Kitabı oku: «Kaksi kaupunkia», sayfa 12

KAHDESTOISTA LUKU

Hienotunteinen mies.

Päätettyään jalomielisesti johtaa tohtorin tyttären onnen kukkuloille, tahtoi herra Stryver myös antaa hänelle tietoa tästä onnestaan ennenkuin hän lähtisi kaupungista pitkälle lomalle mennäkseen. Asiaa harkittuaan tuli hän siihen päätökseen, että olisi parasta suoriutua kaikista valmistuksista, joten he sitten kaikessa rauhassa saattaisivat tuumia lahjottaisiko hän morsiamelleen kätensä paria viikkoa ennen Mikonpäivää, vai lyhyen, joulun ja loppiaisen välisen joululoman aikana.

Mitä jutun päätökseen tulee, ei hän hetkeäkään epäillyt tuomion lankeevan hänen edukseen. Nojautuen valamiehistöön nähden vakaviin, käytännöllisiin syihin – ainoat syyt joita kannatti huomioon ottaa – oli hänen asiansa selvä eikä siinä ollut ainoatakaan heikkoa kohtaa. Hän oli itse kantajan asiamies, hänen todistuksiaan ei ollut mahdollista kumota, vastaajan asianajaja peräytyi eikä valamiehistö edes vetäytynyt neuvottelemaan. Punnittuaan asiaa oli Stryver C. J. vakuutettu, ettei selvempää asiaa ollut olemassa.

Herra Stryver siis vihki pitkän loma-aikansa kutsumalla neiti Manetten juhlallisesti Vauxhallinpuistoon, kun se ei onnistunut Ranelaghiin, mutta kun tämäkin kutsumus käsittämättömällä tavalla epäonnistui, päätti hän itse ilmestyä Sohoon ilmoittamaan jaloa päätöstään.

Sohoa kohti herra Stryver siis työntäytyi Templestä. Joka näki hänen ohjaavan hyökkäyksensä Sohoa kohti, kun hän vielä oli Saint Dunstanin puolella Temple Barissa, ryntäävän henkihieverissä katua eteenpäin, tuuppien kaikki heikommat ihmiset tieltään, olisi saattanut nähdä kuinka varma ja vahva hän oli.

Koska hänen tiensä kulki Tellsonin pankin sivu ja hänellä oli asioita siellä ja koska hän tiesi herra Lorryn olevan Manetten perheen läheisen ystävän, pälkähti herra Stryverin päähän ilmaista herra Lorrylle mikä valo oli nousemassa Sohon taivaanrannalla. Siksi tuuppasi hän rämisevän oven auki, romahti alas molempia rappusia, meni molempain vanhain kassanhoitajain ohi ja tuppaantui ummehtuneeseen komeroon, pystysuorine rautakanki-ikkunoineen, jossa herra Lorry istui suurien viivoitettujen kirjojensa ääressä.

"Halloo!" sanoi herra Stryver. "Mitäs kuuluu. Toivon, että jaksatte hyvin!"

Herra Stryverin erikoisalaan kuului, että hän tuntui liian suurelta joka paikassa ja huoneessa. Hän oli aivan liian suuri Tellsonin pankkiin ja vanhat kirjanpitäjät syrjäisissä nurkissaan katsoivat kirjoistaan nuhtelevilla katseilla kuin olisi hän rutistanut heitä seinää vasten. Itse johtajakin, joka arvokkaana luki lehteään kaukaisuudessa, näytti paheksuvalta ikäänkuin olisi herra Stryverin pää puskenut hänen vastuunalaisia liivejään vastaan.

Varovainen herra Lorry sanoi mallikelpoisella äänellä, jota hän tällaisissa tapauksissa piti soveliaana: "kuinka jaksatte herra Stryver? Kuinka jaksatte, sir?" ja ravisti hänen kättään. Hänellä oli omituinen tapa puristaa kättä auliisti ikäänkuin olisi hän sen tehnyt Tellsonin ja Kumpp. puolesta, samalla tapaa kaikki Tellsonin kirjanpitäjät puristivat pankkituttavien käsiä kun johtaja täytti ilman.

"Voinko palvella teitä millään, herra Stryver?" kysyi herra Lorry kuin pankkimies ainakin.

"Ei kiitos, minulla on yksityistä asiaa teille, herra Lorry, tulin puhumaan teidän kanssanne yksityisesti."

"Todellakin", sanoi herra Lorry, kallistaen korvansa, silmän vilkkuessa johtajaan kaukaisuudessa.

"Aion nimittäin", sanoi herra Stryver nojaten tuttavallisesti käsivartensa pulpetille, ja vaikka se oli suuri kaksoispulpetti, ei se näyttänyt täyttävän puoliakaan hänen tarpeistaan: "olen aikeessa kosia pientä, suloista ystäväänne, neiti Manettea, herra Lorry."

"No, totta tosiaan!" huudahti herra Lorry, hieroen leukaansa ja epäilevästi katsellen vierastaan.

"No, totta tosiaan!" kertoi Stryver peräytyen. "No, totta tosiaan, sir? Mitä tarkotatte herra Lorry?"

"Tarkotan", sanoi asiamies, "että tunnustan tietysti tuumanne ystävälliseksi, että se kunnostuttaa teitä ja – sanalla sanoen tarkotan aivan sitä mitä tahdottekin. Mutta tehän kyllä ymmärrätte, herra Stryver – ", herra Lorry vaikeni ja puristi päätään perin merkillisellä tavalla, kuin olisi hän vastoin tahtoaan ollut pakotettu sisällisesti lisäämään: "te olette niin valtavan suuri ja paksu."

"No sen sanon", sanoi Stryver läimäyttäen pöytää kädellään riidanhaluisesti, aukaisten silmänsä seljälleen ja vetäen pitkän henkäyksen: "hirttää minut saatte, jos minä ymmärrän tästä mitään, herra Lorry."

Herra Lorry järjesti pikku peruukkiaan korviensa kohdalla ja puri kynänsä höytää.

"Tuhat tulimmaista, sir!" sanoi Stryver, tuijottaen häneen, "enkö minä muka kelpaa."

"Tietysti, sir, tietysti te kelpaatte!" sanoi herra Lorry. "Jos te kerran sanotte kelpaavanne, tietysti te kelpaatte."

"Enkö ole hyvissä varoissa?" kysyi Stryver.

"Jos te sanotte olevanne hyvissä varoissa, tietysti olettekin."

"Ja tulevaisuuden mies."

"Jos te itse pidätte itseänne tulevaisuuden miehenä", sanoi herra Lorry, ihastuneena kun taisi taas myöntyä, "ei kukaan saata sitä epäillä."

"Mitä Herran nimessä sitten tarkotatte, herra Lorry?" kysyi Stryver, silminnähtävästi allapäin.

"Niin minä – oletteko sinne menossa nyt?" kysyi herra Lorry.

"Päätä pahkaa", sanoi Stryver, lyöden nyrkillään pöytään.

"En luule, että tekisin niin teidän sijassanne."

"Ja miksikä ei?" sanoi Stryver. "Nyt panen teidät pussiin", ja hän häristi hänelle etusormeaan. "Te olette asiamies, ja teillä täytyy olla jokin syy. Tuokaa esiin syynne. Miksi ette menisi?"

"Siksi", sanoi Lorry, "etten tahtoisi kulkea sellaisilla asioilla, ellei minulla olisi syytä otaksua onnistuvani."

"Tuhat tulimmaista", huudahti herra Stryver, "tämä on parasta kaikesta."

Herra Lorry vilkkui kaukaisuudessa olevaan toiminimeen ja suuttuneeseen Stryveriin.

"Tässä on nyt asiamies – ikämies – kokenut mies – pankkimies", sanoi Stryver; "ja yhteenlaskettuaan kolme pääsyytä täydelliseksi menestykseksi, sanoo hän ettei ole mitään syitä ollenkaan. Ja sen hän sanoo pää paikallaan!" Stryver pani erityisen painon tälle asianhaaralle, ikäänkuin ei olisi ollut niinkään merkillistä jos hän olisi sanonut sen ilman päätä.

"Kun puhun menestyksestä, puhun menestyksestä nuoren ladyn luona ja kun puhun aiheista ja syistä, jotka tekevät menestyksen mahdolliseksi, puhun aiheista ja syistä jotka ovat pätevät nuoreen ladyyn nähden. Nuorta ladyä, sir", sanoi herra Lorry, taputtaen Stryveriä lempeästi käsivarrelle. "Nuorta ladyä on ajateltava ennen kaikkia."

"Te tahdotte siis sanoa minulle, herra Lorry", sanoi Stryver kädet puuskassa, "että teidän varma mielipiteenne on, että puheena oleva nuori lady on teeskentelevä hupakko?"

"Enpä juuri sitä. Minä sanon teille, herra Stryver", sanoi herra Lorry punehtuen, "että en kenenkään suusta tahto kuulla epäkunnioittavaa sanaa tästä nuoresta ladystä ja jos tunnen jonkun – toivon etten tunne – jonka maku olisi niin alhainen ja luonne niin röyhkeä ettei hän voisi hillitä itseään, vaan puhuisi epäkunnioittavasti tästä nuoresta ladystä tämän pulpetin ääressä, ei edes Tellsonilaisetkaan voisi estää minua puhumasta suuni puhtaaksi."

Pakko hillitä vihaansa oli saattanut herra Stryverin verisuonet vaaralliseen tilaan, kun hänen oli vuoro suuttua; herra Lorryn suonissa virtaili veri tavallisesti hyvin säännöllisesti, mutta ne eivät olleet paremmassa tilassa nyt kun vuoro oli hänen.

"Tämä oli se jota aion teille sanoa sir", sanoi herra Lorry. "Pyydän, ettette siinä suhteessa erehdy."

Herra Stryver imeskeli hetkisen viivoittimen päätä ja rummutti sillä hampaitaan, joka luultavasti aikaansai hammastaudin. Hän katkasi tukalan äänettömyyden ja sanoi:

"Tämä on jotain uutta minulle, herra Lorry. Te kiellätte minua menemästä Sohoon kosimaan – minua, Stryveriä, asianajajaa Kings Benchissä?"

"Pyydättekö neuvoani, herra Stryver?"

"Pyydän."

"No hyvä. Siis neuvoni jo arvasitte aivan oikein."

"Tähän en tosiaankaan voi muuta sanoa", nauroi Stryver katkerasti, "kuin että – ha ha! – tämä voittaa kaiken menneen, nykyisen ja tulevan."

"Kuulkaa minua", jatkoi herra Lorry, "asiamiehenä en ole oikeutettu puhumaan tästä asiasta, sillä asiamiehenä en tiedä siitä mitään. Mutta minä puhun kuin vanha mies, joka on kantanut neiti Manettea käsivarrellaan, joka on neiti Manetten ja hänen isänsä uskollinen ystävä ja joka on syvästi kiintynyt molempiin. Muistakaa, että en ole pyrkinyt olemaan teidän uskottunne. No, luuletteko että olen oikeassa?"

"En suinkaan", sanoi Stryver viheltäen. "Minä en välitä nähdä tervettä järkeä kolmannessa henkilössä, ainoastaan itsessäni, minä edellytän järkeä siinä missä te edellytätte teeskentelevää, romantillista hupsutusta. Se on uutta minulle, mutta ehkäpä olette oikeassa."

"Edellytykseni määrään itse, herra Stryver. Ja ymmärtäkää minua oikein, sir", sanoi herra Lorry, punehtuen äkkiä taas. "Minä en salli – en edes Tellsonissakaan, että joku toinen ne minulle määrää."

"Pyydän anteeksi!" sanoi Stryver.

"Kiitos, kernaasti. Niin, herra Stryver, aioin sanoa – että teistä saattaisi pettyminen tuntua ikävältä, tohtori Manettelle saattaisi olla tuskallista puhua teille ajatuksensa ja samoin on laita neiti Manetten. Te tunnette suhteeni tähän perheeseen. Jos siihen suostutte voin minä teitä paljastamatta tai puhumatta teidän puolestanne ottaa asiasta vielä tarkempaa selkoa, ja tehdä uusia havaintoja. Jos olette tyytymätön neuvooni, voitte itse koetella sen pätevyyttä, jos taas tyydytte siihen ja se on sama kuin nyt, säästyisivät kaikki riitapuolet ikävyyksistä. Mitä siihen sanotte?"

"Kauvanko pidätätte minua kaupungissa?"

"Sehän on vain jonkun tunnin asia. Saattaisin mennä Sohoon vielä tänä iltana ja sieltä tulla teidän luoksenne."

"No, siis myönnyn", sanoi Stryver. "En siis mene sinne tänä iltana, niin kärkäs en kumminkaan ole. Siis olkoon menneeksi, odotan teitä tänä iltana. Hyvää huomenta."

Ja herra Stryver kääntyi ja ryntäsi ulos pankista aikaansaaden niin kovan ilmavirran, että molemmat vanhat kirjanpitäjät saivat ponnistaa viimeiset voimansa pysyäkseen pystyssä, kun he siinä kumartelivat pulpettiensa takana. Yleisö näki aina nämät arvoisat ja voimattomat olennot kumartavassa asennossa ja yleinen luulo olikin, että kun he olivat kumartaneet ulos yhden vieraan, kumartelivat he yhä tyhjässä konttoorissa kunnes he kumarsivat sisään toisen vieraan.

Asianajaja oli kyllä niin älykäs, että hän arvasi ettei asiamies olisi niin varmasti lausunut ajatustaan, ellei hänellä olisi ollut vahvoja perusteita ja siveellistä varmuutta, ja vaikk'ei hän ollutkaan valmistunut tätä suurta pilleriä nielemään, sai hän sen kumminkin alas kurkustaan. "Ja nyt", sanoi herra Stryver, uhaten Templeä sormellaan, "selviydyn tästä saattamalla teidät kaikki häpeään."

Se oli palanen vanhan Old Bayleylaisen viekkautta, joka hänellä oli mielessä ja se tuotti hänelle suurta huojennusta. "Te ette saata minua häpeään, nuori lady", sanoi herra Stryver, "vaan minä ehkä pikemminkin teidät."

Siis, kun herra Lorry illalla kello kymmenen ajoissa ilmestyi, istui herra Stryver paperien ja kirjojen keskessä, joita hän sitä tarkotusta varten oli ympärilleen levitellyt, eikä tuntunut vähääkään muistavan aamuista puheenainetta. Hän oli vielä hämmästyvinäänkin nähdessään herra Lorryn ja oli nähtävästi ajatuksiin vaipunut ja hajamielinen.

"No niin!" sanoi hyväntahtoinen asiamies, koeteltuaan turhaan puolen tunnin ajan päästä asiaan käsiksi, "olen ollut Sohossa."

"Sohossa?" toisti herra Stryver kylmästi. "Ah tosiaankin, mitä ajattelenkaan."

"Eikä epäilemistäkään", sanoi herra Lorry, "etten ollut oikeassa aamuiseen keskusteluumme nähden. Ajatukseni asiasta on vahvistunut ja minä uudistan neuvoni."

"Minä vakuutan teille", sanoi herra Stryver lempeästi, "että olen pahoillani teidän ja isäraukan tähden. Tiedän että tämä aina on perheelle arkaluontoinen asia, älkäämme siis enää puhuko siitä."

"En ymmärrä teitä", sanoi herra Lorry.

"Se on mahdollista", sanoi Stryver, nyykäyttäen päätään päättävästi ja rauhoittavasti, "mutta mitäpä siitä, se ei tee mitään."

"Tekee kuin tekeekin", intti herra Lorry.

"Eikä tee. Vakuutan että se ei tee mitään. Luulin löytäväni järkeä missä sitä ei ollut, kiitettävää kunnianhimoa, missä sitä ei ollut, nyt olen päässyt hairahduksestani ja mitäpä vahinkoa siinä. Nuoret naiset ovat usein ennenkin tehneet tämänkaltaisia hullutuksia ja sitten katuneet sitä köyhinä ja arvottomina. Epäitsekkäältä kannalta katsoen olen pahoillani asian tyhjään raukeamisesta, sillä se olisi ollut minulle huono asia maalliselta kannalta katsoen; itsekkäältä kannalta katsoen olen iloinen, sillä se olisi ollut paha asia minulle maalliselta kannalta katsoen – tuskinpa on minun tarpeellista mainita, etten olisi mitään sillä voittanut. Ei mitään vahinkoa ole tapahtunut. Minä en ole kosinut nuorta ladyä, ja näin meidän kesken, en luule että asiaa lähemmin punnittuani, olisinkaan niin itseäni paljastanut. Ei, herra Lorry, te ette voi ehkäistä onttopäisten tyttöjen turhamaisuutta ja ajattelemattomuutta, älkää sitä yrittäkökään, siinä tulette aina pettymään. Ja nyt pyydän, ettette enää puhu asiasta. Niinkuin sanoin, olen siitä pahoillani heidän tähtensä mutta hyvilläni omasta puolestani. Ja olen teille todellakin hyvin kiitollinen että sain teitä koetella ja että annoitte tuon neuvon, te tunnette nuoren ladyn paremmin kuin minä ja te olitte oikeassa, ei se olisi vedellyt."

Herra Lorry oli niin ymmällä että hän aivan hämillään katseli herra Stryveriä, tämän tuuppiessa häntä ovelle, ikäänkuin hän olisi ammentanut jalomielisyyttä ja hyväntahtoisuutta hänen ylitsensä. "Älkää olko millännekään, sir", sanoi Stryver, "älkää enää puhuko siitä, ja kiitän teitä vielä kerran neuvostanne, hyvää yötä!"

Herra Lorry oli ulkona pimeässä ennenkuin hän tiesi mistään ja herra

Stryver loikoi pitkällään sohvalla katsellen kattoonsa.

KOLMASTOISTA LUKU

Mies ilman hienotunteisuutta.

Jos herra Carton joskus olikin jossain loistanut, niin ei ainakaan tohtori Manetten luona. Hän oli usein vieraillut siellä tämän vuoden kuluessa ja aina ollut yhtä synkkä ja jörömäinen. Kun hän otti puhuakseen, puhui hän hyvin, mutta hänen sisästään tuleva valo pääsi aniharvoin tunkeutumaan sen pimeän pilven läpi, joka hänet kauttaaltaan verhosi.

Ja kuitenkin hän rakasti niitä katuja tunnottomine kivineen, jotka ympäröivät kulmataloa. Monena yönä, jolloin viini ei hänelle suonut haihtuvaa iloa, vaelsi hän niillä onnettomana ja harhailevana. Moni synkkä aamun sarastus näki hänen yksinäisenä siellä viipyvän ja yhä viipyvän, kunnes auringon ensi säteet kultasivat kaukaisia kirkon tornia ja korkeita rakennuksia. Ehkäpä tämä hiljainen hetki herätti hänenkin sielussaan paenneita, jo unhoon jääneitä parempia tunteita. Epäsiisti vuode Temple Courtissa oli nähnyt häntä entistä harvemmin ja usein kun hän muutamiksi hetkiksi oli siihen heittäytynyt, nousi hän jälleen ja harhaili kulmatalon läheisyydessä.

Eräänä elokuun päivänä kun hienotunteinen herra Stryver (ilmoitettuaan shakaalilleen että hän oli muuttanut ajatuksiaan tuon naimisen suhteen) oli lähtenyt Devonshireen, ja kun kukkain näkö ja tuoksu Cityn kaduilla kuiskaili hyvyyttä pahoille, terveyttä sairaille ja nuoruutta vanhoille, polkivat Sydneyn jalat yhä näitä katukiviä. Hänen askeleensa olivat ensin epäröivät ja ilman päämäärää, mutta sitten sai hän mielijohteen, joka vilkastutti hänen astuntansa ja pani hänet menemään tohtorin ovelle.

Hänet osotettiin yläkertaan ja hän tapasi Lucyn työnsä ääressä. Lucy ei koskaan ollut aivan luonteva hänen seurassaan, ja vastaanotti hänet nytkin vähän hämillään kun Carton istuutui hänen pöytänsä ääreen. Mutta vaihdettuaan ensimmäiset jokapäiväislauseet hänen kanssaan, huomasi hän hänessä muutoksen.

"Pelkään, ettette voi hyvin herra Carton!"

"En. Mutta minun elämäni ei olekkaan terveellinen. Mutta mitä muuta onkaan odotettavana tällaisen rentun elämästä?"

"Eikö ole – anteeksi – minä kysyn, koska se on huulillani – eikö ole synti elää sellaista elämää?"

"Jumala paratkoon, häpeähän se on."

"Miksi ette sitten muuta sitä?"

Lucy katseli häneen lempeästi ja huomasi surukseen ja hämmästyksekseen, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Myös hänen äänessään oli kyyneleitä kun hän vastasi:

"Se on liian myöhäistä. En tule koskaan paremmaksi kuin olen. Vajoan vieläkin syvemmälle ja tulen yhä huonommaksi."

Hän nojasi käsivarttaan Lucyn pöydälle ja peitti kasvonsa kädellään.

Pöytä värisi hiljaisuudesta, joka nyt seurasi.

Lucy ei koskaan ollut nähnyt häntä niin hellänä ja häntä alkoi painostaa. Carton tunsi sen, vaikkei hän katsonut ylös ja sanoi:

"Antakaa anteeksi, neiti Manette. Minä vapisen kun ajattelen mitä nyt aion teille sanoa. Tahdotteko kuunnella minua?"

"Jos se on teille hyväksi, herra Carton, jos se tekisi teidät onnellisemmaksi, olisin iloinen."

"Jumala teitä siunatkoon suloisesta osanotostanne."

Vähän ajan kuluttua paljasti hän kasvonsa ja puhui vakavalla äänellä:

"Älkää peljätkö minua kuulla, mitä puhunenkin, älkää vetäytykö minusta pois. Minä olen kuin ihminen, joka on nuorena kuollut. Koko elämäni saattaisi olla lopussa jo."

"Ei suinkaan, herra Carton, olen varma että paras osa siitä vielä on jäljellä, olen varma että vielä tulette olemaan paljon, paljon enemmän itsenne arvoinen."

"Sanokaa teidän arvoisenne, ja vaikka tiedän paremmin ja vaikka viheliäisen sydämeni syvyydessä tiedän paremmin – en unohda tätä sanaa koskaan."

Lucy kalpeni ja vapisi. Carton puheli hänelle itsestään järkähtämättömällä epätoivolla, joka teki tämän keskustelun erilaiseksi muita samankaltaisia keskusteluja.

"Jos olisikin ollut mahdollista, neiti Manette, että olisitte voinut vastata hänen rakkauteensa, jonka nyt näette edessänne – tämän onnettoman olennon, joka on hukannut elämänsä, kurja hävinnyt juoppo, kuten tiedätte minun olevan – huolimatta onnestaan, olisi hän tänä päivänä ja tällä hetkellä tiennyt että hän olisi syössyt teidät kurjuuteen, tuottanut teille surua, katumusta ja häpeätä, vahingoittanut teitä ja vetänyt teidät lokaan kanssaan. Tiedän varsin hyvin ettette voi tuntea mitään rakkautta minua kohtaan, enkä sitä pyydäkkään, olenpa vielä kiitollinenkin, ettei niin ole laita."

"Enkö sentään voi pelastaa teitä, herra Carton, pelastaa teitä ilman sitä? Enkö voi – antakaa anteeksi, johdattaa teitä paremmille teille? Enkö mitenkään voi palkita luottamustanne? Tiedän että tämä on tunnustus", sanoi hän ujosti vähän aikaa epäiltyään ja kyynelsilmin, "tiedän ettette sanoisi tätä kellenkään toiselle. Enkö voi tehdä jotain hyväksenne, herra Carton?"

Hän pudisti päätään.

"Ette mitään neiti Manette, ette mitään. Jos tahdotte kuulla minua vielä hetkisen, olette tehnyt kaikki, mitä koskaan voitte puolestani tehdä. Soisin teidän tietävänne että olitte sieluni viimeinen unelma. Alentumistilastani huolimatta en kuitenkaan ole niin alentunut, ettei teitä ja isäänne ja tätä teidän luomaanne kotia nähdessäni, vanhat varjot ole henkiin heränneet, jotka jo luulin kuolleiksi. Aina siitä kuin opin teidät tuntemaan, ovat minua omantunnon vaivat, joiden en enää luullut minua kirvelevän, kiusanneet, ja olen kuullut äänien, jotka luulin ijäksi vaijenneen, kutsuvan minua ylöspäin. Minä olen kuvitellut, että ryhtyisin uudestaan ponnistamaan ja pyrkimään, että ravistaisin luotani velttouden ja aistillisuuden ja taistelisin taistelun loppuun. Unta, unta vain, unta joka loppuu tyhjyyteen ja jättää nukkujan samalle paikalle, mutta tahdon että tietäisitte, että te sen herätitte."

"Eikö mitään siitä ole pysyvää? Oi! herra Carton, ajatelkaa!

Koettakaa vielä!"

"Ei, neiti Manette, olen aina tiennyt että olen täysin arvoton. Ja kuitenkin olen ollut ja yhä vieläkin olen niin heikko, että tahtoisin että te tiedätte millä äkillisellä voimalla sytytitte minut, tuhkaläjän tuleen, tuleen, joka luonnoltaan on minun kaltaiseni, ei elähytä, ei valaise, ei hyödytä mitään, vaan palaa turhaan."

"Koska olen niin onneton, herra Carton, että olen saattanut teidät onnettomammaksi kuin olitte ennen kuin minuun tutustuitte – ."

"Älkää puhuko niin, neiti Manette, sillä te olisitte minut parantanut jos kuka. Te ette ole syynä siihen, että menen alaspäin."

"Koska kuvaamanne sieluntila siis kuitenkin johtuu minun vaikutuksestani – niin tarkotan, jos voin saada sen selville – enkö voi käyttää vaikutustani teidän hyväksenne? Enkö ollenkaan voi herättää sitä hyvää, mikä teissä löytyy?"

"Sitä hyvää, johon minä olen mahdollinen, neiti Manette, olen tullut tänne harjottamaan. Antakaa minun hävinneen elämäni loppupäivinä ottaa mukaani muisto, että te olitte viimeinen maailmassa, jolle avasin sydämeni, ja että silloin minussa vielä oli jotain jota taisitte surkutella ja sääliä."

"Ja että minä yhä ja yhä hartaasti pyysin, kaikesta sydämestäni pyysin teitä uskomaan, että se hyvä teissä oli mahdollinen johonkin ylevämpään."

"Älkää enää pyytäkö minua sitä uskomaan, neiti Manette. Olen koetellut itseäni ja tiedän sen paremmin. Mutta pahotan mieltänne. Kohta olen puhunut loppuun. Saanko uskoa, tätä päivää muistellessani, että elämäni viimeinen tunnustus lepää puhtaassa ja viattomassa povessanne, ja että se lepää siinä yksin, kenenkään muun saamatta siitä osaa."

"Siihen voitte luottaa jos se tuottaa teille mitään lohdutusta."

"Ette ilmoita sitä hänellekkään, joka kerta on oleva teille kaikista rakkahin?"

"Herra Canon", vastasi Lucy hetken mielenliikutuksen jälkeen, "salaisuus on teidän, ei minun, ja minä lupaan pitää sitä kunniassa."

"Kiitos. Ja vielä kerran, Jumala teitä siunatkoon."

Hän kohotti Lucyn käden huulilleen ja meni ovea kohti.

"Älkää peljätkö, neiti Manette, että koskaan sanallakaan, edes ohimennen uudistan tätä keskustelua. En tule koskaan viittaamaan siihen. Jos olisin kuollut, ette olisi varmempi siitä, kun mitä tästälähin olette. Kuolinhetkenäni olen pitävä pyhänä tätä ainoata hyvää muistoa – ja olen teitä kiittävä ja siunaava siitä – , että viime tunnustukseni itsestäni tein teille ja että nimeni, syntini ja onnettomuuteni saivat tyyssijan teidän sydämessänne. Olkoon sydämenne keveä ja onnellinen."

Hän oli entisestään niin muuttunut, ja oli niin surullista ajatella mitä hän oli menettänyt ja mitä hän joka päivä tukahutti ja hävitti, että Lucy Manette itki katkerasti Cartonin häneen katsellessa olkainsa yli.

"Tyyntykää!" sanoi hän, "en ansaitse teidän kyyneliänne, neiti Manette. Parin tunnin perästä alhaiset tavat ja ystävät, joita halveksin, saavat minut valtoihinsa ja silloin olen vähemmän teidän kyyneltenne arvoinen kuin pahin roisto, joka katuja kuljeksii. Rauhoittukaa! Sisässäni olen aina teitä kohtaan sama kuin nyt ja ulkonaisesti sama kuin tähän astikin. Viimeistä edellinen rukoukseni on, että uskotte tämän minusta."

"Sen uskon, herra Carton."

"Ja nyt viimeinen rukoukseni, ja sitten vapautan teidät vieraasta, jonka kanssa tiedän, ettei teillä ole mitään yhteistä, sillä teidän ja hänen välillä on ylitsepääsemätön juopa. On hyödytöntä puhua siitä, sen tiedän, mutta se kohoaa sieluni sisimmästä. Jokaisen teille rakkaan olennon edestä voisin tehdä mitä hyvänsä. Jos minun elämänurani olisi toinen, jos minulla olisi tilaisuutta ja kykyä uhrautumiseen, tekisin minkä uhrauksen tahansa teidän ja rakkaittenne tähden. Koettakaa hiljaisina hetkinä muistella minua lämpimänä ja totisena tässä ainoassa kohdassa. Aika on tuleva, se on jo aivan lähellä, jolloin uusia siteitä solmitaan ympärillenne – siteitä, jotka kiinnittävät teitä vielä hellemmin ja vahvemmin siihen kotiin jonka kaunistus te olette – kauniimmat siteet jotka naista koristavat ja ilahuttavat. Oi! neiti Manette, kun onnellisen isän pieni kuva katselee teitä kasvoihin, kun näette oman loistavan kauneutenne uudestaan puhkeavan jalkainne juuressa, ajatelkaa silloin joskus, että on olemassa mies, joka antaisi elämänsä säilyttääkseen teidän rinnallanne elämän, jota te rakastatte!"

Hän otti hyvästi ja sanoi viimeisen kerran, "Jumala teitä siunatkoon!" ja jätti hänet.