Kitabı oku: «Kaksi kaupunkia», sayfa 11
KYMMENES LUKU
Kaksi lupausta.
Useita kuukausia, – kokonainen vuosi oli tullut ja mennyt ja herra Durney oli asettunut Englantiin etevänä ranskankielen opettajana, joka myöskin oli ranskalaiseen kirjallisuuteen perehtynyt. Meidän aikanamme häntä kutsuttaisiin professoriksi, siihen aikaan oli hän vain opettaja. Hän antoi opetusta nuorille miehille, joilla oli aikaa ja halua tutkia sitä elävää kieltä, jota puhuttiin kaikkialla maailmassa ja kehitti kaunoaistia tajuamaan tämän kielen moninaisten väreitten rikkautta ja käsitteiden viisautta. Sitäpaitsi taisi hän kirjoittaa niistä sujuvalla englannin kielellä ja myöskin kääntää niitä sille kielelle. Sellaisia mestareita oli siihen aikaan aniharvassa, entisiä prinssejä ja tulevia kuninkaita ei silloin vielä kuulunut opettajaluokkaan eikä hävinneitä aatelismiehiä vielä ollut tupertunut Tellsonin pääkirjasta kokin ja nikkarin ammattiin. Nuori herra Darnay tuli pian tunnetuksi ja suosituksi opettajana, joka kyvyllään teki oppilaan tien erinomaisen hauskaksi ja hyötyisäksi, sekä taitavana kääntäjänä, joka puhalsi työhönsä henkeä eikä vain pelkkää sanataitoa. Hän oli sitäpaitsi hyvin perehtynyt maansa oloihin, jotka yhä enemmän käänsivät ihmisten huomion puoleensa. Siksi oli hänellä menestystä ja siitä sai hän kiittää uutteruuttaan ja väsymätöntä ahkeruuttaan.
Ei hän ollut odottanutkaan Lontoossa ammentavansa kultaa kaduilla, tai lepäävänsä ruusuvuoteella; jos hänellä olisi ollut niin suuria toiveita, ei hän olisi menestynyt. Hän oli etsinyt työtä, ja sitä hän sai, ja hän teki työtä ja käytti sitä niin paljon kuin mahdollista hyödykseen. Siinä hänen menestyksensä.
Osan aikaansa vietti hän Cambridgessa, lueskellen ylioppilaitten kanssa ja siellä oli hän ikäänkuin suvaittu salakulettaja, joka harjotti luvatonta kauppaa Euroopan kielillä, sen sijaan että olisi tuonut maahan tullattua kreikkaa ja latinaa. Muun ajan oli hän Lontoossa.
Aina Edenin ikuisesta kesästä meidän päiviimme asti, ovat miehen askeleet aina käyneet samaa tietä – Charles Darnayn tietä – sitä tietä, joka vie naisen rakkauteen.
Hän oli rakastanut Lucy Manettea siitä hetkestä alkaen kun hän oli vaarassa. Armaampaa ja suloisempaa ääntä kuin Lucyn säälivä ääni ei hän eläessään ollut kuullut; hän ei koskaan ollut nähnyt niin tunteellisen kauniita kasvoja, kuin Lucy Manetten, sinä hetkenä, jolloin ne katselivat häntä hänen hautansa partaalla. Mutta hän ei vielä ollut puhunut hänelle siitä asiasta; murha autiossa linnassa kaukana kuohuvan meren ja pitkien, pitkien pölyisten teiden takana – jykevä kivilinna oli enää vain unen varjokuva – oli jo vuosi sitten tapahtunut, mutta hän ei vielä ollut sanallakaan ilmaissut Lucylle sydämensä tilaa.
Hänellä oli omat syynsä siihen, se oli varma. Olipa taaskin kesäpäivä kun hän hiljan palattuaan yliopistokaupungista Lontooseen, meni Sohossa olevaan rauhalliseen sopukkaan avatakseen sydämensä tohtori Manettelle. Kesäpäivä lähestyi loppuaan ja hän tiesi Lucyn olevan ulkona neiti Prossin kanssa.
Hän tapasi tohtorin lukemassa nojatuolissaan lähellä ikkunaa. Voimat, jotka häntä muinoin olivat pystyssä pitäneet hänen vanhojen kärsimystensä aikana, olivat vähitellen palanneet. Hän oli nyt hyvin tarmokas mies, luja, päättäväinen ja toimintakykyinen. Näin voimissaan ollen osottautui hän tosin väliin oikulliseksi ja kiivaaksi, ei kumminkaan usein ja se alkoi käydä yhä harvinaisemmaksi.
Hän tutkiskeli paljon, nukkui vähän, kesti helposti suuria rasituksia ja oli tasasella ja hyvällä päällä. Hänen luokseen astui nyt Charles Darnay, ja hänet nähdessään tohtori laski pois kirjan ja ojensi kätensä hänelle.
"Charles Darnay! Kuinka hauska teitä nähdä! Olemme jo kolme, neljä päivää odottaneet teidän palaustanne. Herrat Stryver ja Carton olivat täällä eilen ja molemmat sanoivat, että teidän on tapa olla hyvin täsmällinen."
"Olen heille siitä kiitollinen", vastasi Darnay. "Neiti Manette – ."
"Voi hyvin", sanoi tohtori kun hän äkkiä keskeytti puheensa, "ja teidän tulonne ilahuttaa meitä kaikkia. Hän on mennyt ulos talouspuuhilleen mutta tulee pian kotia."
"Tohtori Manette, tiesin ettei hän ole kotona. Tahdoin tavata teitä hänen poissaollessaan, minulla on teille jotain puhumista."
Seurasi äänettömyys.
"Vai niin", sanoi tohtori silminnähtävästi jäykistyen. "Ottakaa itsellenne tuoli ja puhukaa."
Hän totteli tuoliin nähden, mutta puhuminen ei tahtonut sujua.
"Tohtori Manette", alotti hän viimein, "olen puolitoista vuotta saanut niin tuttavallisesti seurustella täällä kodissanne, että toivon, että asia johonka aion kosketella ei – "
Hän keskeytyi siitä, että tohtori ojensi kätensä häntä hillitäkseen.
Vähän ajan kuluttua veti hän sen takasin ja sanoi:
"Koskeeko asia Lucyä?"
"Koskee."
"Minulla on aina vaikea puhua hänestä, mutta hyvin vaikea on kuulla teidän hänestä puhuvan sellaisella äänellä, Charles Darnay."
"Ääneni kuvaa lämmintä ihailua, vilpitöntä kunnioitusta ja syvää rakkautta, tohtori Manette", sanoi hän kunnioittavasti.
"Sen uskon Charles Darnay, sen uskon."
Hänen jäykkyytensä oli niin ilmeinen, ja että se johtui hänen vastenmielisyydestään joutua tähän asiaan käsiksi oli myöskin niin ilmeistä, että Charles Darnay epäili jatkaa.
"Jatkanko, sir."
Uusi äänettömyys.
"Jatkakaa."
"Kai arvaatte mitä tahtoisin puhua, mutta ette arvaa kuinka vakavata laatua tunteeni ovat, tuntematta sydämeni sisimpää sekä niitä toiveita, vaaroja ja huolia, joita se kauvan on ollut täynnä. Rakas tohtori Manette, minä rakastan tytärtänne syvästi, lämpimästi ja hellästi. Jos rakkautta milloinkaan on ollut maailmassa, niin minä häntä rakastan. Te olette itse rakastanut, antakaa vanhan rakkautenne puhua puolestani!"
Tohtori istui pois kääntyneenä ja silmäili laattiaa. Viimeisiä sanoja kuullessaan, ojensi hän taas kätensä ja huusi:
"Ei siitä puhuta! Jättäkää se asia. Minä vannotan teitä, älkää sitä muistuttako."
Hänen huutonsa muistutti niin ruumiillisesta tuskasta lähtenyttä huutoa, että se tauottuaan vielä kauvan kaikui Darnayn korvissa. Hän viittaili kädellään ja se tuntui olevan kehoitus Darnaylle lopettamaan. Niin hän sen käsittikin ja oli vaiti.
"Pyydän anteeksi", sanoi tohtori hillityllä äänellä, kotvasen kuluttua. "En epäile teidän rakkauttanne Lucyyn, siitä olkaa vakuutettu."
Hän käännähti tuolillaan hänen puoleensa, mutta ei katsellut häneen eikä kohottanut silmiään. Hänen leukansa vaipui käden varaan ja hänen valkoiset hiuksensa varjostivat hänen kasvojaan.
"Oletteko puhunut Lucyn kanssa?"
"En."
"Ettekä kirjoittanut hänelle."
"En koskaan."
"Ellen ymmärtäisi että tällä kieltäytymisellä olette ajatellut Lucyn isää, olisin alhainen. Hän on teille siitä kiitollinen."
Hän tarjosi kätensä mutta silmät eivät seuranneet mukana.
"Minä tiedän", sanoi Darnay kunnioittavasti, "ja kuinka en sitä tietäisi, tohtori Manette, minä joka olen nähnyt teidät yhdessä joka päivä – että teidän ja neiti Manetten suhde on niin liikuttava, niin hellä ja vastaa niin täysin niitä olosuhteita joissa se on syntynyt, ettei sentapaista usein näe edes isän ja lapsen välillä. Minä tiedän, ja kuinka en sitä tietäisi – että naiseksi kehittyneen tyttären hellyyden ja velvollisuudentunnon ohessa, asuu hänen sydämessään myös lapsen rakkaus ja luottamus. Tiedän, että koska hän lapsuudessaan oli ilman isää, on hän teihin nyt kiintynyt ikänsä ja luonteensa rakkaudella ja lämmöllä ynnä lapsuuden luottamuksella ja rakkaudella jolloin te olitte hänelle kadotettu. Tiedän varsin hyvin, että jos hän olisi saanut teidät takasin toisesta elämästä, haudan tuolta puolelta, ei teitä hänen silmissään ympäröisi pyhempi sädeloiste kuin nyt. Tiedän että kun hän teitä syleilee, kiertävät lapsi, tytär ja nuori nainen, kaikki yhtähaavaa kätensä teidän kaulaanne. Tiedän että teitä rakastaessansa näkee ja rakastaa hän äitiään omalla ijällään, isäänsä minun iälläni, rakastaa murtunutta äitiään ja teitä kauheissa kärsimyksissänne ja siunatussa ylösnousemisessanne. Tämän olen tietänyt päivin ja öin, aina siitä asti kun opin tuntemaan teitä kotonanne."
Tohtori istui ääneti, pää roikuksissa. Hän hengitti vähän taajemmin, mutta tukahutti kaikki muut liikutuksen merkit.
"Rakas tohtori Manette, koska olen kaiken tämän tietänyt, koska aina näin teidät molemmat tämän pyhän sädekehän ympäröimänä, olen pidätellyt tunteitani niin kauvan kuin voimani antoivat myöten. Olen tuntenut ja tunnen yhäti että työntäessäni rakkauteni – minun rakkauteni – teidän välillenne, saatan elämänne yhteyteen jotain, joka ei ole aivan yhtä arvokasta kuin se. Mutta minä rakastan häntä. Taivas on todistajani, että häntä rakastan!"
"Uskon sen", vastasi isä synkästi. "Olen miettinyt sitä ennenkin.
Uskon sen."
"Mutta, älkää uskoko", sanoi Darnay, jonka korviin synkkä ääni vaikutti kuin nuhde, "että jos minun tulisi erottaa hänet teistä, jos onneni olisi niin suuri, että saisin hänet vaimokseni, että voisin ja tahtoisin puhua teille sanaakaan tästä, mitä nyt puhun. Se olisi toivotonta ja alhaista. Jos olisin koskaan mielessäni hautonut tai sydämessäni kätkenyt sellaista mahdollisuutta – vaikka vain kaukaisessa tulevaisuudessa – en nyt voisi koskettaa tätä kunnianarvoisaa kättä."
Hän pani kätensä hänen kädelleen.
"Ei, rakas tohtori Manette, Kuten te, olen vapaaehtoinen pakolainen Ranskasta, mielettömyyden, sorron ja kurjuuden karkoittamana, kuten te, koetan minäkin elää kaukana maastani omalla työlläni luottaen parempaan tulevaisuuteen ja toivon vain saada ottaa osaa teidän kohtaloonne, teidän elämäänne ja kotiinne ja olla uskollinen teille kuolemaan saakka. Pyyntöni ei ole riistää teiltä erioikeuttanne Lucyyn, lapsenanne, kumppaninanne ja ystävänänne, mutta auttaa häntä siinä ja sitoa häntä lujemmin teihin, jos se olisi mahdollista."
Hänen kätensä lepäsi yhä tohtorin käsivarrella.
Tämä vastasi kotvaseksi hänen puristukseensa, eikä kylmästi, nojasi sitten käsivartensa tuolin käsinojaan ja silmäili ylös ensi kerran keskustelun aikana. Hänen kasvoillaan kuvastui taistelua, taistelua ynnä tuo usein palaava synkän epäilyksen ja pelvon ilme.
"Te puhutte niin tunteellisesti ja miehekkäästi, Charles Darnay, että kiitän teitä kaikesta sydämestäni, ja tahdon minäkin puolestani avata teille sydämeni, ainakin likimaille; onko teillä mitään syytä uskoa, että Lucy rakastaa teitä?"
"Ei, ei vielä."
"Onko tämän ilmoituksen suoranainen tarkotus, että te minun suostumuksellani heti tahdotte saada varmuutta siinä?"
"Ei sitäkään. Ehkei minun ole suotu tehdä sitä viikkokausiin; ehkäpä (erehdynkö vai ei) voin sen tehdä jo huomenna."
"Toivotteko jotain apua minulta?"
"Minä en pyydä mitään, sir. Mutta ajattelin mahdolliseksi että te saattaisitte antaa minulle apuanne, jos katsotte sen oikeaksi."
"Pyydättekö mitään lupausta minulta."
"Pyydän."
"Mitä lupausta?"
"Ymmärrän varsin hyvin, että ilman teitä ei minulla ole mitään toivoa. Tiedän kyllä, että joskin neiti Manette tällä hetkellä säilyttäisi kuvani viattomassa sydämessään – älkää luulko että olen niin rohkea, että otaksun sitä – ei siitä olisi minulle ajanpitkään mitään apua jos se joutuisi ristiriitaan hänen rakkautensa kanssa teihin."
"Jos niin on, niin tiedättekö mitä se toiselta puolen sisältää?"
"Tiedän varsin hyvin, että sana hänen isältään kosijan hyväksi painaisi paljon vaa'assa. Siitä syystä, tohtori Manette", sanoi Darnay, vaatimattomasti mutta varmasti, "en pyytäisi sitä sanaa, vaikka henkeni siitä riippuisi."
"Siitä olen varma, Charles Darnay, salaisuuksia syntyy salatusta rakkaudesta ja avonaisesta vihasta. Edellisessä tapauksessa, ovat ne hienot ja arat ja vaikeat älytä. Tyttäreni Lucy, on tässä ainoassa suhteessa sellainen salaisuus minulle, minulla ei ole mitään käsitystä hänen sydämensä tilasta."
"Uskallanko kysyä, onko hänellä – ." Koska hän epäili, lisäsi tohtori:
"Muita kosijoitako?"
"Sitä juuri tarkotin."
Tohtori mietti vähän ennenkuin hän vastasi:
"Olettehan itse nähnyt herra Cartonin täällä. Herra Stryver käy myös täällä. Jos hänellä jokin kosija on saattaa se olla yksi näistä."
"Tahi molemmat", sanoi Darnay.
"En ajatellut molempia, enkä pidä sitä luultavana. Te tahdotte minulta lupauksen. Mikä se on?"
"Se on, että jos neiti Manette joskus omasta puolestaan uskoisi teille, mitä minä nyt olen rohjennut uskoa teille, te silloin todistatte nämät sanani sekä että uskotte ne todeksi. Toivon, että ajatuksenne minusta ovat siksi suotuisat, ettette käytä mitään vaikutusta minua vastaan, en sano mitään muuta, tätä vain pyydän. Siihen nähden mitä teiltä pyydän, on teillä oikeus vaatia minulta ehtoja ja niihin minä paikalla suostun."
"Annan lupauksen", sanoi tohtori, "ilman ehtoja. Uskon että päämääränne on sellainen kuin olette sen rehellisesti ja totuudenmukaisesti esittänyt. Uskon, että aikomuksenne on vahvistaa, eikä heikontaa siteitä minun ja paljon kalliimman itseni välillä. Jos hän sanoo minulle, että olette välttämätön hänen täydelliselle onnelleen, annan hänet teille. Jos olisi olemassa – Charles Darnay, jos olisi olemassa – "
Nuori mies oli kiitollisena tarttunut hänen käteensä ja heidän kätensä olivat yhteenliittyneet tohtorin puhuessa:
" – jokin mielikuvitus, jokin syy, jokin pelko, jokin – mitä hyvänsä – uutta tai vanhaa, sitä miestä kohtaan, jota hän todellakin rakastaisi – ilman että tämä mies olisi suoranaisesti siitä vastuunalainen, haihtuisi tuo kaikki tyttäreni tähden. Hän on minulle kaikki, enemmän kuin kärsimys, enemmän kuin vääryydet, enemmän kuin – mutta tämä on turhaa puhetta."
Niin oudosti vaipui hän äänettömyyteen ja niin outo oli hänen tuijottava katseensa, hänen vaiettuaan, että Darnay tunsi kätensä kylmenevän siinä kädessä, joka hitaasti päästi hänen kätensä.
"Te sanoitte jotain minulle", sanoi tohtori Manette hymyillen. "Mitä sanoittekaan."
Hän ei tiennyt mitä vastata, kunnes hän muisti puhuneensa ehdoista.
Keveämmällä mielellä tätä muistaessaan sanoi hän:
"Teidän luottamuksenne minuun vaatii täydellistä luottamusta minun puoleltani. Nykyinen nimeni, vaikka ei paljon eriävä äitini nimestä, ei ole oma nimeni kuten ehkä muistanette. Tahdon kertoa mikä se on, ja miksi olen Englannissa."
"Seis", sanoi Beauvaisin lääkäri.
"Tahdon sen tehdä paremmin ansaitakseni teidän luottamustanne ja ettei minulla olisi teihin nähden mitään salaisuuksia."
"Seis."
Kotvasen piteli tohtori korviaan molemmin käsin, sitten painoi hän molemmat kätensä Darnayn huulille.
"Kertokaa se minulle, kun pyydän teitä, ei nyt. Jos saatte myöntävän vastauksen, jos Lucy rakastaa teitä, sanokaa se minulle hääpäivänne aamulla. Luvatkaa se minulle."
"Mielelläni."
"Antakaa minulle kätenne. Hän tulee kohta kotia ja parasta ettei hän tapaa meitä yhdessä tänä iltana. Menkää. Jumala teitä siunatkoon!"
Oli jo pimeä Charles Darnayn jättäessä hänet ja tunti myöhemmin tuli Lucy kotia; hän kiiruhti yksin huoneeseen, – neiti Pross oli astunut suoraan yläkertaan omaan huoneeseensa – ja näki ihmeekseen isänsä nojatuolin tyhjänä.
"Isäni!" huusi hän. "Rakas isä!"
Hän ei saanut vastausta mutta hän kuuli kumean, nakuttavan äänen hänen makuuhuoneestaan. Hän meni nopeasti välihuoneen poikki, tirkisteli sisään hänen ovestaan, mutta juoksi kauhistuneena takasin, ja veren melkein hyytyessä hänen suonissaan huudahti hän: "mitä on minun tehtävä, mitä on minun tehtävä!"
Hänen epätietoisuutensa kesti vain hetkisen, hän juoksi takasin, koputti hänen ovelleen ja kutsui häntä hiljaa. Nakutus taukosi hänen äänensä soinnusta, herra Manette tuli heti ulos huoneestaan ja he kulkivat kauvan edestakasin yhdessä.
Lucy nousi vuoteeltaan sinä yönä ja meni katselemaan isäänsä tämän nukkuessa. Hän nukkui raskaasti ja hänen rahinsa suutarikaluineen ja vanha, lopettamaton työ olivat tavallisessa järjestyksessään.
YHDESTOISTA LUKU
Toverukset.
"Sydney", sanoi herra Stryver samana yönä tai aamuna shakaalilleen, "valmista uusi malja punssia, minulla on jotain sinulle sanottavaa."
Sydney oli tehnyt työtä kahden puolesta sinä yönä, yönä sitä ennen ja monena monituisena yönä perätysten selvittääkseen Stryverin papereita ennenkuin pitkät lomat alkoivat. Hänen onnistui vihdoin saada kaikki kuntoon. Stryverin verorästit olivat kerätyt, kaikki selvitettiin marraskuuksi, joka oli tulossa ilmasumuineen ja lakisumuineen hankkien myllyyn taas uutta jauhetta.
Sydney ei ollut vilkastunut eikä selvinnyt tästä ahkeruudesta. Hän oli tarvinnut useita ylimääräisiä pyyhekääreitä päästäkseen yön läpi ja myös niitä vastaavan ylimääräisen viiniannoksen. Hän oli varsin uupuneessa tilassa, kun hän nyt otti turbaanin päästään ja heitti sen pesuvatiin, jossa hän oli sitä vähän väliä kastellut kuuden tunnin ajan.
"Sekotatko toisen punssimaljan?" sanoi rehevä Stryver, kädet housunvyötärössä ja katseli ympärilleen sohvalta, jossa hän loikoi seljällään.
"Sekotan niinkin."
"Kuule sitten. Kerron sinulle jotain, joka sinua hämmästyttää aikalailla ja joka kenties antaa sinulle minusta sen käsityksen, etten olekkaan niin ovela mies kuin olet luullut. Aion naida."
"Sinä."
"Niin. Enkä rahan tähden. Mitäs nyt sanot."
"Enpä juuri mitään. Kuka hän on?"
"Arvaa."
"Tunnenko hänet?"
"Arvaa."
"En rupea arvailemaan kello viisi aamulla, kun aivoni sihisevät ja kihisevät päässäni. Jos tahdot minua arvaamaan, saat kutsua minut päivällisille."
"No niin, siksipä kerron sen sinulle", sanoi Stryver kohoutuen hitaasti istualleen, "Sydney, epäilenpä melkein ettet minua ymmärrä, sinä olet sellainen tunteeton koira."
"Ja sinä", vastasi Sydney, häärien punssimaljan ääressä "ja sinä olet niin tunteellinen ja runollinen henki."
"No niin", sanoi Stryver itserakkaasti, "vaikka en kuvailekkaan olevani mikään romaanisankari (niin paljon älyä minulla kyllä on) olen kuitenkin paljon tunteellisempi ihminen kuin sinä."
"Sinä olet enemmän onnen suosikki, sitä sinä kait tarkotat."
"Sitä en tarkota. Tarkotan, että olen enemmän – enemmän."
"Sano ritarillinen, koska kerta sitä tarkotat", ehdotti Carton.
"No hyvä, siis ritarillinen. Tarkotan", ja Stryver rehenteli ystävänsä edessä tämän valmistaessa punssia, "että minä enemmän koetan miellyttää, että minä enemmän ymmärrän miellyttää naisia kuin sinä."
"Jatka", sanoi Carton.
"Ei, ennenkuin jatkan", sanoi Stryver, pudistaen päätään ylimieliseen tapaansa, "tahdon selvittää tämän asian. Sinä olet seurustellut tohtori Manetten perheessä yhtä paljon kuin minäkin, ehkä enemmänkin. Oi, kuinka olen hävennyt sinun jurouttasi siellä! Sinun käytöksesi on ollut niin hiljainen, nyrpeä ja salakähmäinen että minä kunniani kautta, olen tottakin hävennyt puolestasi, Sydney."
"Olisipa hyvin terveellistä sinun kaltaisesi miehen, jolla on sellainen asianajajapraktiikka, vähän hävetäkkin", sanoi Sydney, "siitäpä pitäisi sinun minua kiittää."
"Sillä et minusta pääse", sanoi Stryver, jolta ei vastauksia koskaan puuttunut, "ei Sydney, velvollisuuteni on sinulle ilmottaa – ja minä sanon sen sinulle vasten silmiä omaksi hyväksesi, että sinä olet perhanan kömpelö sellaisessa seurassa."
Sydney joi lasillisen punssia ja nauroi.
"Katsoppas minua!" sanoi Stryver rehennellen, "ei minun tarvitsisi niin paljon miellyttää kuin sinun sillä minä olen mies, jonka asema ei ole niin riippuvainen. Miksi siis kumminkin koetan miellyttää."
"En ole koskaan vielä nähnyt sinun sitä koettavan", mumisi Carton.
"Koetan siksi että se on viisasta, teen sen periaatteen kannalta ja katsele minua! Minä edistyn."
"Mutta kertomus avioliittotuumistasi ei edisty hitustakaan", vastasi Carton huolettomasti. "Pysy siinä. Jätä minut rauhaan, eikö koskaan tartu päähäsi, että olen parantumaton?"
Tässä kysymyksessä oli ikäänkuin jonkinmoista ylenkatsetta.
"Mikä oikeus sinulla on olla parantumaton", vastasi hänen ystävänsä, jotenkin ynseästi.
"Minulla ei ole oikeutta mihinkään, sen tiedän", sanoi Sydney Carton.
"Kuka on valittusi."
"Äläkä nyt tule pahoillesi kuullessasi nimen, Sydney", sanoi herra Stryver, valmistaen kerskuvalla ystävyydellä Cartonia kuulemaan mitä tuleva oli, "tiedänhän ettet tarkota puoliakaan siitä, mitä puhut, ja vaikka tarkottaisitkin, ei sillä ole mitään merkitystä. Pidän tämän pienen esitelmän siksi että kerran olet puhunut halveksivasti minulle tästä nuoresta naisesta."
"Niinkö."
"Niin ja vielä tässä huoneessa."
Sydney Carton katseli punssiaan ja ystävätään, joi punssiaan ja katseli ystävätään.
"Sinä kutsuit häntä kultakutriseksi nukeksi. Nuori nainen on neiti Manette. Jos sinä Sydney, tällaisiin asioihin nähden olisit hienotunteinen, olisin hieman loukkaantunut sanoistasi, mutta sitä et ole. Se tunne sinulta tykkönään puuttuu, siksipä en piittaa sanoistasi enempää kuin jos ihminen joka ei lainkaan käsitä maalausta, arvostelisi maalaamaani kuvaa, tai joku joka ei käsitä soittoa, arvostelisi säveltämääni kappaletta."
Sydney Carton kulautti aimo määrät punssia kurkustaan alas, ja katseli ystävätään.
"Nyt tiedät kaikki, Syd", sanoi herra Stryver. "Minä en välitä rahoista, hän on viehättävä olento ja olen päättänyt seurata tunteitani ja mielestäni minulla onkin varoja seurata tunteitani. Minusta hän saa varakkaan miehen, nopeasti ylenevän miehen ja aika hienon miehen, se on hänelle onnen kauppa, mutta hän ansaitseekin tulla onnelliseksi. Oletko hämmästynyt?"
Carton, joka yhä särpi punssia sanoi: "Miksi olisin hämmästynyt."
"Sinä siis hyväksyt?"
Yhä punssia juoden vastasi Carton: "miksi en hyväksyisi?"
"Kas niin!" sanoi hänen ystävänsä Stryver, "sinä kannat asian helpommin kuin mitä kuvailin, etkä ole niinkään itsekäs minuun nähden kuin luulin, mutta sinä tiedät kyllä että vanhalla toverillasi on oma päänsä. Niin, Sydney, olen saanut tarpeekseni tästä yksitoikkoisesta elämästä, – ikävöin omaa kotia, jonne menen kun minua haluttaa (kun ei haluta, menen muualle) ja luulen, että neiti Manette on paikallaan missä yhteiskunnallisessa asemassa tahansa ja on aina kantava nimeäni kunnialla. Niin olen siis tehnyt päätökseni. Ja nyt Sydney, vanha ystäväni, tahdon puhua sanasen sinulle sinun tulevaisuuden toiveistasi. Sinä olet väärillä jäljillä, sinä olet todellakin väärillä jäljillä. Sinä et ymmärrä rahan arvoa. Sinun elämäsi on vaivaloinen, ei kestä kauvankaan, niin ovat jo voimasi lopussa, sinä olet sairas ja köyhä, sinun pitää täydellä todella hankkia itsellesi hoitaja."
Suosiva tapa jolla hän tämän sanoi, tuntui tekevän hänet kahta vertaa paksummaksi ja neljä vertaa röyhkeämmäksi entistään.
"Annas, kun minä neuvon sinua", jatkoi Stryver, "tarttumaan asiaan käsiksi. Minä olen nyt suoriutunut omasta asiastani, suoriudu sinäkin. Mene naimisiin. Hanki joku, joka pitää sinusta huolen. Älä välitä siitä, ettei naisseura sinua miellytä, ettet ymmärrä heitä, että sinulla ei ole käytöstä. Etsi itsellesi joku. Hae joku kunnioitettava nainen, jolla on pieni omaisuus – ravintolan emäntä – tai huoneittenvuokraaja – ja nai hänet ennenkuin pahat päivät tulevat. Se on sinulle parasta. Mietippäs tätä, Sydney."
"Mietin, mietin", sanoi Sydney.