Kitabı oku: «Kuninkaan toverit», sayfa 8

XIV
Lähtö sotaan

Huolimatta yön lähisyydestä kostajien pieni joukko astui suurilla askeleilla St. Bernhard'in jyrkkiä rinteitä alas.

Niitä oli noin viisi-toista miestä: Saint-Pierre'n asukkaat, veli Starck, Bartolomeo, Fridolin, Villon ja Troussecaille.

Äkkiä viimeksi mainittu huudahti:

– "Varjele sentään! kuka se on, joka minua sauvalla sääriin lyö?"

Se oli yksi St. Bernhard'in suurista koirista, joka, heiluttaen iloisena tuuheata häntäänsä, juoksi veli Starck'in luo.

– "Frey parkani!" tämä sille sanoi, "tulet jäähyväisiä minulta ottamaan. Sinun täytyy jäädä…"

Uskollinen eläin ei sitä ollut kuulevinaankaan. Turhaan koetettiin sitä ajaa takasin, se pyrki yhä vaan uudestaan isäntänsä luo.

Villon rupesi välittäjäksi.

– "Eikö sitä kutsuta Frey'ksi?"

– "Niin on sen nimi."

– "Merkitseehän Frey vapaata?"

– "Kyllä."

– "No sitten! antakaa sen vapaasti meitä seurata. Ken tietää? Ehkä se muiden lisänä on kylläkin hyvä sotamies."

Frey näytti ymmärtäneen. Se haukkui ikäänkuin voittoriemusta ja loikkasi eteenpäin.

Yhdeksän aikana, yön pimeässä saavuttiin Martigny'n yli kohoaville kukkuloille.

Vähän savua ja viimeinen punertava hohde pimeyden keskellä oli ainoa, mitä enää oli jäljellä Bartolomeon rauhallisesta kodosta.

Hän tukehutti syvän huokauksen, risti rintaansa ja meni eteenpäin.

– "Mutta lapsenne", Villon kysyi, "mihin ne ovat joutuneet?"

– "Minä olen niistä muodostanut tutkijalinjan löytääkseni heidän äitinsä murhaajain jälkiä. Pian saatte nähdä."

Ja tosiaankin, heidän astuessa Rhône'n laaksoon, yksi kuudesta veljeksestä, nuorin joukossa, nousi äkkiä pystyyn tien syrjästä.

– "Sinäkö siellä, isä?"

– "Niin, Benjamin."

– "Tuonne päin ne menivät. Kosta äitimme!"

Lapsi oli viitannut vasemmalle. Astuttiin siihen suuntaan.

Vähän matkaa eteenpäin, lähellä Pistewache'n putousta, yksi hänen veljistänsä, se, joka oli häntä lähinnä iässä, antoi saman osviitan ja kertoi:

– "Kosta äitimme!"

Kolmas lähellä Saint-Maurice'a.

Tässä kauppalassa oli kaikki ylös-alaisin. Siellä täällä suuria nuotiotulia. Niiden ympärillä porvareita ja talonpoikia aseissa.

Samana aamuna kondottierit olivat kaikki ryöstäneet, kaikki hävittäneet, itse varastonkin, jossa ennen vanhaan näillä tienoin surmatun Thebalaisen legionan aseita ja pyhiä jäännöksiä säilytettiin.

Yksi ainoa ase oli jäljellä, hirveän iso nuija, niin paksulta raudoitettu, että se oli tuntunut liian raskaalta rosvoille.

– "Antakaa se minulle", munkki sanoi, "ja suokoon Jumala, että voisin sitä käyttää kaiken muun takasin voittamiseen!"

Jokainen katseli häntä hämmästyksellä. Hän tarttui nuijaan, nosti sen maasta, heilutti sitä vähällä vaivalla, ja laski sen tyvenesti olkapäälleen, sanoen:

– "Hyvä! en ole mitään voimastani kadottanut. Kaikki käy vielä hyvin."

– "Totta Jumaliste!" Villon huudahti, "sepäs on oikea Herkuleen nuija!"

Tällä välin kylänvanhin oli astunut esiin.

– "Kuinka voitte toivoakaan niitä kurittavanne?" hän sanoi; "olihan niitä kolmatta sataa; eikä teitä ole…"

– "Tulkaa kanssamme", Starck keskeytti, "niin meitä on useampia… Ja, ken tietää, ehkä meihin vielä tielläkin yhtyy uusia lisäjoukkoja."

– "Olkoon menneeksi! Ainoastaan muutamain täytyy olla suojelemassa kauppalaa, ja etenkin solatien porttia, joka meidän mentyä on suljettava."

Tämä sola, tämä aukeama kahden kallion välissä on niin ahdas, että siihen pieni joki ja sen oikealla puolen käyvä kapea polku töin tuskin mahtuu. Korkea, raudoitettu, ylhäältä terävillä piikeillä varustettu kaksoisportti sulki siihen aikaan tämän tien.

Se avattiin tuolle pienelle joukolle, jonka luku oli karttunut lähes toisen verran.

Vähän matkan päässä, missä vuorisola aukeaa kuilun tapaan, oli neljäs Bartolomeon pojista.

Ber'in luona viides.

Lähellä Aigle'ä kuudes, vanhin, Fritz.

Näyttäen vahvaa linnoitusta, jonka ikkunat yön pimeässä loistivat, hän sanoi:

– "Tuolla ne ovat. Kuulkaa, kuinka ne hoilaavat ja nauravat, nuo roistot!"

– "Hyvä on! poikani", Bartolomeo vastasi, "minä olen tytyväinen."

– "Voi, isäni! miksi taasen olin tottelematon sinua vastaan, kun eilen menin metsästämään tuntureille? Jos olisin kotona ollut, olisin puolustanut äitiämme!"

– "Kostakaamme!"

Muut sillä välin tarkastivat linnaa, joka ylpeänä seisoi erään mäen kukkulalla, ja näytti jotenkin arvokkaalta.

Sen korkeiden muurien takana oli paljasta iloa ja valoa.

– "Se on Aigle'n herran, Torrens'in kreivin asunto", kylänvanhin selitti; "hän pitää luullakseni par'aikaa suuria pitoja Lombardialaisille."

– "Kuulkaa!" sanoi Fridolin äkkiä, "Frey murisee."

Kaikkien silmät kääntyivät koiraan.

Kuono länttä kohden, se haisteli ilmaa, nosti korvansa pystyyn ja haukahti.

– "Vait!" veli Starck käski.

Koira vaikeni paikalla.

Ei aikaakaan, niin sieltä päin, johon Frey oli haukkunut, kaukaa, järven puolelta kuului marssivan joukon astunta, ja kohta jälkeen loppusäveleet eräästä saksalaisesta laulusta, jonka jälkeen marssittiin.

Epäilemättä oli tälläkin puolen kuultu melua. Laulu raukesi äkkiä.

– "Kuka siellä?" kylänvanhin kysyi, astuen yksin keskelle tietä.

– "Bern ja pyhä Vincent!" vastattiin.

– "Berniläisiä! ystäviä!" useat äänet huusivat.

– "Hiljaa!" Villon mutisi, "annattehan juuri ystävällisen varoituksen noille mässääjille."

Tähän saakka ei linnassa ollut mitään häiriön merkkiä näkynyt.

Kuunneltiin, katseltiin, … ei mitään vielä.

Eikä kuitenkaan oltu aivan kaukana kukkulan juurelta: enintäin muutaman sadan askeleen päässä. Vaan tämä välimatka oli täynnä suuria kallioita, joiden ta'akse paljoa lukuisampikin joukko olisi helposti saattanut kätkeydä.

Senkun minuutin kuluttua Berniläisetkin vuorostaan kylänvanhimman johdolla katosivat niiden ta'a.

Näitä Berniläisiä, noin viittä-kymmentä luvultaan oli johtamassa eräs nuori päällikkö, joka rautapaitansa alla näytti kantavan kokonaan mustaa pukua.

Hän luuli velvollisuudekseen näin selittää läsnä-oloansa:

– "Ei täyteen kolmea viikkoa, takaperin valloitimme Peterman von Wabern'in johdolla kuusi-viidettä linnaa ja kaupunkia osittain Romont'in kreivin, osittain Savoijan herttuan alueella. Nuo langokset ovat Burgundilais-herttuan liitossa. Wabern marssii par'aikaa Juraa kohden. Minulla on toimena ko'ota yhteen ne ystäväimme eri parvet, jotka ovat tulleet Vallis'iin Lombardialaisia hävittämään."

– "Tuolla", Bartolomeo sanoi linnaa osoittaen, "niitä on kaksi sataa!"

Samalla kertaa veli Starck oli hiljaa sanonut:

– "Minusta on, kuin tuntisin tuon äänen…"

Yön synkässä pimeydessä hän koetti eroittaa nuoren Berniläisen päällikön ulkomuotoa.

Tämä seisoi miettivänä, tarkastaen vuorotellen maan-laatua, linnaa ja voimia, joita oli tarjona rynnäkköä varten.

– "Kaksi sataa!" hän vihdoin kertoi, "ja paksujen muurien takana.

Meitä, kahdeksankymmentä enintäin."

– "Ne ovat juopuneet verestä ja viinasta!" Bartolomeo hiljaa murisi.

Fritz huudahti viehättävällä ylpeydellä:

– "Olemmehan Sveitsiläisiä!"

Fridolin seisoi hänen vieressänsä; molempien nuorukaisten kädet sattuivat yhteen.

Vähän tuonnempana Villon kuiskasi Troussecaille'lle:

– "Audaces fortuna juvat!" (onni on rohkean puolella!)

– "En ymmärrä saksaa", tämä vastasi; "vaan jos sillä aiot ilmoittaa, että onni on rohkeuden kumppani, eteenpäin sitten, isäntäni. Pöytä on tuolla ylhäällä katettu. Vapaa ateria, onhan se meille vieläkin, toivoakseni, sallittu!"

Bartolomeo samassa jatkoi:

– "Ber'in miehet ovat tulossa tänne; Aigle'n miehet saapuvat tappelun melun kuultuansa…"

Frey keskeytti hänet uudella murinalla.

Kaikki olivat ääneti ja seisoivat alallaan erään kallion takana.

Toisella kädellä pidättäen Frey'tä, veli Starck käski toisella sitä vaikeneen, ja koira vaikeni.

Useampia varjoja, kulkien linnasta alas, alkoi tulla näkyviin pimeässä.

Se oli yövahti; viisi miestä.

Heidän käynnistään oli helppo nähdä, että viina jo alkoi heissä vaikuttaa. Yksi heistä huusi huonolla Italian kielellä:

– "Rientäkäämme, corpo di Bacco! juovathan ne muutoin kaikki meiltä."

He kulkivat ohitse, ja katosivat yön pimeään.

Tällä välin veli Starck oli vaivannut päätään ja miettinyt valmiin suunnitelman.

– "Minä tiedän, mitä pitää tehdä", hän sanoi. "Juoskaa kylään ja tuokaa sieltä pari kimppua risuja kukin. Tuokaa myös uljaita miehiä: niitä aina löytyy meikäläisissä. Ainoastaan neljä tai viisi teistä astuu minun kanssani tuonne ylös. Ei juuri vahvimmat; mutta rohkeimmat ja vikkelimmät."

Bartolomeo asettui jo hänen puolellensa.

Fritz tuli tämän luo ja sanoi kiivaasti:

– "Tuo on minun oikeuteni. He ovat tappaneet äitini!"

Fridolin aikoi myös rientää esiin, mutta Saint-Maurice'n vanhin sekä nuorin Saint Pierre'n asukkaista ehtivät ennen häntä: heidän oli kotikylä kostettavana.

Pari-kymmentä muutakin tarjoutui; vaan Villon, ja hänen kanssansa Troussecaille anasti ensimäisen sijan, sanoen:

– "Malttakaas! me edustamme täällä Ranskaa, sen tulee olla etupäässä!"

Ankaria vastaväitteitä alkoi kuulua. Mutta veli Starck sanoi:

– "Jo kyllin tästä! Kukin on saava osansa; olkaa huoleti. Te yhdytte meihin niinpian kuin kuulette minun merkkini, merikotkan kiljunnan. Rientäkää. Kaikki rippuu vikkelyydestä. Menkää!"

Sitten, vaihdettuaan pari sanaa nuoren Berniläisen päällikön kanssa, hän alkoi muiden etupäässä kiivetä mäkeä ylös.

Hänen takanaan kulki Bartolomeo poikinensa, Villon ja Troussecaille, silmillään tähystellen, ääneti ja varovasti.

Ei siinä kyllä, että yö oli musta, vaan lisäksi vielä oli vähän matkan päässä aina kallionlohkareita, joiden taakse olisivat tarpeen tullessa voineet kätkeydä.

Samassa määrässä kuin lähestyttiin linnaa, laulut ja naurut tulivat yhä vilkkaammiksi; mässäys oli korkeimmillaan.

– "Seis!" veli Starck äkkiä käski.

He olivat huomanneet vipusillan edustalla, joka nyt oli vedetty ylös portiksi, kaksi vahtia joutsi olalla astuvan edes takaisin vallihaudan reunaa pitkin.

– "Meille molemmille! Bartolomeo", munkki sanoi. Villien Indianien kaltaisina nämä nyt alkoivat ryömiä eteenpäin, veitsi hampaissa, vähääkään melua nostamatta ja niin kokonaan yön peitossa, että melkein kohta katosivat toveriensakin näkyvistä, jotka seisoivat hiljaa paikallansa.

Yht'äkkiä he kavahtivat ylös, kaataen kumpikin veitsellään yhden vartijan ja alkoivat samassa, itse asettuen sijaan, niinkuin lumouksen kautta, astua edes takasin joutsi olkapäällä.

Jo olikin aika. Eräs kolmas vartija portin yli kohoovan tornin katolla kääntyi äkkiä.

Epäilemättä oli jotain melua hänen korviinsa tunkeunut. Sotamies näkyi seisahtuvan, kumartuvan alaspäin, katsellen ja kuunnellen yön hiljaisuudessa.

Sen jälkeen hän tosin jatkoi tornin katolla kulkuansa; mutta tuon tuostakin vielä hänen päänsä kääntyi, valppaana ja levotonna. Hän silminnähtävästi ei ollut täydellisesti rauhoittuneena.

Veli Starck keksi keinon lähestyäkseen Bartolomeoa; hän sanoi tälle matalalla äänellä:

– "Tuo pamppu-juutas on tiellämme. Osaatko ampua tarkkaan?"

– "Niinkuin sinäkin, veli Starck, minä harvoin lasken kiitävää kotkaa harhaan."

– "No hyvä! kun hän nyt jälleen kääntyy, heti kohta kun olen antanut merkin, tähtäät ja ammut."

He menivät erilleen. Kumpikin pani nuolen joutseensa. Sitten molemmat äkkiä, samalla kertaa ampuivat. Vartija kaatui kertaakaan huutamatta.

– "Ja niin meni kolmas!" lausui Villon, joka heidän tietämättänsä oli hiipinyt paikalle.

Fritz ja Troussecaille saavuttivat hänen samassa. Bartolomeo oli molemmat ruumiit jo vallihautaan heittänyt.

– "Nyt sitten", Starck sanoi, "nyt vielä viisi! Ne palaavat jo pian tarkastus-retkeltänsä. Minä ja Bartolomeo pidämme huolta molemmista ensimäisistä. Sopikaa te keskenne seuraavista, ja älkää niitä päästäkö. Ne nostaisivat oitis melua."

Vastaukseksi jokainen hänen kolmesta toveristaan veti puukkonsa.

Bartolomeo tahtoi syleillä poikaansa; hän tunsi hänen vapisevan.

– "Mikä sinun on, lapseni… Vaivaisikohan sinua pelko?"

– "Ei, minä muistan äitiäni; hän mielestäni minua katselee…"

– "Lapsi parka", Villon sanoi, "se on ensimäinen ihminen, jonka hän aikoo tappaa!"

– "Mitä vielä!" Troussecaille arveli, "hän on jo ensimäisen karhunsa kaatanut!"

– "Hiljaa!" käski kylänvanhin.

Kukkulan juurelta kuului juopuneiden epävakaisia askeleita.

Kylänvanhin, Fritz, Villon ja Troussecaille väistyivät varjoon.

Starck ja Bartolomeo asettuivat taasen vartijavirkaansa; toisella kuitenkin puukko varalla, toisella nuija kädessä.

Nuo muukalaiset soturit tulivat heille tunnussanaa jakamaan.

Salaman nopeudella molemmat väärät vartijat iskivät alas, joka astui etupäässä, ja sen, joka lähinnä seurasi.

Ennenkuin vielä nuo kolme muuta hämmästyksestään ehtivät toipua, nekin saivat iskunsa ja kaatuivat.

Yksi ainoa ehti huutaa apua.

– "Mennään piiloon", Troussecaille sanoi, "muuten kaikki on hukassa!"

Villon riensi auttamaan Fritz'iä, joka horjui. Hän oli uljaasti iskenyt; mutta veri hänen käsillään masensi hänen rohkeutensa.

Starck ja Bartolomeo asettuivat jo taasen, joutsi olalla, äänettömään toimeensa, mutta katsellen kuitenkin yhä levottomasti linnaan päin.

Kenties tuon kuolevan miehen huuto oli sinne kuulunut?

Ei ollutkaan; mässäystä kesti yhä.

Kuitenkin tuli kohta jälkeen jonkunmoinen äänettömyys. Sitten yksi noista loistavista ikkunoista, se, joka oli keskellä, äkkiä aukeni.

Kolme tai neljä henkilöä, maljat vielä kädessä, ilmestyi parvelle.

– "Sanonpa sen vieläkin," yksi näistä lausui Italian kielellä, "sanonpa sm vieläkin, että on kuulunut melua."

Toinen, joka näytti olevan isäntä, vastasi:

– "Erehdyttepä! katsokaa vaan, kuinka kaikki on hiljaa."

Äänettömyys seurasi.

Sitten eräs kolmas ääni lisäsi:

– "Torrens'in herra, sallikaa minun, varmemmaksi vakuudeksi, kysyä vartijoiltamme."

Tila tuli vaaralliseksi. Starck kiirehti kuiskuttaan Bartolomeolle:

– "Sinä osaat Italian kieltä, vastaa, ett'ei mitään uutta ole tapahtunut!"

Tällä välin kondottieri oli tehnyt kysymyksensä. Bartolomeo vastasi:

"Niente di nuovo, signor!" (ei mitään uutta, herra!).

– "Aivan niinkuin sanoin!" Torrens'in herra päätti. "Pöytään takaisin, ja juokaamme vielä … juokaamme Kaarlo rohkean voitoksi … Sveitsiläisten sortamiseksi ja hävittämiseksi! Tuommoinen kansa, jolla ei ole muuta virkaa, kuin kulkea lehmänsorkkien jäljissä!"

Ja naurun uudestaan remahtaessa, vedettiin ikkuna kiinni.

– "Malttakaa!" kylänvanhin murisi näyttäen nyrkkiänsä, "malttakaa! saattepa vielä kokea, että meillä on härkiäkin. Kavahtakaa niiden sarvia!"

Starck odotti neljänneksen tuntia, ja antoi sitten kuulua merikotkan kiljunnan.

Pari minuuttia kului. Sitten epäselvää kahinaa, ikäänkuin tuulen tohinaa pensastossa, alkoi kuulua laaksosta.

Pian sen jälkeen suuri joukko haamuja kiipesi mäen rinnettä ylös.

Ne olivat Berniläiset ja Vallisilaiset, jokainen tuoden muassansa pari kimppua risuja.

– "Mitä näillä nyt tehdään?" ensimäinen tulijoista kysyi.

– "Täytetään vallihauta vipusillan kohdalta," Starck käski. "Tuon kautta, kumppanit, aion teille tien raivata."

– "Minä taas tämän kautta!" nuori Berniläinen päällikkö sanoi, näyttäen toisella kädellä parvea, toisella pitkiä tikapuita, joita pari hänen sotamiehistään kantoi.

– "Olkoon niin! mutta yht'aikaa. Älkää tehkö rynnäkköä, ennenkuin minun ensimäinen iskuni tärähtää."

– "Mutta tuon portin, millä sen aiotte murtaa?"

– "Tällä", Starck vastasi näyttäen nuijaansa.

Hätähätää, syvän äänettömyyden vallitessa, kimput heitettiin hautaan ja ulottuivat ainakin lähelle aukkoa, jonka nostettu vipusilta sulki.

Tällä välin nuori päällikkö ja osa hänen Berniläisistänsä olivat laskeneet tikapuut alas, hautaan astuaksensa.

Päällikkö laskeutui ensimäisenä sinne ja samassa jo Starck'in seisoi risujen päällä, melkein portin tasalla.

Tämä kohotti nuijaansa; toinen kiipesi parvelle.

XV
Vihollisia, ystäviä

Syvä hiljaisuus vallitsi.

Siellä täällä varjossa ryntääjät seisoivat ihan valmiina käymään päälle.

Parvella nuori päällikkö liikkumatonna pitkän miekkansa nojassa.

Vipusillan edessä Starck, ko'oten kaikki voimansa, ollakseen sitä varmempi iskun vaikutuksesta.

Jykevä nuija antoi ensimäisen täräyksensä, äkkiä herättäen lepääviä kaikuja.

Sitten portti iskujen alla, joita kauhealla jyskeellä ja salaman nopeudella yhä uudistettiin, alkoi horjua, rytisi, siirtyi sijaltansa, halkesi joka taholta ja pirstaantui pieniksi palasiksi.

– "Eteenpäin!" munkki huusi, rientäen ensimäisenä aukon läpi.

Jo ensi iskujen kaikuessa oli, toisella puolen, akkuna jälleen auennut.

Tällä kertaa Berniläisten nuori päällikkö oli siellä.

Hän raivasi heti miekallaan tien auki ja hyppäsi juhlasaliin, ensi alussa äkkinäisen ilmestymisensä kautta kauhistuttaen koko juomaseuraa, joka suurimmalta osalta vielä istui pöydässä.

– "No puolustakaa toki itseänne!" nuori päällikkö huusi.

Muutamia uskollisia Berniläisiä jo seisoi hänen sivullansa. Kaikki yhdessä, toiset miekoillaan, toiset tapparoillaan, ryntäsivät päälle.

Silloin koko laajassa salissa alkoi omituinen ja hirvittävä näytelmä.

Kaadettujen pöytien, rikottujen lasien ja vatien yli, Italialaisten päälliköt joka taholta syöksivät etsimään aseitansa.

Muutamat olivat jo löytäneet ne ja puolustivat itseään ryntääjiä vastaan. Taistelu alkoi, tuon saman valovirran valaisemana, joka äsken vielä oli juominkien yli levittänyt loistoansa.

Toisaalla, lumikerroksessa, heidän allansa olevissa käytävissä ja saleissa, joissa alhainen sotaväki piti pitojansa, ryntääjäin enemmistöllä oli ankara työ. Vaan ei mikään voinut vastustaa Bartolomeon ja hänen Vallisilaistensa kostavia kirveitä, Villon'in ja Troussecaille'n aivan ranskalaista raivoa ja Starck'in hirvittävää nuijaa, joka maahan sulloi, tappoi ja musersi kaikki, mitä sen tielle sattui.

Yhä etupäässä, hän syöksi portaita ylös ja ryntäsi vuorostaan juhlasaliin.

Italialaiset näyttivät olevan voitolla. Useampia Berniläisiä oli kaatunut. Parikymmentä kättä uhkasi heidän nuorta päällikköänsä.

– "Kilian!" Starck huudahti, kun tunsi hänet valkean valossa. "Se on Kilian! Se on Diesbach'in poika!"

Hän oli hypännyt tämän eteen, ja kääntyi nyt vihollisia vastaan, häntä ruumiillaan suojellen.

Sitten tuo kauhea nuija suhahti ilmassa ja permanto peittyi ruumiista.

Näin uudistettuna tappelu pian päättyi.

Vaan, omituista kyllä, suurin osa vihollisia näytti ikäänkuin lumouksen kautta kadonneen.

Noin satamäärä kuolleita ja haavoitettuja, ei enempää.

Mutta, kondottiereja oli kaksi sataa. Niiden lisäksi, suuri joukko lähiseutujen nuoria aatelisjunkkareita, joita oli kutsuttu kestiin. Vihdoin, Torrens'in herran miehet ja hän itse, jota ei mistään voitu löytää.

Epäilemättä joku salainen piilopaikka. Ajaakseen heitä sieltä ulos, sytyttivät linnan tuleen.

Turhaan liekit leimahtivat joka taholta, ei mikään vielä antanut aavistusta voitettujen pakopaikasta. Mihin ihmeesen ne olivat joutuneet?

Joku ääni vihdoin huusi etäältä, mäen toiselta puolen:

– "Tänne päin! tuossa he ovat ja pakenevat tähän suuntaan!"

Kilian Diesbachilainen, Villon, Bartolomeo, koko mailma kiirehti sinne päin.

Ääni oli vaijennut. Mies, eräs vahtina seisova Berniläinen makasi kuolleena paikallansa, täytettyään velvollisuutensa. Mutta hänen kylmä kätensä viittasi vielä St. Maurice'en vievää tietä.

– "Jumala jättää ne meidän käsiimme!" Bartolomeo huudahti. "Solatien portti on suljettu: he joutuvat sinne umpisoppeen, niinkuin villipedot, jommoisia he juuri ovat. Juostaan! päivä jo koittaa; jos he huomaisivat, että meitä on luvulta vähemmän…"

– "No! entä sitten!" Kilian huudahti, "eläkööt taistelut auringon vapaassa valossa!"

Tuota pikaa hän järjesti joukkonsa ja annettuansa lähdön-merkin, hän riensi eteenpäin.

Liekit nielivät Torrens'in linnan kitaansa. Sille, joka tähän aikaan sen raunioita käy katsomassa, näytetään vielä maanalaisen tien ammottava aukko, jonka läpi ne pakenivat, jotka eivät osanneet sitä puolustaa.

Sitten, vähän loitompana Saint-Maurice'n solan suussa, mäen-nyppylä ja sen päällä kaksi kiveä, ristin muodossa. Se on jonkunmoinen hautapaikka, jota kutsutaan kondottierien kummuksi.

He lepäävät siinä kaikki, aatelisjunkkarien kanssa, jotka heitä niin riemulla olivat ottaneet vastaan, isäntänsä kanssa, joka heitä niin komeasti oli kestinnyt. Ei yksikään päässyt pakoon. Se oli ikäänkuin joku ihmis-hekatombi, jonka Sveitsiläiset uhrasivat kaatuneiden veljiensä haamuille; tuima tappelu, verinen voitto, joka maksoi heille paljo väkeä.

Ei ollut ystävistämme ainoakaan kaatunut. Joku vähäinen haava, ei muuta. Ja kuitenkaan ei kukaan heistä ollut säästänyt itseänsä, ei kumpikaan Ranskalainen, ei ritarillinen Kilian, ei Bartolomeo, eikä Starck, joka näin alkoi kostaa Saint-Jacques'in häpeätä, ei edes kumpikaan nuorukaisistamme, Fritz ja Fridolin, jotka ylen ylpeinä miettivät tätä ensimäistä voittoansa.

Ojentaen toisilleen kätensä, he olivat yhteen ääneen huudahtaneet:

– "Veren näkö ei nyt enää saa meitä vapisemaan! ei vihollisten, eikä omankaan! Me olemme karaistuja! olemme sotureita! olemme miehiä!"

Bartolomeo syleili ylpeänä poikaansa; Starck kasvattiansa.

Sillä välin kylänvanhin oli antanut avata solatien portit.

Joku sanoma odotti häntä.

Heti saatuansa tietää sen sisällön, hän kiiruimman kautta kutsui kokoon jonkunmoisen neuvoston Diesbach'in pojan ympärille.

– "Pahoja uutisia, ystäväni! Enemmän kuin viisi-toista tuhatta Italialaista ja Savoijalaista on Burgundin äpärän ja Campobasso'n kreivin johdolla valloittanut Sion'in. Turhaan Vallisilaiset ja niiden kanssa muutamat Ylämaalaiset ja Graubündeniläiset, jotka olivat Crispalt'in jäätikköin ja Jurka'n yli rientäneet vanhojen ystäviensä avuksi, niiltä koettivat sulkea tien; ne tulivat lyödyiksi. Hätäkello soi nykyään kaikkialla Ylä-Vallis'issa. Ei ainoata kylää, joka ei ole liekkien vallassa. Mutta vakuutetaan, että Vallisilaiset voimansa jälleen kokoovat ja että on nähty muutamia lippukuntia Bern'istä, Solothurn'ista ja Waldstätten'istä astuvan vuoria alas…"

– "Eteenpäin!" Kilian päätti, "mutta viisaasti."

Vähän aikaa jälkeenpäin lähdettiin marssimaan.

Fritz ja Fridolin olivat samassa rivissä.

– "Näyttää siltä, kuin ei tämä vielä tähän päättyisikään", toinen noista uljaista nuorukaisista arveli.

– "Ei", toinen vastasi, "nyt se vasta alkaakin!"

Kuljettiin koko päivä, kuitenkin tavan takaa pysähtymällä, että ehdittiin lähettää vakojia eteenpäin.

Kylänvanhimman kautta saadut tiedot toteutuivat. Kaikkialla hävityksen jälkiä, kyliä ja taloja, jotka vielä paloivat. Joka askeleella joku pelästynyt onneton, joka kuitenkin oitis, nähdessään Diesbach'in lippukunnan, sai rohkeutta ja vaati aseita.

Iltapuoleen, muutamassa laakson viimeisistä käänteistä Vétroz'iin päin, eräs lukuisa partiokunta sulki äkkiä tien.

Diesbach'in pojan sotahuuto: "Bern ja pyhä Vincent!" oli tuskin ehtinyt kaikua, niin vastattiin toiselta puolen:

"Schwütz ja Lucern!"

Nekin siis olivat Sveitsiläisiä. Eräs nuori Unterwaldilainen niitä johti. Hartiat vahvat, ruumis roteva, muoto sotainen, vaan samalla myös vähän raaka.

– "Nimeni on Herman Nagöli", hän sanoi. "Veljeni neljästä maakunnasta ovat minun valinneet päälliköksensä. Me vartoomme yötä käydäksemme rynnäkölle."

– "Kuinka suuriksi arvaatte vihollisen voimat?" Kilian kysyi.

– "Se on asia, joka ei milloinkaan huoleta meidän tunturilaista", Herman Nagöli vastasi. "Teillä Berniläisillä pitää aina oleman numeroita, no! sama se, kahdeksan-toista tuhatta."

– "Ja teitä?" Diesbach kysyi vähääkään vihastumatta.

Unterwaldilainen näytti laskevan yhteen sormillansa ja tuli, tosin ei ilman vaivaa, tähän loppupäätökseen:

– "Neljä tuhatta, Ylämaalaiset ja Solothurnilaiset toiselta puolen kaupunkia siihen luettuina."

– "Yksi viittä vastaan, tai ainakin niillä paikoin", Kilian päätti, "Se on epäsuhta, jota Berniläinen ei pelkää. Meilläkin Bern'issä on kyllä peitset pitkiä, käsi vahva, ja rinta rohkea."

Herman Nagöli, joka silminnähtävästi oli tytyväinen tähän vastaukseen, tarjosi hänelle turpean kätensä.

Sydämmellisesti Kilian sitä puristi. Sitten, hymyten karkealle kouraukselle, jonka sai vastineeksi, hän lisäsi:

– "Puhumatta siitä, että voittajat, viinan ja saaliin sokaisemina, eivät arvattavasti voi aavistaa voitettujen tulevan rynnäkköänsä näin pian uudistamaan; arvaanpa toki, veli Herman, ett'ette ole niille mitään sodanjulistusta laittaneet."

Nagöli päästi leveän, makoisen naurun ja vastasi:

– "Emme ole mitään ritareita, jotka etsivät turnajaisia ja komeita kokouksia, vaan vuorikauriin ja karhun pyytäjiä, väsymättömiä väijyessämme, nopeita ja tuhoovia, kuin tussarin luodit."

– "Bern tuntee teidät ja rakastaa teitä", Kilian vastasi, "minä elän toivossa."

Yht'äkkiä Unterwaldilainen löi otsaansa:

– "Kesken kaiken, koska olette Bern'istä, ettekö tunne erästä minun orpanaani, Magdalena Nagöli'a?"

– "Hän oli isäni kasvate, hän on sisareni."

– "Vai niin! olette niinmuodoin Kilian Diesbachilainen?"

– "Sama juuri. Mikä oli aikomuksenne puhuessanne Magdalenasta?"

– "Ei mikään … vasta myöhemmin … olen tytyväinen, että olette meikäläisten joukossa; minä myös elän toivossa. Vaan eikö se ole Solothurn'in lipunkantaja, joka meitä lähestyy tuolla alhaalla?"

Tämä sattumus katkasi keskustelun, ja Kilian unohti pian vaikutuksen, jonka Unterwaldilaisen viimeiset sanat olivat häneen tehneet. Se oli omituinen, melkein vihainen ääni, jolla hän oli lausunut Magdalenan nimen. Sitten hän äkkiä oli vaiennut, niin että näytti siltä kuin olisi tahtonut karttaa pitempiä selityksiä tässä asiassa, saadakseen säilyttää sen omana salaisuutenansa.

Tuo salaisuus, mikä se mahtoi olla? Tämän kysymyksen Diesbach oli oitis itselleen tehnyt. Nyt hän ei enää sitä ajatellut, hän kuunteli Solothurn'in lipunkantajaa.

Muutamia uusia lisäjoukkoja oli tulossa, joiden kautta liittolaisten luku nousi viiden tuhannen paikoille.

Näiden käskettiin lähestyä Sion'ia, niin varovasti, ett'eivät epäluuloa nostaisi, ja olla valmiit kohta, kun ensimäisen merkin kuulisivat.

Tämä merkki oli vasta puoli-yön aikana annettava; tahdottiin varrota kunnes vihollinen oli juopumuksen tai unen valtaan vaipunut.

Yö oli tullut, synkeä, sumuinen yö, oikea yö salavehkeitä ja rynnäkköjä varten.

Herman Nagöli tahtoi luopua päällikkyydestään Diesbach'in eduksi. Tämä taas, ujosti väittäen, että oli saapunut paikalle viimeiseksi, ei ottanut vastaan tätä arvoa.

Puolen tuntia myöhemmin seisahduttiin uudestaan kaupungin näkyvissä.

Se oli tuossa, parin joutsen-kantaman päässä, ja kohoitti yön pimeässä korkeutta kohden molemmat suuret kallionsa, joiden huipulla, toisella puolen linna, toisella tuomiokirkko niin jylhän komeana seisoivat.

Heti näiden molempien muistomerkkien alapuolella, kaikissa kartanoissa pitkin Rhône'n ja Sionne'n rantoja, oli joka akkuna kirkkaasti valaistu. Siellä täällä, syrjässä päin muutama tulipalo, josta ei kukaan pitänyt väliä. Ilmassa epäselvä tohina, josta kohosi äkkinäisiä huutoja, lauluja, nauruja, melskettä, väliinpä myös joku tuskan tai kauhun huudahdus. Sanalla sanoen, väkirynnäköllä voitetun ja ryöstettäväksi jätetyn kaupungin synkeä soitanto.

Kostonhetkeä varrotessansa liittolaiset olivat maakunnittain ja partiokunnittain sijoittuneet kaikkiin kallion rotkoihin ja kaikille kukkuloille ympäristössä.

Naisia ja lapsia juoksi edestakasin, jakaen ympäri elatus-aineita ja valkoista Vallisilaista viiniä.

Starck ja Fridolin, Bartolomeo ja Fritz, Villon ja Troussecaille olivat jääneet Saint-Pierre'n, Saint-Maurice'n ja muiden Vallisilaisten kylien asukasten joukkoon, joista jokainen yksityinenkin himoitsi kostoa. He olivat asettuneet Kilian'in Berniläisten ja Nagöli'n Waldstättiläisten väliin.

Toisella puolen karkea Herman jutteli matalalla äänellä Bartolomeon ja hänen poikansa kanssa, toisella taas Diesbach Starck'in ja Fridolin'in kanssa.

– "Munkki", Diesbach sanoi, "mistä tulee tuo suuri ystävyytesi minua kohtaan? Taistelun pauhinassa oli ruumiisi minulle kilpenä; marssiessamme sain useat kerrat kokea sinun hellää huoltasi, ja vielä nytkin näen alttiiksi-antamisen tulen säihkyvän silmissäsi. Mistä se tulee? Enhän sinua tunnekkaan…"

Veli Starck vastasi tukahutetulla, mutta syvällä mielen-liikutuksella.

– "Se on pyhä velka, jota maksan isäsi muistolle. Hän elää uudistettuna sinussa. Minun kiitollisuuteni on sitä lajia, joka kestää hautaan asti ja kenties vielä kauemminkin."

– "Isäni", Kilian sanoi, "oli siis sinulle tehnyt jonkun suuren palveluksen?"

– "Suurimman kaikista, mitä hän suinkin saattoi."

– "Saanko luvan kysyä, missä tilaisuudessa?"

– "Sinä saat sen kerran tietää, ehkä jo hyvinkin pian."

– "Sano minulle edes nimesi."

– "Nyt vielä, veli Starck. Kerran toivon sinun saavan toisenkin nimen tietää."

– "Koska sitten?"

– "Kun Sveitsi on voittanut vihollisensa, kun olen saanut vuodattaa vertani sen kunnian ja vapauden edestä."

– "Mutta jos kuolema sinun äkkiä saavuttaisi, eikä sallisikkaan sinun enää puhua?"

– "Löytäisit vastaukseni eräässä lippaassa, jonka isäsi on laskenut Magdalena Nagöli'n huostaan."

– "Lippaassa, joka sisältää Hedwigin syntymä-salaisuuden!" Kilian hämmästyen huudahti, uteliaampana kuin milloinkaan ennen.

– "Hedwig!" munkki kertoi kiihtyvällä liikutuksella. "Rakasta häntä hyvin, ole hänelle uskollinen, ja jospa voisin kuolla teidät yhdistettyäni! Isänmaan jälkeen, kaikki hänen tähtensä!"

– "Minä suostun tähän tunnussanaan", Diesbach'in poika sanoi. "Olkoon se yhteinen meidän kesken. Minä pidän myös arvossa tuota salaperäisyyttä, johon sinä kätkeyt, sillä ehdolla kuitenkin, että saan hoitaa sinua niinkuin sinäkin minua hoidat; alttiiksi-antamus alttiiksi-antamusta vastaan. Tässä on käteni."

Ja kumpikin vaikeni, istuen mietteissänsä.

Parin askeleen päässä heistä, Villon ja Troussecaille lopettivat yksinkertaisen illallisensa.

– "Hyvästi", Martti ystävä sanoi, asettuen nukkumaan. "Herätä minua kun tarvitsee tapella. Hauska on herätä taisteluun! François ystäväni, ei nyt muuta kuin hyvästi!"

Villon'ille ei uni maistunut. Katsoen silmillään yhä korkeuteen, hän uneksi vallan hereillä. Ehkä muisti hän Anjou'n Jolandaa, tuota nuoruutensa salaista runotarta: ehkäpä myös lähetystänsä ja syntymämaataan Ranskaa.

Lähellä häntä, alapuolella, eräässä kallion rotkossa neljä miestä, neljä tuntematonta, lopettivat ateriansa.

He muodostivat erikseen partiokunnan, ja näyttivät nauttivan muiden liittolaisien silmissä jotain taika-uskoista kunnioitusta. Villon oli sen jo huomannut.

Ei mitään univormua, ei mitään päällikköä, muodossa jotain leppymätöntä ja tuhoa tuottavaa.

Äkkiä yksi heistä esitti maljan:

– "Yhdennen-toista Ludovikin terveiksi!"

Näistä sanoista Villon hämmästyi sitä enemmin, kun ne ranskaksi olivat lausutut.