Kitabı oku: «Kaksi kaupunkia», sayfa 22

TOINEN LUKU

Tahkokivi.

Tellsonin pankki oli Saint-Germainen kaupunginosassa Pariisissa, eräässä suuressa kylkirakennuksessa johon kuului piha ja jota erotti kadulta korkea muuri ja jykevä portti. Talo oli ylhäisen aatelismiehen oma, joka oli elänyt siellä kunnes hän oman kokkinsa puvussa pakeni levottomuuksista ja pääsi rajan toiselle puolelle. Vaikka nyt vain metsästäjää pakeneva otus, oli hän vielä muuttuneissa oloissakin sama Monseigneur, jonka suklaanvalmistukseen oli tarvittu kolme vankkaa miestä, kokkia lukuunottamatta.

Kun Monseigneur oli poissa, ja nuo kolme vankkaa miestä olivat hankkineet itselleen synninpäästön nauttimastaan korkeasta palkasta hänen palveluksessaan, näyttäytymällä perin auliiksi katkaisemaan hänen kaulaansa vapauden, yhdenvertaisuuden ja veljeyden tai kuoleman ainoan ja jakamattoman tasavallan alttarilla, oli Monseigneurin talo otettu takavarikkoon. Sillä kaikki sujui niin nopeasti ja käskykirja seurasi käskykirjaa niin tulisella kiireellä, että nyt, syyskuun kolmantena iltana olivat muutamat isänmaalliset lain edusmiehet ottaneet Monseigneurin talon haltuunsa. He olivat merkinneet sen kolmivärisellä lipulla ja joivat parastaikaa viiniä sen juhlasalissa.

Sellainen asiahuoneisto Lontoossa kuin Tellsonin asiahuoneisto Pariisissa olisi pianaikaan vienyt johtajalta järjen ja saattanut hänen nimensä sanomalehtiin. Sillä mitä olisi vakava brittiläinen vastuunalaisuus ja arvokkaisuus arvellut ruukuissa olevista appelsiinipuista pankinpihalla, ynnä Cupiidosta tiskin yläpuolella? Niinpä täällä oli. Tellsonilaiset olivat valkaisseet Cupidon, mutta se oli yhä näkyvissä katolla viileässä puvussa tähdäten (kuten hän usein tekee) rahoihin aamusta iltaan. Lombardikadulla Lontoossa olisi vararikko epäilemättä seurannut tämän nuoren pakanan jälkiä, samoin tuon kuolemattoman pojan takana olevaa alkoovia, seinään upotettua peiliä sekä konttoristejä, jotka eivät suinkaan olleet vanhoja ja jotka pistivät tanssiksi julkisesti pienimmästäkin aiheesta. Mutta ranskalainen Tellsonpankki tuli mainiosti toimeen tässä, eikä ollut kukaan miesmuistiin loukkaantunut siitä, eikä ottanut ulos rahojansa.

Kuinka paljon rahoja tämän jälkeen oli perittävä Tellsonin pankista, ja kuinka paljon oli jäävä sinne unohduksiin ja kadoksiin, kuinka paljon hopeaa ja jalokiviä himmentyisi Tellsonin kätköissä, omistajien nääntyessä vankiloissa tai kuollessa väkivaltaisesti, kuinka monta laskua jäisi suorittamatta tässä maailmassa ja siirrettävä toiseen maailmaan, sitä ei kukaan ihminen olisi voinut sanoa sinä iltana, ei herra Jarvis Lorrykaan vaikka hän syvästi pohti näitä asioita. Hän istui äsken sytytetyn takkatulen ääressä (tänä onnettomana ja hedelmättömänä vuonna tuli kylmäkin ennenaikojaan) ja hänen rehellisillä ja reippailla kasvoillaan näkyi synkkä varjo, joka ei ollut kattolampun eikä minkään muunkaan huoneessa olevan esineen vaikuttama – kauhun varjo.

Uskollisena toiminimelleen, johonka hän oli kiinnikasvanut kuin syvästi juurtunut muratti, oli hän asettunut asumaan pankin huoneisiin. Se oli jotenkin turvassa päärakennuksen isänmaallisen miehityksen johdosta, mutta sitä ei vanha uskollinen herra lainkaan ottanut lukuun. Kunhan vaan sai velvollisuutensa tehneeksi muu oli hänelle yhdentekevää. Vastakkaisella puolella pihaa pylväistön alla oli tilava vaja vaunuja varten – siellä seisoi vieläkin muutamia Monseigneurin ajopelejä. Kahteen pilariin oli kiinnitetty kaksi suurta leimuavaa soihtua ja näitten valossa, ulkona seisoi suuri tahkokivi, kömpelö kalu, jota nähtävästi oli kiireessä hilattu sinne läheisestä pajasta tai jostain muusta verstaasta. Kun herra Lorry nousi tuoliltaan ja katseli ulos ikkunasta näitä viattomia esineitä, säpsähti hän ja vetäytyi paikalleen takan ääreen. Hän oli avannut sekä ikkunan että ulkopuoliset säleuutimet, mutta sulki ne jälleen väristen joka jäsenessään.

Kadulta korkean muurin ja jykevän portin takaa kuului kaupungin tavallinen yöllinen melu, johon silloin tällöin sekaantui selittämätön ääni, tenhoava ja aavemainen kuin olisi eriskummaisia, kauhistuttavia ääniä kohoamaisillaan taivaaseen.

"Jumalan kiitos", sanoi herra Lorry, pannen kätensä ristiin, "ettei kukaan läheisistäni ja rakkaistani ole tässä kamalassa kaupungissa tänä iltana. Herra armahtakoon kaikkia vaarassa olevia!"

Vähän ajan kuluttua soi suuren portin kello ja hän ajatteli: "he ovat tulleet takasin!" ja istui kuuntelemassa. Mutta ei kukaan tullut jyryten ja meluten pihalle, kuten hän oli odottanut ja hän kuuli portin jälleen paukahtavan kiinni ja sitten oli kaikki hiljaa.

Hermostuminen ja pelko, joka oli hänet vallannut, synnytti hänessä tuon epävarman levottomuuden pankin suhteen, minkä tärkeä tehtävä luonnollisesti aikaansaa. Pankki oli hyvin vartioittu, ja hän nousi mennäkseen luotettavien miesten puheille, jotka olivat vartioina, kun hänen ovensa äkkiä avattiin ja sisään syöksyi kaksi olentoa, joita nähdessään hän peräytyi tyrmistyneenä.

Lucy ja hänen isänsä! Lucy kädet ojennettuina häntä kohti, tuo vanha, vakava ilme kasvoilla niin voimakkaana ja ilmeisenä, että näytti kuin olisi se varta vasten painettu hänen kasvoilleen antamaan voimaa ja tarmoa tälle ainoalle tapahtumalle hänen elämässään.

"Mitä nyt?" huusi herra Lorry hengästyneenä ja hämillään. "Mikä on hätänä? Lucy! Manette! Mitä on tapahtunut? Mikä tuo teidät tänne? Mitä on tekeillä?"

Katse häneen kiinnitettynä, kalpeana ja suunniltaan, huohotti Lucy hänen sylissään rukoillen: "Oi, rakas ystäväni! Mieheni!"

"Miehenne, Lucy?"

"Charles."

"Mikä Charlesin on?"

"Hän on täällä."

"Täällä Pariisissa?"

"Hän on ollut täällä joitakin päiviä – kolme neljä – en tiedä kuinka monta – en saata koota ajatuksiani. Jalomielisessä aikeessa lähti hän matkaan meidän tietämättä. Hän otettiin kiinni kaupungin portilla ja pantiin vankeuteen."

Vanha mies ei voinut pidättää huudahdusta. Melkein samassa soi suuren portin kello uudestaan ja äänekäs melu, askelia ja ääniä tunkeusi pihalle.

"Mikä melu se on?" kysyi tohtori, kääntyen ikkunaa kohti.

"Älkää katsoko ulos!" huudahti herra Lorry. "Älkää katsoko ulos!

Manette, jos elämänne on teille rakas, älkää kajotko säleuutimiin!"

Tohtori kääntyi, käsi ikkunanhakasella ja sanoi kylmällä, uljaalla hymyllä:

"Rakas ystäväni, tässä kaupungissa on henkeni kuin lumottu. Olen ollut vankina Bastiljissa. Ei sitä isänmaanystävää – Pariisissa, Ranskassa – joka kuultuaan olleeni vankina Bastiljissa koskisi minua toisissa aikeissa kuin peittääkseen minut syleilyihinsä tai kantaakseen minut riemukulussa. Entiset kärsimykseni ovat antaneet minulle voiman tunkeutua kaupunginportista sisään ja ovat hankkineet meille tietoja Charlesista ja tuoneet meidät tänne. Tiesin että näin kävisi, tiesin että saattaisin auttaa Charlesia kaikista vaaroista ja sen sanoin Lucylle. – Mitä rehakkaa tämä on?" Hän pani taas kätensä ikkunanhakaselle.

"Älkää katsoko ulos", huusi herra Lorry aivan epätoivoissaan. "Ei, Lucy, rakkaani, älkää te myöskään!" Hän pani kätensä hänen vyötäisilleen ja piteli häntä. "Älkää niin säikähtykö, kultaseni. Vannon pyhästi etten tiennyt Charlesin joutuneen onnettomuuteen, ei minulla ollut edes aavistusta että hän oli tässä onnettomassa kaupungissa. Missä vankilassa hän istuu?"

"La Forcessa."

"La Forcessa! Lucy, lapseni jos te koskaan elämässänne olette ollut uljas ja rohkea – ja te olette aina ollut kumpaakin – niin tyyntykää ja tehkää juuri niinkuin minä pyydän, sillä siitä riippuu enemmän kuin voitte ajatella tai minä voin sanoa. Te ette saata toimittaa mitään tänä iltana, te ehkä ette pääsekkään täältä. Sanon tämän siksi että nyt tulen Charlesin vuoksi pyytämään teiltä jotain hyvin vaikeata. Teidän täytyy paikalla olla tottelevainen, tyyni ja hiljainen. Teidän täytyy sallia minun viedä teidät tänne takimmaiseen huoneeseen. Teidän täytyy jättää minut ja isänne yksin pariksi minuutiksi ja niin totta kuin elämää ja kuolemaa on maailmassa, ette saa vitkastella."

"Minä tottelen. Näen kasvoistanne etten voi toisin tehdä. Tiedänhän minä, että olette uskollinen."

Vanhus suuteli häntä, ja vei hänet kiireesti omaan huoneeseensa ja väänsi oven lukkoon. Sitten kiiruhti hän takasin tohtorin luo, aukasi ikkunan ja osittain säleuutimet ja laskien kätensä tohtorin käsivarrelle katseli hänen kanssaan ulos pihalle.

Hän näki pihalla joukkokunnan miehiä ja naisia, ei kumminkaan pihan täydeltä, kenties neljäkymmentä tai viisikymmentä. Taloa vartioiva miehistö oli päästänyt heidät pihalle portista ja he olivat rynnänneet työhön tahkokivelle. Se oli nähtävästi siinä heidän tarpeekseen, paikka kun oli sopiva ja syrjäinen.

Mutta mikä hirvittävä työ, mitkä hirvittävät työntekijät!

Tahkokivessä oli kaksi kampea ja sitä väänsi hurjasti kaksi miestä, joiden kasvot, hiusten liehuessa työn ponnistuksista, olivat julmemmat ja kammottavammat kuin verenhimoisimman villi-ihmisen raakamaisimmassa muodossaan. He olivat varustaneet itseään tekosilmäkulmilla ja tekoviiksillä ja heidän iljettävät kasvonsa olivat veressä ja hiessä, vääntyneet karjunnasta sekä eläimellisestä kiihkosta ja unettomuudesta. Näitten raakalaisten vääntäessä vääntämistään tupsahtivat heidän takkuiset hapsensa milloin silmille, milloin niskaan. Jotkut naisista kohottivat viinipulloja heidän suulleen heidän juotavakseen, ja koko ilman heidän ympärillään näytti tihkuva veri, läikkyvä viini ja kivestä purskuvat säkenöivät kipunat muodostavan hyytyneeksi vereksi ja tuleksi. Silmä ei saattanut keksiä tässä joukossa ainoatakaan olentoa, jossa ei veritahroja olisi näkynyt. Alastomina vyötäisiin asti, koko ruumis verellä räiskytettynä, tuuppivat miehet toisiaan päästäkseen lähelle tahkoa; miehiä kaikennäköisissä verisissä risoissa, miehiä pirullisesti koristettuina pitsi-, silkki- ja nauhasaaliilla ja nämät kaikki naiskorut veressä. Kirveet, veitset, painetit, miekat, kaikki teroitettava oli verestä punanen. Jotkut rikki hakatuista miekoista olivat sidotut kantajiensa ranteisiin liinarievuilla tai vaatteenpalasilla, jos jonkinlaisilla siteillä, mutta kaikki oli saman tumman värin tahraama. Ja kun näitten aseitten mielettömät kantajat riuhtasivat ne pois säkenöivistä kipunoista ja törmäsivät ulos kaduille, hohti sama punanen väri heidän hurjissa silmissään – silmissä, joita jokainen katsoja, joka ei vielä ollut raaistunut, olisi tahtonut kivetyttää hyvästi tähdätyllä pyssyllä vaikkapa olisi kaksikymmentä vuotta elämästään menettänyt.

Kaikki tämä oli hetken työtä. Se oli kuin hukkuvan miehen, tai kuin jonkun muun suuressa vaarassa olevan ihmisolennon näkö. He vetäytyivät takasin ikkunasta ja tohtori silmäili kysyvästi ystävänsä tuhkanharmaisiin kasvoihin.

"He aikovat murhata vankeja", kuiskasi herra Lorry, ja katseli säikähtyneenä lukittua ovea. "Jos niin on kun sanotte, jos teillä tosiaankin on se voima, jonka luulette itsellänne olevan – jonka minäkin luulen teillä olevan – niin ilmottakaa itsenne näille piruille, ja antakaa heidän viedä teidät la Forceen. Ehkäpä se jo on liian myöhäistä, sitä en tiedä, mutta älkää viivytelkö minuuttiakaan enää."

Tohtori Manette puristi hänen kättään, kiiruhti avopäin huoneesta ja oli jo alhaalla pihalla herra Lorryn jälleen astuessa ikkunan luo.

Hänen lainehtiva, valkonen tukkansa, hänen omituiset kasvonsa, ja se suuri itseluottamus jolla hän pyyhkäsi aseet syrjään kuin veden, voitti heti kaikkein tahkovien sydämet. Kotvasen aikaa oli äänettömyyttä, sitten tungosta ja hälinää ja hänen kuultiin puhuvan jotakin, mistä ei voitu saada selvää. Ja sitten herra Lorry näki hänet kaikkein ympäröimänä ja keskellä kahdenkymmenen miehen ryhmää, jotka astuivat olatusten kantaen hänet ulos huutojen kaikuessa: – "Eläköön Bastiljin vanki! Apua Bastiljin vangin sukulaiselle la Forcessa! Tilaa Bastiljin vangille! Pelastakaa vanki Evrémonde la Forcessa!" ja tuhat samantapaista huutoa.

Herra Lorry sulki säleuutimet taas sykkivällä sydämellä, sulki ikkunan ja veti uutimet eteen, kiirehti Lucyn luo ja kertoi hänelle, että kansa kannatti hänen isäänsä ja että hän oli mennyt hakemaan hänen miestään. Hän tapasi hänen lapsensa ja neiti Prossin siellä, mutta hänen mieleensä ei juolahtanut ihmetellä heidän sielläoloaan, ennenkuin vasta jälestäpäin, istuessaan heitä katselemassa yön hiljaisuudessa.

Lucy oli vaipunut horroksiin laattialle hänen jalkainsa juureen, pitäen hänen kättään omassaan. Neiti Pross oli asettanut lapsen herra Lorryn vuoteelle ja hänen päänsä oli vähitellen vaipunut tyynylle kauniin suosikkinsa viereen. Oi, sitä pitkää, pitkää yötä, vaimoraukan tuskaisena valittaessa! Oi, sitä pitkää, pitkää yötä, kun isä ei palannut, eikä mitään viestiä kuulunut.

Kaksi kertaa kuului ison portin kello soivan pimeydessä ja kansaa tulvasi taas sisään, ja tahkokivi pyöri ja säkenöi.

"Mitä se on?" huusi Lucy peljästyneenä.

"Hiljaa! Sotilaat tahkovat miekkojaan täällä", sanoi herra Lorry. "Tämä talo on nyt kansallisomaisuutta ja käytetään asehuoneena, lemmittyni."

Vielä kaksi kertaa, mutta viimeisellä kerralla kävi työ heikosti ja epätasaisesti. Vähän aikaa sen jälkeen alkoi päivä koittaa, ja herra Lorry vapautui lempeästi hänen kädestään ja katsoi varovaisesti ulos jälleen. Eräs mies, joka oli niin veren tahraama, että olisi saattanut olla pahoin haavoitettu sotamies, joka tuli tietoihinsa taistelutantereella, nousi maasta tahkokiven vierestä ja katseli ympärilleen tylsällä silmäyksellä. Pian tämä uupunut murhaaja keksi hämärässä valossa Monseigneurin ajopelit. Hän horjui komeitten vaunujen luo, kömpi sisään ovesta, ja sulkeutui sinne lepäämään sen upeilla tyynyillä.

Suuri tahkokivi maa oli pyörinyt ympäri, herra Lorryn jälleen katsellessa ulos, ja päivä paistoi punasena pihalle. Mutta pienempi tahkokivi seisoi siinä tyynessä aamuilmassa yksin, ja siinä näkyi punaa, joka ei ollut auringosta lähtenyttä, ja jota ei aurinko koskaan ollut pois paahtava.

KOLMAS LUKU

Varjo.

Pankkiajan alkaessa alkoi herra Lorrylle, tunnollisena asiamiehenä selvitä ettei hänellä ollut oikeutta saattaa Tellsonin pankkia vaaranalaiseksi, suojelemalla vangitun emigrantin vaimoa pankin katon alla. Oman omaisuutensa, turvallisuutensa ja elämänsä olisi hän uskaltanut Lucyn ja hänen lapsensa puolesta hetkeäkään epäilemättä, mutta nämät hänen vastattavikseen uskotut kalliit tavarat eivät olleet hänen omiansa, ja tämän suhteen oli hän ankara asiamies.

Alussa kääntyivät hänen ajatuksensa Defargeen, ja hän ajatteli ottaa selkoa viinituvasta ja neuvotella sen omistajan kanssa varmimmasta turvapaikasta tässä kaupungin hämmennystilassa. Mutta seuraavassa tuokiossa hylkäsi hän tämän suunnitelman, asuihan Defarge raivokkaammassa kaupunginosassa, hän oli epäilemättä vaikutusvaltainen henkilö siellä ja otti tuntuvasti osaa sen vaarallisiin tehtäviin.

Päivällisaika tuli mutta tohtori ei palannut ja kun pieninkin viivytys oli pankille vaaraksi, neuvotteli herra Lorry Lucyn kanssa. Lucy sanoi että hänen isänsä oli aikonut vuokrata huoneiston lyhyeksi ajaksi tässä kortteerissa lähellä pankkia. Koska tätä vastaan ei ollut mitään muistuttamista ja koska herra Lorry arvasi että, jos kohta Charlesin hyvin kävisikin ja hän vapautettaisiin, ei hän kumminkaan saattaisi toivoa päästä kaupungista lähtemään, meni herra Lorry kaupungille etsimään sellaista asuntoa, ja löysikin sopivan kaukaisella syrjäkadulla, missä korkeitten synkkien talojen suljetut ikkunat kertoivat hyljätyistä kodeista.

Tähän huoneistoon hän heti muutti Lucyn lapsineen ynnä neiti Prossin, lohduttaen heitä niin hyvin kuin taisi, antoipa heille enemmänkin lohdutusta kuin mitä itsellään oli. Hän jätti Jerryn heidän luokseen. Kelpasihan hän ainakin sulkemaan tietä ovessa ja hänen päänsä kärsi melkoisen monta naputusta. Sitten herra Lorry palasi omiin toimiinsa. Levottomana ja allapäin ryhtyi hän niihin ja hitaasti ja raskaasti kului hänen päivänsä.

Se kului kumminkin loppuun kuluttaen hänenkin kunnes pankki suljettiin. Hän oli jälleen yksin huoneessaan kuten edellisenä iltana, miettien mitä nyt olisi tehtävä, kun hän kuuli askelia portailla. Kotvasen kuluttua seisoi hänen edessään mies, joka terävästi häntä katsellen, mainitsi häntä nimeltä.

"Palvelijanne", sanoi herra Lorry. "Tunnetteko minut."

Hän oli vankka, tummakiharainen mies, neljänkymmenen ja viidenkymmenen välillä. Vastaamatta toisti hän samalla äänellä:

"Tunnetteko minut?"

"Olen jossain teidät nähnyt."

"Ehkäpä viinituvassani."

Kiihkeänä ja liikutettuna sanoi herra Lorry:

"Te tulette tohtori Manetten luota?"

"Niin, tulen tohtori Manetten luota."

"Ja mitä hän sanoo? Mitä hän lähettää minulle?"

Defarge pisti hänen levottomaan käteensä kirjelipun. Siihen oli kirjoitettu tohtorin käsialalla:

/#

"Charles on pelastettu, mutta en saata vielä huoletta jättää tätä paikkaa. Olen saanut aikaan sen verran että tämä sanantuoja saa jättää lyhyen kirjeen Charlesilta hänen vaimolleen. Antakaa hänen tavata Charlesin vaimoa."

#/

Se oli kirjoitettu la Forcessa tunti takaperin.

"Tahdotteko seurata minua hänen vaimonsa asuntoon", sanoi herra Lorry ilosena ja keventyneellä mielellä luettuaan tämän kirjeen ääneen.

"Tahdon", vastasi Defarge.

Tuskin huomaten miten omituisen umpimielisesti ja koneellisesti Defarge puhui, pani herra Lorry hatun päähänsä ja he menivät alas pihalle. Siellä tapasivat he kaksi naista, joista toinen kutoi.

"Arvattavasti Rouva Defarge", sanoi herra Lorry, joka muisti hänet melkein samassa asennossa erotessaan hänestä noin seitsemäntoista vuotta takaperin.

"Niin on", vastasi hänen miehensä.

"Seuraako rouva meitä?" kysyi herra Lorry, nähdessään, että hän lähti liikkeelle heidän kanssaan.

"Seuraa, että hän tuntisi kasvot ja henkilöt. Se on heidän omaksi turvallisuudekseen."

Herra Lorry, jota Defargen käytös alkoi hämmästyttää, katseli epäillen häntä ja kävi edeltä. Molemmat naiset seurasivat, toinen oli Kosto.

He kulkivat niin pian kuin pääsivät katuja ja nousivat ylös portaita uuteen asuntoon. Jerry aukaisi heille oven ja he tapasivat Lucyn yksin itkemässä. Hän joutui haltioihinsa niistä uutisista, joita herra Lorry kertoi hänen miehestään, ja tarttui käteen joka jätti hänen kirjeensä – aavistamatta mitä se oli harjoittanut hänen miehensä läheisyydessä sinä yönä ja mitä se ehkä olisi hänellekin tehnyt ellei sattumus olisi tullut väliin.

/#

"Rakkahin. – Rohkeutta. Olen hyvissä voimissa ja isälläsi on vaikutusvaltaa ympäristööni. Sinä et voi vastata tähän. Suutele lastamme puolestani."

#/

Siinä koko kirjeen sisällys. Se sisälsi kuitenkin niin paljon hänelle, joka sen vastaanotti, että hän kääntyi Defargen luota hänen vaimonsa puoleen ja suuteli kutovaa kättä. Se oli tulinen, hellä, kiitollinen, naisellinen teko, mutta käsi ei siihen vastannut, se vaipui alas kylmänä ja raskaana, ja tarttui jälleen kutimeensa.

Tässä kosketuksessa oli jotain, joka vaikutti jäähdyttävästi Lucyyn. Hän pysähtyi käsi pystyssä juuri kun hän oli pistämäisillään kirjelipun poveensa ja katseli kauhistuneena rouva Defargea. Tämä vastasi Lucyn kohotettuihin silmäkulmiin ja rypistettyyn otsaan kylmällä, väliäpitämättömällä katseella.

"Lemmittyni", sanoi herra Lorry selvitellen, "kadulla tapahtuu usein meteleitä ja vaikka ei olekkaan luultavaa että saatte niistä ikävyyksiä, haluaa rouva Defarge nähdä niitä henkilöitä joita hänellä on valta suojella sellaisissa tapauksissa, tunteakseen heidät – ja voidakseen todistaa keitä he ovat. Luulen", sanoi herra Lorry, joka rauhoittavista sanoistaan huolimatta oli epävakaa, sillä näiden kolmen jäykkä käytös teki häneen yhä vahvemman vaikutuksen, "että esitän asian oikeassa valossa, kansalainen Defarge?"

Defarge silmäili synkästi vaimoaan, eikä antanut muuta vastausta kuin murisevan äänähdyksen, joka merkitsi myöntymistä.

"Lienee parasta, Lucy", sanoi herra Lorry, joka lepyttääkseen heitä teki kaikki voitavansa ääneen ja käytökseen nähden, "että tuotte tänne lapsikullan ja hyvän neiti Prossin. Meidän kunnon neiti Prossimme, Defarge, on englantilainen rouvasihminen, eikä taida ranskaa."

Kysymyksessä oleva rouvasihminen, jonka pinttynyttä vakuutusta, että hän oli parempi kuin mikä ulkomaalainen tahansa ei edes hätä eikä vaarakaan voinut järkyttää, ilmaantui käsivarret ristissä ja sanoi Kostolle, johonka hänen silmänsä ensin kiintyivät englannin kielellä: "Senkin julkea ihminen, kuinka jaksatte!" Myöskin rouva Defargelle omisti hän brittiläisen yskän, muttei kumpanenkaan hänestä paljon piitannut.

"Onko tämä hänen lapsensa?" sanoi rouva Defarge, keskeyttäen työtään ensi kerran, ja osottaen pikku Lucyä sukkapuikollaan kuin olisi se ollut kohtalon sormi.

"On, rouvani", vastasi herra Lorry, "tämä on vankiraukkamme lemmikki ja ainoa lapsi."

Varjo, joka seurasi rouva Defargea ja hänen seuraansa, tuntui niin uhkaavana ja pimeänä lankeavan lapsen yli että äiti vaistomaisesti polvistui hänen viereensä laattialle ja painoi hänet rintaansa vasten.

"Jo piisaa, mieheni", sanoi rouva Defarge. "Olen nähnyt heidät.

Menkäämme."

Mutta tässä hillityssä puhetavassa oli siksi paljon uhkaa – ei selvästi esiintyvää vaan hämärää ja pidätettyä – että se teki Lucyn levottomaksi, hän laski rukoillen kätensä rouva Defargen hameelle ja sanoi:

"Tahdottehan olla hyvä miesraukkaani kohtaan. Ettehän saata hänelle vahinkoa? Autattehan minua häntä tapaamaan jos voitte?"

"Teidän miehenne ei nyt kuulu minuun", vastasi rouva Defarge, katsellen häneen järkähtämättömällä tyyneydellä. "Teidän isänne tyttären vuoksi minä tulin tänne."

"Olkaa sitten minun tähteni laupias miestäni kohtaan! Lapseni tähden! Hän ristii kätensä ja pyytää teidän olemaan laupias! Me pelkäämme enemmän teitä kuin noita toisia."

Rouva Defarge ymmärsi tämän kohteliaisuudeksi ja katsoi mieheensä. Defarge, joka levottomasti oli pureskellut peukalonsa kynttä häneen katsellen, kävi ankaramman näköiseksi.

"Mitä miehenne sanoo tuossa pienessä kirjeessä?" kysyi rouva Defarge, tuikeasti hymyillen. "Vaikutusvaltaa? Hän puhuu jotain vaikutusvallasta?"

"Että isälläni on suuri vaikutusvalta ympäristöönsä", sanoi Lucy kiireesti, ottaen paperin povestaan mutta hänen levottomat silmänsä kiintyivät kysyjään, eikä kirjeeseen.

"Silloin se varmaankin hänet vapauttaa!" sanoi rouva Defarge. "Ja vapauttakoon vaan."

"Vaimona ja äitinä", puhkesi Lucy hartaasti sanomaan, "vannotan minä teitä säälimään minua, ja rukoilen ettette käyttäisi valtaanne viatonta miestäni vastaan vaan hänen hyväkseen. Oi sisar, ajatelkaa minua. Vaimona ja äitinä minä rukoilen!"

Rouva Defarge silmäili rukoilevaa yhtä kylmästi kuin taannoin ja sanoi kääntyen ystävänsä Koston puoleen:

"Onko niihin vaimoihin ja äiteihin, joita me olemme tottuneet näkemään, ollessamme tämän lapsen iässä ja nuoremmatkin, pantu mitään huomiota? Emmekö kylläksi usein ole nähneet heidän miehiään ja isiään heitettävän vankilaan ja erotettavan heistä. Koko ikämme olemme nähneet sisariemme kärsivän, heidän ja lapsiensa, köyhyyttä, alastomuutta, nälkää, janoa, sairautta, kurjuutta, sortoa ja kaikennäköistä kurjuutta?"

"Emme ole muuta nähneet", vastasi Kosto.

"Olemme kärsineet sitä kauvan", sanoi rouva Defarge kääntäen silmänsä jälleen Lucyn puoleen. "Tuomitkaa itse, onko luultavaa, että yhden vaimon ja äidin levottomuus vaikuttaa meihin paljon nyt?"

Hän ryhtyi kutimeensa ja meni ulos. Kosto seurasi häntä. Defarge meni viimeiseksi, sulkien oven.

"Rohkeutta, rakas Lucy", sanoi herra Lorry, nostaen hänet pystyyn.

"Rohkeutta, rohkeutta! Tähän asti on kaikki käynyt meille hyvin —

paljon, paljon paremmin kuin viime aikoina monelle ihmisparalle.

Piristykää ja olkaa kiitollinen."

"En tahdo olla kiittämätön, mutta tämä kamala nainen tuntuu heittävän varjon yli kaikkien toiveitten."

"Kas niin, kas niin!" sanoi herra Lorry, "mikä alakuloisuus nyt on hiipinyt pieneen uljaaseen sydämeenne? Varjo! Mutta sillä ei ole ruumista, Lucy."

Mutta Defargen pariskunnan varjo pimensi häntä kaikesta huolimatta, ja hänen sielunsa sisimmässä se häntä suuresti vaivasi.