Sa raukka Runottareni Oi, laula, laula! Aina, Kun äänes kuulen, aikani On hauska; huol' ei paina. Kun henken' pyrkii uupumaan, Käy tomusta se nostamaan!
Ensimmäisen kerran julkaistu 1882.
Helmille
Oi, Helmini, suo kerran viimeisen Mun kanteleeni äänen kajahdella! Suo kerran sydämmeni suruisen Viel' ensi lemmestänsä lauleskella! Jo koht' on kannel vaiti kourassain: Mun kalman kylmyys asuu rinnassain.
Muistatkohan viel' aikaa mennyttä? Muistatko, Helmi, onneamme silloin Ja lemmen liekin ensi ennettä Ja riemulaulujamme aamuin, illoin? Oi, muistatko sa niitä? Kuollessain Ne vieläkin on mulla muistossain.
Muistanpa aina silmäis loistehen, Kun puoleheni katsoit hymyellen. Kun kasvojesi näin hohtehen, Ma hurmoksissa seisoin ihaellen Ja huulilleis kun painoin suudelman… Ken tunteilleni keksis lauselman!
Maat, taivahat ma silloin unohdin; Ja impyeni äänen koska kuulin, Ma autuaitten lailla vavahdin, Sit' enkelinpä kuiskeheksi luulin. Oi, juhlahetket niityn nurmella! Oi, riemupäivät Roinen rannalla!
Kun nietos suli puron partaista, Ma kevään kukat helmahasi kannoin. Mit' ilman alla tiesin herttaista Sen sulle – oi, niin mielelläni – annoin Ja onnellisna parhaan itseni Ma uhrasin vaan sulle, armaani.
Mut, Helmi, toisellepa vainen nyt Sa sydämmesi aartehia annat. On autuutemme aika päättynyt: Sa toisen miehen kihloja nyt kannat. Häll' olkoon sulle syli lämpönen Ja sydän hellä, lempi tulinen!
Hyvästi, Helmi! Onni olkohon Sun johtajasi aina elon teillä. Mun kohtaloni miksi tulkohon, On lohdutus myös paljon kärsineillä: Jo koht' on kannel vaiti kourassain. Mun kalman kylmyys asuu rinnassain.
Keski-suomalaisten asevelvollisten laulu
Pois kirves, kuokka, kädestä, Nyt miekka kourahan! Ken oman maansa edestä Ei kuolis, armahan? Hurraa, hurraa, kas, riemulla Ja isiemme innolla Me vihollista voittamaan Taas käymme oppimaan.
Sa miesi Suomen sydänmaan Ain ollos urhokas Ja sortajia kaatamaan Kuin karhu voimakas! Tää oppi oiva isien Myös olkoon ohja poikien: "Eespäin! Vei tiemme kuolemaan. Tai voiton kunniaan."
Käskyille kuuliaisia! — Sen vaatii virkamme; Vaan kelpo suomalaisia Myös olla vannomme. Jos meissä Luojaan luottamus Ja urhotöihin uskallus On juurtunut, niin tulkoot vaan, Ken tohtii, ilkkumaan.
Oi, kuullos, veikko! Kuulethan Kuin korpi kumajaa. Sen ääntä ihannellahan Miel' aina halajaa.... Siell' uhkuu kosket kohisten, Ja metsä kertoo humisten Säveltä kehtolauluni. — Mun synnyinseutuni!
Tään seudun e'estä rakkahan Mit' antaa soisinkaan? Oi, henkenipä varmahan! Muut' en ma voisikaan. Mi kallihimpi uhri ois, Jon Suomen lapsi maalleen tois? Niin, niin; sen jospa tietäsin, Ma kaiken antasin.
Nyt hyväst' armas koti jää Ja hellä äitini Myös siskot, isä harmaspää Ja nuori kultani! Pois vainen kyynel pyyhkikäät Ja pojastanne miettikäät: Jos sorrut sotiin, – isänmaa Sun helmahansa saa.
Asuinkumppalini
Nyt majahani muuttanut On kumppalikin mulle. Täst' en oo vielä virkkanut, Siks kerron sen nyt sulle.
Hän tänne tosin tullut on Omalla luvallansa, Mut hän on, raukka, puoleton, Siis olkoon olojansa.
Ei hänestä, näät, kulloinkaan Oo mulle suurta haittaa; Ei moiti ruokaa milloinkaan, Vaan kaikki hälle maittaa.
Ei haasta riitaa kanssani, Ei myöskään juorullansa Hän häiritse mun tointani Vaan pysyy alallansa.
Se erehtyy, jos häntä vaan Ken luulee sankariksi. Hän on, jos sanoa sen saan, Jo luotu pelkuriksi.
Kun lasiani nelistän — Kas, kohta hän sen kuuli, Ja jalkaani jos tömistän, Hän katoaa kuin tuuli.
Ei tosin meidän virkamme Oo yhtäläinen juuri, Mut meidän omaisuutemme On melkein yhtä suuri.
Ei vuosikautenakahan Käy meille ahtaaks piiri, Kun kumppalini – arvaathan — On pienen pieni – hiiri.
Helmin kysymys
"Lemmittyni, miksi on niin murheellinen muotosi? Miksi taaskin säihkyvät noin tuskan tulta silmäsi? Eikö Helmin lempi voikkaan huoliasi huojentaa? Eikö tuota säihkyäkään silmistäsi sammuttaa?"
"Oiva neito, armas neito, kuullos kun ma sanelen: Murheiselta jos ma näytän, anteeks sitä anelen. Levotoin on ihmisluonne, vaikea on elon tie. Kenpä täällä huoletoinna, armahani, aina lie?
Vaan kun tunnen sydämmesi lemmestä noin sykkivän Ja kun näen huulesi noin suloisesti hymyvän, Heräjäävi riemun tunne rintahaani paisuvaan; Silloin olen onnellinen, – lemmi, lemmi, Helmi vaan!"
Lemmi, laula!
Lemmi, nuorukainen, Ollen vielä huoleton; Nauti, nuori nainen, Kevään riemu lyhyt on: Lemmen kukat lakastuu, Suven ruusut surkastuu; Aika niille tuimimman Talven tuo ja kuoleman.
Laula, nuorukainen, Ystävittes joukossa. Naura, nuori nainen, Siskojesi seurassa: Laulu tunteet jalostaa, Nauru leikit sulostaa; Koht' on laulu vaijennut, Neidon nauru katkennut.
Lemmi, nauti, laula Silloin kun sen tehdä voit! Vieno on lemmen paula, Täys' oil malja jonka joit. Kehno se, ken ruikuttaa, Vaivojansa valittaa: Nauti, nauti nuorena! Sydän jäähtyy vanhana.
Uneni
Ma armaani Näin luonani Tuon nuorna kuolleen kultani. Kuink' oilkaan rintain riemuinen Ja kultain hymy herttainen!
Ma valvahdin Ja huoahdin: Oi, untako taas hourahdin! Niin oil se vaan. Voi milloinka Nää ilveet loppuu? Kulloinka?
Valheita vaan Tuo tullessaan Yön enkelkin jo helmassaan. Nää kuvastelmat onnesta On pilkkaa onnettomasta.
Taas uinahdin, Kaikk' unohdin, Mut kultain haahmun huomahdin. Se autuaasti hymyillen Näin lausui poijes liidellen:
"Oi päällä maan Ei konsanaan Saa elo täyttä onneaan, Mut riennä, sulho, Luojan luo. Hän mielellesi rauhan suo."
Saituri
Hän järven jäätä astuili Nyt kotiin kulkeissansa. Taas kalliit korot kokoili Hän käymämatkallansa.
"Jää kyll' on sinut kestävä, Jos vaan et käänny tieltä, Mut virran suu on pettävä, Oi, ollos poijes sieltä!"
Näin neuvoo häntä naapuri; Mut kohti kotoansa Vaan suoraan kulkee saituri Kiusaillen onneansa.
Mi mieli onkaan miehellä? Haa! Kitsaudessansa Hän, näät, ei raahdi kierrellä, — Surkoilee saappaitansa.
Mut jää jo murtuu allansa. "Oi, Herran nimeen auta!" Hän huutaa naapurillensa, "Tää hirveä on hauta."
Tuo, oitis kun sen oivalsi, On apuun kiiruhtanna. Jo kättään hälle tarjosi Ja ehtii virkkaa: "anna…"
Tää sana korviin saiturin Se kuuluu kauhealle. Hän käden hylkää naapurin Ja vaipuu veden alle.
Hyljätyn valitus
Oi, jos saisin kuolla Maailmasta pois! Haudan tuolla puolla Auvoisempi ois. Käy jo kohtaloni Ratki oudoksi: Itkuks itselleni, Muille vaivaksi.
Kaikki mult' on mennyt Riemu, raikkaus. Kaikki, kaikki vienyt Mult' on – rakkaus. Enpä luullut oisi, Että toivo mun Koskaan syöstä voisi Tilaan sullotun.
Päivän armauskaan Nyt ei riemuita. Yön ei hiljaisuuskaan Mua rauhoita. Kaikki mult' on mennyt Riemu raikkaus. Kaikki, kaikki vienyt Mult' on – rakkaus.
Oma sulho-kulta Rikkoi valansa. Taivas! Tuomen alta Kuulit sanansa. Sovitusta hälle Vainen anelen, Rauhaa eksyvälle Sulta rukoilen.
Saisin itse kuolla Maailmasta pois! Haudan tuolla puolla Itkua ei ois. Varro! Päästön hetki Kerran kerkeää. Koska päättyy retki, Tuska herkeää.
Näytelmätaiteen vieno hengetär Oil keskessämme outo. Syöjätär Sen syrjään oilkin syössyt. Murehella Ja mykkänä se aikakaudet vietti Ja kyynelsilmin kohtaloaan mietti: Ei kieltämme se saanut puhuskella.
Vaan vihdoinkin sen Suomi lapsekseen Jo tunsi, otti orvon huolekseen, Ja rakkauden tää nyt siltä voitti. Ja lapsi loihe kohta laulamaanki. Sai riemusta myös rinnat paisumaanki; Jos kohta moni myöskin sitä moitti.
Se näyttää meille ihmisluonnetta; Se suosii hyvää, suomii pahuutta Ja kertoo elämämme rettelöistä. Mut nuori on se – lapsukainen vielä. Siis tue häntä, Suomi, elon tiellä. Oi, hellästi sa hoida heiveröistä!
Ainan laulu ommellessansa
Nuori olen neitonen ja ken se mua kohtaa Ihantelee, kuinka puna poskiltani hohtaa.
Kylän pojat kuiskavatten: "ota kihlat multa! Palaahan kai sydämmesi? Saanko muiskun sulta?"
Minä heille vastaelen: "niinkuin märkä palaa. Turhaan mua hulivilit kullaksensa halaa."
En ma huoli pojista, en heidän kihloistansa. Mut jos tulee Vilho, niin … niin karkaan kaulahansa.
Ystävän' on kaukana, ei taida tänne joutaa. Mont' on maata välillä; ken hänet sieltä noutaa?
Häntä ajatellessa, oi, kuinka neula luistaa! Vaan … en tiedä varmaan, jos hän mua enään muistaa.
Eron hetk' oil huimaava. Hän istui vieressäni. Hiukan, luulen, itkettiinkin, – se on mielessäni.
Tarttuipa hän käteeni; ja nyt en muista muuta Kuin nää hänen sanansa ja … että annoin suuta:
"Kunhan järvet aukenee, ja kevätpäivä paistaa, Ensilemmen suloa saan luonasi taas maistaa."
Niin hän lausui lähteissänsä. Häneen minä luotan. Hunajata huuliltani hänelle vaan juotan.
1.Seuranäytelmässä Jämsän pitäjässä v. 1881 varoja kerättäessä suomalaisen teaterin kannattamista varten.