Kitabı oku: «Jumalan teillä», sayfa 8

"Mutta, kuulehan nyt!" sanoi Kallem kylmästi. Toinen ei voinut itseänsä hillitä ja keskeytti: "Luuletko, ettei asia minuun koske? Sellainen koskee kaikkiin! Ja tiedätkös, minkävuoksi minä muutin? Luuletko sinä, ettei minulla ole valtaa ihmiseen yhtä paljon kuin sinulla? Sinä kurja, kirottu konna!" Nämä erityisellä äänenpainolla lausutut sanat kuuluivat rajulta huudolta, vaikka hän lausui ne hiljemmin kuin edelliset. Sellainen raivo ja sellainen pilkka on tarttuvaa.

"No, elähän ole mustasukkainen, poika!" huudahti Kallem. Vaikka sangollinen verta olisi kaadettu Rendalenin päälle, ei hän olisi voinut tulla punaisemmaksi kuin nyt. Mutta samalla hän lävähti jo kalpeaksi. Hän koetti turhaan saada sanaa suustaan, mutta kun ei sitä voinut, meni hän aivan Kallemin nenän eteen, iski säkenöivän katseensa häneen ja änkytti: "Minulla on, on … ääretön halu lyödä sinua!"

"Lyö vaan!" sanoi Kallem ja ojensihe vastarintaan. Heti nämä pilkkaavat sanat kuultuaan Rendalen iskeä sivautti oikealla kädellään. Mutta Kallem kumartui ja lyönti suhahti sivu. Ärtyneenä iski Rendalen uudelleen, mutta Kallem väisti sen nokkelasti nytkin. "Oletko sinä tullut hulluksi?" hän huusi kovalla äänellä.

Aivankuin joku olisi häneen takaapäin tarttunut, pysähtyi Rendalen ja hänen raivonsa alkoi masentua. Kalpeana ja jäykkänä hän tuijotti eteensä, kunnes hän kooten kaiken tahdonlujuutensa kääntyi ympäri ja asteli verkalleen ikkunan luo, seisahtui sen eteen ja jäi katsomaan avaruuteen. Hän hengitti niin kiivaasti, että Kallem luuli hänen saavan halvauksen. Kallem itse seisoi liikkumattomana paikallaan, sillä siksi kuohuksissa hänkin oli, ettei voinut mennä Rendalenin luo. Rendalen oli hänelle arvoitus, äsken juuri mitä nurjimman kiihtymyksen vallassa ja nyt kuin tajuttomaksi lyötynä. Hengitys kuului yli huoneen, muuten oli siellä hiljaista, hänen kasvonsa olivat niin onnettoman näköiset, niin uskomattoman onnettomat. Mitä kummaa tämä oikeastaan merkitsi? Kallem katsoi toveriinsa ja hänessä heräsi entinen hyväntahtoisuus. Ilman mitään sen enempää hän meni ikkunan luo ja jäi siihen seisomaan, hänkin. "Ei sinun tarvitse tätä ottaa niin kovasti", hän sanoi, "eihän asiat ole niin hullusti kuin ehkä sinä luulet." Toinen ei vastannut, kenties hän ei sitä kuullutkaan, hän katseli vain yhäti ulos ikkunasta. Taikka hän ei uskonut häntä, arveli ehkä, että tämä kaikki oli vain pilkkaa. Silloin hymyili Kallem hänelle, – eikä sitä hymyilyä voinut epäillä, se tuli rehellisen ystävän sydämestä. Rendalenin kasvojen sävy ja väri muuttui samalla, hän käänsi päätään. Kallem virkahti iloisesti: "Näetkös, minä en ole hänelle mitään tehnyt." Rendalen ei heti tajunnut sitä, hänen käsityksensä ei voinut heti paikalla muuttua. Mutta kun Kallem tuli yhä lähemmäksi häntä: "Kunniani kautta, minä en ole tehnyt!" niin silloin välähtivät Rendalenin silmät ja hän sulki toverin syliinsä.

Kun he molemmat olivat hyvin liikutetut, oli ystävyys nyt aivan rajaton. Rendalen sai tietää kaikki, aivan tarkalleen, miten se oli tapahtunut ja kuinka he olivat tulleet rakastamaan toisiaan. Se teki Rendaleniin syvällisen vaikutuksen, hän ei voinut eikä tahtonutkaan sitä salata. Sitten vielä Kallem kysyi suoraan, rakastiko Rendalenkin häntä? Silloin Rendalen taas kalpeni ja tuli surulliseksi ja Kallem katui ajattelemattomuuttaan, mutta sitä ei voinut enää korjata. Keskustelu pysähtyi, Rendalen vältti katsoa toveriinsa. Vihdoinkin keksittyään sanottavalleen muodon hän virkkoi: "Minulla ei ole oikeutta rakastaa ketään. Senvuoksi minä muutinkin."

Nämä sanat kulkivat väristyksenä läpi Kallemin ruumiin. Rendalen istui nojaten käsivarsillaan pöytää vasten, käsissään hänellä oli kirja, jota hän lakkaamatta käänteli ja tarkasteli. "Meidän suvussamme on mielenvikaisia … on paljonkin. Minun isäni oli mielisairas. Minä itse … niin, sinä tunnet kyllä minun hillittömyyteni … minä olen aivan sillä rajalla. Samallainen juuri oli isäni. Siksipä, kun sanoit ne sanat … minun hulluudestani, osuitkin oikeaan. Niin sanoi minulle äitinikin, ne olivat hänen sanansa. Minä en voi antaa myöten. En siis myöskään rakkaudessa. – Enkä kuitenkaan ole aina voinut sitä tehdä. Niin, mitäpä minä tunnustuksiani latelemaan. Minä käytän musiikkia sitä tukahduttaakseni, mutta tässä asiassa petti sekin minut. Onpa se tehnyt sen ennenkin." – Hän pani kirjan pois, otti toisen, pani ne päälletysten ja käänteli niitä pöydällä. – Silloin kuuli hän Kallemin puoliksi hymyillen sanovan: "Ja minut sinä valitsit sijaiseksesi?" – "Mitä hittoa minun olisi muutakaan pitänyt tehdä? Pidinhän sinua kunnon miehenä."

* * * * *

Iltapäivällä kirjoitteli Kallem kirjettä apteekkarille, jonka hän toivoi auttavan. Kuta enemmän hän kirjoitti, sitä mahdottomammalta hänestä tuntui saada tuo vanhapoika ja omituinen luonnontutkija käsittämään, mitä oli rakkaus ja kuinka tukalassa asemassa oli Ragni, jonka tähden hän pyysi nyt apua. Hän repi kirjeen palasiksi. Nopeasti päätti hän kääntyä isänsä puoleen. Hänenhän ei tarvinnut enää auttaa Ole Tuftia, kenties hän tahtoisi nyt auttaa jotain toista? Hänen isänsä oli luonteeltaan omituinen, mutta lämminsydäminen mies, joka vihasi kaikkea vääryyttä. Ja sen suurempaa vääryyttä kuin Ragnin kohtalo ei Edvard Kallem tietänyt, hän oli melkein varma siitä, että isänsä oli samaa mieltä. Ja hän kertoi isälle aivan peittelemättä heidän rakkaudestaan, hän lupasi että, jos isä tahtoisi auttaa Ragnia, heidän liittonsa tulisi ikuiseksi. Tästälähin hän ryhtyisi todenteolla harrastamaan opintojaan, hän tahtoisi koettaa saavuttaa etäisimmätkin päämäärät. Ja joskin heidän, kehityksensä tähden, täytyisi viivästää naimisiinmenoaan, – niin odottaisi hän kyllä Ragnia yhtä uskollisesti kuin Ragnikin häntä, tämä oli hänen juhlallinen lupauksensa. Ja hän toivoi, ettei hänen isällään olisi syytä luulla hänen pettävän lupaustaan, vaan pikemminkin ottaisi hänen pyynnöstään vaarin ja auttaisi Ragnia.

Tässä hän ei pettynytkään. Kolme päivää myöhemmin hän sai sähkösanoman, että kaikki oli järjestetty hänen toivomuksiensa mukaan, ensi postissa tulisi apua. Tämä voitonsanoma kädessä hän ryhtyi panemaan omaa ja Rendalenin suunnitelmaa täytäntöön: hommaamaan Ragnia Kallemin serkun luo Madisoniin. Heti kirjoitti hän sinne ja pyysi saada sähkö teitse myöntävän tai kieltävän vastauksen.

Piian avulla, johon Ragni täydellisesti luotti, tapahtui heidän ensimäinen salainen kohtauksensa: tiellä, kaupungin ulkopuolella, ja se kesti vain vähän aikaa, sillä piika oli mukana. Kallem kertoi heti Ragnille, mistä oli kysymys ja miten se voitiin järjestää ja ketä siinä puuhassa oli mukana. Ragni hämmästyi niin kovin, että Kallem luuli olevan aivan mahdotonta päästä pitemmälle, ja lapsia Ragni ei missään nimessä tahtonut jättää. Tämän kohtauksen jälkeen Kallem oli epätoivoissaan ja meni Rendalenille valittamaan asiaa. Tämä ehdotti heti, että lapset saisivat tulla hänen äitinsä luo, hän kirjoittaisi siitä kyllä hänelle. Kun Kallem ensi tapaamalla ilmoitti tämän Ragnille, tuntui Ragni miettivän asiaa, ja nöyrästi hän tunnusti, että niin hyvin hän ei niitä puolestaan osaisi kasvattaa. Mutta sen, mitä hän yhtenä päivänä oli jo puoliksi luvannut, peruutti hän jo toisena. Ja joka kerta kun hän taas oli ollut lasten kanssa yhdessä, oli se tuntunut aina uudelleen hänestä mahdottomalta. Ja kun Ragni joka tapaamalla tuli niin liikutetuksi, että ohikulkijat heihin töllistelivät, eivät he enää voineet tavata toisiaan kadulla. Silloin ei muista yhtymäpaikoista voinut olla puhettakaan kuin joko Rendalenin tai Kallemin luona, mutta Ragni oli jälleen tullut niin araksi, että Kallem alkoi epäillä, tokko hän suostuisi ollenkaan. Kirjeellisesti selitteli hän asiaa, saipa vielä Marinkin yllyttämään Ragnia ja pyysi Maria seuraamaan mukana. Viimein sekin onnistui. Sitten he tapasivat pikaisesti pari kertaa Kallemin huoneessa ja kerran Rendaleninkin luona, mutta aina oli Ragni mielipiteissään sinne tänne hapuileva ja mitä suurimman epätoivon vallassa. Hän kauhistui jo itse matkaakin, ajattele nyt, mennä yksin Amerikaan! Ja yksin New Yorkista Madisoniin, se oli hirveintä kaikista! Mahdotonta, aivan mahdotonta! Mari tahtoi kyllä mielellään lähteä mukaan ja Kallem lupasi hänellekin piletin, mutta millään ehdolla eivät he kumpikin voisi jättää lapsia, ei, oli sulaa vääryyttä edes ajatellakaan sellaista. Senvuoksi päätettiin, että Mari jäisi tänne kotiin, siksi kun lapset olisivat hyvässä turvassa.

Jos Ragni itse lähtisi, niin olisi hänen mentävä laivalle kenenkään tietämättä. Senvuoksi olisi vain välttämättömimmät matkatarpeet ostettavat, mutta valmistukset olisi tehtävä kaikessa hiljaisuudessa. Tässä luuli Kallem taas kohtaavansa vastustusta, mutta Ragni oli vielä niin lapsellinen, että antoi, jo ennenkuin itse matkastakaan oli vielä varmaa päätöstä tehty, narrata itsensä ostamaan matkavaatteita, se huvitti näet häntä kovasti. Kunhan Kallem vain saisi häntä kauan puhutella tai vaikkapa hiukan joka päivä, – mutta Ragni oli kovin varuillaan. Sitten kirjoitti hän kyynärämittaisia kirjeitä, mutta Ragni ei uskaltanut vastata, sillä hän luuli tädin ja ruijalaistytön häntä vahtivan, mutta kun kirjeet uhkuivat täynnänsä Kallemin rakkautta, – ja kun ne myöskin käyttivät rakkauden vilppiä, ne kun näet kiihdyttivät mielikuvitusta, niin vaikuttivat ne enemmän kuin keskinäiset puhelut. Viekkaan Marin ansiota oli se, että kirjeet saapuivat perille, sillä hän voitti kekseliäisyydessä sekä tädin että ruijalaistytön. Näiden neuvottelujen aikana Kallem eli kokonaan sen asian hyväksi. Uutteruus lisää rohkeutta, ja kun sähkösanoma vihdoinkin toi myöntävän vastauksen, heräsi Kallemissa rohkea tuuma. Kaikki piti näet hommata valmiiksi siksi päiväksi, jolloin suuri englantilaislaiva ensi kerran lähtisi, hän ei puhuisi siitä Ragnille itselleenkään mitään, pyysi ainoastaan että Ragni ilmoittaisi lähtevänsä sinä päivänä aikaiseen ulos ja viipyvänsä sillä tiellä kauemman aikaa ja että hän hommaisi myöskin Marille vapautta. Kaksi tuntia ennen laivan lähtöä he tapaisivat toisensa Kallemin huoneessa, siellä oli matkakapineet ja piletti valmiina.

Määräajalla ilmestyi huoneesen Ragni ja Mari. Ragnin matkavarustukset oli viety laivalle jo varhain aamulla ja hevonen tilattu tänne häntä noutamaan. Huoneissa ei mikään muistuttanut matkalle lähtöä, mutta Kallemin vastaanotto herätti Ragnissa pelon, että jotain oli tekeillä. Kallem oli tätä ennen ollut hyvin kainosteleva, – jo senkin vuoksi, että Mari oli ollut mukana, nyt syleili hän Ragnia koko sydämensä hellyydellä ikäänkuin ei olisi tahtonut häntä päästääkään irti. Kallemin tuska ei ottanut mitään lukuun, eikä hän valinnut kiertoteitäkään, vaan Ragnin molemmat kädet omissaan hän kertoi nopeasti, että kapineet olivat jo laivalla, kahden tunnin päästä lähtisi laiva, – ja tässä oli piletti.

Ragni ymmärsi heti, että nyt oli valittava Kallemin tai kaiken muun välillä – eikä hänellä nyt ollut rahtuakaan miettimisaikaa. Siksipä Kallem nyt voittikin. Ensin seisoi Ragni siinä äänetönnä ja avuttomana, – sitten hän hiljaa nojautui Kallemiin ja jäi siihen asentoon. Kallem suuteli häntä: "tervetuloa", he syleilivät toisiaan ja itkivät kumpikin. Piika näki jonkun astelevan ikkunain editse, veti uutimet alas, joten huoneesen tuli hämärä, ja he kuulivat hänenkin itkevän toisessa huoneessa. Heidän syleilynsä muuttuivat viimein kuiskailuiksi, ensin katkonaisiksi, mutta sitten niitä seurasivat hillityt nyyhkytykset, jotka vaikenivat ja yltyivät aivankuin sordinosoitto. Siinä kuiskailtiin päivästä, jolloin Kallem matkustaisi jälestä yhtyäkseen ikuisesti hänen kanssaan, siinä kuiskailtiin, kuinka Kallem olisi hänelle uskollinen ystävä, kuinka se tulevaisuus, jota he odottivat, oli nykyisten uhrauksien vertainen, ja kuinka kummankin kirjeet tulisivat olemaan päiväkirjoja, – lyhyitä, pikaisia rakkauden tunnustuksia. Kaikki nämä lupaukset tulivat Kallemin huulilta, hillitty nyyhkytys oli Ragnin.

Vaikka tämä olikin nyt hyvästijätön hetki, antoivat he nyt vasta ensikertaa rakkaudelleen täyden vallan. Uutuuden viehätys loisti läpi tuskan, niin että se muuttui auringonsäihkyksi heidän ympärilleen. Ragnin hiljainen nyyhkytys muuttui kohta sekin kuiskailuksi, ensi sanat kuultuaan Kallem tahtoi nähdä hänen katsettaan, mutta sitä hän ei saanut. Jos hän istuisi hiljaa eikä katsoisi häneen, niin virkkaisi Ragni hänelle jotain. Kallem oli valkea pasha! Ragni ei tahtonut ilmaista mitä hän tällä tarkoitti, sen kertominen veisi liiaksi aikaa. Mutta hän oli odottanut valkeata pashaa jo lapsesta saakka, jo siitä lähtien kun hänen isänsä kuoli, hän oli silloin kahdentoista vanha. Hänen elämänsä oli ollut tukalaa, varsinkin silloin kun hän oli tullut Berlinistä eikä hänellä ollut rohkeutta esiintyä taiteilijana yleisön edessä, mutta siitäkään hän ei halunnut kertoa, sekin veisi liiaksi aikaa. Koko ajan hän oli unelmoinut valkeasta pashasta, – oi, jospa hän vielä saapuisi! Hän oli aivan varma siitä, että se kerran saapuisi. Sittenkin, kun hän oli tullut tänne "valaskalojen" luo, hänellä oli tietoisuus, että se tulisi perästä, se löytäisi kyllä tien. Kerran hän luuli, että Rendalen oli se valkea pasha, mutta kun se ei ollut hänkään, täytyi Rendaleninkin väistyä, jotta se oikea voisi tulla. – Ensi iltana he kohtasivat toisensa hiljaisessa lumisateessa. Miksi juuri siinä? Silloin hän oli katsonut Kallemiin ja ajatellut: onkohan hän se valkea pasha? Seuraavan kerran, kun he toisensa kohtasivat, kantoi Kallem pikku Juanitaa, ja silloin hän tuli melkein varmaksi siitä, että kukaan muu ei sellaista tekisi. Mutta sitten oli kaikki mennyt niin hirvittävän nopeasti ja kaikki tapahtunut tykkänään toisin kuin hän oli ajatellut. Kallem kysyi – myöskin kuiskaten – kertoisiko Ragni, mikä sai hänet vuosi sitten lähtemään tänne "valaskalojen" luo; Ragnia värisytti, kun Kallem tätä kysyi. – Ja voiko hän vielä avioliitossa ollessaan odottaa valkeata pashaa? – Enemmän kuin koskaan sitä ennen. – Eikö hän sitten ollut tiennyt, mitä oli avioliitto? – Ragni painautui lujemmin Kallemin rintaa vasten ja vaikeni.

Vaikka Kallem oli nyt päässyt siihen, jota hän kernaimmin halusi tietää, keskeytti hän kysymyksensä.

Hän kertoi Ragnille, että asia on järjestetty siten, että Rendalen kohtaisi Ragnin laivalla, hän matkustaisi samalla tiellä muutamiksi päiviksi kotiinsa, hän kyllä pitäisi Ragnista huolta. He nousivat kumpikin ylös.

Eikö sitten Kallem tulisi häntä saattamaan laivalle? Hän syleili Ragnia, painoi päänsä häntä vasten ja sanoi, ettei hän uskaltanut. Tämä oli kovinta kestää. Ragni antautui kokonaan hänen valtaansa. Jälleen he istuutuivat ja nyt ottivat he toisiltaan kauan kestävät ja liikuttavat jäähyväiset. Mari seisoi kuin tulisilla hiilillä. Vaunuihin saakka Kallem joka tapauksessa tahtoi tulla saattamaan, mutta sen kielsi Mari jyrkästi, ei kukaan saisi heitä nähdä yhdessä.

Kallem kuuli vaunujen vierivän pois näkemättä niitä lainkaan ja kaikkien seuraavien vuosien aikana oli hänen mielestään tämä hetki julmin koko hänen elämässään.

Hän ei mennyt ulos nähdäkseen laivaa kaukana ulapalla, hän meni iltapäivällä sinne, jossa se oli seisonut. Sieltä teki hän pitkän kävelymatkan, kulki sellaista tietä, että täti hänet näkisi. Hänellä oli omat tarkoituksensa.

Se poistikin joksikin aikaa epäilykset hänestä. Ei voitu ajatella, että se, joka oli syynä Ragnin pakoon, olisi jäänyt kotiin.

Jokainen, joka tämän tapauksen muistaa, muistaa myöskin, että Ragnia ankarasti tuomittiin. Ollen erilläänpysyvä ja ujo ei hänestä ollut muuta muistoa jäänyt kuin hänen tunteellinen, sointuva soittonsa, mutta se ei nyt voinut häntä täällä puolustaa. Vuosi takaperin hän oli ottanut elääkseen sisarensa lapsien hyväksi, nyt karkasi hän heidän luotaan. Tuon sokean miehen, jonka kanssa hän oli naimisissa, hän oli itse valinnut, se ei suinkaan häntä kaunistanut.

Jos hän sitä katui, niin miksi ei sanonut sitä suoraan? Miksi piti hänen kulkea niin kavalia teitä?

Kallemin oli vaikea tätä kuulla. Oliko hän pilannut Ragnin maineen? Jo nytkin pitivät kaikki päivänselvänä, että Ragni oli ollut suhteissa johonkin toiseen ja se hetki ei olisi kaukana, jolloin jokainen tietäisi, että hän oli syyllinen.

Eräänä päivänä hän kohtasi Marin lasten kanssa yliopiston edustalla ja ne kumpikin hyökkäsivät hänen luokseen. Mitä olisikaan hän antanut, jos olisi saanut nähdä Ragnin tulevan hymyillen heidän perästään? Hän vei tietysti lapset kahvilaan, kuuli heidän kertovan, että "mamma" oli matkustanut suurella laivalla, ja että "mamma" tulisi jouluksi kotiin ja toisi uusia mekkoja ja uusia nukkeja.

Siellä oli pöydällä kuvalehti, Juanitan mielestä jokainen naisen kuva oli "mamma" ja kun vanhempi sisar sanoi, ettei se ollut se, niin siirsi hän vain pikkuisen sormensa toiselle kuvalle ja sanoi: "tuossa on mamma!"

Kallem oli samana päivänä ollut läsnä epäonnistuneessa leikkauksessa, jossa sairas oli vähällä vuodattaa verensä kuiviin. Hänen hermostuneeseen mieleensä se oli vaikuttanut kovasti. Mutta kun hän lapsista erottuaan meni päivällistä syömään, tuntui hänestä kuin olisi hän itse ollut tuon onnistumattoman leikkauksen tekijä. Hän oli tahtonut vapauttaa Ragnin, mutta menetellyt hullusti. Nyt vuoti Ragnin hyvä maine verta. Olihan yhteiskuntaelämäkin kutoumus lihaksista, jänteistä, suonista…

Muutama päivä myöhemmin hän istui yliopiston kirjastossa ja tutkiskeli edessään olevia kuvia, kun hän äkkiä huomasi Ole Tuftin astuvan sisään hymyilevänä ja oudonnäköisenä. Hän ei tietänyt Kallemin nykyistä asuntoa ja etsi häntä senvuoksi täältä. Kallem nousi ylös ja seurasi häntä ulos kadulle.

Ei Kallemilla ollut enää vähintäkään halua lyödä lankoaan "puolikuoliaaksi", eipä edes luonut häneen nuhtelevaa katsettakaan. Hän oli enemmän kuin tyytyväinen, jos Ole ei häntä nuhtelevasti silmäilisi. Nähtävästi Ole tiesi sen, jonka pian kaikki asiata lähemmin seuraavat tulisivat tietämään, nimittäin, että Edvard Kallem oli syyllinen. Hän oli varmaankin saanut sen tietää Josefineltä, jolle isä oli ehkä asian kertonut. – Taikka erehtyikö hän? Eikö Olen ystävällisyydessä piillyt jotain epäilystä? Epäluulo hänen kunniallisuudestaan? Aavistus, että sellainen alku ei johtanut hyvään? Vai oliko tämä sydämellisyys oikeaa, puhdasta "veljeyttä", – nuoren teoloogin kuuliaisuutta käskylle: "rakastakaa kaikkia"?

Ole tuli ilmoittamaan, että hän oli valmistunut tutkinnoissaan ja oli nyt lähdössä kotiin. Hänen ilonsa tästä oli teeskentelemätön. Hän kysyi, saisiko hän viedä terveisiä, sanoi toivovansa kohta päästä "työalalleen", ja hän antoi ymmärtää, mitä sitten tapahtuisi: – Tie oli viitottu, päämaali korkealla. Kirjastossa kulkijat katsoivat tuota komeata miestä.

Edvard seisoi avopäin kirjaston portailla ja katseli Ole Tuftia, joka hiukan raskaalla tavallaan asteli poikki torin. Todellakin: tuolla kulki mies, joka oli varma itsestään, hänen alkunsa oli eheä samoinkuin hänen luonteensakin.

MIEHUUDEN AIKANA

1

" – Vanhurskauttaminen tapahtuu Jumalan armosta. Sen alku ei ole syntisessä itsessään, hänen siveellisessä itsensä kehittämisessään, sillä hän on väärintekijä. Sellaisena ei hän sitä ansaitsekaan. Ainoastaan Jumalan ylevä tahto voi hänet vanhurskauttaa."

Pappi kulki edestakaisin lattialla, lukien ulkoa kädessään olevasta vihkosta. Aurinko paistoi sisään kirkkaasti, ikkunat olivat lounaasen päin ja selkiselällään, nurkimmaisesta lankesi maidonvalkea valo harmaalle, kiiltävälle lattialle. Lepattavia haapoja kasvoi piha-aidan vierustalla ja niiden levottomat lehdet kuvastuivat ikkunaruutuihin. Puutarhasta lehahteli huoneeseen tuoksu kevätesikoista, sireeneistä ja näsiäpensaista. Pappi saattoi eroittaa jokaisen tuoksuvivahduksen, sillä hän oli itse istuttanut puut ja kukkaset, ja ne oikein hyväilivät häntä. Kun ilmavirta sattui olemaan hiukankin voimakkaampi, saapui kartanon lähellä olevista, juuri lehteen-puhjenneista koivuista ja raikkaista kuusista väkevä tuoksuaalto, joka säälimättä kulki yli puutarhan. Joka kerta sen jälkeen tuntui raikas, keväinen mullantuoksu kohoilevan paljastuneilta pelloilta.

Vaiti!

" – Mikä sitten saattaa Jumalan niin armolliseksi väärintekevää ihmisparkaa kohtaan, joka ei itsestänsä voi niin mitään? Hänen käsittämätön rakkautensa syntistä kohtaan, hänen suuri armeliaisuutensa hänet siihen saattaa."

Nyt vihelsi laiva kolmatta kertaa. – Ei, tämä kävi vastustamattomaksi, papin täytyi katsoa laivaa, joka suuressa kaarteessa eteni laiturista vuononselälle, jonka tyvenen pinnan se leikkasi kahtia. Suurempi osa siitä jäi tuolla kauempana olevan saaren puolelle, pienempi kaupungin puoleiselle rannalle. Pappi otti kiikarinsa pöydältä. Laituri tuolla alhaalla oli täynnä kirjavia päivänvarjoja, niiden välillä näkyi miesten hattuja, enimmäkseen tummanvärisiä, siellä täällä vilkuttivat jotkut nenäliinaansa jäähyväisiksi.

Hän kuuli askeleita oikeanpuoleiselta hiekkakäytävältä, ne saapuivat hänen äitinsä puutarhasta ja olivat nähtävästi tulossa tännepäin, – aikaihmisen askeleita ja lapsen tepsutusta. "Äiti, mitä sillä laivalla on vatsassa?" – "Ha, ha!" – Sieltä tuli näkyviin voimakkaan näköinen nainen. Kaula tanakka ja rinnat pyylevät, tavattoman hyvin muodostuneet, kookkaanlaiset kasvonsa olivat tummahkot, nenä kaartuva, tukka melkein musta. Yllään oli kellervä, tulipunaisilla kukilla koristettu musliinipuku, sen olkakannattimet olivat tulipunaista silkkiä, samoinkuin vyökin. Tämä oli jyrkkänä vastakohtana hänen tummalle iholleen, mustalle tukalleen ja syville silmilleen. Hän kunnioitti lämmintä kevätpäivää asiaankuuluvalla väriloistolla. Mutta heti huomattuaan hymyilevän Melanchton-pään ikkunassa, hän laski punaisen päivänvarjon kasvojensa eteen. Hän talutti kädestä neljävuotiasta poikaansa, tuon ikkunassa seisovan näköistä, vaaleatukkaista pientä vekkulia. Poika päästi äidin käden ja avasi puutarhojen välisen portin ja juoksi ikkunan sivuitse avatakseen myöskin tielle vievän. Rouvan tullessa jälestä kuiskasi pappi: "Onneksi olkoon! Oletpa sinä kaunis!" Tuo kuulosti happaman-imelältä. Voiko papin rouva pukeutua tuolla tavoin?

Laskematta päivänvarjoaan hän riensi avatulle portille ja edelleen tietä pitkin kaupunkia kohti. Poika pani kiireesti portin kiinni ja juoksi perästä. "Minnekäs te menette?" – "Tuonne alas katsomaan!" huusi poika juostessaan. Rouvan niska hatun alla, hänen ruumiinsa muodot auringon paisteessa, käyntinsä ja värit… pappi katsoi ikkunasta, rummutteli sormillaan ikkunalautaan ja vihelteli hiljaa. Hänen lämmin katseensa seurasi rouvaa, – kunnes hän voimakkaasti riuhtasihe taas kävelemään.

" – Jumala ei rankaise, hän säälii, hän tahtoo vapahtaa. Kuitenkaan ei sillä tavoin kuin sotapäällikkö, joka lahjoittaa vapauden, eikä kuten kuningas, joka suo amnestin; jaa, kenties kaikki eivät ymmärrä sanaa 'amnesti', sanoisinkohan – unhoituksen?.. Ei, se ei vastaa sitä, ehkäpä: 'armounhoituksena', no niin – kuitenkaan ei sillä tavoin kuin sotapäällikkö, joka lahjoittaa vapauden, eikä kuten kuningas, joka suo armounhoituksen, niin, sillä tavoin ei Jumala voi vanhurskauttaa, ei, se sotisi Jumalan iankaikkista pyhyyttä vastaan. Vanhurskauttaminen on tosin armo, mutta se on myöskin tuomio. Siinäkin täytyy olla oikeudellinen perustus olemassa, s.o. jumalallista lainvaatimusta täytyy noudattaa."

Oikeastaan tämä kuulostaa aika lailla lakitieteelliseltä.

Pappi kurkisti kirjaan, joka oli avattuna ikkunainvälisellä pöydällä, hän vertaili sitä kädessänsä olevaan vihkoon. Silloin kuuli hän vuonon selältä höyrylaivan kohinaa, se oli juuri menossa pappilan kohdalla. Hänen täytyi katsahtaa nurkkaikkunasta ja siihen hän sitten jäikin nojailemaan. Päivä paistoi laivan valkeaan katokseen, aaltolinja mantereen ja saaren välillä oli kuin pingoitettu nuora, taivaalla ei näkynyt niin pilvenhattaraa, savu kohosi selkeätä taustaa vasten ja melukin sieltä kuului aivan selvästi. Papin katse siirtyi laivasta kaupunkiin, rannalle, yli selän ja kohti kaukana siintäviä tuntureita, joiden laella vielä näkyi lunta. Laivan kohina levisi yli maiseman kuin sanatulva, joka ei antanut hänelle suunvuoroa. Vieno tuoksu puutarhasta houkutteli hänen silmänsä kaikesta tästä suuremmoisesta alas vähäpätöiseen. Tuon olivat hän ja pikku Edvard tehneet, kaiken tuon, elikä toisin sanoen hän sen oli tehnyt ja pikku Edvard oli ollut mukana häiritsemässä. Pappi tarkasteli varsinkin niitä lavoja, joissa ei vielä taimia näkynyt, sitten hän silmäili aikaisempia, jotka olivat jo täydellä taimella ja kitkemisen tarpeessa. Siinä työssä saattoi Edvard-vekkulikin olla mukana. Vaivaloistahan se työnteko kyllä oli, mutta nyt hän oli luvannut itselleen, että tänä vuonna ei kukaan muu saisi koskea puutarhaan, sitäpaitsi olihan sellainen kuukkiminen terveellistä, sappea sekoittui silloin vereen. Tahtomattaankin johtui hänen mieleensä, kuinka hänen vaimonsa silloin oli aina tuonut hänelle lasin viiniä ja hiukan leivoksia, naisen luontoonhan kuuluu aavistaa meidän heikkoutemme ja sitä mielitellä. Hän katsahti sinne, johon vaimonsa oli kadonnut, ja oikasihe seisomaan:

" – Jumalallista lainvaatimusta täytyy noudattaa. Jos syntinen itse sen voisi tehdä, niin ei vanhurskauttaminen olisi mikään armo, sen täytyy niinmuodoin tapahtua Hengen kautta."

"Mutta myöskin tämä toisen kautta tapahtuva laintäyttämys saa alkunsa Jumalan vapahtavasta armosta, jotta sen kautta vanhurskauttamisen armo ei tulisi kumotuksi (uh, niin lakitieteellistä!). Ja jotta siis tämä uusi armontyö tulisi kaikkien hyväksi, täytyy laintäyttämyksen koskea koko syntistä ihmiskuntaa. Ainoastaan Jumala itse voi sellaisen laintäyttämyksen saada aikaan, sellaisen 'liiton', sellaisen 'sovinnon'. Kristityllä on uskonkappaleena, että tämän sovinnon on koko ihmiskunta kerta kaikkiaan saavuttanut Jesuksen Kristuksen kautta, ja että sen voi jokainen syntinen saavuttaa."

Pappi katsahti ulos. Kuinkahan kauas se höyrylaiva … kas, eikös se vielä olekin tuolla? Hän meni ikkunaan ja jäi katsomaan. Laiva kulki suoraan kohti niemen kärkeä, joka ulottui melkein saareen asti. Siellä niemessä, oikealla kädellä, näkyi loivasti viettävällä rinteellä suuri maalaiskylä. Siellä lekotti auringon paisteessa maatila toisensa vieressä vihreänä ja hedelmällisenä, talojen välillä oli laajoja peltoja. Mutta vasemmanpuolinen, saarta kohti iskevä niemenkärki oli matalaa suikaletta ja tuon salmen kautta katoaisi laiva suur-vuonoon.

Höyrylaivan kumea kohina kuulosti siltä kuin olisi luonto saanut puhekyvyn. Nimittäin koko maisema, eikä vain osa siitä. Kuvitelkaamme, että jos maiseman yli viritettäisiin kieli ja siihen jousella vedettäisiin, niin antaisi se saman äänen kuin laiva. —

Vaiti!

" – Se on ollut Jumalan tahto, ja hän on myös asettanut niin, että Jumalan armosta syntinen voi tulla vanhurskautetuksi, senkautta että Kristus on täyttänyt lain. Kristuksen ansiosta, Kristuksen vanhurskauden kautta on kaikki sovitettu. Jokainen voi ikäänkuin leikata osan siitä vanhurskaudesta, jonka Kristus on maailmalle voittanut." – Ei, tämä kuulostaa kenties liian ylimalkaiselta? Vaikka tarkoitus kylläkin on oikea.

Kohta hän taaskin meni katselemaan ikkunasta, ja jäi siihen nojaamaan kyynärpäittensä varaan, ikäänkuin ei enää tahtoisi siitä noustakaan. Hän katseli tielle, jonne Josefine pojan kanssa oli hävinnyt, ja vuonon selälle, ja hänen katseensa kiintyi saareen. Hän ajatteli mielessään pikkusaarta, joka oli kauempana vasemmalla, täältä hän ei sitä nähnyt, mutta hän tiesi, että se oli siellä ja että se oli niin hupaisa. Tuntureista hänen silmänsä siirtyivät jälleen laivaan, se pyrki nyt juuri salmea kohti. Tuolla saarella oli päässään metsähattu ja nyt sai se höyrylaivalta itselleen kaikuharson. Ilmavirta kulki varmaankin toista suuntaa tuolla kaukana? Kas, nyt kulki se täälläkin samaan suuntaan! Tähän aikaan se vaihtelee niin usein. Nyt se ei tuonut enää mukanaan tuoksuja puutarhasta, ei puista eikä mullasta, kohta kai saisimme nähdä vihurin tekevän mustia väreitä veden pintaan. Höyryputki sähisi ja puhkui rannalla, siellä oli varmaankin matkustajajuna lähdössä tai koottiin siellä vaunuja tavarajunaan.

Herranen aika, miten hiljaista oli muuten ja äänetöntä! Hän kuuli kaukaa lasten puhelua, niin, saattoipa erottaa joka äänenvivahduksenkin siitä. Alituista jyskettä ja sahaamista kuului tuolta alhaalta rantakadun ja tänne kulkevan tien kulmassa olevalta uudisrakennukselta, äänet kajahtelivat kuin tyhjistä huoneista ainakin. Etäältä kuului yhäti heikkenevää laivan koneen sytkytystä. Tämä talo oli erillään muista, tästä oli avara näköala ja ympäristön äänet kuuluivat tänne hyvin, mutta sitten kun ympäristö jaettaisiin tonteiksi, olisi sekin lysti pian lopussa.

Hän joutui miettimään tätä, eikö hänen pitäisi itsensä ostaa maata? Mielellään hän sen tahtoisi tehdä, mutta hänen vaimonsa huostassahan se oli heidän kotinsa ja kontunsa ja koko omaisuutensa. Hänen oma, pieni omaisuuden tähteensä oli tuossa oikealla olevassa vähäisessä kartanon tapaisessa, jossa hänen äitinsä asui.

Kyllähän rikkaasta vaimosta on monta etua, vaikkapa naimasopimuksessa sanottaisiinkin, että hän yksin hoitaa omaisuuttaan, siinä on kuitenkin monta hyvää puolta, jotka tekevät elämän valoisammaksi ja helpoittavat työehtoja, se suo yhtä ja toista mahdollisuutta päästä arvoon – varsinkin papille. Siinä voidaan tehdä paljon sellaista hyvää, jota muut eivät voi, ja sellainen lisää arvoa. Hän oli sen tuntenut, se oli hänestä hauskaa ja mieleistäkin.

Mutta – . Jokainen "mutta" syntyy siitä, millainen vaimo sattuu olemaan omaisuuden hoitajana. "Niinkuin seurakunta on Kristukselle alamainen – "

Vaiti! – Hän ryhtyi taas lukemaan, tällä kertaa ääneensä:

"Ulkonainen perustus vanhurskauttamiselle oli siis siinä, että Kristus täytti lain, sisäisenä ehtona siihen on se, että syntinen uskoo tämän. Niin sovinnossa kuin Jumala onkin maailman kanssa, voi hän armonsa antaa ainoastaan sille syntiselle, joka uskolla Vapahtajaan on liitossa Kristuksen kanssa."

Vihko vaipui alas, pappi ei itsekään tiennyt, mitä hän luki. Hänen mielessään pysyi yhä tuo kohta efesolaiskirjeessä. Jos vaimo ei ole miehellensä alamainen kaikessa, … niin, siinäpä juuri, että vaimo vallitsee omaisuuden, onkin erimielisyyden siemen olemassa.

Niin syvä oli nyt hänen vakaumuksensa siitä, niin järkähtämätön oli hän todistuksiensa oikeutuksesta, ettei enää kuullut eikä nähnyt mitään siitä, mitä tapahtui hänen ympärillään, sekä lähellä että kaukana – ei muuten kuin jos toinen siitä olisi kertonut. Hän rummutti sormillaan ikkunalautaan ja katseli tielle. Kaksi vastasyntynyttä perhosta liihoitteli tehden lukemattomia käänteitä hänen ikkunansa ylä- ja alapuolella, mutta niillä ei ollut vähintäkään aavistusta kaikista niistä tukaluuksista, joita aiheuttaa omaisuus, jota ei voi hallita. Vähän loitompana, Edvardin suuren pallon suojassa, jota poika ei ollut moneen päivään muistanut, soitteli viehkeä diclytra runsailla kukkaiskelloillaan, häihin, häihin – välittämättä vähääkään efesolaiskirjeen 5 luvun 24 värssystä. Siksipä ylenkatsoikin pappi sen. Niin, eipä hän kallistanut korvaansa puutarhuri Nergaardilta saatujen mehiläistenkään surinaan – kenties ne olivat ensi kertaa tänä vuonna ulkosalla (niin, mutta muistivatkohan ne tiensä nyt, kun ilmavirta muutti suuntaa, tuoksuhan niitäkin kiihoitti!) – ei hän kuullut niidenkään ryntäämistä ulos uudesta tyynenpuolella olevasta kolosta. Aviolliset huolet tuon efesolaiskirjeen 5 luvun 24 värssyn johdosta ajavat veren päähän, varsinkin kun päivä paistaa tukkaan. Tuolta loivalla rinteellä olevasta kylästä loisti kolmenlaista vihreää: nurmen, pellon ja metsän, mutta sekin häipyi hänen silmissään näkymättömäksi kuin ilmojen tuuli. Juuri nyt hyökkäsi järvelle vihuri, ensin kuin koetteeksi, vain muutamia tuuliaispäitä, – hän tuijotti sinne eikä sitä nähnyt. Lehmän-mullikka lönkytti metsästä kotiin ja ammui tullessaan: vettä, vettä! Kaikki hänen ympärillään odottivat, mutta sitä hän ei nähnyt, … kunnes äkkiä sydäntä vihlova lapsen kirkuna kuului halki lämpimän kevätilman, … vain yksi pitkä kirkaisu. Hän kuuli siitä joka äänenväreen, se koski kuin olisi voimakas käsi tarttunut hänen rintaansa, hän säpsähti ja jäi hengitystään pidättäen kuuntelemaan, vieläkö sieltä kuuluisi huutoa. Mutta mitään ei kuulunut enää, lapsi oli kai kuollut sillä hetkellä … ei, nyt se taas parkasi! Ensi kirkaisu oli ollut epätoivoinen, tämä toinen oli jo pelästyksen kauhua, ja samoin sitä seuraavat…! Pappi seisoi kalpeana, kaikki aistit jännityksessä. Silloin kuului nopeita askeleita oikealtapäin tulevalta hiekkakäytävältä, hänen äitinsä tuli puutarhojen väliselle portille. Äiti oli jo vanha ja laiha, musta myssy liidunvalkeilla hiuksillaan, jotka kammattuina alas poskille reunustivat varovaisia, kuivahkoja kasvoja.