Kitabı oku: «Jumalan teillä», sayfa 9

"Ei", huudahti pappi, "se jumalankiitos ei olekaan Edvard, tuo tyrskivä rinkuminen ei ole hänen tapaistaan, hän ulvoo pitkissä äänenvedoissa!"

"Se on kuitenkin hyvin ikävää, olkoonpa se sitten kuka hyvänsä", vastasi äiti.

"Olet oikeassa, äiti", ja hän rukoili heti sydämessään pienokaisen puolesta, joka parkui niin surkeasti. Sen tehtyään hän kiitti luojaansa, ettei se ollut hänen oma poikansa, siihen hänellä toki täytyi olla oikeus.

Muuan pitkä herrasmies vaaleassa puvussa ja Stanley-hattu päässä tuli nyt kävellen tietä pitkin. Hän katseli tullessaan taloa ja puutarhaa, pappi silmäsi häneenkin mutta ei tuntenut häntä. Mies näytti suuntaavan askeleensa tännepäin, nyt asteli se aivan kohti portaita, – pitkä mies, lyhyet, päivettyneet kasvot, silmälasit nenällä, käyntinsä omituisen reipasta. Mutta herrannimessä – ? … Pappi vetäytyi samassa sisään, parilla harppauksella oli mies portailla, nyt kuului askeleita jo eteisestä. Ovelle koputettiin.

"Sisään!"

Ovi aukeni selkiselälleen – mutta mies seisoi sen ulkopuolella.

"Edvard!"

Toinen ei vastannut. "Ei, mutta Edvard! Sinä täällä! Ja ilmoittamatta edeltäkäsin mitään? Sinäkö se todellakin olet?" Pappi meni häntä vastaan, ojensi hänelle molemmat kätensä ja veti hänet sisään. "Tervetuloa! Rakas ystävä, olet sydämellisesti tervetullut!" Hänen kasvonsa loistivat punaisina ilosta.

Edvard pudisti päivettyneillä käsillään lankoaan käsistä, hänen silmänsä lasien takana loistivat, mutta hän ei vielä ollut virkkanut sanaakaan.

"Eikö sinulla ole sanaakaan minulle sanottavaa!" huudahti pappi, irroitti kätensä ja laski ne hänen olkapäilleen. "Etkö tavannut sisartasi?" – "Kyllä, hän se neuvoi tänne, teidän asuntoonne." – "Ja sitten sinä lähdit juoksemaan hänen luotaan? Tahdoit tulla pikemmin perille? Kävi kai liian hitaasti pojan kanssa?" kyseli pappi katsellen häntä ilosta hehkuvin kasvoin. – "No, ei juuri senvuoksikaan. Sinulla on täällä kaunis asunto."

"Niin, yhtä kaunis tulee sinunkin asuntosi olemaan, vaikka minä olisin kernaammin valinnut kaupungin pohjoisosan kuin keskustan." – "Mutta eihän minulla ollut valtaa valita?" – "Niin kylläkin, sinulla ei ollut valitsemisen varaa. Kun kerran ostit sairashuoneen, täytyi sinun ostaa lääkärin asunto myöskin, nehän kuuluvat yhteen. Hyvä kauppa se muuten oli, sitä mieltä ovat kaikki. Ja onhan siellä koko lailla mukavaa, kun niin paljon maatakin on mukana! – Niin, kylläpä sinä nyt olet ollut kauan poissa näiltä mailta. Todellakin kauan yhtämittaa. – Mutta minkävuoksi sinä et kirjoittanut niin halaistua sanaa, miksi et ilmoittanut edeltäkäsin tulostasi? Herrajumala sentään, kun en sinua heti tuntenut! Etpä ole tosiaankaan entisestäsi paljoa muuttunut." Hän katseli lankonsa laihoja kasvoja, jotka hänen mielestään olivat tulleet lempeämmän näköisiksi. Ja hän puheli lakkaamatta. He astelivat siinä rinnakkain tai seisoskelivat ikkunan ääressä. Nyt kääntyi Edvard hänen puoleensa: "Mutta sinä, Ole, sinä olet muuttunut." – "Niinkö? Luultavasti. Niinhän ne sanovat kaikki minusta." – "Sinuun on tullut jotain papillista." – "Papillista? Ha, ha! Tarkoitat kai, että minä olen lihonut hiukan? Vakuutan sinulle, että minä teen voitavani sitä ehkäistäkseni, minä työskentelen puutarhassa, juoksen pitkiä matkoja, mutta ei!.. Niin, katsos, se on minun vaimoni vika, hän pitää minua liian hyvällä. Ja ihmisetkin ovat täällä aivan liian ystävällisiä minua kohtaan." – "Tekisitpä kuten minä." – "Mitä sitten?" "Minä kävelen käsilläni." – "Ha, ha, ha, kävelläkö käsillään? Minun asemassani?" – "Sinun asemassasi? Kävelisitpä yli koko kirkon lattian käsilläsi, niin se se vasta saarna olisikin!" – "Ha, ha, ha! Osaatko sinä todellakin vielä käydä käsilläsi?" – "Josko osaan?" Hän kävi heti samassa toimeen; hänen lyhyt, raakasilkkinen takkinsa kääntyi yli pään, pappi seisoi ja katseli sitä ja liivin selkämystää, paitaa sen ja housunkauluksen välillä, katseli kannattimia ja housunlahkeita aina sukkiin ja ruskeisiin, guttaperkapohjaisiin vaatekenkiin saakka. Kohta oli Kallem kulkenut ympäri koko huoneen. Pappi ei oikein tiennyt, miltä kannalta tämän ottaisi. Kallem nousi punoittavana ja hengästyneenä, otti silmälasit nenältään ja rupesi niitä puhdistamaan, meni sitten lyhytnäköisillä silmillään tarkastelemaan kirjahyllyjä.

Silloin tunsi pappi, että tässä oli jotain kieroa olemassa. Lankomies oli jostain syystä huonolla tuulella. Olisikohan sisar sanonut veljelleen jotain loukkaavaa? Mitähän kummaa se voisi olla? Kuinka olisi Josefine sillä tavoin menetellyt, hänhän ihaili veljeään? Pappi tahtoi kysyä suoraan, parastahan oli päästä siitä heti paikalla selville? Kallem oli saanut silmälasit nenälleen ja kulki nyt hänen ohitsensa pöydän luo. Sen yläpuolella riippui Michel Angelon puupiirros Kristuksesta, hän katsahti sivumennen siihen ja sitten kirjaan, joka oli avattuna pöydällä. Ja ennenkuin pappi ennätti kysyä mitään, sanoi Kallem: "Johnsonin järjestelmällinen jumaluusoppi? Sen ostin minä heti tultuani Kristianssundiin." – "Senkö? Ja sinä?" – "Niin, sitä en ole vielä koskaan ennen tavannut käsiini. Nyt se oli siellä kirjakaupan pöydällä. Se tuntui niin meikäläiseltä." – "Ei, se ei kuvasta enää Norjaa", lausui pappi. "Suurin osa siitä on vain pelkkää lakitiedettä." – Kummastuneena papin vastauksesta ja sävystä, millä se lausuttiin, Kallem kääntyi häneen päin: "Onko se yleinen mielipide nuorempien norjalaisten teoloogien keskuudessa?" – "On. Minä otin kirjan tänään esille voidakseni huomenna esittää kaikki eri mielipiteet sovitusopista." – "Vai niin, se oli oiva keksintö." Kallem katsoi ulos ikkunasta, varmaankin jo neljännen tai viidennen kerran. Jotain kieroa oli kuin olikin nyt olemassa. "Tuolla ne tulevat!" hän huudahtaa. Hän seisoi nurkkaikkunassa ja pappi riensi toiseen ja siitä hän näki vaimonsa punaisen päivänvarjon ja musliinipuvun. Hän tuli sieltä verkalleen taluttaen kädestä poikaa, joka varmaankin koko ajan puheli, sillä kasvonsa olivat äitiin päin siinä tepsuttaessaan epätasaisella tiellä. He kulkivat tien toista laitaa. Mutta tuolla aivan aidan viertä asteli eräs toinen nainen. Nyt juuri kohotti hän vihreätä päivänvarjoaan (miten kaunis se oli!), ei hän aivan Josefinen pituinen ollut, mutta solakka, hän asteli katsellen ympärilleen ja liikkui niin sanomattoman keveästi. Hän oli vaaleaverinen, tukkansa hiukan punaiseen vivahtava, yllään ulkolaiskuosinen skotlantilainen matkapuku. Se oli varmaankin joku tuntematon nainen. Eipä siis kumma, että Edvard oli rientänyt edellä, tahtoi tietysti tulla yksin ja antaa heidänkin kulkea kahdenkesken. "Kuka on tuo nainen Josefinen seurassa? Tuliko hän samalla laivalla?" "Tuli." – "Sinä tunnet hänet?" – "Tunnen kyllä, hän on minun vaimoni." – "Sinun – ? Oletko naimisissa?" – hän sanoi sen niin kovaa, että molemmat naiset katsahtivat ylös. Hän veti päänsä pois ikkunasta, mutta tapasi huoneessa ainoastaan tyhjää, tohtorin pää oli yhä ikkunasta ulkona. Sieltä myöskin vastattiin: "Olen ollut jo kuusi vuotta." – "Kuusi – ?" Papin pää pistäytyi taas ulos, Kallemia kohtasi perin hämmästynyt katse. Kuusi vuotta. Kuinka kauan siitä oli kun…? Hyvä ystävä, eihän siitä ollut tuskin kuutta vuotta kun…?

Naiset olivat nyt siinä aivan lähellä, vieras nainen oli vielä tiellä, kun Josefine ja poika olivat tulleet jo portista pihalle: "Äiti hoi, minkä vuoksi pieni poika putoo päälaelleen?" Ei vastausta. "Äiti hoi, minkävuoksi hän ei putoa jaloilleen?" Ei vastausta. "Sentähden, että ruumiin yläosa on raskaampi, poikaseni!" Kallem hänelle vastasi. Kaikki kolme katsahtivat ylös.

Samassa hän poistui ikkunasta mennäkseen ulos heitä vastaan. Pappi tuli perästä, mutta hän pysähtyi kuistin alimmalle portaalle.

Kallemin tullessa pihalle vieraan naisen silmät olivat kyyneleissä, hän koetti turhaan salata sitä katselemalla ympärilleen. Josefinen katse oli kylmä. Pikku Edvard oli juossut isänsä luo ja kertoi nyt, että Nikolai Andersen oli kiivennyt tikapuille (poika viittasi uutisrakennusta kohti) ja sieltä "jytkähtänyt" alas. "Tuo vieras nainen" oli sitonut nenäliinansa pojan pään ympärille. Tähän ei pappi näyttänyt kiinnittävän niin suurta huomiota kuin poika oli odottanut, siksipä riensikin poika siitä kertomaan mummolle.

"Ei kai minun tarvitse häntä esitellä?" sanoi Edvard Kallem pitäen vaimoaan kädestä ja katsoen pappia silmiin. Tämä koetti löytää sanoja, mutta ei voinut ja iski katseensa Josefineen, joka puolestaan ei liioin näyttänyt haluavan häntä auttaa.

Tuskin vielä kahdeksaa päivää oli kulunut siitä, kun tuo innokas pappi oli kirjoittanut kaikkia niitä avioeroja vastaan, joita seuraa uusi avioliitto, kirjoittanut artikkelinsa "Morgenbladet'iin" nimellä: "Avioliittoa vaiko huoruutta?" Ja siinä hän oli todistuksilla koettanut näyttää, että raamattu ei hyväksy muita syitä avioeroon kuin uskottomuuden. Se, joka oli tavannut puolisonsa huorinteossa, oli vapaa menemään uuteen avioliittoon. Mutta jos henkilöt, jostain muusta syystä avioeron otettuaan menivät toisiin naimisiin entisen puolison vielä eläessä, niin ensimäinen avioliitto oli siitä huolimatta voimassa, toinen oli huoruutta. Tuskin kahdeksaa päivää sitten hän oli puolisonsa täydellä suostumuksella kirjoittanut tämän. Ja juuri senvuoksi, että tuo tapaus Kallemin ja Ragni Kulen välillä oli hänellä vielä niin tuoreessa muistossa, hän oli kirjoittanut, että kerran oli sairaan miehen vaimo väsynyt siihen asemaan, jonka Jumala oli hänelle valinnut ja salaa antautunut rakkaussuhteisiin toisen kanssa, mutta heti kun se tuli ilmi, paennut ja ottanut eron miehestään. Olettakaamme, oli hän siinä lausunut, että sellainen nainen päälle päätteeksi meni naimisiin sen kanssa, joka oli auttanut häntä pettämään miestään. Kuka voi sanoa sellaista avioliittoa muuksi kuin jatkuvaksi huoruudeksi?

Näin oli hän sanasta sanaan kirjoittanut. Hänen vaimonsa oli täydellisesti samaa mieltä, Josefine vihasi jo edeltäpäin sitä naista, joka oli vietellyt hänen veljensä. Tuossa ne olivat nyt kumpikin hänen edessään. Ja nyt oli Ragni hänen veljensä vaimona.

Tämä oli odottamattomin kohtaus, mitä saattoi ajatella. Ja kun he kumpikin olivat olleet niin vakuutettuja siitä, että veli oli parantunut kaikesta kevytmielisyydestä! Oli nyt oppinut mies, häntä oli pyydetty professoriksikin, ja kaikista nuoremmista lääkäreistä ehkä se, johon toverit kiinnittivät suurimpia toiveita.

Tämä oli masentava pettymys. Ja ajatelkaas, että näiden kanssa olisi seurusteltava ja esiteltävä heidät seurapiirille herra ja rouva Kallemina? Sen jälkeen, kun Ole Tuft oli nimellään varustetussa artikkelissa julistanut heidän yhteiselämänsä huoruudeksi?

Tietysti oli Kallem sen lukenut, hän kun niin uutteraan seurasi Norjan nykyisiä oloja, että oli lukenut Johnsonin jumaluusopinkin, … tietysti hän oli ennen kaikkea seurannut sanomalehtiä? Hän oli sen lukenut ja se selittikin nyt kaikki! Ragni seisoi siinä eikä tiennyt, minne mennä, painautui vain lähemmäksi miestään. Ja Kallem – ? Hänen oikea kätensä oli vaimonsa vyötäisillä, kuin tahtoisi hän siten lausua hänelle tunnustuksensa. Oikealla kädellään piti Ragni itsepintaisesti päivänvarjoaan ylhäällä, jotta se peittäisi hänen kasvojaan, mutta sekään ei ajanpitkään käynyt päinsä, nenäliina oli otettava esille ja kun ei hänellä itsellään ollut, otti hän salaa Kallemilta.

Pappi sanoi koneellisesti: "Eikö mennä sisälle?" Hänen tahtonsa tapahtui. Hän näytteli heille koko huoneuston sillä aikaa kun Josefine laitteli virvokkeita. Puutarhan puolella olevasta kansliasta he menivät suureen perhehuoneeseen, sieltä ruokasaliin, sieltä kartanon pohjoispuolella olevaan, erityisellä kuistilla varustettuun kyökkiin. Samalla puolella oli ruokahuone ja vierastupa seinätysten pastorin kanslian kanssa, sen ulkopuolella oli parveke, joka vastasi pääsivustan toisessa päässä olevaa kuistia. Yläkerrassa oli useita makuuhuoneita y.m. Tämä kiertokulku kesti tuskin viittä minuuttia. Pappi puheli vain sellaista, mikä oli välttämätöntä, Kallem taas lausui pisteliäitä huomautuksiaan, sillä hän näki kaikista merkeistä, että pappi nukkui nykyisin vierastuvassa ja Josefine pojan kanssa yläkerrassa. Lisäksi hymähteli hän merkilliselle kuuluisien teoloogien valokuvanäyttelylle, joka oli järjestetty suurelle seinälle Lutherin kuvan ympärille. Josefinen tarjoamista virvokkeista hän ei huolinut, jätti hyvästit ja läksi.

Ragni oli seurannut mukana aivankuin näkymättömänä. Nyt lopuksi solahti hänen solakka, hento kätensä langon ja kälyn käden lävitse aivan kuin kärpän häntä kivenkoloon. Silmänsä vilkasivat heihin hätäisinä kuin siipien varjot. Pappi saattoi heitä portaille saakka, Josefine jäi seisomaan suuren ikkunan luo.

Kallem kulki niin nopeasti, että Ragnin täytyi oikein harpata joka kolmannella askeleella. Pappi seisoi ja katseli sitä. Tuo nopea vauhti lisäsi yhä Ragnin mielenliikutusta, niin että, kun he olivat tulleet noin puolitiehen pappilan ja rantakadun välillä, hän pyysi saada seisahtua. Hän purskahti itkuun.

Kallemia hämmästytti Ragnin tunnelaatu, sillä se erosi niin suuresti hänen omastaan. Hän tunsi vain suuttumusta, mutta ymmärsi kohta, että Ragni ehkä itki hänen omituisen käytöksensä johdosta. Hän veti Ragnin lähemmäksi aitaa, ja asettui itse selin sitä vasten: "Olenko minä käyttäytynyt tyhmästi?" – "Sinä olit niin paha, – oh, niin paha, eikä ainoastaan heitä kohtaan, vaan myös minuakin, niin, etupäässä minua kohtaan. Et katsonut minuun, etkä ottanut lainkaan minun läsnäoloani lukuun." – "Mutta, rakkaani, juuri sinun tähtesihän minä – !" – "Niin, mutta mieluummin tahdon minä matkustaa takaisin! Sellaista minä en voi kestää!" Hän heittäytyi Kallemin rintaa vasten. "Mutta, rakas Ragni! Näitkö sinä, millainen oli Josefine?" – "Näin kyllä", vastasi Ragni nostaen päänsä ylös, hattu niskassa ja tukka epäjärjestyksessä: "Hän vielä tappaa minut kerran!" Ja uudelleen painautui hän Kallemia vasten. – "No, no", sanoi Kallem, "hän ei saa tehdä sinulle vähintäkään pahaa. Mutta enkö minä sitten saisi sinua puolustaa?" – Heti oli hän taas pystyssä: "Ei sillä tavoin! Minä en olisi luullut sinua sellaiseksi! Tämä oli niin … niin epähienoa, Edvard", hän pudisti miestään takin kauluksesta. – "Kuules nyt", sanoi Kallem levollisesti, "se, mitä tuo mies on kirjoittanut meistä, se oli epähienoa. Entä Josefinen äänettömyys? Minusta se oli vielä pahempaa kuin koko Ole Tuftin kirjoitus." Tähän ei Ragni vastannut mitään. Hetkisen kuluttua Kallem kuuli hänen lausuvan: "Minä en sovellu tällaiseen." Kallem kumartui hänen päänsä yli, hattu putosi nyt maahan, mutta kumpikaan ei sitä huomannut, Kallem puheli hänelle hiljaa, eihän hänen pitäisi masentua eikä heti paikalla ruveta puhumaan kuolemasta tai paluumatkasta. "Meidän täytyy kestää kaikki rohkeasti, etkö sitä ymmärrä?" – "Kyllä", hänen pörröinen päänsä kohosi taas ylös. "Mutta sinun täytyy muistaa, että minä olen nyt sinun kanssasi, sinä et saa käyttäytyä niinkuin olisit yksinäsi." Ei, sen Kallem kyllä ymmärsi, paha omatunto häntä siitä kylläkin soimasi.

* * * * *

Tällä aikaa seisoi Josefine jälleen tienpuoleisessa huoneessa. Siinä oli yksi ainoa ikkuna, suurempi kuin kaksi tavallista ja hän nojasi nyt päätään yhtä sen poikkipuuta vasten. Pappi seisoi hänen takanaan. Hänen mielestään oli onneton sattuma se, että hän oli kirjoittanut tuon artikkelin "Morgenbladetiin". "Veljesi kertoi olleensa naimisissa jo kuusi vuotta." – Josefine pyörähti ympäri. Mutta hiukan ajateltuaan hän virkkoi ainoastaan: "Lorua!" – ja kääntyi jälleen ikkunaan päin. Pappikin oli sitä mieltä, että se mahtoi olla leikkiä. Ei suinkaan heitä voitu vihkiä, ennenkuin Ragni oli saanut laillisen eron? – "Hän oli niin omituinen", sanoi pappi, – "hän rupesi kävelemään käsillään." Taas käännähti Josefine ja katsoi silmät suurina häneen. "Hän kulki käsillään", vakuutti pappi, "koko kanslian ympäri hän kulki. Ja tahtoi, että minä kulkisin samalla tavoin alttarille. Pilkatessaan Lutheria hän pilkkaa tietysti minuakin." Josefine ei silminnähtävästi toivonut enää tällä hetkellä tästä keskusteltavan, se koski häneen liian kovasti. Pappi vetäytyi takaisin kansliaansa, mutta hän näytti muultakin kuin tyytymättömältä täyttäessään siellä piippuaan.

Josefine oli toivonut niin äärettömän paljon veljensä takaisintulosta ja seurustelusta hänen kanssaan. Hän ei ollut kärsinyt viittaustakaan siihen suuntaan, että kaikki voisi ehkä tapahtua kokonaan toisin kuin hän oli odottanut. Kenties hän oli nyt ansainnutkin sen kärsimyksen, jonka hän nyt sai kestää.

Oliko hän, Ole, sitten käyttäytynyt tänään niinkuin piti? Niin hän itse ainakin luuli. Kunpa hän aina voisi olla yhtä rauhallinen, sillä tähän se ei päättyisi, sen hän kyllä ymmärsi.

Piippu maistui hyvältä ja saarnavihko otettiin esille, – mutta ajatukset tahtoivat pyöriä Josefinen ympärillä. Hän ei uskonut koskaan saavansa avioliitossa sitä rauhaa, jota muut siinä nauttivat. Josefinellä oli tukalat aikakautensa ja tämä viime aika oli ollut perin vaikeaa. Tietysti senvuoksi, että hän ajatteli alinomaa veljeään, jonka piti tuleman.

"No niin!"

" – Vanhurskauttaminen on meissä hetken työ, joka pysyy ijankaikkisesti. Kaikki meidän syntimme pyyhitään pois, Jumalan edessä me olemme yhtä puhtaita ja pyhiä kuin Kristus."

2

Nuo kaksi, jotka olivat tiellä rauhaa rakentaneet, kulkivat nyt käsikädessä eteenpäin.

Tien ja rantakadun nurkkauksessa seisoi muurari Andersen ylhäällä rakennustelineillä. Hän oli vankka, ruskeapartainen mies, siniset silmälasit nenällä, – kokomies valkeana kalkin pölystä. Nähtyään tuon vaaleapukuisen naisen, joka oli auttanut hänen poikaansa, tulevan käsikädessä silmälasi-herran kanssa, jonka oli äsken nähnyt menevän sinne ylöspäin, hän arvasi, että se oli kai uusi tohtori. Pappihan oli hänen lankonsa, ja sieltä ne nyt olivat tulossa. Andersen lakkasi työstään ja tervehti heitä. Ragni pysäytti miehensä ja sanoi jotain, sen saattoi Andersen huomata. Hän käski loiskajien olemaan hiljaa ja kysyi, mitä rouva oli sanonut. Rouva tahtoi tietää, oliko poika nukkunut. Kyllä tietenkin, mutta he haluaisivat – kernaasti, että tohtori tulisi häntä katsomaan, kun hän heräisi, "sillä kyllä kai tämä on se uusi tohtori?" – "Olipa niinkin." Työmiehet siellä sisällä tulivat heti ikkunaan, samoin pari henkilöä seuraavassakin talossa, eräs ohikulkija pysähtyi ja katsoi heihin, meni edelleen ja kertoi sen kaikille vastaantulijoille. Andersen käytti tilaisuutta hyväkseen ja mainitsi omista kivuloisista silmistään, niitäkin voisi tohtori katsoa sitten myöhemmin. Katsojia ilmestyi avonaisiin ikkunoihin ja kaduille, missä he kulkivat, monet tervehtivätkin. He olivat nuoria ihmisiä, eikä enempää tarvittu, kun he jo unhottivat äskeisen tapahtuman ja heistä tuntui jo siltä kuin voisivat he täällä viihtyä.

Tervehtivien joukossa oli eräs aivan nuori, tuuheatukkainen mies. Hän oli vaaleaverinen, pitkä ja kaunisvartaloinen, hänessä oli jotain hienoa ja kainostelevaa. Kun he katsoivat häneen, punastui hän. "Kas nyt teit sinä valloituksen", kuiskasi Kallem. Samassa tulla köykkysi heidän vastaansa kummallinen mies, pitkä ja kumaraharteinen hän oli, työpaita päällään ja edessään nahkainen esiliina. Tukka oli musta ja pölyä täynnä, kasvot likaiset, vieläpä nokisetkin. Hän kantoi joitain työkaluja hoikkasormisissa käsissään, käsivarret olivat tavattoman pitkät, ne heiluivat kaaressa hänen takanaan, jos ne olisivat hujahtaneet samalla kertaa, olisivat ne tavanneet toisiinsa. Hän kulki paljain päin, lyhyeksi leikattu tukka paljasti koko pään muodon, Otsa ei ollut leveä eikä korkea, mutta tavattoman hyvin muodostunut, kasvot pitkähköt ja poskiluut ulkonevat. Jotain pilkallista välähti hänen jääkylmistä, pienistä silmistään ja yhteen puristetuilta huuliltaan. Nenä oli pieni ja matala ja leuka pitkänlainen. "Mutta katsoppas tuota, Ragni!" kuiskasi Kallem. "Hyi!" vastasi hän. Nyt kulki mies heidän ohitsensa, katsoen tutkivasti heihin. Kallem katsoi taaskin häneen ja kun he olivat sivunneet toisensa, katsoivat he kumpikin taakseen. Eräs vanha vaimo tulla lyyhensi heitä vastaan. "Kuka tuo mies on?" kysyi Kallem. Hän katsahti Kallemiin ja sitten mieheen. "Kukako? Se on Kristen Larssen." – "Onko hän hienotakoja?" – "Mikä?" – "Hienotakoja!" – "On kyllä. Mutta hän on kelloseppä myös – ja pyssyseppä ja vaikka mitä." —

Rantakadun toisella puolen oli aukeata rantaan saakka eikä katua oltu kivitetty. Siellä oli rannassa mätänemässä kaikellaista rojua aivankuin maaseudulla. Koko kaupunki näytti ikäänkuin puolitekoiselta, suuri kartano oli pikku talon vieressä, sitten kivirakennus, sitten puutalo ja kaikki näyttivät kuin kiireessä ja huonoista aineksista tehdyiltä. Talotkaan eivät olleet suorassa linjassa ja kadut olivat ainoastaan siedettävässä kunnossa. Ihmiset, joita he nyt kohtasivat, eivät olleet oikein kaupunkilaisväkeä, eikä liioin enää maalaisiakaan, kauttaaltaan ne olivat "varovaisia ja ystävällisiä" eli kuten Kallem sanoi: – "sellaista keskilajin tavaraa".

Sitten he tulivat torin luo, siitä lähti tie kirkolle, joka seisoi yksinään kummulla, korkeana ja juhlallisena. Täällä he olivat tavanneet Josefinen juuri kun he olivat menossa ylöspäin, sillä tuolla kummulla sijaitsevassa puistossa, kirkon oikealla puolen, oli heidän talonsa ja puutarhansa, täältä he eivät vielä voineet sitä nähdä.

Katu nousi aivan kirkon edustalle ja jatkui edelleen sen molemmin puolitse, oikealle kädelle menevän tien varressa oli heidän talonsa. Lähestyessään kirkkoa he näkivät heidän oman talonsa takaisen puiston ja sairashuonerakennusten kattoja. Vihdoinkin – he astelivat verkalleen ja jännityksessä, virkkamatta sanaakaan – vihdoinkin näkyi tuo suuri puutarha ja heidän talonsa sen keskellä! Se oli sveitsiläiskuosinen puukartano, hiukan liiaksi leveä, ikkunat suuria ja nyt kaikki avoinna. Avokuistista johti portaat hiekoitetulle aukeamalle. Tämän aukeaman vieressä oli kukkatarha ja kauempana vihannestarha, sivustoilla ja alempana kaupungin puolella suuri hedelmäpuutarha. Molemmat omistajat näkivät sen samalla hetkellä. Täällä se siis oli! Kuusi pitkää vuotta he olivat kumpikin puolellaan työskennelleet sen saavuttamiseksi, unelmoineet sitä monenlaiseksi, mutta ei tällaiseksi, sijoittaneet sen jos jonnekin, vaan ei suinkaan tänne. Kaikki unelmat saivat siirtyä nyt tämän tieltä, jonka he nyt näkivät edessään! Kumpikin kääntyi katsomaan maiseman avaruutta ja loistoa, sitten he hymyilivät toisilleen. Kummallista, ettei juuri tällä hetkellä näkynyt niin ihmistä, ei kuulunut niin vähintäkään ääntä, joka olisi muistuttanut mitään läheltä tai kaukaa. Vain he ja heidän kotinsa! Toinen näki kaiken sen, mitä toinenkin, ja oli näkevinään sen vielä selvemmin siksi että toinenkin sen näki. Ragni otti kätensä Kallemin käsivarrelta, meni aidan luo (se oli katajista tehty), kumartui sen välitse ottaakseen muutamia heinänkorsia ja ruohoja, nämä kädessään hän tuli takaisin ja kiinnitti ne Kallemin rintaan. Kallem näki kauempana muutamia vuokkoja, meni sinne, poimi niitä ja toi ne Ragnille. Ragni otti ne ja keräsi lisää. Kun niitä oli paljon yhdessä, näytti se kauniilta.

Talon seinustalla ja pihamaalla oli laatikoita, saapuneita huonekaluja, olkia, sahajauhoja, mattoja. Ragnin suuri flyygeli oli juuri otettu ulos laatikosta ja jalat väännetty kiinni, mutta ei niin ihmistä näkyvissä.

Tuolla oli suuri kyyhkyslakka. "Ajatteles, jos sieltä nyt lentäisi ulos kyyhkysiä! Meillä täytyy olla kyyhkysiä!" – "Ei, mutta ajatteles, jos nyt koira juoksisi meitä vastaan! Koira meidän täytyy hankkia!" – Tällä puolen ei ollut porttia, se oli vasta tuolla puiston ja puutarhan välisen tien varrella. He seisahtuivat tässä ja kääntyivät vielä kerran katsomaan avarata maisemaa. Kentiespä maan rikkaimmassa, valoisimmassa ja iloisimmassa seudussa oli heidän oma kotinsa, kompassin keskus. Ragni kurkotti katsomaan näkyisikö pappila tänne. Ei vähintäkään siitä! Kallem arvasi, mitä Ragnin katse haeskeli, ja hän hymyili. Avonaisten ikkunain kautta kuului työmiesten ääniä huoneista, nyt kuuluivat ne menevän avokuistin portaista meluten ja nauraen, tuolta ne tulivat ja menivät suoraan flyygeliä kohti, huomaamatta noita kahta, jotka kunnaalla seisoivat. Ne lorusivat, koettelivat ja siinä puuhaillessaan melusivat tarpeettomasti niinkuin ainakin outoa työtä tehdessä. Sitten ne kulettivat flyygelin avokuistiin ja heidän askeleensa kuuluivat jälleen sen portailta. Kallem ja Ragni katsahtivat puistoon, siellä oli korkeita, kauniita puita ja runkojen välitse näkyi sairashuone, korkealle kivijalalle rakennettu suuri puurakennus, jossa oli pieniruutuiset ikkunat. Sitten he astuivat portista puutarhaan ja kohti omaa kotiaan.

He kohtasivat ensin pienen ulkorakennuksen, muuten oli talo aivan erillään muista.

Hedelmäpuut olivat juuri täydessä kukassa, niin että mahtoi siellä kaunista olla. Entäs kukkatarha! Ragnilla ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä kuntoon laitettu kukkatarha oli Josefinen työtä, hän iloitsi mielessään siitä, että pääsi itse sitä hoitamaan. Talo oli maalauksen tarpeessa, toinen väri sillä täytyi ollakin kuin tuo kehno keltainen. Heidän talonsa, heidän oma kotinsa! Kallem polki kolmasti jalallaan maata, se oli nyt hänen omaansa. Hän tahtoi heti mennä sisälle, ei, mutta Ragni tahtoi kiiruhtaa ennemmin, ja he juoksivat kuistin portaita ylös. Talo oli pituuteensa ja leveyteensä nähden matalanlainen, katto ulottui pitkälle seinästä ja näytti raskaalta. Mutta se oli hyvä.

Myöskin avokuisti oli epäsuhteellinen, mutta se oli avara ja portaat mukavat.

He astuivat portaita ylös käsikädessä, mutta tässä heitä kohtasi pettymys, lasiovi ei ollutkaan keskellä seinää, vaan aivan salin etelänurkassa. Pian he kuitenkin huomasivat, ettei toisin voinut olla, avokuistin piti olla keskikohdalla taloa, oikealla oli nimittäin vielä kaksi huonetta salin vieressä. Miehet, jotka olivat kantaneet flyygelin sisään, tulivat kaikki heitä vastaan ja ymmärsivät heti, keitä he olivat ja kun Ragni katsoi heihin, otti ensin yksi ja sitten kaikki muut hatun päästään. Kallem tervehti heitä, Ragni vetäytyi syrjään flyygelin luo, joka oli keskellä lattiaa, otti esille avaimen ja aukasi sen, ikäänkuin olisi sitä nyt juuri koeteltava. Eikä hän voinut olla koettamatta, oliko se pysynyt vireessä. Hansikkaat kädessä alkoi hän soittaa Longfellowin "Sweet home'a". Tämän kodin ylistyshymnin ensi sävelten kaikuessa otti Kallem hatun päästään. Toiset tämän nähtyään luulivat, että se oli virsi ja seurasivat esimerkkiä.

Ragni seisoi selin oveen, eikä siis nähnyt, että kaksi henkilöä tuli oikealta puolen. Toinen oli pyöreänaamainen, sileäkasvoinen mies, toinen taas pieni eukko, joka tahtoi kurkistaa ja tehdä sen samalla niin, ettei sitä huomattaisi. Mutta nyt avautui myöskin Ragnin vastapäätä oleva ovi ja maalaistyttö tirkisti sieltä sisään, hän oli kuullut tuon kauniin säveleen. Ragni ymmärsi paikalla, että se oli heidän palvelustyttönsä, joka tuli kyökistä, ja hän meni tyttöä vastaan. "Oletko sinä Sigrid?" – Kyllä niinkin. – "Ja me taas olemme tohtorin väkeä." – "Minä arvaan sen", sanoi tyttö ja tuli saliin. Hän oli sievä ja hauskannäköinen tyttö. "Ensi kertaako sinä nyt olet vieraassa palveluksessa?" kysyi Kallem. – Aivan niin, ensi kertaa hän oli. – "Ja ensi kertaa mekin alotamme omaa taloutta", sanoi Kallem, "siitäpä tulee hauskaa!" Ragni meni tytön mukana kyökkiin, siellä näki hän heidän uuden pöytäkalustonsa, joka oli juuri otettu ulos laatikoista ja pesty puhtaaksi. Enempää ei Ragni voinut katsella, hän meni ulos käytävään ja nousi portaita ylös saadakseen hetken olla yksin. Aivan hänen edessään oli heidän makuuhuoneensa ovi auki, hän meni sinne ja sieltä avokuistin yläpuolella olevalle parvekkeelle. Millä oli hän näin suuren onnen ansainnut? Mitä olivat hänen työnsä ja kaipauksensa siihen verraten, mitä täällä, hänen rikkaan miehensä kodissa, oli häntä varten valmiina? Mutta kesken tätä suurta, ansaitsematonta onnea hän tunsi tuskaista pelkoa. Täältäkin katseli hän pohjoista kohti – näkyisikö pappila tänne? Ei, se ei näkynyt.

Josefinellä oli kaunaa häntä vastaan, hän oli huomannut sen kohta. Ja vaikkapa veljen mielestä se olikin paha, – rakasti hän kuitenkin sisartaan. Niin, Josefinessä oli jotain, josta Kallem piti tavattomasti, Ragni ei koskaan sellaisissa asioissa erehtynyt.

Kallem kulki huoneesta huoneesen siellä alhaalla. Nuo kaksi ovessaseisojaa olivat vetäytyneet takaisin ja miehet olivat ryhtyneet työhönsä. Sali oli suuri, ikkunoita oli sekä kirkolle että puutarhaan päin, mutta kirkonpuoleiset hän ehdottaisi tukittaviksi. Seinät olivat vaaleanharmaat, vaaleansinisessä laipiossa oli kultatähtiä, värit näyttivät jo vanhoilta, lattia vain oli vasta maalattu, sekin vaaleanharmaaksi. Tuolla vasemmalla olevaa huonetta laitettiin vielä. Johan nyt jotakin, eikö täällä vieläkään ole valmista! Eikö seuraavakaan huone ollut vielä kunnossa! Vain kaksi henkilöä oli siellä työssä, mies ja vaimo, jotka äsken olivat olleet siinä ovella. "Päivää!" tervehti Kallem. "Päivää!" vastasi pyöreänaama tanskalaisella murteella. Kallem meni lähemmäksi pöytää, jonka ääressä mies seisoi leikkelemässä seinäverhoja, vaimo pysyttelihe hänen kupeellaan, nyt vetäytyi hän miehen taakse. "Onko tämä teidän vaimonne?" – "Onhan se, hän on myös mulla sällinä, sekä sällinä että vaimona." Eukontypykkä hänen takanaan hihitteli, mutta melkein kuulumattomasti. Miehen ulkonevissa, pyöreissä silmissä välähteli veitikkamaisuutta. "Minä luulin, että kaikki olisi täällä jo valmista." – "Esteitäkin sattuu työntekijälle, herra tohtori." Vaimo nauroi täyttä kurkkua, mutta se kuului kuin vaatenyytin sisästä. "Onko vaimonnekin tanskalainen?" – "Ei, hän on norjalainen, mutta kyllä me silti sovimme." Vaimo kumartui yhä alemmaksi, aina vain nauraa hihittäen.

Huone, jossa he nyt olivat, oli soikea. Kallem huomasi kohta, että tämä oli varmaankin ruokasali, mutta luultavasti myöskin sairaiden odotushuone. Tuo seuraava huone, jonka ikkunat olivat pihalle ja kaakkoon päin, oli luonnollisesti hänen työhuoneensa. Siellä hän ottaisi vastaan, silloin kun ei olisi sairashuoneella. Hän ei mennyt sinne, vaan läksi ruokasalista eteiseen. Täältä meni ovi oikealle kyökkiin. Kyökin pöydällä hän näki kasan baierilaisia olutpulloja, sekä tyhjiä että täysinäisiä. "Kenen pulloja nuo ovat?" – "Satulamaakarin". – "Verhoilijan kai tarkoitatte?" – Nyt käsitti Kallem, minkälaisia "esteitä" täällä oli ollut ja että mies oli tällä hetkellä humalassa ja eukko vielä enemmän. Siksipä ne miehet viipyivätkin niin kauan sisällä, ennenkuin tulivat flyygeliä noutamaan, niille oli tarjottu olutta. "Olkaa hyvä ja käskekää se tanskalainen tänne!" Palvelustyttö lähti paikalla, ja kohta tulikin tuo pyöreänaama sata pirua silmissä kyökkiin ja hänen takanaan vaimo kurkaillen väliin yhdeltä väliin toiselta puolen.