Kitabı oku: «Kuninkaan toverit», sayfa 14

XXIII
Aguilar'in kreivi

Seurasi ensin yleinen hämmästys. sitten herttuatar, joka ensimäiseksi tointui niin paljon, että kykeni puhumaan, kysyi:

– "Kuka te olette? mitä tämä merkitsee?"

Villon tempasi lampun käteensä, asetti sen tohtorin silmien eteen ja vastasi:

– "Katsokaa tätä kurjaa! Eikö hänen kalpeutensa ja häiriönsä teille jo sano kaikkia?"

Mutta samalla kun lamppu valaisi Galazzo'a, se myöskin levitti kirkkaan valonsa François Villon'in kasvoille.

Jolanda silloin liikutuksesta vallan vapisevana huudahti:

– "Aguilar'in kreivi!"

Runoilijan vuorostaan muuttui muoto, hän painoi alas päänsä ja rupesi vapisemaan.

– "Rouva", hän sopersi, "rouva herttuatar, oi! älkää minua enää niin nimittäkö. Ei se ole minun nimeni. Älkää muistelko muuta kuin meidän viimeistä kohtaustamme tuolla metsässä, sinä päivänä, jolloin minulla oli onni pelastaa teitä Ramswag'in herran käsistä. Alttiiksi-antamus… Se on ainoa nimi, jolla pyydän tulla tunnetuksi."

– "Oi! minäkin tunnen teidät", nuori herttua huudahti, "olettehan sama toivioretkeläinen, joka minulle annoitte äitini takaisin!.. Ja nyt ilmestyitte jälleen henkeäni pelastamaan… Oikein … minä ymmärrän, minä uskon teitä: tämä, jota kädessäni pidän, on kuolema!"

Galazzo alkoi hämmästyksestään vähän tointua; hän tahtoi kieltää.

Mutta Villon tarttui pulloon ja ojensi sen hänelle, sanoen:

– "Juo! Juo, jos tahdot sanani valeeksi väittää! Mutta juohan nyt, myrkyttäjä!"

Kun tohtori heti antoi kiellon, jonka ehdottomuus jo oli kuin suora tunnustus, Villon tarttui tuon kurjan niskaan ja aikoi häntä siihen pakoittaa. Tämä lankesi polvillensa, vallan kauhistuneena, kamalasti läähättäen ja tummansinisenä kasvoiltaan, sekä rukoili armoa.

Nuori herttua ja molemmat naiset käänsivät päänsä pois kauhulla.

Villon ei ollut päästänyt Galazzo'a. Hän nosti hänet äkkiä ylös ja, niin sanoaksemme, heitti hänet aseenkantajalle näillä sanoilla:

– "Vapauttakaa meitä tästä myrkyllisestä käärmeestä ja katsokaa etenkin, ett'ei hän pääse karkuun. Kyllä sitten annamme tarkempia käskyjä."

Ovi jo sulkeutui ja nuo molemmat miehet olivat kadonneet.

Herttuatar aatteli vaan poikaansa.

– "Lapseni!" hän sanoi, "koeta voittaa tämä liikutus. Älä sitä enää muistele. Lepo ja rauha ovat sinulle tarpeen. Sulje silmäsi, minä pyydän sinua, ja nuku."

– "Mutta", herttua hymyillen vastasi, "mutta suohan minun toki häntä kiittää, häntä…"

– "Jätä se minun huolekseni", herttuatar keskeytti varsin omituisella soinnulla äänessänsä. "Ole huoleti, sinä saat hänen huomenna nähdä. Tänään minä otan puhuakseni hänen kanssansa. Serkkusi Johanna hoitaa sinua. Eikö niin? minä soisin sen. Hyvästi!"

Ja viitaten Villon'ia seuraamaan, hän poistui, hellyys vielä silmissä ja sormi huulilla.

Tuo kalpea, surumielinen tyttö, jota oli kutsutta Johannaksi ja jonka oikea nimi oli Johanna Harcourtilainen, astui vuodetta kohden ikäänkuin joku vaalea haamu, tarttui nuoren herttuan käteen ja puhui niin vienolla äänellä, että joka sana kuului huokaukselta:

– "Renato serkkuni, teidän tulee totella äitiänne; teidän tulee etenkin totella minua, joka teitä rakastan, ilman toivoa tulla milloinkaan rakastetuksi. En tahdo teitä soimata suoruudestanne, päin vastoin. Minä kunnioittaisin teitä vielä enemmin sen vuoksi, jos se olisi mahdollista. Vaan nyt, kun en voi antautua teille, minä antaun Jumalalle. Meillä ei ole enää, kuin muutamia päiviä yhdessä oltavana. Näinä viimeisinä päivinä, serkkuni, pitää olla hyvä minua kohtaan, eikä minua surettaa, vaan tehdä kaikki, mitä minä tahdon… Ja nyt, minä tahdon … minä pyydän teitä … nukkukaa!"

Nuori herttua oli itse saanut kokea onnettoman rakkauden tuskia. Hän rakasti Hedwigiä, niinkuin Johanna häntä, ilman toivoa. Mitä voisivat tyhjät lohdutukset sellaista onnettomuutta vastaan? Hän sulki silmänsä, ja oli nukkuvinaan, puserrettuansa ensin Johannan kättä ja pitäen sitä yhä sittenkin vielä omassaan.

Tällä välin herttuatar oli tullut jonkunmoiseen rukoushuoneesen. Hän astui rukous-istuimen luo, ojensi kätensä Kristuksen kuvaa kohden, ja kääntyen runoilijan puoleen, joka pää rintaa vasten, rukoilevassa asemassa, oli seisahtunut vähän taaemmaksi, hän sanoi:

– "Mailman Vapahtajan nimeen, Jumalan nimeen, joka tietää sen tunteen puhtauden, joka muinoin sai sydämmeni sykkimään, ja josta se vieläkin sykkii, minä pyydän täydellistä ja suoraa selitystä … minä vaadin sitä … puhukaa!"

– "Niin, oikein", Villon vastasi, "jotakin tunnustusta … teille, rouva herttuatar, sekä Jumalalle. Teillä on oikeus sitä vaatia; tapahtukoon se meidän kesken."

Hän laskeutui polvillensa. Liikkeellä, joka oli täynnä ylevyyttä, hän kohotti päätänsä ja työnsi taaksepäin pitkän, ruskean tukkansa, jota muutama valkea suortuva hopeoitsi. Nero, alttiiksi-antamus ja rakkaus, jonka aika oli pyhittänyt ja kunniantunto hillinnyt, kirkastivat hänen kaunista otsaansa ja hänen kyyneleistä kosteita silmiänsä; hänen suunsa oli valmis hymyhuulin tyhjentämään tuon katkeran kalkin.

Hän ei enää ollut sama katukulmain runoilija, sama sukkela ilveilijä, jonka tämän kertomuksen alussa nä'imme lankeevan polveilleen Ludovik XI: nnen eteen. Kolmen kuukauden uljas elämä oli kohottanut tuon langenneen neron. Entinen maankulkija oli muuttunut ja muodostunut. Hän oli nykyään aivan toinen mies.

– "Rouva", hän sanoi, "minun tulee ennen kaikkia teille ilmoittaa oikea nimeni. Surkean kuuluisa kun se on, sen on jo täytynyt tulla teidänkin korviinne. Minä olen François Villon."

– "François Villon!" herttuatar kertoi vaipuen istumaan ja kätkien kasvot molempiin käsiinsä.

– "Malttakaa", runoilija innolla jatkoi, "älkää minua vielä tuomitko. Olin viiden-kolmatta vuotias. Seikkailevan elämän sattumat minun saattoivat Provence'en, Renato kuninkaan, teidän isänne hoviin. Oi! silloin en vielä ollut tuo vapaiden ateriain sankari, tuo kapakkain runoniekka. Minun kiihkoni, himoni ja virheeni verhoutuivat nuoruuteen ja ylimys-pukuun. Ylhäisimmätkin pitivät kunniana kuulua ystävieni joukkoon. Halveksien ja ylpeillen pilkkasin heitä ja sanoin: 'ei kukaan teistä voita minua rohkeudessa, uljaudessa ja nerossa. Minulla on esi-isänä Alain Chartier, joka aateloitiin Skotlannin Margareetan suudelmalla. Kohotakseni teidän kaikkien yli, minulta puuttuu vaan nimi. Kuka uskaltaa lainata minulle omansa? … lyönpä vetoa, että saan jonkun prinsessan itseeni rakastumaan … sen, jonka minulle määräätte … ensimäisen, joka vastaani tulee!' Eräänä päivänä, kun pidettiin turnajaisia, suostuivat toverini tähän kerskailevaan vaatimukseen. Ympärilläni seisoi muutamia viimeksi tulleita ritareita, jotka eivät olleet vielä nimeänsä ilmaisseet. Tuotiin arpanoppa. Aguilar'in kreivi katosi ja meni pois, jättäen minulle nimensä, aseensa ja ajokalunsa. Samassa torvet kehoittivat turnaukseen. Minä tartuin ensiksi aseisin! Oi! se oli etenkin juuri tämä, joka minua oli houkutellut! Ilmestyin kilpakentälle, eikä ainoakaan ritari kestänyt minua vastaan. Illalla vietettiin lemmen juhlaa, oli runoniekkain turnaus. Tässäkin taistelussa vein voiton. Teidän kätenne seppelöitsi minua. Ja sitten, kun kuningas Renato kysyi tuon tuntemattoman nimeä, joka samana päivänä oli kaksi kertaa ollut voittajana, ääni, joka ei ollut minun, vastasi: 'Se on Aguilar'in kreivi.' Oi! minä pyydän teitä, rouva herttuatar, johdattakaa niitä aikoja mieleenne ja myöntäkää, että puhun totta."

– "Minä muistan", tämä vastasi. "Niin se oli. Niin, oikein, minä muistan sen. Vaan miks'ette silloin, kun isäni, laskettuaan minun käteni teidän omaanne, teidät oli julistanut minun ritarikseni koko juhlaviikon aiaksi, miks'ette silloin minulle sanoneet totuutta?"

– "Miks'en?" runoilija huudahti, "siksi, että teitä jo rakastin, rouva! Muualla, Pariisissa olin nähnyt, ihaillut ja seurannut teitä kaukaa, joukon keskeltä. Te olitte aatokseni, runollisuuteni ja unelmani! Ne toteutuivat äkkiä, kuin lumouksen kautta. Ihmeteltävä sattumus kohotti minut teidän tasalle, salli minun koskea teidän kättänne, kuulla teidän ääntänne ja elää teidän taivaassanne! Oi! siinä oli liiaksi onnea, minä jouduin hurmoksiin, tulin hulluksi… Suokaa anteeksi, Jolanda, oi! suokaa se minulle anteeksi!"

Ja puhuttuaan näin vapisevalla äänellä, ristissä käsin, ikäänkuin muiston taikavoiman nuorentamana, hän ryömi herttuattaren jalkain juureen.

– "Minä suon teille anteeksi", tämä syvästi liikutettuna lausui. "Vaan tietäkää se kuitenkin, te olette murtaneet elämäni!"

Tämä valitus, tämä kaipaus, sekin oli tavallaan tunnustus. Runoilijan silmät välähtivät. Mutta herttuattaren katseen edessä, joka jälleen oli muuttunut ankaraksi, hän painoi uudestaan päänsä alas sekä jatkoi:

– "Se oli suuri rikos epäilemättä. Minä puolestani olen siitä saanut kauheasti kärsiä; mutta onhan minulla toki ollut se hirveä lohdutus, että olin kyllin luja velvollisuuttani täyttämään. Kuulkaa vielä, rouva, ette läheskään kaikkia tiedä. Kun pari päivää myöhemmin Lothringin herttua, teidän sukulaisenne, sulhasenne ja melkein jo puolisonne, tuli hoviin … juuri kun aioimme yhdessä paeta … oi! te suostuitte siihen, te olitte sen itse tahtoneet! … minun kunniani äkkiä heräsi. Pelastaakseni teitä siitä kurjasta kohtalosta, joka teitä vartosi minun kanssani ja tukahuttaakseni teidän rakkautenne, minun tuli tehdä suuri uhraus, uhraus, tuntematon kaikille, jonka katkeruus minun yksin piti kantaa, jonka minä yksin olin säilyttävä salaisuutenani. Tämän salaisuuden minä vihdoinkin voin teille ilmoittaa! … ja minä kiitän siitä Jumalaa, se on kenties minun palkintoni!"

– "No, puhukaa", herttuatar sanoi, "minä kuuntelen teitä."

– "Muistelkaapa viimeistä kohtaustamme tuolla huvihuoneessa, jossa kaikki oli valmiina pakoa varten. Mies, joka teitä vartosi, ei enää ollut se, jota etsitte. Hänen vieressään oli tyhjiä pulloja sekä malja hänen kädessänsä. Juopunut! Ja kun te silloin, Jolanda parka, aivan hädillänne, aivan epätoivossa, hirmusta ja kauhusta huudahditte, tuo kurja teille vastasi: näin on minun tapani, minä rakastan viiniä paljo enemmin kuin lempeä! Kun sitten seura-naisenne astui sisään, hän tahtoi tätä syleillä: helvettiin kaikki suuret naiset ja eläköön pikku Jeanette! Kaikessa tuli näkyviin raaka juoppous. Minä tahdoin teitä peloittaa, teitä parantaa ja kaiken kaipauksenkin teistä poistaa. Olinhan alhainen, halveksittava olento… Enhän teitä rakastanutkaan … niin luulitte… Minä valehtelin! niin, se oli paljasta valetta ja petosta kuin kaikki muukin … en ollut juonut kuin kyyneleeni!"

Herttuatar, liikutuksesta vapisevana, murheesta ja ilosta viehättävänä, kohosi äkkiä seisomaan:

– "Oi! sydämmeni ei sitä voinut aavistaa!.. Anteeksi! minun tässä onkin anteeksi pyytäminen!.. Minun ei siis enää tarvitse punastua, että kerran olen rakastanut?"

– "Hiljaa!" runoilija sanoi matalalla äänellä; "teitä voitaisiin kuunnella, rouva herttuatar, enkä minä tahdo, että kunnianne kirkkautta mikään himmentäisi, ei edes epäluulon varjokaan. Siellä, noin pari-kymmentä vuotta sitten, sanoin tovereilleni, että olin ollut tyhmänrohkea, että kaikki olin kadottanut, ja että tuo puhdas enkeli, paljastettuaan näin raadollisen olennon, oli syössyt sen alas taivaasta. Ja irvistys kasvoilla, mutta kuolema sydämmessä katosin ikipäiviksi noilta yläisiltä ilmoilta, joilla niinkuin joku uusi Ikaro olin polttanut siipeni. Älkää minua surkutelko, olenhan teidät taasen nähnyt… Te katselette minua hymyhuulin, siinä on kyllin, siinä on liiaksi!.. Ja kuitenkin olen paljo kärsinyt; no, niin! Kaikkein ensin, epätoivosta hulluna harhailin sattuman nojalla metsissä ja vuoria pitkin, ilman muuta määrää, kuin paeta kauas pois. Sittemmin heittäysin, yhä vieläkin silmittömästi, irstaasen seikkailija-elämään. Ei mikään voinut minua saada teitä unohtaan, ja minä kiitän siitä Jumalaa, koska rakkauteni nyt on muuttunut alttiiksi-antamiseksi, ja koska tämä alttiiksi-antamus teitä jo on hyödyttänyt ja vieläkin voi hyödyttää. Ottakaa se vastaan, rouva herttuatar, jos ei itsenne, niin kuitenkin poikanne vuoksi. Hänen perintönsä, hänen henkensä on vaarassa. Sallikaa minun liittyä häneen ja hänen asiaansa … ja jospa kerran voisin uhrata henkeni hänen pelastuksekseen!"

Jolanda astui runoilijan luo ja ojensi hänelle kätensä.

Tukahuttaen ilohuudon, tämä nosti sen huulillensa.

Sitten herttuatar lähtiessään pois huoneesta sanoi:

– "Tulkaa takaisin huomenna, François Villon: Renato, Lothringin herttua teitä vartoo."

Jonkun minuutin runoilija vielä makasi liikkumatonna, silmät innosta säihkyvinä, kasvot kyyneleiden vallassa ja hymy huulilla.

Hänen kurkkuansa vihdoin ahdisti joku huokaus, ja tämä sai hänet heräämään.

– "Mitä hullua!" hän sanoi vallan hämmästyneenä, "minäkö itken?.. Mutta kylläpä näin kelpaakin itkeä. Harput ja huilut! siitähän on kaksi-kymmentä vuotta kuin viimeksi itkin!"

Vähän aikaa jälkeenpäin, hattu päässä, miekka vyöllä ja komeasti reunustettu viitta olkapäällä, hän astui portaita alas puutarhaan päin.

Hänen kulkiessa kyökkien ohitse eräs ääni, Troussecaille'n ääni, hänet äkkiä pysäytti.

– "Malta nyt! malta nyt heikkarissa! minä kanssa. Emmekö enää mahdukkaan yhdessä kulkemaan?"

– "Kuinka hitolla? sinäkö täällä? … kuka sinulle antoi luvan tulla sisään?"

– "Levottomuuteni sinun tähtesi. Minä hiivin hiljakseen eteenpäin. Jouduin kiinni. Sinä tulit talon isäntää pelastamaan. Minä turvausin sinuun ja nämä herrat pyysivät minua juomaan."

Näin puhuessaan Troussecaille osoitti noita kuutta nuorta, herttuan väreihin puettua aseenkantajaa.

Yksi näistä puhui kaikkien puolesta:

– "Nimeni on Gerard ja minä kiitän teitä, että pelastitte meidän isäntämme, joka on meille rakas. Me juomme hänen terveiksensä. Ettekö tekin tahdo yhtyä tähän maljaan?"

– "Varsin kernaasti, aseenkantaja Gerard, mutta yhden ainoan lasin.

Pitäkää tarkka huoli hänestä, hyvät herrat. Hänen terveytensä ja Lothringin takaisin-voittamisen malja!"

Sitten, ikäänkuin jotakin äkkiä olisi johtunut hänen mieleensä, hän jatkoi:

– "Kesken kaiken, tuo myrkyttäjä, mihinkä hänen olette panneet?"

– "Maahan."

– "Maahanko?"

– "Hirtettyämme hänet ensin."

– "Vaan kuka teitä käski häntä hirttämään?"

– "Vähän joka mies, teistä itsestä alkaen. Sanoittehan, että meidän piti panna hänet varmaan paikkaan."

– "Nyt hän ainakin on varmassa paikassa!" Troussecaille arveli. "Nämä herrat kysyivät neuvoa minulta, eikä meillä ollut mitään parempaa tehtävää aikamme kuluksi… Minä tunnen sitä tointa hiukkasen… Seurattiin minun neuvojani, ja totta tosiaan, sen pahempi Galazzo'lle, lähtipä hän tästä mailmasta niin että saakeli perään soitti!"

XXIV
Renato Lothringilainen

Seuraavana päivänä Lothringin nuori herttua tuolla muodolla, joka teki hänen rakastetuksi kaikilta, ojensi kätensä Villon'ille, ja kutsui häntä ystäväkseen.

Jolanda herttuatar oli myöskin saapuvilla; hänen hellä katsantonsa ja lempeä hymynsä runoilijalle sanoivat:

– "Minä olen pitänyt sanani … ja te näette, että olen tytyväinen."

– "Mutta", hänen poikansa lausui, "enhän voi mitään ilman kuninkaan apua."

– "Teidän ylhäisyytenne, auttakaa ensin itseänne," Villon vastasi. "Karkoittakaa mielestänne kaikki suru; vahvistakaa voimianne ja terveyttänne. Tällä välin ystävänne työskentelevät teidän puolestanne."

– "Mitkä ystävät? minulla on niitä niin vähän jäljellä."

– "Poikani", herttuatar puuttui puheesen, "sehän on kiittämätöntä. Ei Lothringissa eikä Sveitsissä ole sinua unohdettu. Ja täälläkin olet saanut vastaan-ottaa rakkauden osoitteita. Nämä nuoret vapaa-ehtoiset, jotka sinua vartioivat … aseenkantaja Gerard ja uusi ystäväsi Villon, jonka silmäys sinulle sanoo: elä hyvässä toivossa!"

– "Niin, eläkää hyvässä toivossa!" runoilija kertoi. "Minä tiedän erään, joka vielä tänään puhuu teidän puolestanne kuninkaalle. Hyvästi huomiseksi!"

Muutama tunti jälkeenpäin, kun Villon Troussecaille'n seurassa astui edes takaisin kuninkaan asuntopaikan edustalla, hänen toverinsa häneltä äkkiä kysyi:

– "Mutta, mikä sinua nyt tänään vaivaa, François parkani? olethan kovin surullinen ja levoton. Mitä oikeastaan aattelet?"

– "Sitä", runoilija vastasi, puhuen melkein kuin itsekseen, "sitä aattelen, että kuningas, minun herrani usein on puhunut minun palkitsemisestani, ilman mitään minulle vielä määräämättä tai lupaamatta."

– "Minä ymmärrän, paljaat puheet ovat laihoja palasia, eivätkä sinua tydytä. Palvelijallesi muutama ecu on kylliksi. Köyhät ihmiset eivät kaipaa, kuin vähä rahaa. Vaan sinulle, hyväinen aika! pitää olla jotakin muuta … en tiedä oikein mitä… Minusta näyttää siltä, kuin tulisit vähän kunnianhimoiseksi."

– "Aivan niin, kovin kunnianhimoiseksi. Mutta pelkäänpä, että minun täytyy toiveistani luopua."

– "Pyydä sinä vaan, älä hellitä. Ei arka mitään saa. Mutta pirun sarvien kautta! enpä olisi luullut sinua noin kehnoksi."

– "Niin! jospa se vaan olisikin itseni vuoksi!"

– "No, kenenkä vuoksi?"

Villon käänsi hänelle selkänsä ja meni kuninkaan luo. Onnettomuudeksi Ludovik XI ei näyttänyt tänä aamuna olevan naurutuulella.

– "Tule esiin, lipilaari!" hän ärjäsi huomatessaan runoilijan. "Se on juuri kaunis juttu, jonka minulle koetit uskotella! Jos onkin paljo kalua mennyt hukkaan Granson'issa, niin onpa väkeä kaatunut kovin vähäisen. Tuhannen miestä enintäin. Se minua harmittaa ja huolettaa. Totta Jumaliste! saa kenties alkaa uudestaan!"

Villon huomasi, että aika oli huonosti valittu pyyntöjen esittämiseen.

Pait sitä kuningas oli juuri menossa päivälliselle mestari Anton Boursier'in luo, joka oli rikas kauppias, kuninkaan toveri ja Passe-Filon'in puoliso.

– "Noh!" herttua seuraavana päivänä kysyi, "mitä uutisia?"

– "Yksi ainoa, teidän ylhäisyytenne, mutta oivallinen. Katselkaa tätä auringon iloista sädettä, joka teille kertoo saman kuin minullekin, että nyt on toivojen aika, nyt on kevät!"

Ja sitten hän rupesi itsekin auringon säteeksi, nostaen ilon koko talossa ylimmilleen.

Kun runoilija taasen meni pois, sattui uusia vastoinkäymisiä.

Kuningas oli juuri lähdössä Notre-Dame-du-Puy'hyn. Hänen poissaolonsa tuli kestämään viisi päivää.

Nämä viisi päivää Villon käytti kulkeakseen tervehtimässä kaikkia Lothringilaisia ja Saksalaisia, joita löytyi joko asukkaina tai matkustajina kaupungissa. Kaikkien luona hän puhui nuoren herttuan hyväksi ja osasi hankkia rahaa sekä aseita. Nekin, jotka vielä melkein olivat lapsia, rupesivat sotamiehiksi ja varustivat itsensä, muodostaen näin ensimäisen joukon, joka asettui hänen johtonsa alle.

Enempää ei tarvittukaan rohkaisemaan Renaton alakuloista mieltä.

Hän nousi hevosen selkään ja ratsasti kaupungin läpi joukkonsa etupäässä.

François Villon oli jo edeltäpäin tästä levittänyt tiedon. Kaikki ihmiset seisoivat ovien kynnyksillä ja akkunoissa. Taputettiin käsiä ja hurrattiin tuolle maansa menettäneelle, tuolle pakolaiselle. Hänen onnettomuutensa ja nuoruutensa, rohkeus, jota hän oli jo osoittanut, viehätys, joka vallitsi koko hänen olossansa, kaikki yhdessä vaikutti, että hän voitti ihmisten sydämmet ja sai osakseen innokkaita eläköön-huutoja.

Samana iltana hän oli jo vallan toinen mies. Hän oli vilkas ja iloinen, alkoi toivoa ja näki edessään mainehikkaan tehtävän; hän rupesi jo uskomaan tulevaisuuttansa, ainakin ruhtinaana. Jos joskus, rakastajana, joku pilvi peitti hänen otsansa, jos Hedwigin muisto synkisti hänen mielensä ja katsantonsa, Johanna sen oitis huomasi ja puristaen salaa hänen kättänsä, puhui hänelle hiljaisella äänellä:

– "Rohkeutta! serkkuni. Älköön rohkeutemme rauetko!"

Toiselta puolen hymy Jolanda herttuattaren huulilla ilmoitti runoilijalle kaiken sen ilon ja kiitollisuuden, jonka äidin sydän tunsi.

Aseenkantaja Gerard tuli nuorien toveriensa nimessä pyytämään uutta ratsastusretkeä kaupungin läpi.

Herttua oli jo vähällä suostua, mutta runoilija sanoi:

– "Malttakaa mielenne! Hänen Majesteettinsa Ludovik XI, joka palaa tänä iltana, ei hyväksy, että hänen aurinkonsa tulee pimennetyksi. Hiljaa! kavahtakaamme itseämme näyttäymästä aivan iloisina ja rakastettuina … jos tahdomme, että hän meitä auttaa!"

Sitten hän meni pois ja käveli palatsin ympäri nähdäkseen mistä päin tuuli kävi.

Tänä iltana tuuli kävi Gillonne'lta päin. Tämän luona, joka oli rikas leski ja Lyon'in kauniin nainen, kuningas paraikaa oli illallisella.

Villon tunsi itsessään rohkean innostuksen; hän pyysi kiihkeästi, että saisi kunnian päästä kuninkaan puheille.

Hänelle ei ainoastaan myönnetty vastaan-ottoa, vaan tahtoipa kuningas hänet vielä pöytäänsäkin istumaan.

Ludovik XI näytti paria-kymmentä vuotta nuoremmalta entistänsä. Ei milloinkaan vielä runoilija ollut nähnyt hänen pitävän päätänsä niin pystyssä, katselevan niin täynnä voittoriemua ja hymyilevän niin iloisesti.

Hänellä oli ympärillään useampia vieraita, jotka varmaankin vasta hiljan olivat tulleet, sillä Villon ei niitä tuntenut.

– "Hyvät herrat", kuningas sanoi, "tässä esitän teille runoilijani. Runoilijani, tässä esitän sinulle Milano'n ja Bretagne'n herttuain sekä Savoija'n herttuattaren, minun oivan sisareni, lähettiläät. Näet sen nyt, kun Burgundin aurinko laskee, koko mailma kääntyy Ranskasta kohoavaa aurinkoa kohden. Vieläpä jotain parempaakin! katseleppa tätä herttaista vanhusta, joka istuu kohteliaan emäntämme oikealla puolen; sanoithan minulle kerran, että runoilijat ovat kuninkaita? Hän on kaksin kerroin toverisi, niin kuninkaana kuin runoilijanakin."

Villon tunsi oitis tuon hyvänlaisen vanhuksen, Provence'n, Neapelin ja Anjou'n Renatoksi.

Totta on, ett'ei Neapeli hänelle enää kuulunut, että Ludovik XI juuri hiljan oli anastanut Anjou'n ja kuroitti jo kättänsä Provence'a tavoittaakseen. Mutta oikeuden kannalta katsoen, vaikk'ei juuri todellisuudessa, tuo rauhallinen ja hyvänlainen Renato yhä vielä kantoi otsallaan kolmea kruunuansa, niitä lukuun ottamatta, joita vanhuus, runollisuus ja taide olivat hänelle hankkineet: harmaita hiuksia, laakereita ja ruusuja.

Tällä välin kuningas ujosti jatkoi:

– "Se ei suinkaan ole minun heikko ansioni, että nämä rakkaat liittolaiseni minun luokseni jälleen ovat tulleet, vaan Notre-Dame-du-Puy'n pyhä suojelus sen on vaikuttanut. Onnellinen toivioretki. Lafayette'n ja Spolignac'in herrat olivat sinne saapuneet ennen minua. Matkustin jalkaisin kolme viimeistä penikulmaa. Vaadin, että minua otettaisiin vastaan, ei niinkuin hallitsijaa, joka on kunniaa kerjäämässä, vaan niinkuin pyhissä-vaeltajaa, joka etsii taivaan siunausta. Ei mitään Domine salvum, yksi ainoa Salve regina. Kirkon kynnyksellä kuninkaallisen manttelin yli sidottiin kaniikin kaapu. Ja näin puettuna, paljain jaloin astuin alttarin luo ja laskin sen päälle kolme sataa kulta-ecu'ta. Se oli lupaukseni Jumalalle. Kolme messua joka päivä. Joka messua varten kolme-kymmentä ecu'ta lisäksi. Tosin tulen takasin melkein tyhjällä kukkarolla, mutta hatussani kannan sen sijaan tätä uutta pyhänkuvaa. Pyhä Rouva Puy'ssä, rukoile minun puolestani!"

Hän laski hattunsa pöydälle ja käänsi itseänsä kohden tuon kuvan, joka siihen viimeksi oli kiinni-ommeltu. Kädet ristissä, ja silmät kohoitettuina kattoon päin hän mumisi muutaman Isä-meidän. Sitten hän pani sen päähänsä takaisin ja vilkaisi taasen tuon tuostakin Gillonne'a.

– "Sire", Villon vihdoin vastasi, "teidän hurskasta anteliaisuuttanne on vähän jokainen saanut kokea. Olenpa kuullut kerrottavan, että kerran, kun muistui mieleenne eräs summa, jonka teille tuomiokapitulo nuoruutenne onnettomuuksien aikana oli lainannut, te sen vaatimatta maksoitte takaisin … joka sekin tavallaan todistaa, ett'ei Teidän Majesteettinne milloinkaan unohda, kun joku on ollut niin onnellinen, että on voinut teitä jollakin tavoin palvella."

– "Mitä kuulen!" kuningas sanoi, "tuohan on viekas vetoominen minun muistooni… Oikein, toverini, minä olen sinulle velkaa palkintosi. Ota vastaan!"

Samassa hän heitti hänelle pöydän yli kukkaron, jonka runoilija otti kiinni lennosta ja pisti kaikella kunnioituksella taskuunsa. Mutta heti jälkeen, nostaen ylös päänsä, hän jatkoi:

– "Tämä raha ei minulle riitä, sire; löytyy vielä toinenkin lupaus, jonka rohkenen Teidän Majesteettinne muistoon johdattaa."

– "Lupaus, sinulleko?"

– "Ei, sire. Lothringin nuorelle herttualle."

– "Minun tyttäreni pojalle!" Renato kuningas huudahti, mutta äänellä, joka ilmoitti vastenmielisyyttä; "hän on siis täällä? En tahdo häntä nähdä!"

– "Mitä vielä, olettepa hänen näkevä", Ludovik XI vastasi, "ja me sovitamme teidät hänen kanssansa … josta teille on oleva iloa kumpaisellekin. Sitäkö se oli, jota pyysit, toveri?"

– "Sitä ensin, sire; mutta sitten vielä jotain muutakin."

– "Mitä sitten?"

– "Että voimakkaalla avulla ottaisitte osaa Lothringin valloittamiseen."

– "No, kaikkia sinä keksitkin! Kävisihän tuo sentään laatuun, jos hän kirjoittaisi nimensä tuon suostumuksen alle, jossa hänen äitinsä isä meille, Ranskalle ja minulle, testamentteeraa Anjou'n herttuakunnan, Provence'n kuningaskunnan…"

– "Mutta enhän minä", vanhus koetti muistuttaa, "vielä ole suostunut…"

– "Te suostuisitte kai mieluisemmin rakkaan serkkuni Burgundilaisen menestykseen."

Vanha trovatoori-kuningas punastui ja vaikeni.

– "Sire", Villon jatkoi, "oikeuttaako Teidän Majesteettinne minua saattamaan tämän esityksen nuorelle herttualle?"

– "Miks'ei? Nä'ythän olevan taitava diplomaati. Me saamme siitä puhua vielä huomenna. Tänä iltana, totta Jumaliste! juokaamme!"

– "Kuninkaan malja!" runoilija esitti.

– "Ja samaten kuningaskunnan!" liitti kuningas.

Näin kemuja jatkettiin. Ludovik oli hyvällä tuulella ja taipui tehtyyn pyyntöön.

Villon'in into ja ymmärrys sai myöskin aikaiseksi, että Lothringin herttua vahvisti Renato kuninkaan testamentin.

Pari päivää jälkeenpäin nuori herttua lähti Lothringiin joukkonsa etupäässä, jonka lisäksi kuningas oli antanut neljä sataa ratsumiestä.

Hän oli myöskin antanut vähän rahaa. Mutta Johanna Harcourtilainen oli kuitenkin se, joka suurinta jalomielisyyttä osoitti.

– "Olen myynyt kaikki äitini timantit", hän sanoi; "oi! ottakaa ne vastaan, serkkuni! minä menen luostariin, ja ainoa haluni, ainoa toivoni täällä mailmassa on, että pian saan kuulla teidän aikeissanne onnistuneenne ja olevanne onnellisen."

Lähiöpäivän aattona Jolanda herttuatar oli muutaman minuutin puhellut François Villon'in kanssa.

– "Ystävä", hän tälle sanoi, "kun te menette poikani kanssa, minun äidillinen pelkoni vallan poistuu. Minä luotan, minä toivon … sellainen alttiiksi-antamus, kuin teidän, varmaankin tuottaa onnea!"

Runoilija vastasi:

– "Minä valvon, taistelen ja kuolen hänen tähtensä, jos tarvitaan, rouva herttuatar. Mutta häneen etenkin meidän tulee luottaa. Katselkaapa häntä! eikö hänen otsastaan ja silmistään jo nä'y, eitä hän on suuriin töihin luotu?"

– "Oi!" herttuatar huudahti, "ette olekkaan minua pettäneet, te olette oikea ritari!"

Villon oikaisi itsensä, ikäänkuin aateloituna tästä lauseesta. Sitten hän ylpeänä, uskaliaana ja kasvoiltaan sydämmellisen ilon kirkastamana meni sanomaan jäähyväisiä kuninkaalle.

– "Niinmuodoin", Ludovik XI sanoi, "sinä minun jätät."

– "En suinkaan, sire; olettehan itse tahtoneet nimittää minun täysivaltaiseksi edustajaksenne Lothringin herttuan luona; minä ryhdyn vaan toimeeni, siinä koko asia."

– "Aivan niin… Mutta älä vaan loukkaa meidän etujamme, ei toisen, eikä toisenkaan. Minä en muuten suinkaan sinua tahdo estää ritarillisessa alttiiksi-antamisessasi ihanaa Jolanda herttuatarta kohtaan…"

– "Sire…"

– "Luuletko tosiaan, että jotain löytyy, jota minä en näkisi? Erehdyt, toverini! Minä tiedän kaikki … tai ainakin melkein kaikki… Mitä minulle ei sanota, sen arvaan… Kaikki hyvin! mene matkaasi. Mutta muista meidän suostumuksemme: kuningas ja kuningaskunta yli kaiken! Kerran, ehkä jo piankin, Lothringi on oleva osana Ranskanmaasta. Mutta siihen asti pitäkäämme tarkka ero, toverini … ja ole Ranskalainen, äläkä suinkaan Lothringilainen."

– "En minä maatani petä, enkä myöskään teitä, sire, olkaa varma siitä.

Vaan tosiaan, mitä voittekaan enää pelätä? Suuri vihollisenne on lyöty.

Kaikki hänen liittolaisensa tulevat teidän luo tekemään julkista anteeksi-anomusta."

– "Mitkä sitten? nimitäppä joku, niin saamme nähdä."

– "Bretagne'n herttua?.."

– "Hän on jo pari-kymmentä kertaa minun pettänyt. Oikea Englantilainen koko sydämmeltään; ja samana päivänä, jona hän tuli Lyon'iin, Calabria'n herttua, hänen veljensä poika saapui Lausanne'en, Burgundilaisen leiriin."

– "Milano'n herttua?.."

– "Hän lähettää hänelle uusia kondottieereja."

– "Savoija'n herttuatar, sisarenne?.."

– "Hän niille hankkii sota-aseet; ja hän varustaa itse Burgundilaisenkin uudestaan sotaan."

– "No mutta, mitä hullua … hän kohoaa siis vielä häviöstänsä. Hän, joka jo sanottiin olevan peräti kukistettu, epätoivosta hullu, ja jonka hoetaan vannoneen, että antaisi partansa kasvaa siivoomatonna kunnes koston päivä hänelle koittaisi…"

– "Hän on sen ajattanut pois jo kolme päivää sitten! … niinkuin jo sinulle sanoin, tiedän kaikki. Hän oli ennen vedenjuoja; hänen lääkärinsä paransi häntä sillä, että pani hänet juomaan viiniä. Eikä viini ole milloinkaan tehnyt muuta kuin tyhmyyksiä. Niin on, niin on! emme vielä ole päähän päässeet. Täytyy olla viisas ja ylläpitää rauhaa. Herran haltuun, jos yskän ymmärrät!"

Näiden epäselväin jäähyväis-sanain kanssa Villon sai lähteä.

Kun lähestyttiin Lothringin rajaa, maan-asukkaat riensivät nuorta herttuata vastaan, ylistivät häntä kilvan ja tuhlasivat hänelle kaikenmoisia mitä liikuttavimman rakkauden ja mitä innokkaimman ihastuksen osoituksia. Kaupunkien asukkaille hän oli yhtä rakas; mutta nämä olivat mureissaan oikeuksistansa, ja pelkäsivät paljastaa mielipiteitään Burgundilaisien nähden, jotka silloin vielä vallitsivat maassa. Toul'issa häneltä suljettiin portit ja pyydettiin häntä hyväntahtoisesti majoittamaan väkensä esikaupunkeihin. Vaan seuraavana päivänä, kun hän kulki erään kylän läpi, muutama vanha akka laski hänen käteensä jotkut kulta-ecu't, jotka epäilemättä olivat muijan koko omaisuus. "Teidän ylhäisyytenne, tässä olisi vähän apua meidän vapauttamiseemme." Kyynel vierähti Renaton silmistä: ilo ja luottamus loistivat hänen kasvoillansa.

Hypäten alas hevosen selästä, herttua tahtoi syleillä tätä köyhää, hyvänsydämmistä vanhusta. Hän kysyi hänen nimeänsä. Aseenkantaja Gerard, joka itsekin oli syvästi liikutettu, vastasi:

– "Teidän ylhäisyytenne, se on minun iso-äitini!"

Nuori herttua, jota uskollisten Lothringilaisten rakkaus oli rohkaissut, päätti ryhtyä piirittämään Vaudemont'ia.