri oli otettu ulos kotelosta ja hänelle sanottiin, että se oli ainoa, minkä Kristen Larssen oli joulun tienoissa saanut laitetuksi kuntoon. Sörenin puhellessa tästä oli Kallemilla tilaisuus miettiä, mitä tässä olisi tehtävä. Nyt hän oli siitä selvillä. Hän puheli ruokajärjestyksestä ja kipua huojentavista lääkkeistä sekä pyysi Sören Pederseniä mukaansa hakemaan viimemainittuja.
Heti kadulle päästyään Kallem lausui, että Larssen oli mennyttä miestä ja että hänellä oli epäilemättä pitkälle kehittynyt syöpä vatsassa.
Itsetyytyväinen sukkeluus hiipi esille Sören Pedersenin naamasta kaikenlaisia takateitä myöten, kasvonsa olivat tyhjät, ovet ja ikkunat niissä selkosellään.
"Kohta voin sen varmuudella sanoa, ja silloin on teidän, joka tunnette hänet paremmin kuin minä, ilmoitettava se hänelle!" Kallem unhoitti kokonaan puhua Aunesta.
Muutaman päivän kuluttua tiesi koko pikkukaupunki, että tuhattaituri Kristen Larssen lepäsi kuoleman omana syöpä-taudissa, olipa siitä uutinen sanomalehdessäkin. Siinä nimitettiin häntä "paikkakunnallamme hyvin tunnetuksi konesepäksi ja keksijäksi". Jokaisessa talossa, johon Kallem vain pistäysi, kyseltiin sairaasta, ja jokainen tuttava, jonka hän kadulla tapasi, tiedusteli häneltä Kristen Larssenin vointia. Kun Pedersen oli ilmaissut sairaalle hänen tilansa toivottomuuden ja Kallem ensi kertaa tämän jälkeen tuli Larssenin luo, ei siitä mainittu sanaakaan. Larssen lepäsi vuoteellaan käsitellen yhäti keksintöään, jotenkin heikkona tavattoman ankaran tuskakohtauksen perästä. Parta oli saanut kasvaa, koko näky teki muuten vastenmielisen vaikutuksen. Vaimo kutoi nytkin, mutta oli siirtynyt hiukan lähemmäksi vuodetta. Englantilaiset kirjat oli pantu toiseen paikkaan ja tämä olikin ainoa ulkonainen merkki siitä, että tulevaisuuden tuumista oli luovuttu.
Kallem meni sieltä Sören Pedersenin luo ja sai tältä kuulla, että sairaalan entinen portinvartija oli käynyt Larssenia käännyttämässä, hän ei muka saisi missään nimessä joutua suoraan helvettiin. Larssen ei ollut vastannut mitään, pyytänyt vain, ettei häntä häirittäisi, hänellä oli käsillä työ, joka oli juuri valmistumaisillaan. Sitten tuli pappi sinne. Tämä rupesi puhumaan asiastaan kauniimmin ja varovaisemmin, mutta kentiespä senvuoksi juuri Larssen sillä kertaa kadottikin kärsivällisyytensä, hänen kiehuva sappensa purkausi kiivaiksi sanoiksi ja vaimo huivi silmillään ja sukankudin käsissään asettui merkitsevästi oven luo. Pappi ymmärsi ja lähti sävyisästi ulos. Muurari Andersen-jutun jälestä pappi ei ollut enää sama mies kuin ennen. Se suututti sentään jonkun verran seurakuntalaisia.
Nuorten miesten yhdistyksen kokouksesta tuli lauluseura Kristen Larssenin asunnon edustalle ja viritti hiljaisella äänellä virren. Sinne kerääntyi muitakin ihmisiä, mutta kaikessa hiljaisuudessa. Tämä tapahtui juuri, kun sairaalla sattui olemaan ankara tuskakohtaus, hän sanoi tuntuvan siltä kuin olisi tuhat nuppineulaa häntä alinomaa pistellyt, – ja näiden kärsimysten aikana laulu häntä vaivasi, niin että Kallemin täytyi sekaantua asiaan ja kieltää kaikki semmoiset. Kaksi maallikkosaarnaajaa, entinen portinvartija ja eräs toinen kävi sairashuoneella tohtorille selittämässä, että tämä kaikki oli tapahtunut hyvässä tarkoituksessa ja että ei käynyt laatuun kuolevalta kokonaan jumalansanan kuulemista riistää. Kallem kiivastui ja vastasi heille kovia sanoja.
Kun hän eräänä iltana tavalliseen aikaan oli Kristen Larssenin luona, oli hän varmasti näkevinään ihmiskasvoja ikkunassa. Sairas kysyi juuri tohtorilta kuinka kauan hän eläisi ja lisääntyisivätkö tuskat aina vaan ankarammiksi, – niin ettei Kallem välittänyt sen enempää ulkona olijoista, pyysi vain ripustamaan jotakin ikkunan eteen. Hän mietti, voisiko hän lausua Larssenille sulan totuuden, ja tuli siihen johtopäätökseen, että se kävisi päinsä. Hän kertoi siis, että se voisi kestää vielä noin kolme neljä kuukautta ja että tuskat tulisivat uusiintumaan yhä useammin, – joskaan ei joka päivä yhtä usein eikä yhtä ankaroina. Vaimo kuunteli.
Ketään ei ollut ikkunan ulkopuolella, kun Kallem tuli ulos, mutta hiukan kauempana asteli kadulla eräs nainen, – verkalleen, aivankuin odottaisi hän jotakin. Huomattuaan hänet nainen kääntyi tulemaan häntä vastaan. Se oli hänen sisarensa. "Sinäkö se katsoit Kristen Larssenin ikkunasta?" – "Minä?", vastasi Josefine, – ja Kallem näki hänen punastuvan, "minulla ei ole tapana kurkistella ihmisten ikkunoista." – "Anteeksi, mutta minä näin varmasti, että joku sieltä katsoi." – "Niin, kyllä minä näin."!
– "Tunsitko sinä heitä?" – "Tunsin kyllä. Mutta minä olen tullut puhuakseni sinun kanssasi, Edvard. Minä tiesin, milloin sinun oli tapana käydä täällä." "Mitä sinä minusta tahdot?" – nyt vasta hän huomasi, että sisarensa oli kiihoittunut.
"Onko totta, että sinä olet sanonut ottavasi vastuun niskoillesi siitä, että Larssen joutuu helvettiin?" – "Enhän minä edes helvettiä uskokaan."
– "Ei, mutta oletko sanonut niin?" – "En tiedä. Mutta luulen, että en ole sanonut sellaista." – "Niin näetkös, löytyy sellaisia, jotka ovat toista mieltä kuin sinä, ja niitä loukkaa tuollainen puhe. Tuollaisten sanojesi kautta sinä revit alas kaiken sen, mitä olet täällä rakentanut, sen minä sinulle sanon." Kallem tunsi hänet taas näistä sanoista. "Niin, on tietysti mieletöntä lausua sillä tavoin. Mutta totisesti on myöskin mieletöntä kiusata sellaista miestä kuin Kristen Larssen. Niinkauan kun hänellä on ymmärrys päässään ei kukaan saa häntä uskomaan helvettiin, joten voivat kernaasti antaa hänen olla rauhassa." – "Eihän ne sitä hänelle tahdokaan." – "No, mitä sitten?" – "Sinä, Edvard, tiedät sen yhtä hyvin kuin minäkin, ja sinun itsesi vuoksi minä pyydän, ettet pilkkaisi vakavia ja kelpo ihmisiä." – "Minä en ole tahtonut ketään pilkata, minä sanon vain, että saisivat säästää vaivat sekä itseltään että häneltä". – "Hän on liian kylmäkiskoinen?" – "Kylmäkiskoinen tai lämminsydäminen, se riippuu itsekunkin luonteesta ja siitä, miten hän on elänyt." – "Mutta ihmiset voivat elää niin, että sielu tulee kylmäksi, ja niin juuri on hän tehnyt." – "Kenties, mutta minä tunnen henkilön, joka on kylläkin lämminsydäminen, mutta ajattelee aivan samoin kuin Kristen Larssen. Siis se ei siitä johdu." – "No, mistä sitten?" – "Tuhansista eri seikoista. Se nainen, joka tässä muistui mieleeni, ajattelee mieluimmin vertauksissa, siitä hetkestä saakka, kun hän näki vanhan piirroksen kolminaisuudesta: suuren kolmipäisen ruumiin, ja kuuli, että keskimäinen oli noiden kahden, isän ja äidin poika (tiedät kai, että pyhä henki oli alkujaan nainen), ei hän koskaan enää ole uskonut kolminaisuuteen, hän nauraa sille. Ja hän on, kuten sanoin, kylläkin lämminsydäminen." "Äsjh!" sähähti Josefine koko harminsa voimalla, "lämmin hän ehkä voi olla, mutta hänen täytyy olla saastainen!" Kallem tunsi piston sydämessään, Josefine tähtäsi Ragnia. Sisar oli ilkeä ja näytti epämiellyttävältä aivan kuin tyttöaikoinaan, – ja heti muuttui Kallemkin sen ajan poikanassikaksi – : läiskis! – Josefine sai korvapuustin. Se osui hattuun, mutta tarkoitus oli rehellinen.
Säihkyvin silmin Josefine hyökkäsi häntä kohti aivankuin heidän entisinä tappeluaikoinaan. Sisar kähisi: "Minä luulen, että sinä – !" ja vallan säkenöiden kiukkua ja ylenkatsetta kääntyi ympäri ja meni matkoihinsa.
Oliko joku heidät nähnyt? He olivat yksin kadulla. Kallem tunsi epämääräistä pelkoa: tämän saisi ehkä Ragni vielä maksaa.
Kallem luuli, että sana "saastainen" Josefinen suussa tarkoitti Ragnin entisyyttä – ja siksipä se kiukuttikin häntä kovin. Mutta mitä olisikaan hän tehnyt, jos olisi tietänyt, että se vielä enemmän tähtäsi Ragnin nykyisyyttä? Kun papin perhe kotiin tulonsa jälkeen oli pysyttäytynyt heistä erillään oli siihen syynä ollut sekin, että Jumalan pilkkaajaa Kristen Larssenia oli suosittu Kallemin kodissa ja että Ragni oli opettanut hänelle englanninkieltä ja että Kallemilla oli ollut tapana keskustella hänen kanssaan. Useimmat seurakuntalaiset pitivät Kristen Larssenia jonkinlaisena perkeleenä ja kun nyt nämä uudet tulokkaat, sekä mies että vaimo olivat lyöttäytyneet Larsseniin samoinkuin sitä ennen Sören Pederseniin, niin pidettiin sitä tahallisena ärsytyksenä. Heti sen jälkeen oli Karl Meek tullut taloon ja sitten oli Ragni nähty aina vain hänen seurassaan. Vihdoin he olivat yhdessä matkustaneet salokylään, – enempää ei tarvittu, varsin kun oli kysymys miehensä luota lähteneestä naisesta, joka oli sitäpaitsi vapaa-ajattelija ja ennenkin tehnyt aviorikoksen.
Josefine oli tullut rehellisesti varoittamaan veljeänsä. Jos hän olisi saanut rauhassa puhua, olisi hän kertonut kaiken tämän, hän ei peljännyt veljeänsä ja hän piti hänestä paljon. Nyt meni hän kotiin tuskastuneena veljensä ylenkatseesta.
Hänen salattu kärsimyksensä puhkesi esiin, ensin katkerana vihana sitä naista kohtaan, joka eroitti veljen sisaresta, mutta sitten kaikkea vastaan, joka oli siihen syynä. Muurari Andersenin kuolema, – mitä syvemmin se vaikutti hänen mieheensä, sitä selvemmäksi tuli heidän välinen eronsa – ja vieläpä niin sopimattomaan aikaan. Kaikki, mistä Tuft itseään soimasi, oli oikeastaan myönnytyksiä vaimolleen, ja nyt juuri tahtoi hän tehdä siitä lopun. Pahemmin ei olisi voinut sattua.
Viereisessä talossa asusti vanha mummo, papin äiti. Hän halveksi vastapäätä olevaa taloa. Ei hän koskaan sinne jalallaankaan astunut silloin kun siellä oli vieraita, harvoinpa hän muulloinkaan sinne tuli, ainoastaan kotihartaushetkiin ja päivällisille kirkollisina juhlapäivinä. Miniän koko olento, tanssiminen, puvut ja ystävättäret olivat hänelle kauhistus ja papin ainainen liehakoiminen syntiä. Pikku pojasta sai hän vakoilijan. Josefine istui eräänä kesäpäivänä avatun oven toisella puolen ja kuuli hänen kysyvän pojalta, ketä siellä edellisenä päivänä oli ollut vieraina, mitä he olivat syöneet, olivatko juoneet viiniä ja monenkolaista. "Mummo kysyy, meneekö äiti tänäänkin kaupungille", sanoi poika kerran. "Ja sitten hän kysyy, mitä isä sanoo äidille, kun äiti tulee kotia, ja onko isä nukkunut meidän kanssamme ylhäällä."
Josefine kesti sen rauhallisesti. Mutta se seikka, että hän tiesi anopin olevan papin kristillisten neuvojen takana, ei hänen luonnettaan tehnyt ollenkaan taipuisammaksi. Hän aikoi elää niinkuin itse halusi, mies saisi tehdä samoin.
Sillä Ole Tuftille tämä oli samaa taistelua kuin nuoruudesta lähtien, taistelua, joka oli alkanut silloin, kun hän oli Josefinen vuoksi hylännyt lähetystyöunelmansa, ja aina oli tulos ollut sama: rakkaus sorti hänet. Ei senvuoksi, että Josefine häntä viekoitteli, ei, päinvastoin! Kun Josefine joskus kyllästyi sekä häneen että kaikkeen – sillä siinä naisessa kulki voimakkaat vihurit – , niin silloin oli hän Olen mielestä kaunein, himoittavin, aivankuin tarujen naiset. Silloin hän ei voinut vastustaa.
Mutta se suuri tehtävä, jonka Jumala antoi hänelle ystävän sairasvuoteen ääressä, se näytti hänelle, mitä hän elämässään oli laiminlyönyt: siinä oli hedelmä hänen myöntyväisyydestään!
Kun hän itsensä koettelemisessa oli päässyt niin pitkälle, että hän voisi puhua asiasta vaimolleen, oli Josefine juuri oman sisällisen kamppailunsa vallassa. Tuon saamansa korvapuustin jälkeen hän oli heti selvillä, mitä nyt oli tehtävä – kosto oli hänen mielityötänsä – , mutta samalla hän käsitti, että veli oli havainnut hänenkin kieron asemansa. Siitä saakka, kun oli tanssinut veljensä kanssa, hän tiesi, ettei kukaan häntä ymmärtänyt niin hyvin kuin Edvard, ja heidän viime kohtauksensa selvitti hänelle, että veli halveksi hänen sekaantumistaan uskontoasioihin. Ja siihen hänellä olikin oikeus. Ei koskaan hän ollut tehnyt suoraa tiliä, aina vain tyytynyt siihen, että hänen miehensä uskoa ja toimintaa kunnioitettiin ja että hän itse sai olla rauhassa. Niin ei saanut enää jatkua, hän ei sietänyt veljensä ylenkatsetta.
Pappilassa pidettiin hartaushetkiä aamuin ja illoin, silloin astui aina mummo ensin sisään, hänen jälestään palvelustytöt ja viimeksi pappi. Josefine ei tullut aina aamurukoukseen, iltarukouksenkin hän laiminlöi, silloin kun sattui olemaan vieraita. Pappi aloitti ja lopetti hartaushetken sopivalla rukouksella. Viime aikoina olivat rukoukset olleet pitkiä ja hartaita, – ja Josefine jäi niistä pois.
Nämä juhlalliset toimet kiusasivat häntä, yleiset vielä enemmän kuin yksityiset. Viimemainitut tapahtuivat aina nukkumaan käydessä, kun poika oli jo unessa, ja yhteinen hartaushetki päättynyt. Jos Josefine sellaista edeltäkäsin aavisti, meni hän sänkyynsä, eikä pappi häntä silloin aina seurannut. Mutta tänä iltana hän tuli. Josefine oli kuullut sen jo hänen askeleistaan kansliassa ja hän kuuli nyt hänen astuvan portaita ylös. Hän ei avannut ovea ja antoi suuren lampun palaa. Mutta kun nyt Ole tarttui oveen, sanoi hän: "Sinä et saa tulla sisälle." – "Kyllä." – "Ei ennenkuin minä olen riisuutunut." – "Minä odotan." – Ole meni alas jälleen ja Josefine jatkoi verkalleen riisuutumistaan.
Tämä huone oli yläpuolella pastorin kansliaa, ikkunat olivat puutarhaan päin. Sen oikealla puolella vieraskamarin yläpuolella oli Josefinen pukeutumishuone ja vasemmalla pukuhuone. Tämän sein'vierelle nousivat portaat kanslian eteisestä. Nyt kuuli Josefine toista kertaa miehensä askeleet portaissa, mutta silloin hän oli jo sängyssä. Ovi oli keskellä seinää, vastapäätä ikkunoita, heidän vuoteensa olivat oven oikealla puolen, Josefinen lähinnä. Poika nukkui oven vasemmalla puolen, pukuhuoneen seinän vieressä.
Pappi ei enää kysynyt, saisiko tulla, vaan avasi oven. Josefine lepäsi valkeassa yöpuvussaan, musta tukkansa oli tavanmukaisesti solmittuna. Pää oli vasemman käden nojassa, aivankuin olisi hän ponnahtamaisillaan istumaan.
Pappi istahti hänen sänkynsä laidalle, Josefine, siirtäytyi heti hiukan syrjemmälle, ikäänkuin ei olisi sietänyt hänen lähestymistään. Pappi oli synkkä. "Josefine, sinä et välitä minusta, se ei ole oikein tehty, minä kaipaan lohdutusta ja neuvoja. Tuo entinen levottomuus on vallannut minut, eikä selvitystä voida nyt pitemmälle lykätä." – Hän katsoi surullisesti vaimoonsa, Josefine katsoi häneen, mutta ei vastannut mitään. "Sinä tiedät, mikä minua vaivaa. Minä elän täällä luonasi onnessa ja nautinnossa ja seurakunnassa minua kunnioitetaan. Mutta tällaisessa elämässä ei jumalanmies kehity luonnollisella tavalla. Äsken minut punnittiin ja löydettiin köykäiseksi." Hän kätki kasvot käsiinsä ja istui kauan hiljaa, aivankuin rukoillen. "Rakas, rakas Josefine!" – nyt katsahti, hän ylös – "auta minua! Minun täytyy muuttaa kaikki ympärilläni, minun täytyy elää ja toimia toisella tavalla." – "Millä tavalla?" – "Niin, minä en ole pappi, etkä sinä ole papin vaimo, meidän tahtomme turmeltuu!" – "Kaikki sinun yrityksesi alottaa toisenlaista elämää, Ole, alkavat aina minusta ja minun talostani. Alota itsestäsi! Minä olen sellainen kuin haluan, ole sinä sellainen kuin sinä haluat. Ja koti, niin, se on ainoastaan sellainen kuin pitääkin olla perheellä, jolla on makua ja varoja. Jos se ei sellaisenaan sinua miellytä, niin onhan sinulla omat huoneesi, järjestä ne miten vain tahdot. Jos tahdot elintapaakin muuttaa, niin sano vaan!" – "Niin", vastasi pappi, "sinä voit sen saada supistumaan yksistään huoneiden tai jonkun ruokalistan muutokseen." – "Tuollaisille yleisille valituksillesi minä en anna vähintäkään arvoa." – "Siksi, ettet ymmärrä niiden henkistä perustusta." – Josefine kalpeni. "Minä en tiedä muuta", vastasi hän kylmästi, "kuin että minä en tahtonut olla niin aistillinen kuin sinä, – ja siitä se alkoi." – "Tuota sinä annat minun kuulla joka kerta. Mutta minä en häpeä sitä, että ensimäinen ristiriita syntyi liian voimakkaan lihanhimon ja sinun vastustuksesi johdosta, se minut juuri herätti. Minä en häpeä sitä. Sillä kun minä tahdoin, että me uudistaisimme – " – "Kielsinkö minä sen ehkä sinulta?" keskeytti Josefine. "Niin, alkaakseni itsestäni kielsin sen, – alota sinäkin itsestäsi, Ole!" – Pappi nousi seisomaan: "Sinä et käsitä minua, sinä et käsitä Jumalan tahtoa meidän suhteemme. Minä pysyn siinä mielipiteessä, että sinussa, Josefine on jotain epähengellistä, sinä et ole koskaan heltynyt katumaan tai rukoilemaan, et koskaan antautunut autuaallisesti ylistämään Jumalaa, sinun mielesi ei halaja tuonne äärettömyyteen, vaan ainoastaan maailmaan. Sinulla on kylliksi tahtoa olla kristitty, mutta sinä et tee mitään sen hyväksi. – Sinä et vastaa? Etkö siis tahdo sitä koettaa? Nyt, minun kanssani? Josefine! Voi, miten minä kärsin – sinunkin tähtesi." Hän istuutui taas nöyrästi vaimonsa viereen. – "Tarkoitatko, että minun pitäisi seurata sinua zulujen maahan?" vastasi Josefine kylmästi. – "Minä tarkoitan, että me yhdessä tulisimme täydellisiksi kaikessa hyvässä, rakas Josefine, sitten saa Jumala meitä johtaa." – "Lörpötyksiä minä en ymmärrä", vastasi Josefine, "sano suoraan, mitä meidän olisi tehtävä?" – "Meidän pitää uskossa Jeesukseen elää vähäosaisten hyväksi ja heidän keskellänsä." – "Kuule, Ole, sitä minä osaan paremmin kuin sinä. Sinä et ole koskaan valvonut öitä sairasvuoteen ääressä köyhissä kodeissa, mutta sen teen minä useinkin. Ja minä olen perustanut 'keskinäisyyden'" (näin sanottiin kaupungin parempiosaisten naisten yhdistystä, siinä oli jokaisella jäsenellä omat köyhänsä, joille hän hankki työtä ja apua. Josefine oli yhdistyksen johtaja ja jakoi toimet). – "Niin", vastasi hänen miehensä, "sinulla on hallinnollista kykyä – kuten veljelläsikin. Mutta se ei ole sitä, jota minä tarkoitan: elää itse isosti ja vain joskus alentua käymään vähäosaisten luona, ei, minä tarkoitan, että meidän on elettävä heidän keskellänsä ja omistettava koko elämämme heidän hyväkseen." – "Pitääkö meidän myydä talo? Muuttaako tuonne kaupunkiin? Sano, mitä sinä oikein tahdot!" – "Jos Jumala meidät siihen pakoittaa, on sekin tehtävä! Mutta se on tehtävä uskossa, Jeesuksen tähden, Josefine, muuten se ei merkitse mitään." – Josefine ei vastannut sanaakaan.
"Mitä sanot sinä, Josefine? Etkö tahdo, että me alottaisimme oikeata kristityn elämää?" Hän katsoi rukoilevasti vaimoonsa, hänen kätensä haki vaimon kättä: "Josefine!" Tämä veti kätensä pois. "Ei, sinä tiedät, etten minä käsitä, minkävuoksi minun olisi tehtävä oma elämäni viheliäiseksi, se ei hyödyttäisi ketään ja minua se vain vahingoittaisi." – "Elä sano niin! Jospa koettaisimme? Elää uskossa Jeesukseen, yksinomaan tehdäksemme hyvää toisille?" – "Joutavia! Niin, samantekevää, vaikka se sinua loukkaisikin, mutta se, mitä minun olisi uskottava Jeesukseen auttaakseen köyhiä, on turhaa puhetta. Niin, se ei hyödytä. Minä sanon, mitä ajattelen." – "Jos sinä uskoisit Jeesukseen, niin ymmärtäisit myöskin perusteen." – "En minä ole koskaan sanonut, etten usko Jeesukseen." – "Oi, Josefine, tuollainen ei ole mitään uskoa! Ethän sinä edes käsitä, mitä usko onkaan! Tuohon sinun suureen puutteellisuuteesi olen minä vikapää, minä sinun kanssasi elän vuodet läpeensä pääsemättä sen pitemmälle!" Hän kumartui vaimonsa ylitse, hänen silmänsä olivat kyyneleissä. "Miten ihanata meidän yhteinen elämämme olisikaan, jos sinä tahtoisit taipua Jumalan edessä, – sillä piileehän sinussa suuria voimia, – oi, miten sinua rakastan" – hän tahtoi syleillä hellästi vaimoaan. – "Osjh!" sanoi Josefine ja ponnahti istumaan.
Pappi hypähti ylös kuin neulan pistämänä. Josefinen silmät säkenöivät, – sitten hän laskeusi taas pitkäkseen vuoteelle molemmat kädet pään alla. Hänen rintansa kohoili kiivaasti, hänen mielensä oli kuohuksissa. "En tiedä, uskallammeko Jumalan silmien edessä jatkaa näillä ehdoilla", sanoi pappi. – "Tee niinkuin tahdot."
Pappi kääntyi poispäin, sillä hän katsoi arvoaan alentavaksi vastata mitään. Pikku poikanen äännähti unissaan ja vääntelihe aivankuin häntä olisi häiritty. Tuft katseli häntä, pienokainen nukkui käsivarsi pään alla ja suu puoleksi avoinna. Tuft tunnusteli hänen otsaansa, sellainen oli ollut hänen isällään ja sellainen oli hänellä itselläänkin, hiukset myöskin, vieläpä pienen käden rakenne, sormet ja kynsien asemakin. Mutta kerran kai tulisi sekin päivä, jolloin tämä poikakaan ei olisi enää hänen omansa, – jos tällaista jatkuisi.
"Niin, Josefine, – näin tämä ei saa jatkua. Jumala auttakoon meitä molempia, mutta taistelua ei enää lopeteta."
Hänen sydämellisen hyvyytensä takaa oli hänen luonteensa mahtava puoli astumaisillaan etualalle. Josefine tunsi sen ja hänenkin sisässään kuohahti. Pappi asteli kansliassaan edestakaisin kauan ja levähtämättä, hän ei tuntenut mielessään epäilystä. Josefine ei voinut nukkua.
Kun Kristen Larssen oli saanut tietää tilansa toivottomuuden, tappoi hän jo seuraavana päivänä itsensä. Tämä säikäytti ihmisiä hirveästi, oltiin kuin kummituskauhun vallassa, tuskinpa uskallettiin kulkea hänen asuntonsa ohitse. Levisipä huhu, että Kallem olisi muka lainannut revolverinsa Larssenille sitä varten, mutta sen julistivat perättömäksi Larssenin vaimo, Sören Pedersen ja Kallem itse.
Kristen Larssen oli päättänyt päivänsä ilmoittamatta siitä edeltäkäsin kenellekään ja kiittämättä ketään. Vaimolleen hän oli sanonut, että pikainen kuolema olisi parasta hänelle. Mutta ei siitä heidänkään välillään oltu mitään päätetty eikä sovittu eikä Larssen ollut hänellekään hyvästiä sanonut. Larssen oli lähettänyt vaimonsa hakemaan Sören Pederseniä, sillä välin kömpinyt ylös ja hänelle ominaisella perusteellisuudellaan tehnyt tekosensa.
Tavanmukainen hautaus kiellettiin, hautausmaan pohjanpuoleisessa kiviaidan nurkkauksessa osoitettiin paikka, ja sinne kaivoi kolme miestä hänelle haudan. Hautajaispäivänä oli ilma hyvin kolea, ja olipa paljon sellaisia ihmisiä, jotka sitäkin sanoivat jumalan lähettämäksi. Epätavalliseen aikaan, iltapäivällä näet, laskettiin Kristen Larssen maan poveen ilman kellojen soittoa, ilman pappia, ilman veisuuta. Läsnäolijoista oli Aune enimmän huomiota herättävä, sillä hän oli humalassa ja keppelehti joka paikassa, – niin vähissä vaatteissa, että ihan värisytti katsellessakin tuota sinertynyttä miestä. Sören Pedersen pyysi häntä monesti olemaan hiljaa, mutta siitä ei ollut apua. Sörenin kiiltävästä naamasta ei näkynyt muuta kuin nenä, silmät ja vähän poskia, alaosa oli suuren, moneen kertaan kaulan ympäri kierretyn villahuivin ja yläosa silmille painetun karvalakin peitossa, käsissä hänellä oli norlantilaiset rukkaskintaat – sellaiset, joita kalastajat käyttävät, ja jalassa kallokkaat. Sören Pedersen oli lihonut, palttoo oli käynyt ahtaaksi, noine laitoksineen hän näöltään muistutti hummeria. Aase, jolla oli yllään lyhyt vaippa ja päässä karvalakki, pysyttelihe lesken rinnalla. Tämä oli pitkä ja laiha nainen, jalassa kallokkaat ja puettuna pitkäliepeiseen vaippaan, joka oli yhtä leveä ylhäältä kuin alhaaltakin, päässä hänellä oli musta villahuivi, ja selvästi huomasi, että hän koki peitellä kasvojaan. Aune kekkelehti kertomassa jokaiselle, että hän oli ollut "viemässä lesken tavaroita asemalle". Ja nyt hän oli "sulkenut talon, hik", ja näytteli "avainta thaskustaan". Täältä aikoi leski mennä suoraa päätä asemalle ja matkustaa erään parin peninkulman päässä asuvan sukulaisensa luo, sieltä jatkaisi hän matkaa synnyinkyläänsä. Paitsi näitä neljää oli läsnä kaksi haudankaivajaa, toinen seisoi lapioonsa nojaten, takkisillaan ja rukkaset kädessä, seisoi siinä ja pureskeli koko ajan tupakkamälliä, toinen tirkisteli ruskean partansa sisältä, oli kumaraselkäinen ja näytti nyrpeältä.
Kiviaidan vierustalle oli tuiskunnut lunta ja pakkautunut siinä kovaksi hangeksi. Karl Meek ja Ragni tulivat kävellen ja asettuivat seisomaan hangelle. Kaikki odottivat Kallemia, joka oli viivästynyt, mutta saapui nyt kiirettä pitäen paikalle. Hän nosti lakkiaan leskelle ja muiden häntä tervehdittyä astui hän haudan ääreen. Hän tahtoi kernaasti lausua muutaman sanan, mutta odotti, että sitä ennen tapahtuisi jotain. Kun mitään ei kuulunut, lausui hän:
"Minä en tunne sen miehen entisyyttä, jonka me nyt hautaamme, enkä tuntenut häntä itseäänkään. Olen kuullut, että hänellä oli toisellaiset mielipiteet uskonasioista kuin niillä, joiden keskuudessa hän eli ja hän on niiden vuoksi saanut kärsiä rangaistuksen. Sekä hänen että vaimonsa elämän päämääränä oli päästä vapaaseen Amerikaan." (Amerikaa mainitessa alkoi kuulua nyyhkytyksiä.) "Hän yritteli opiskella englanninkieltä, se merkitsi hänelle samaa kuin siipien hankkiminen.
"Mutta tämän lausuttuani ja lisättyäni vielä, että hän totisesti oli lahjakkain mies, jonka täällä olen tavannut, niin olenpa lausunut jotenkin kaikki, mitä hänestä tiedän.
"Senpävuoksi minä en voikaan häntä tuomita. Minuun teki hän usein sellaisen vaikutuksen kuin olisi häntä paleltanut. Kylmyys hänen ympärillään oli tunkeutunut hänen olemukseensakin.
"Niin on siis käynyt, että ainoastaan me viisi kuusi henkeä olemme hänelle jäähyväisiä lausumassa. Mutta kaikki ne, joita hänen kekseliäs toimintansa on hyödyttänyt, ja varsinkin kaikki ne tuhannet, joiden elämää hänen keksintönsä ovat keventäneet ja senkautta tuottaneet suurempaa iloa kuin muuten olisi ollut mahdollista, – kaikki ne ovat hänelle kiitollisuuden velassa ja heidän kiitoksensa tahdon minä julkilausua."
Tuli hiljaisuus, kylmä lumi narahteli jonkun liikahtaessa, mutta kukaan ei halunnut lähteä. Silloin hoiperoi Aune haudan reunalle. "Niin, niin, kiitoksia paljon myöskin viulusta! Ja – ja syntien-anteeksiannosta, ja, ja voi hyvin", – hän oli vähällä pudota hautaan. Sören Pedersen tarttui harmistuneena hänen käsivarteensa, kääntyi vaimonsa puoleen ja sanoi: "Kuules nyt, pikku Aase, sinä luet niin kauniisti isämeidän, tee se nyt!" Ja Aase astuikin esille, riisui kintaansa ja pani kätensä ristiin. Kaikki miehet paljastivat päänsä ja loivat katseensa maahan ja Aase luki isämeidän-rukouksen.
Tämän jälkeen putosivat ensimäiset multamöhkäleet arkun kannelle, kuului siltä kuin olisi se murskautunut niiden painosta.
Vaimo astui Kallemin luo. Nyt vasta sai hän nähdä lesken läheltä, kyynelten murtamana, valvonnasta rasittuneena, melkein kaikki voimansa ja viimeisen toivonsa kadottaneena. Mutta lujasti puristi hän Kallemin kättä, katsoi häneen syvin ja ääretöntä tuskaa kuvastavin silmin ja liikutustaan pidättäen nyökäytti hänelle päätään, hän ei voinut puhua. Sydämellisempää kiitosta ei kukaan ole osakseen saanut. Myöskin pudisti hän Ragnin kättä, josta tämä säikähtyi kovin, sillä Ragni ei tiennyt sitä ansainneensa. Leski läksi kiiruhtamaan toisten ohitse kaupunkia kohti, Sören Pedersenin ja Aasen oli vaikea seurata. Mutta Ragni tarttui Kallemin käsivarteen, hän olisi tahtonut heittäytyä miehensä kaulaan ja itkeä ääneensä.
