Kitabı oku: «Kaksi kaupunkia», sayfa 21

KOLMAS KIRJA

Myrskyn jäljissä.

ENSIMMÄINEN LUKU

Yksinäinen koppi.

Matkustaja, joka syksyllä 1792 matkusti Englannista Pariisiin, ei tullut pian perille. Kurjia teitä, huonoja ajoneuvoja ja hevosia jotka häntä viivyttivät olisi hän tavannut, vaikkakin Ranskan kukistettu ja onneton kuningas olisi istunut valtaistuimellaan kaikessa loistossaan, mutta uusi aika toi mukanaan myös toisia esteitä. Jokaisella kaupunginportilla ja kylien ylöskantokonttooreissa löytyi joukko kansalaisia – isänmaanystäviä kansallisine musketteineen, jotka olivat aina nopeat laukeamaan. Nämät pysäyttivät meneviä ja tulevia, kuulustelivat heitä, tarkastivat heidän papereitaan, etsivät heidän nimiään omissa listoissaan, palauttivat heitä tai lähettivät heitä eteenpäin, tai pysäyttivät heitä ja panivat kiinni, aina sen mukaan kuin heidän oikullinen arvostelunsa ja mielikuvituksensa katsoi parhaimmaksi, vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden tai kuoleman sarastavalle ja jakamattomalle tasavallalle.

Charles Darnay oli taivaltanut ainoastaan muutamia ranskalaisia peninkulmia, kun hän alkoi huomata, ettei hänellä ollut vähääkään toivoa matkustaa näitä teitä takasin ennenkuin hän Pariisissa olisi julistettu kunnon kansalaiseksi. Mitä ikinä hänelle nyt tapahtuikin, matkansa päähän oli hänen mentävä. Jokaisen viheliäisen kylän, joka jäi hänestä jäljelle, jokaisen tullipönkän, joka pamahti poikki tien hänen takanaan, tunsi hän kartuttavan niitä rautaovia, jotka nyt sulkivat hänet Englannista. Häntä vartioittiin niin tarkasti, että jos häntä olisi vangittu verkkoon tai viety määräpaikkaansa häkissä, ei hän selvemmin olisi voinut tuntea vapautensa menneen.

Paitsi että tämä ankara vartioiminen pysäytti häntä maantiellä parikymmentä kertaa postiasemilla, hidastutti se hänen matkaansa monta kertaa päivässä ratsastamalla hänen jälkeensä ja ottamalla hänet kiinni, ratsastamalla hänen edellään, ollen häntä vastassa ja ratsastamalla hänen mukanaan vartioidakseen häntä. Hänen matkansa yksistään Ranskassa oli kestänyt monta päivää, kun hän uupuneena laskeusi levolle pienessä kaupungissa valtamaantien varrella, vielä runsaan matkan päässä Pariisista.

Ainoastaan onnettoman Gabellen kirjeen näyttäminen oli saattanut hänet niinkään pitkälle. Vaikeudet tämän pienen kaupungin vahtihuoneessa olivat olleet sitä laatua, että hän huomasi tulleensa matkansa käännekohtaan. Eikä hän senvuoksi ollut niinkään hämmästynyt kun hänet keskellä yötä herätettiin pienessä ravintolassa, johon hänet oli käsketty yöksi asettumaan.

Hänet herätti arkaileva paikallinen virkamies ja kolme aseellista isänmaanystävää, jotka karkeat, punaset lakit päässään ja piiput hampaissaan istuutuivat sängynlaidalle.

"Emigrantti" [vallankumouksen aikana maasta paenneet aateliston ja papiston jäsenet. Suom. muist.], sanoi virkamies, "aion lähettää teidät Pariisiin vartiojoukon saattamana."

"Kansalainen, toivon hartaasti pääseväni Pariisiin, vaikka tulisin toimeen ilman vartiojoukkoa."

"Hiljaa", murisi yksi punalakki ja löi peitettä pyssynperällä. "Suus kiinni, ylimys."

"Se on niinkuin tämä hyvä isänmaanystävä sanoo", sanoi arkaileva virkamies. "Te olette ylimys ja teillä täytyy olla vartio – ja teidän täytyy maksaa siitä."

"Minulla ei ole valitsemisen varaa ", sanoi Charles Darnay.

"Valitsemisen varaa! Kuulkaas tuota!" huudahti sama tuima punalakki.

"Ikäänkuin ei se jo olisi armo, että häntä suojellaan lyhdyntolpasta."

"Asia on niinkuin tämä kunnon isänmaanystävä sanoo", sanoi virkamies.

"Nouskaa ylös, emigrantti, ja pukeutukaa."

Darnay totteli ja hänet vietiin takasin vahtihuoneeseen, jossa toiset isänmaanystävät, karkeat punaset lakit päässä polttelivat, joivat tahi makasivat vahtitulen ääressä. Täällä hän maksoi aimo summan vartiojoukostaan ja läksi sieltä sen seuraamana ulos märille teille, kello kolmen aikana aamulla.

Vartio oli kokoonpantu kahdesta isänmaanystävästä, jotka päässä punaset lakit kolmivärisine kokardineen ja kansallisilla pyssyillä ja sapeleilla varustettuina ratsastivat kummallakin puolella häntä. Vartioittu ohjasi itse hevostansa, vaikka hevosen suitsista oli nuora johdettu toisen vartijan vyötäisiin. Tällä tavoin he läksivät matkalle, sateen piiskatessa heitä kasvoihin, lönksyttäen raskaassa rakuunatahdissa pitkin kaupungin mukulaista kivitystä ulos liejuisille teille. Tässä tilassa he taivalsivat kaikki ne monet peninkulmat, jotka olivat heidän ja pääkaupungin välillä, ilman muuta muutosta kuin että he vaihtoivat hevosia ja nopeutta.

He matkustivat halki yön, pysähtyivät tunnin tai pari päivänkoiton jälkeen ja lepäilivät kunnes hämärä alkoi. Vartiosto oli niin kurjasti puettu, että sen täytyi kietoa olkia alastomien sääriensä ja olkapäittensä ympäri, suojellakseen itseään kosteudelta. Huolimatta mieskohtaisesta vastenmielisyydestään seuralaisiinsa, huolimatta siitä alituisesta vaarasta, joka tuli siitä että toinen isänmaanystävistä oli yhtämittaa juovuksissa ja piteli pyssyjään hyvin huolettomasti, ei Charles Darnay antanut pakkotilansa huolestuttaa itseään, sillä, arveli hän, kaikki tämä ei voinut vaikuttaa tähän erikoistapaukseen, joka ei vielä ollut selvitetty, eikä todistuksiin, jotka l'Abbayen vanki olisi vahvistava, vaan jotka vielä olivat tekemättä.

Mutta kun he tulivat Beauvaisin kaupunkiin, – illalla kun kadut olivat täynnä väkeä – ei hän voinut salata itseltään arveluttavaa asemaansa. Pahaa tietävä väkijoukko kerääntyi katsomaan hänen saapumistaan postihuoneen pihalle ja monet äänet huusivat kuuluvasti: "alas emigrantti!" Hän oli juuri astumaisillaan alas satulasta, mutta jäi istumaan siihen, arvellen sen varmimmaksi paikaksi tällä hetkellä.

"Emigrantti! hyvät ystäväni", sanoi hän. "Ettekö näe minua täällä

Ranskassa omasta vapaasta tahdostani?"

"Senkin kirottu emigrantti", huusi eräs seppä ja tunkeutui moukari kädessä hurjana väkijoukon läpi, "ja senkin kirottu ylimys!"

Postimestari asettui miehen ja ratsumiehen suitsien väliin, (joita

tämä nähtävästi tavotteli käsiinsä), ja sanoi rauhoittavalla äänellä:

"Antakaa hänen olla, antakaa hänen olla! Hän on saava tuomionsa

Pariisissa."

"Tuomionsa!" toisti seppä ja heilautti moukariansa. "Niin, kuolintuomionsa kavaltajana!" Näitä sanoja kuullessaan päästi rahvas hyväksyvän kiljunan.

Estäen postimestaria, joka tahtoi kääntää hevosen päätä pihaan, (juopunut isänmaanystävä istui aivan rauhassa satulassaan, pidellen köyden päätä käsissään) sanoi Darnay niin pian kuin häntä saattoi kuulla:

"Ystävät, te petytte, tahi teitä on petetty. Minä en ole mikään kavaltaja."

"Hän valehtelee!" huusi seppä. "Käskykirjan mukaan on hän kavaltaja. Hänen henkensä on luovutettu kansalle. Hänen kirottu henkensä ei kuulu hänelle enää."

Samassa kun Darnay huomasi väkijoukon silmissä hyökkäyshimon, joka seuraavassa hetkessä olisi kohdistunut häneen, talutti postimestari hänen hevosensa pihaan, vartio ratsasti heti hänen kintereillään ja postimestari sulki ja telkesi ränstyneen kaksoisportin. Seppä antoi sille aimo tärähdyksen moukaristaan ja väkijoukko ulvoi, mutta muuta ei tapahtunut.

"Mikä käskykirja se on, josta seppä puhui?" kysyi Darnay postimestarilta, kiitettyään häntä ja seisoessaan hänen vieressään paikalla.

"Varmaankin eräs käskykirja, joka säätää kaikkien emigranttien omaisuuden myytäväksi."

"Koska se on julaistu?"

"Neljäntenätoista päivänä."

"Samana päivänä, kun minä läksin Englannista."

"Sanotaan, että se on vain yksi monista ja että niitä tulee useita, – jolleivät jo ole julaistut, – joissa karkoitetaan maasta kaikki emigrantit, ja tuomitaan kuolemaan kaikki, jotka palaavat. Sitä hän tarkotti sanoessaan, ettei teidän henkenne enää ollut teidän omanne."

"Mutta eihän semmoisia käskykirjoja vielä ole julaistu?"

"Mitä minä tiedän?" sanoi postimestari olkapäitään kohottaen. "Ehkäpä jo ovat, tahi ehkäpä tulevat julaistuiksi. Se on miltei sama. Mitäs tässä voi tehdä?"

He lepäsivät olkilyhteen päällä ullakolla puoliyöhön saakka ja ratsastivat sitten etemmäs, kun kaupunki vielä oli unen vallassa. Yksi niitä monia merkillisiä muutoksia, jotka olivat tapahtuneet tavallisessa menossa, ja jotka tekivät tämän matkan niin vähän todelliseksi, oli muun muassa se, että kaikki ihmiset näkyivät tulevan toimeen tavattoman vähällä unella. Ratsastettuaan pitkät autiot taipaleet, saapuivat he kurjan mökkiryhmän luo, joka ei ollut pimeän vallassa vaan hohti valossa ja he näkivät kansan aavemaisesti tanssivan piiritanssia kuihtuneen vapauden puun ympärillä tahi seisovan joukossa laulaen vapauden laulua. Mutta onneksi sinä yönä nukuttiin Beauvaisissa, niin että he taisivat päästä sieltä ja he ratsastivat taas ulos yksinäisyyteen, kolkossa kylmässä ja kosteudessa läpi surkastuneitten peltojen, jotka eivät olleet antaneet mitään satoa tänä vuonna, tavaten tiellään milloin poltettujen rakennusten mustia raunioita, milloin yksinäisiä kuleksivia isänmaanystäviä, jotka pimeässä törmäsivät väijypaikoistaan ja tulivat heitä vastaan.

Aamun koittaessa olivat he viimein Pariisin muurien edustalla. Kaupungin portti oli suljettu ja ankarasti vartioittu, kun he ratsastivat sen luo.

"Missä ovat vangin paperit?" kysyi mahtavan näköinen virkamies, jonka vartio oli kutsunut ulos.

Charles Darnay tietysti säpsähti tuon epämiellyttävän sanan kuullessaan ja pyysi puhujan huomaamaan, että hän oli vapaa matkustaja ja Ranskan kansalainen, joka matkusti vartion suojelemana, jonka maan levoton tila oli tehnyt tarpeelliseksi ja jonka hän oli maksanut.

"Missä ovat vangin paperit?" toisti mies välittämättä hänestä.

Päihtyneellä isänmaanystävällä oli ne lakissaan ja otti ne esiin. Silmäiltyään Gabellen kirjettä, hämmästyi samanen virkamies ja tuli levottomaksi ja katseli Darnayta hyvin tarkasti.

Hän jätti sekä vartiojoukon että vartioidun sanaakaan sanomatta ja meni vahtihuoneeseen, sillä aikaa istuivat he hevostensa selässä ulkopuolella porttia. Katsellessaan ympärilleen tällä jännityksen hetkellä, huomasi Charles Darnay että porttia vartioitsi sekava joukko sotilaita ja isänmaanystäviä, – viimemainittujen luku oli suurempi – ja että mitättömimmänkin henkilön oli vaikea päästä ulos, jotavastoin sisäänpääsy kaupunkiin maalaiskärryille muonatavaroineen ja muulle sellaiselle liikkeelle ja liikkeenharjoittajille oli varsin helppoa. Koko joukko miehiä ja naisia, puhumattakaan eläimistä ja kaikenlaatuisista ajoneuvoista, odottivat ulospääsöä, mutta tarkastus oli niin ankara, että he heruivat salvan läpi hyvin hitaasti. Monet tiesivät, että kestäisi niin kauvan ennenkuin pääsivät kuulusteltaviksi että he paneutuivat pitkäkseen maahan nukkumaan tai polttamaan muitten puhellessa tai vetelehtiessä ympäri. Punanen lakki ja kolmivärinen kokardi olivat yleiset sekä miehillä että naisilla.

Darnayn istuttua puolen tunnin aikaa satulassa, tarkastellen kaikkea tätä, näki hän saman virkamiehen käskevän vartioitten avaamaan salvan. Sitten jätti hän vartioille, päihtyneelle ja selvälle kuitin vangista ja käski häntä astumaan alas ratsun selästä. Hän teki kuten käskettiin ja molemmat isänmaanystävät taluttaen hänen uupunutta ratsuaan kääntyivät ja ratsastivat pois menemättä kaupunkiin.

Darnay seurasi saattajaansa vahtihuoneeseen, joka haisi huonolle viinille ja tupakalle ja jossa jotkut sotamiehet ja isänmaanystävät, nukkuen ja valvoen, päihtyneinä ja selvinä tai tilassa, joka vaihteli valvomisen ja nukkumisen, päihtymisen ja selvyyden välillä, seisoivat tai makasivat siellä täällä. Valo vahtihuoneessa, joka lähti osaksi yön sammuvista öljylampuista, osaksi pilvisestä päivästä oli myöskin epävakaista laatua. Muutamia luetteloja oli eräällä pulpetilla, ja eräs raa'an ja tuimannäköinen virkamies istui niitten ääressä.

"Kansalainen Defarge", sanoi hän Darnayn saattajalle, ottaessaan paperiliuskan kirjoittaakseen. "Onko tämä emigrantti Evrémonde?"

"Hän se on."

"Ikänne, Evrémonde."

"Seitsemänneljättä."

"Naimisissa?"

"Niin."

"Missä?"

"Englannissa."

"Aivan oikein. Missä on vaimonne, Evrémonde?"

"Englannissa."

"Niinpä niinkin. Te olette määrätty la Forcen vankilaan."

"Laupias taivas!" huudahti Darnay. "Minkä lain mukaan ja mistä rikoksesta?"

Virkamies silmäili kotvasen ylös paperistaan.

"Meillä on uudet lait, Evrémonde, ja uusia rikoksia, sen jälkeen kun te olette täällä ollut." Hän sanoi tämän kylmästi hymyillen ja jatkoi kirjoitustaan.

"Pyydän teitä huomioon ottamaan, että olen tullut tänne vapaaehtoisesti erään kansalaisen kirjallisen vetoamisen johdosta, joka on teidän hallussanne. Pyydän vain viipymättä saada selvittää tätä asiaa. Eikö minulla ole oikeutta sitä vaatia?"

"Emigranteilla ei ole oikeuksia, Evrémonde", kuului tyly vastaus. Virkamies kirjoitti loppuun asti, silmäili mitä oli kirjoittanut, hiekoitti sen ja ojensi sen Defargelle sanoen: "yksinäinen koppi".

Defarge viittasi paperillaan vankia itseään seuraamaan. Vanki totteli ja vahti ynnä kaksi aseellista isänmaanystävää seurasivat heitä.

"Tekö olette", sanoi Defarge matalalla äänellä heidän mennessään alas vahtihuoneen portaita ja kääntyessään Pariisiin päin, "naimisissa tohtori Manetten tyttären kanssa, saman tohtorin, joka istui vankina nyt kukistetussa Bastiljissa?"

"Minä se olen", vastasi Darnay, katsellen häneen hämmästyneenä.

"Nimeni on Defarge ja minulla on viinipuoti Saint-Antoinen esikaupungissa. Ehkäpä olette kuullut minusta puhuttavan."

"Vaimoni tuli teidän luoksenne noutamaan isäänsä."

Sana "vaimo", näkyi ikävästi vaikuttavan Defargeen ja hän sanoi äkillisellä kärsimättömyydellä: "vastasyntyneen, terävähampaisen naisen guillotiinin [mestauskone, joka on saanut nimensä keksijästään lääkäri Guillotinista] nimessä, miksi olette tullut Ranskaan?"

"Kuulittehan äsken syyn. Ettekö luule totta puhuvani?"

"Huono totuus teille", sanoi Defarge rypistynein silmäkulmin ja katseli suoraan eteensä.

"Olen todellakin aivan ymmällä. Kaikki täällä on niin odottamatonta, niin muuttunutta, niin hämmästyttävää ja oikeudetonta, että olen aivan sekasin päästäni. Tahdotteko minua hiukan auttaa?"

"Enkä." Defarge puhui yhä katsellen suoraan eteensä.

"Tahdotteko vastata yhteen ainoaan kysymykseen?"

"Ehkäpä. Se riippuu sen laadusta. Sanokaa, mistä on kysymys?"

"Saanko pitää vapaata yhteyttä ulkomaailman kanssa tästä vankilasta, jonne minut nyt vastoin oikeutta viedään?"

"Sittenpähän näette."

"Haudataanko minut sinne ilman tutkimusta ja tuomiota ja ilman puolustamisen mahdollisuutta?"

"Sittenpähän näette. Ja entäs sitten. Monta ihmistä on ennen teitä samalla tavalla haudattu pahempiin vankiloihin."

"Mutta ei koskaan minun toimestani, kansalainen Defarge."

Kansalainen Defarge katseli häneen, synkästi vastaamatta ja jatkoi kulkuaan itsepäisesti ja tuimasti vaieten. Mitä syvemmälle hän vaipui tähän äänettömyyteen, sitä heikommaksi kävi toivo – niin Darnaysta ainakin tuntui – että hän vähääkään pehmenisi. Hän kiirehti sen vuoksi sanomaan:

"Minulle olisi perin tärkeätä (te kansalainen tiedätte vielä paremmin kuin minä kuinka tärkeätä se on) saada ilmottaa herra Lorrylle Tellsonin pankkiin, eräälle englantilaiselle herralle, joka nykyään on Pariisissa, sen yksinkertaisen tosiasian muitta selityksittä, että minut on suljettu la Forcen vankilaan. Tahdotteko toimittaa tämän asian minulle?"

"En tahdo toimittaa teille mitään", vastasi Defarge äkäsesti. "Minulla on velvollisuuksia maatani ja kansaani kohtaan. Olen niiden vannotettu palvelija teitä vastaan. En tahdo tehdä mitään puolestanne."

Charles Darnay katsoi hyödyttömäksi taivuttaa häntä ja sitäpaitsi oli hänen ylpeytensä loukattu. Heidän vaeltaessaan eteenpäin äänettöminä, ei hän saattanut olla huomaamatta miten tottunut kansa oli näkemään vankeja kuletettavan kadulla. Tuskin lapsetkaan panivat häneen huomiota. Joku harva ohikulkeva käänsi päätään ja joku pui nyrkkiä hänelle, ylimykselle, mutta että hyvissä vaatteissa oleva mies kuletettiin vankeuteen ei muuten ollut merkillisempää kuin että päiväläinen työvaatteissaan meni työhönsä. Kapealla, pimeällä ja likaisella kadulla, jonka läpi he kulkivat, seisoi kiihoittunut puhuja tuolin päällä ja piti esitelmää kiihoittuneelle kuulijakunnalle, kuninkaan ja kuninkaallisen perheen rikoksista kansaa kohtaan. Ne harvat sanat joita Darnay sai kuulluksi tämän miehen huulilta, ilmaisivat hänelle ensi kerran kuninkaan istuvan vankeudessa ja kaikkein ulkomaalaisten lähettiläiden jättäneen Pariisin. Matkan varrella (lukuunottamatta Beauvaisia) ei hän ollut kuullut mitään. Vartiojoukko ja yleinen vartioiminen olivat pitäneet hänet täydellisessä tietämättömyydessä.

Että vaarat kotimaassa olivat melkoisesti kasvaneet hänen Englannista lähdettyään, käsitti hän tietysti nyt. Vaaroja oli keräytynyt taajalti hänen ympärilleen ja että ne vaan taajenisivat, sen käsitti hän nyt myös. Hänen täytyi tunnustaa itselleen, ettei hän olisi matkaan ryhtynyt jos hän olisi voinut aavistaa mitä muutamassa päivässä tulisi tapahtumaan. Ja kumminkaan eivät hänen aavistuksensa olleet niin mustat kuin olisi voinut luulla ajatellessaan niitä myöhemmän ajan valossa. Olipa tulevaisuus vaikka kuinkakin huolestuttava, oli se kuitenkin tuntematon tulevaisuus ja sen pimeydessä eli salainen toivo. Siitä hirvittävästä, yötä päivää kestävästä verilöylystä, joka ennen viisarien kierrettyä muutaman kerran kellotaulua, oli iskevä verimerkin sadon siunattuun aikaan, ei hän tiennyt sen enempää kuin jos se olisi tapahtunut sadantuhannen vuoden kuluttua. Terävähampainen vastasyntynyt nainen guillotiini oli tuskin nimeltänsäkään tuttu hänelle tai ihmisille yleensäkään. Kauhistuttavat ilkityöt, joita pian oli pantava täytäntöön, eivät arvatenkaan silloin vielä olleet kypsyneet keksijäinsä päässä. Kuinka ne sitten olisivat voineet saada sijaa jalon mielen hämärissä kuvitelmissa.

Hän otaksui todenmukaiseksi tai varmaksikin että häntä kohdeltaisiin vastoin oikeutta ja suljettaisiin vankilaan paljon kovaa kokemaan ja julmasti erotettaisiin vaimosta ja lapsesta, mutta mitään muuta ei hän varmasti peljännyt. Tämä kaikki mielessään – ja siinä tarpeeksi raskas kuorma kannettavana autiolle vankilan pihalle, saapui hän la Forcen vankilaan.

Pöhönaamainen mies aukaisi raskaan portin ja hänelle esitti Defarge "emigrantti Evrémonden".

"Mitä pirua! Yhäkö niitä on olemassa?" huudahti pöhönaamainen mies.

Defarge otti kuittinsa välittämättä huudahduksesta ja meni matkoihinsa molempain isänmaanystävien seuraamina. "Mitä pirua, sanon vielä kerran", huudahti vanginvartija jäätyään yksin vaimonsa kera, "yhäkö niitä vaan on olemassa!"

Vanginvartian vaimo, jolla ei ollut mitään vastattavaa siihen, sanoi vain: "Sinun täytyy olla kärsivällinen, ystäväni!" Kolme vanginvartijaa, jotka tulivat sisään, vaimon soittaessa, yhtyivät häneen ja yksi lisäsi: "vapauden tähden", joka tällä paikalla kuului sopimattomalta lisältä.

La Forcen vankila oli synkkä vankila, pimeä ja likainen ja siellä tuntui saastainen maanneen haju. Merkillistä kuinka pian vangitun unen vastenmielinen löyhkä käy tuntuvaksi kaikissa huonosti hoidetuissa paikoissa.

"Yksityinen koppi", mutisi vanginvartija, katsellen kirjoitettua paperia. "Ikäänkuin täällä ei jo olisi paikat täpösen täynnä!"

Hän pujotti pahantuulisena paperin lankaan, ja Darnay odotti puolen tuntia seuraavaa määräystä, kävellen milloin edestakasin holvatussa huoneessa, milloin istuen kivipenkillä, mutta siinä hänen vaan oli oltava painuakseen päällysmiehen ja hänen käskynalaistensa muistiin.

"Tulkaa!" sanoi päällysmies viimein, ottaen avaimensa, "tulkaa kanssani, emigrantti."

Synkän vankilan hämärässä seurasi hänen uusi vartijansa häntä läpi käytävien ja portaitten, ja moni ovi pamahti ja sulkeutui heidän jälkeensä kunnes tulivat suureen, matalaan, kaarevaan huoneeseen mikä oli täynnä vankeja, kumpaakin sukupuolta. Naiset istuivat pitkän pöydän ääressä lukien ja kirjoittaen, kutoen, ommellen ja korutöitä tehden, miehet seisoivat heidän tuoliensa takana tai kävivät edestakasin huoneessa.

Vaistomaisesti yhdistäen vankeutta kunniattomiin rikoksiin ja häpeään, hätkähti vastatullut tätä seuraa. Mutta tämän pitkän, eriskummaisen matkan viimeinen eriskummaisuus oli se, että he kaikki nousivat yhtähaavaa häntä vastaanottamaan koko sen ajan hienostuneilla liikkeillä ja miellyttävällä sulolla.

Niin oudosti pimensi vankeuden synkkyys tätä hienostunutta käytöstapaa, niin aaveentapaisilta näyttivät he tässä heitä ympäröivässä liassa ja kurjuudessa, että Charles Darnaysta tuntui kuin olisi hän seisonut siinä kuolleitten ympäröimänä. Pelkkiä haamuja! Kauneuden haamu, komeuden haamu, hienouden haamu, ylpeyden haamu, kevytmielisyyden haamu, sukkeluuden haamu, nuoruuden haamu, vanhuuden haamu, kaikki odottivat he vapautumistaan tältä autiolta rannalta, tai käänsivät hänen puoleensa katseita, jotka olivat muuttuneet siitä kuolemasta, jonka ne olivat kärsineet tänne tullessaan.

Hän pysähtyi liikkumattomana. Hänen vieressään seisova vanginvartija ja toiset edestakasin kulkevat vanginvartijat, jotka olisivat aivan hyvin käyneet päinsä mitä ulkomuotoon tulee tavallisissa virkatoimissaan, tuntuivat niin äärettömän kömpelöiltä verrattuina näihin sureviin äiteihin ja kukkeihin tyttäriin – keikailevaan, nuoreen kaunottareen ja hienostuneeseen, kypsyneeseen naiseen – että tämä varjojen muodostaman näytelmän takaperoisuus ja uskomattomuus kohosi huippuunsa. Pelkkiä haamuja tottakin. Tämä pitkä, unentapainen matka oli varmaankin ollut sairauden synnyttämä, joka oli kulettanut hänet näitten hämärien varjojen parveen.

"Kokoontuneitten turmatovereitten nimessä", sanoi eräs ylhäisennäköinen ja – tapainen herra, astuen esiin, "minulla on kunnia lausua teitä tervetulleeksi la Forceen ja surkutella sitä onnettomuutta, joka on saattanut teidät joukkoomme. Päättyköön se pian onnellisesti! Kaikkialla muualla mutta ei täällä olisi tungettelevaista kysyä nimeänne ja säätyänne?"

Charles Darnay heräsi ajatuksistaan ja vastasi kysymyksiin niin kohteliain sanoin kuin suinkin taisi.

"Mutta minä toivon", sanoin äskeinen herra, seuraten silmillään päällysmiestä, joka astui poikki huoneen, "että ette tule istumaan yksinäisessä kopissa."

"En ymmärrä oikein mitä se merkitsee, mutta olen kuullut heidän niin sanovan."

"Oi? kuinka säälin teitä! Me surkuttelemme teitä kovin. Mutta rohkeutta vaan, moni tässä seurassa on istunut yksinäisessä kopissa alkuajan, mutta sitä ei kestänyt kauvan." Sitten sanoi hän korotetulla äänellä: "mielipahalla ilmotan seuralle että vieras on tuomittu – yksinäiseen koppiin".

Kuului äänekästä surkuttelua Charles Darnayn mennessä huoneen poikki ristikko-ovelle, jonka luona vanginvartija häntä odotti ja moni ääni – myöskin naisten lempeitä ja osanottavaisia ääniä kuului selvästi – lähetti hänelle onnentoivotuksia ja rohkaisevia sanoja. Hän kääntyi ristikko-ovella sanoakseen heille sydämelliset kiitokset, mutta vanginvartija paukahutti oven kiinni ja haamut hävisivät ainiaaksi hänen silmistään.

Ovi avautui ylöspäin kääntyville kiviportaille. Heidän noustuaan neljäkymmentä astuinta (vain puolen tuntia vankina ollut luki ne jo) avasi vanginvartija matalan, mustan oven, ja he astuivat "yksinäiseen koppiin". Se tuntui kylmältä ja kostealta, mutta ei ollut pimeä.

"Teidän koppinne", sanoi vanginvartija.

"Miksi suljetaan minut tänne yksin?"

"Mistä minä sen tiedän."

"Saanko ostaa kyniä, mustetta ja paperia?"

"Siitä ei puhuta mitään minun ohjeissani. Teitä tarkastellaan ja saatatte silloin kysyä. Nyt saatte ostaa ruokaa, siinä kaikki."

Kopissa oli tuoli, pöytä ja olkimatrassi. Sillä aikaa kun vartija kävi tutkimassa näitä esineitä ja seiniä, ennenkuin hän lähti tiehensä, seisoi vanki seinää vasten nojautuneena vastapäätä häntä miettien puoleksi houreissaan, että tämä vanginvartija oli niin epäterveellisen pöhöttynyt sekä kasvoiltaan että ruumiiltaan, että hän oli kuin hukkunut, vedellä täytetty mies. Vanginvartian mentyä ajatteli hän samaan, harhailevaan tapaan: "nyt olen niin hyljätty kuin olisin kuollut". Hän seisahtui, katseli matrassia, kääntyi siitä pois inhon tunteella ja ajatteli: "ja nämät matelijat tietävät ruumiin ensimmäistä tilaa kuoleman jälkeen".

"Viisi askelta pitkä, neljä ja puoli leveä, viisi askelta pitkä, neljä ja puoli leveä, viisi askelta pitkä, neljä ja puoli leveä". Vanki kulki edestakasin kopissaan, laski sen laajuutta ja hälinä kaupungista kohosi hänen luokseen kuin rumpujen hillitty pärinä hurjan melun ohessa, jonka ihmisten äänet saivat aikaan. "Hän teki kenkiä, hän teki kenkiä, hän teki kenkiä". Vanki laski taas askeleita ja astui nopeammin riistääkseen ajatuksia tästä viimeisestä toistamisesta. Haamut katosivat oven pamahtaessa kiinni. Siellä oli heidän joukossaan muuan, mustapukuinen nainen, joka nojautui ikkunanlaudalle, ja hänen kultaisilla hiuksillaan väreili päivänsäteitä ja hän muistutti – "Ratsastakaamme Jumalan tähden eteenpäin valaistujen kylien läpi, missä väki on valveilla – Hän teki kenkiä, hän teki kenkiä, hän teki kenkiä – Viisi jalkaa pitkä, neljä ja puoli leveä." Näitten hajanaisten lauseitten kohotessa hänen sielunsa syvyydestä, kulki hän yhä nopeammin ja nopeammin itsepintaisesti lukien ja laskien ja kaupungin hälinä muuttui sen verran että se yhä kuului kuin rumpujen hillitty ääni, mutta hänelle tuttujen äänien valitus sekaantui sitä voittavaan kuohuun.