Kitabı oku: «Kaksi kaupunkia», sayfa 23

NELJÄS LUKU

Tyven myrskyssä.

Tohtori Manette ei palannut ennenkuin neljännen päivän aamuna. Tämän kamalan ajan tapahtumia salattiin niin paljon kuin mahdollista Lucyltä. Vasta monta aikaa jälestäpäin kun hän oli kaukana Ranskasta, sai hän tietää että tuhat yksisataa turvatonta vankia kumpaakin sukupuolta ja kaikenikäisiä oli joutunut roistoväen uhriksi, että neljä päivää ja neljä yötä oli tämän ilkityön pimentämää ja että ilma hänen ympärillään oli verilöylyn saastuttamaa. Hän tiesi vain, että hyökkäys oli tehty vankiloita vastaan, että kaikki valtiolliset vangit olivat olleet vaarassa ja että kansanjoukko oli laahannut muutamia ulos ja murhannut ne.

Herra Lorrylle tohtori kertoi vaitiolon lupauksella, että kansanjoukko oli kulettanut hänet la Forcen vankilaan läpi veristen näytelmäin. Että hän vankilassa oli tavannut itsensävalinneen tuomioistuimen, jonka eteen vangit yksitellen tuotiin ja joka ne nopeasti määräsi joko telotettaviksi, vapaiksi tai (joskus) vietäviksi takasin koppiin. Että hän vietiin tämän tuomioistuimen eteen, ja ilmotti sille nimensä ja ammattinsa ja sanoi istuneensa kahdeksantoista vuotta vangittuna Bastiljissa tutkinnotta ja tuomiotta, että yksi tuomioistuimen jäsenistä oli noussut vahvistamaan hänen puheensa todeksi ja että se oli Defarge.

Että hän sen jälkeen oli pöydällä olevista luetteloista saanut varmuutta siitä, että hänen vävynsä oli elävien vankien joukossa ja että hän oli pyytänyt kiihkeästi tuomioistuimelta – jonka jäsenet olivat toiset nukuksissa, toiset valveilla, toiset murhattujen veressä, toiset puhtaita, toiset selviä, toiset ei – hänen elämätään ja vapauttaan. Että ensimmäisten innostuneitten riemuhuutojen aikana, joilla häntä tervehdittiin kumotun hallituksen etevänä uhrina, suostuttiin kutsumaan Charles Darnay laittoman tuomioistuimen eteen kuulusteltavaksi. Että hän oli jo melkein saamaisillaan vapauden, kun hänelle edullinen mieliala sai odottamattoman käänteen (tohtorille käsittämättömästä syystä) joka antoi aihetta salaiseen neuvotteluun. Että puheenjohtaja sitten oli ilmottanut tohtori Manettelle että vangin yhä oli jääminen vankeuteen mutta että tohtorin tähden häntä suojellaan kaikelta väkivallalta. Että vanki heti sen jälkeen annetun merkin jälkeen vietiin takasin vankilan sisimpään, mutta että tohtori silloin niin hartaasti pyysi saada jäädä sinne tullakseen vakuutetuksi ettei hänen vävyään ilkeydestä tai erehdyksestä jätettäisi kansanjoukoille, joiden murhanhaluinen rääkynä portin ulkopuolella usein oli hämmentänyt neuvotteluja, että tähän oli myönnytty ja hän oli jäänyt tähän verisaunaan kunnes vaara oli ohi.

Näkyjä, joita hänen oli täytynyt siellä nähdä, ottamatta lukuun lyhyitä ruoka- ja lepoaikoja, ei hänen käynyt kertominen. Pelastuneitten vankien hurja ilo oli häntä tuskin enemmän hämmästyttänyt kuin mieletön julmuus niitä kohtaan, joita raastettiin kappaleiksi. Siellä oli muuan vanki, sanoi hän, joka oli vapautettu ja tuotu ulos kadulle, vaan jonka yksi noista hurjastelijoista erehdyksestä oli keihäällä lävistänyt, juuri kun hän tuli ulos. Tohtori oli pyynnöstä mennyt samasta portista hänen luokseen sitoakseen hänen haavansa, ja tavannut hänet erään samaritaaniseurueen hoidossa, joka istui omien uhriensa ruumiitten päällä.

Kokonaan ilman johdonmukaisuutta, mikä oli yhtä kuulumatonta kuin kaikki tämän yön kauhistuttavat näyt, olivat he auttaneet lääkäriä ja hoitaneet haavoitettua mitä hellimmällä huolella – tehneet paarit hänelle ja kantaneet hänet varovasti pois sieltä – sitten taas ottaneet aseensa ja törmänneet niin kamaliin veritöihin, että tohtori oli peittänyt silmänsä käsillään ja pyörtynyt.

Tätä kuunnellessaan ja katsellessaan jo seitsemälläkymmenellä olevaa ystävätään heräsi herra Lorryssa pelko siitä, että nuo kauheat kokemukset herättäisivät uuteen eloon tuon vanhan vaaran. Mutta hän ei ollut koskaan nähnyt ystäväänsä sen kaltaisena kuin hän nyt oli, hän ei ollut koskaan tiennyt, että hänessä löytyi sitä lujuutta, jota hän nyt osotti. Ensi kertaa tunsi tohtori nyt, että hänen kärsimyksensä olivat antaneet hänelle voimaa ja valtaa. Ensi kertaa tunsi hän, että hän tässä hivuttavassa tulessa vähitellen oli takonut sen raudan, joka saattoi murtaa vankilan oven hänen vävylleen ja vapauttaa hänet. "Kaikki tähtäsi hyvään loppuun, ystäväni, se ei ollut yksinomaan hävitystä ja turmiota. Niinkuin rakastettu lapseni auttoi minua löytämään itseni jälleen, olen minä nyt auttava häntä saamaan takasin kalleimman osan itsestään, Jumalan avulla olen minä sen tekevä!" Niin puhui tohtori Manette. Ja kun Jarvis Lorry näki nuo hehkuvat silmät, päättäväiset kasvot, rauhallisen, voimakkaan katseen ja ryhdin sillä miehellä, jonka elämä oli hänestä monta vuotta tuntunut seisovan hiljaa kuin kello, ja sitten taas pantu käymään uudella voimalla, silloin uskoi hän häneen. Suuremmatkin vaikeudet kuin mitä tohtorilla nyt oli voitettavina, olisivat väistyneet hänen sitkeän tarmonsa tieltä. Pysyen lääkärin ammatissa, jonka tehtävä koski kaikkia ihmisluokkia, vankeja ja vapaita, rikkaita ja köyhiä, pahoja sekä hyviä, käytti hän mieskohtaista vaikutustaan niin viisaasti, että hän pian tuli ylilääkäriksi kolmeen vankilaan, niitten joukossa La Forceen. Hän saattoi nyt vakuuttaa Lucylle, ettei hänen miehensä enää ollut teljetty yksinäisyyteen, vaan että hän sai yhtyä muitten vankien seuraan; hän näki hänen miestään joka viikko ja toi helliä terveisiä hänelle hänen miehensä omilta huulilta; joskus lähetti Darnay Lucylle kirjeen, (ei kuitenkaan koskaan tohtorin välityksellä) mutta Lucy ei saanut kirjoittaa hänelle, sillä niihin moniin järjettömiin epäluuloihin, jotka koskivat salaliittoja vankiloissa, kuului myös se järjettömin, niihin emigrantteihin kohdistuva epäluulo, joitten tiedettiin saavuttaneen ystäviä ja pysyviä suhteita ulkomailla.

Tämä tohtorin uusi elämä oli epäilemättä huolia tuottava, mutta teräväjärkinen herra Lorry näki, että siitä kasvoi pystyssä pitävää ylpeyttä. Tässä ylpeydessä ei ollut mitään rumaa, se oli luonnollinen ja arvokas, mutta hän tarkkasi sitä erityisenä omituisuutena. Tohtori tiesi, että hänen tyttärensä ja ystävänsä tähän asti aina olivat yhdistäneet hänen vankila-aikansa kärsimyksiin, kieltäymyksiin ja heikkouteen. Nyt, kun tämä oli muuttunut ja hän itse oli näitten vanhojen koettelemusten kautta näyttänyt saavuttaneen voimia, joista he molemmat toivoivat Charlesin lopullista pelastusta ja vapautusta, innostui hän niin tästä muutoksesta, että asettui johtavaksi henkilöksi ja vaati että he heikompina luottaisivat ja turvaisivat häneen, vahvempaan. Entinen suhde Lucyn ja hänen välillään oli muuttunut, niinkuin vain hartain kiitollisuus ja hellyys taisi sen muuttaa, sillä tohtorin ylpeys oli vain siinä että hän tiesi palvelevansa Lucyä, joka oli niin paljon tehnyt hänen puolestaan. "Omituista nähdä", mietti tuo rakastettava ja ovela herra Lorry, "mutta perin luonnollista ja oikein, ota sinä vaan johto, rakas ystäväni ja pidä se, se ei saattaisi olla paremmissa käsissä."

Mutta vaikka tohtori yhä koetti eikä koskaan herennyt koettamasta hankkia Charles Darnaylle vapautta tai ainakin pääsyä tuomioistuimen eteen, oli ajan virta hänelle liian vuolas ja vahva. Uusi ajanlasku alkoi, kuningas tutkittiin, tuomittiin ja mestattiin; vapauden, yhdenvertaisuuden, veljeyden tai kuoleman tasavalta julisti voittavansa tai kuolevansa, vaikkakin koko aseellinen maailma nousisi sitä vastaan; musta lippu liehui yötä päivää Notre-Damen suurissa torneissa. Kolmesataa tuhatta miestä, joita kehotettiin nousemaan maan tyranneja vastaan, nousi kaikilta eri haaroilta Ranskassa, ikäänkuin olisi lohikäärmeen hampaita täysin kourin kylvetty ja ikäänkuin ne olisivat kantaneet yhtä runsasta satoa kukkuloilla ja tasangoilla, kallioilla, somerikossa ja mullassa, etelän kirkkaan taivaan alla ja sumeassa pohjolassa, kedoilla ja metsissä, viinitarhoissa ja öljypuunmetsiköissä, ruohokentillä ja sänkipelloilla, leveitten virtojen hedelmällisillä rannoilla ja merenrannikon hiekassa. Mitä olisivat yksityisen ihmisen huolet ja ponnistukset mahtaneet vedenpaisumista vastaan vapauden ensimmäisenä vuonna – vedenpaisumista, joka kohosi alhaalta päin, eikä kohissut ylhäältä, ja jonka aikana taivaan ikkunat olivat kiinni eivätkä auki.

Siinä ei ollut pysähdystä, ei sääliä, ei rauhaa, ei minkään armeliaan levon väliaikaa, ei ajanlaskua. Vaikka päivät ja yöt kiersivät yhtä säännöllisesti kuin ajan nuoruudessa, jolloin ehtoosta ja aamusta tuli ensimmäinen päivä, ei mitään muuta ajanlaskua löytynyt. Raivoavassa kuumeessaan ei kansa kyennyt siitä enää lukua pitämään. Väliin keskeytti pyöveli luonnottoman hiljaisuuden mihin koko kaupunki oli vajonnut, näyttämällä väkijoukolle kuninkaan pään – väliin, miltei samassa henkäyksessä, hänen ihanan puolisonsa pään, joka kahdeksan pitkää kuukautta vankeutta ja kurjuutta kärsittyään, oli harmaantunut.

Mutta ristiriitaisuuden lain mukaan, joka vallitsee kaikissa tänlaatuisissa tapauksissa, oli aika kumminkin pitkä, kiitäessään eteenpäin niin joutuisasti. Yksi vallankumoustuomioistuin pääkaupungissa ja neljäkymmentä tai viisikymmentätuhatta vallankumouskomiteaa koko maassa; epäluulonalaisia koskeva laki, joka poisti kaiken turvallisuuden vapauteen ja henkeen nähden, luovuttaen hyviä ja viattomia ihmisiä huonojen ja rikoksellisten mielivallalle; vankilat täpösten täynnä ihmisiä, jotka eivät olleet mitään pahaa tehneet, eivätkä päässeet kuulusteltaviksi; kaikki tämä näytti jo olevan pysyväistä ja tavalliseen järjestykseen kuuluvaa ja tuntui jo ikivanhalta tavalta vaikkei ollut montakaan viikkoa vanha. Ennen kaikkea, tuli muuan kamala olento niin tutuksi, kuin olisi se maailman luomisesta alkaen ollut siinä kaikkein silmäiltävänä – terävähampainen nainen, jonka nimenä oli guillotiini.

Se oli yleisenä leikinlaskun esineenä. Se oli paras keino päänkivistykselle, se esti varmasti hiuksien harmaantumista, se antoi hipiälle erityisen hienouden, se oli tarkka kansallinen partaveitsi. Guillotiini oli ihmiskunnan uudestasyntymisen vertauskuva. Se asetti ristin varjoon. Sen kuvia kannettiin rinnoilla, joista ristit riistettiin pois ja moni joka kielsi ristin, kumarsi syvään sille ja uskoi sen voimaan.

Se katkasi niin monta päätä, että se ynnä sen tahraama maa, olivat ruosteen punasia. Se irrotettiin palasiksi kuin nuoren pirun leikkikalu ja pantiin taas kokoon kun niin tarvittiin. Se saattoi kaunopuheiset vaikenemaan, musersi mahtavan, pyyhki pois kauniin ja hyvän maan pinnalta. Yhtenä ainoana aamuna kaappasi se pään kahdeltakolmatta ystävältä, jotka nauttivat suurta yleistä kunnioitusta, yhdeltäkolmatta elossa olevalta ja yhdeltä kuolleelta yhtä monessa minuutissa. Sitä hoitava ylipyöveli oli perinyt nimensä vanhan testamentin vahvalta Simsonilta, mutta tällä aseella varustettuna oli hän kaimaansa väkevämpi ja sokeampi ja nosti joka päivä Jumalan oman temppelin portit sijoiltaan.

Näitten kauhujen ja niihin kuuluvain sikiöitten keskellä kulki tohtori pää pystyssä, luottaen voimaansa ja varovaisesti pysytellen päämaalissaan, epäilemättä milloinkaan ettei hän viimein pelastaisi Lucyn miestä. Mutta ajan virta kiisi eteenpäin vahvana ja syvänä ja kuletti ajan mukanaan hurjaa vauhtia, Charles oli istunut vankeudessa vuoden ja kolme kuukautta, tohtorin yhä näin kulkiessa kestävänä ja luottavaisena. Niin julmaksi ja mielettömäksi oli vallankumous kehittynyt tämän joulukuun aikana, että virroissa etelä-Ranskassa vilisi ihmisten ruumiita, joita oli yöllä väkisin upotettu ja että vankeja ammuttiin joukottain eteläisen talviauringon paistaessa. Mutta vielä kulki tohtori kauhun valtakunnassa pää pystyssä. Ei kukaan ollut siihen aikaan paremmin tunnettu Pariisissa kuin hän, ei kukaan ollut omituisemmassa asemassa kuin hän. Hiljaisena, ihmisystävällisenä, tuiki tarpeellisena sairaaloissa ja vankiloissa, harjottaen taitoaan sekä murhaajain että uhrien kesken eli hän omaa elämäänsä. Bastiljin entisenä monivuotisena vankina ja omituisen ulkomuotonsa vuoksi erosi hän kaikista toisista miehistä. Häntä epäiltiin yhtä vähän kuin jos hän tosiaankin olisi palautettu elämään kahdeksantoista vuotta sitten tai kuin olisi hän henki, joka liikkui kuolevaisten keskessä.

VIIDES LUKU

Puunsahaaja.

Vuosi ja kolme kuukautta. Koko tämän ajan kuluessa ei Lucy koskaan hetkeäkään ollut varma siitä, ettei guillotiini seuraavana aamuna katkaisisi kaulaa hänen mieheltään. Joka päivä rämisi nyt kuolemaantuomituilla lastattuja vankirattaita raskaasti pitkin kivisiä katuja. Suloiset tytöt, ihanat naiset, mustatukkaiset, ruskeatukkaiset ja harmaapäiset, nuorukaiset, vankat miehet ja vanhukset, jalosukuiset ja alhaiset, kaikki olivat he punasta viiniä guillotiinille, kaikki vietiin saastaisten vankilain pimeistä kellareista päivänvaloon ja kuletettiin hänen luokseen katuja pitkin sammuttamaan hänen näännyttävää janoaan. Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys tai kuolema, viimemainittu helpoin antaa, oi guillotiini!

Jos hänen odottamaton onnettomuutensa ja ajan pyörä olisivat lamauttaneet tohtorin tyttären niin, että hän tylsässä epätoivossa olisi odottanut asian päättymistä, olisi hänen käynyt kuten niin monen muun. Mutta siitä hetkestä alkaen jolloin hän oli painanut nuorelle povelleen tuon valkosen pään Saint-Antoinen ullakkokamarissa, oli hän ollut uskollinen velvollisuuksilleen. Hän oli vieläkin uskollisempi koettelemusten aikana, kuten kaikki hiljaisesti uskolliset ja hyvät aina ovat.

Heti heidän muutettuaan uuteen asuntoonsa ja isän oikein perehdyttyä uusiin toimiinsa järjesti hän pienen talouden yhtä sievästi kuin jos hänen miehensä olisi ollut kotosalla. Kaikella oli määrätty paikkansa ja aikansa. Pikku Lucyä opetti hän yhtä säännöllisesti kuin olisivat kaikki olleet yhdessä englantilaisessa kodissaan. Pikku temput, joilla hän houkutteli itseään uskomaan, että he pian pääsisivät yhtymään – pienet valmistukset hänen miehensä pikaista palausta varten, hänen tuolinsa varaaminen ja hänen kirjojensa järjesteleminen – nämät ja juhlallinen iltarukous erään erityisesti rakkaan vangin puolesta monien muiden onnettomien sielujen joukossa, jotka elivät vankeudessa ja kuolon varjossa – olivat melkein ainoa huojennus hänen raskaalle mielelleen.

Ulkomuodoltaan ei hän paljon muuttunut. Yksinkertaiset surupuvun kaltaiset hameet, joita hän ja hänen tyttärensä käyttivät, olivat yhtä sievät ja somat kuin onnellisten päivien vaaleammat puvut. Hän kalpeni, ja vanha, jännitetty ilme hänen otsallaan kävi pysyväiseksi, eikä enää ollut tilapäinen; muuten oli hän yhäti soma ja viehättävä. Väliin iltasilla isäänsä suudellessa, puhkesi hän kyyneliin, joita hän oli koko päivän hillinnyt. Ja silloin sanoi hän isänsä olevan hänen ainoan lohdutuksensa taivaan alla. Tohtori vastasi aina päättävästi: "hänelle ei voi mitään tapahtua minun tietämättä, ja minä tiedän että voin hänet pelastaa, Lucy".

Elettyään muutaman viikon tätä uutta elämätään, sanoi tohtori eräänä iltana kotiin tullessaan:

"Rakkaani, vankilassa on korkealla ikkuna, jonka ääreen Charles väliin pääsee kello kolmen aikana iltapäivällä. Kun hän pääsee sen luo – mikä riippuu monesta asianhaarasta – luulee hän saattavansa nähdä sinut kadulla, jos sinä seisot määrätyllä paikalla, jonka sinulle näytän. Mutta, sinä lapsiraukkani, et saata nähdä häntä, ja vaikka saattaisitkin, olisi perin vaarallista sinun tehdä minkäänlaisia merkkejä."

"Oi! näytä minulle se paikka isäni ja minä menen sinne joka päivä."

Siitä hetkestä alkaen odotti hän siellä joka säällä kaksi tuntia. Kellon lyödessä kaksi oli hän siellä ja kello neljä kääntyi hän kärsivällisenä kotia. Kun ilma ei ollut liian kostea eikä kylmä hänen lapselleen, menivät he yhdessä, muuten oli hän yksin. Mutta hän ei laiminlyönyt päivääkään.

Siinä odotti hän ahtaan, mutkaisen kadun pimeällä ja likaisella nurkalla. Puunsahaajan vaja oli ainoa rakennus siinä päässä, muuten kulki katua pitkin vain muuri. Kolmantena päivänä Lucyn siellä seistessä, puunsahaaja huomasi hänet.

"Hyvää päivää, kansalainen!"

"Hyvää päivää, kansalainen!"

Tämä puhuttelutapa oli nyt säädetty käytäntöön käskykirjassa. Innokkaimmat isänmaanystävät olivat noudattaneet sitä vapaaehtoisesti jo jonkun aikaa, mutta nyt se oli lakina kaikille.

"Taasko olette täällä, kansalainen?"

"Niinkuin näette, kansalainen!"

Puunsahaaja, joka oli pieni, vilkasliikkeinen mies (hän oli ennen ollut tientekijä) heitti silmäyksen vankilaan, osotti sormellaan sitä ja levitti sitten kaikki kymmenen sormea kasvojensa eteen, kuvatakseen rautaristikoita ja tirkisteli leikillisesti niitten lomitse.

"Mutta se ei kuulu minuun", sanoi hän. Ja hän jatkoi sahaamistaan.

Seuraavana päivänä hän odotti Lucyä ja puhutteli häntä heti, kun hän näyttäytyi.

"Mitä? Taaskin täällä, kansalainen?"

"Niin olen kansalainen."

"Kah, ja lapsi mukana. Onhan tämä äitisi, pikku kansalainen?"

"Sanonko on, äiti?" kuiskasi pikku Lucy, painuen lähemmäksi äitiänsä.

"Sano, kultani."

"On, kansalainen."

"Vai niin. Mutta eihän se minuun kuulu. Työni vain minuun kuuluu. Työni vain kuuluu minuun. Tässä on minun sahani. Minä sanon sitä pikku guillotiiniksi. La, la, laa, la, la, laa. Ja samassa katkeaa pää!"

Puu putosi hänen puhuessaan ja hän heitti sen koriin.

"Minä sanon itseäni puuguillotiinin Simsoniksi. Kas, tässä taas! Laa, laa, laa, laa, laa, laa, ja nyt katkeaa naisen pää. Nyt tulee lapsi. Tik, tak, tik, tak. Ja poikki on pikkunen pää. Koko perekunta."

Lucyä värisytti hänen heittäessään kaksi puuta lisää koriin. Mutta oli mahdotonta käydä huomaamatta sillä kadulla puunsahaajan tehdessä työtä. Saavuttaakseen hänen suosiotaan, puheli Lucy aina ensin hänen kanssaan ja antoi usein hänelle juomarahoja, joita hän kernaasti otti vastaan.

Hän oli utelias vintiö, ja väliin kun Lucy oli hänet tykkönään unhottanut katsellessaan ylös vankilan kattoon ja rautaristikkoihin ja kohottaessaan sydämensä miehensä puoleen, huomasi hän ajatuksistaan herätessään, että puunsahaaja, polvi pukillaan, katseli häntä työn levätessä. "Eipä tuo minuun kuulu!" sanoi hän sitten tavallisesti, ja ryhtyi reippaasti sahaamaan.

Olipa sää minkälainen tahansa, pyryssä ja pakkasessa, kevään tuimissa tuulissa, kesän paahtavassa päivänpaisteessa, syksyn myrskyissä ja taas talven pyryssä ja pakkasessa vietti Lucy kaksi tuntia päivittäin tällä paikalla ja jättäessään sen suuteli hän aina vankilan muuria. Hänen miehensä näki hänet (niin kuuli hän isältään) kerran viidestä tai kuudesta kerrasta, ehkä kaksi tai kolme kertaa perätysten, ehkäpä ei viikkoon, eikä kahteen. Siinä kyllin, että Charles näki ja taisi nähdä hänet, kun olot sen myönsivät, ja tätä mahdollisuutta hän olisi saattanut odottaa kaiken päivää, seitsemän päivää viikossa.

Näissä puuhissa kului aika joulukuuhun ja hänen isänsä kulki yhä pää pystyssä kauhun valtakunnassa. Eräänä iltapäivänä, kun lunta tuli hienosti, saapui Lucy tavalliseen kulmaansa. Tämä päivä oli jokin hurja riemu- ja juhlapäivä. Hän oli matkallaan tänne nähnyt, että talot olivat koristetut pikku keihäillä, joihin oli pistetty punanen lakki, sekä kolmivärisillä nauhoilla ja tuolla alituisella kirjoituksella: (kolmiväriset kirjaimet olivat eniten suosiossa) "ainoa ja jakamaton tasavalta. Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys tai kuolema!"

Puunsahaajan kurja vaja oli niin pieni, että koko sen etusivulla tuskin oli tilaa tälle kirjoitukselle. Hän oli kuitenkin hommannut jonkun töhertämään sen sinne ja kuolema oli puserrettu siihen suurella vaivalla. Katonharjalle oli hän kuten kunnon kansalainen ainakin kiinnittänyt keihään ja lakin ja erääseen ikkunaan oli hän asettanut sahansa kirjoituksella: "pikku, pyhä guillotiini" – sillä suuren terävähampaisen naisen oli kansa nyt julistanut pyhimykseksi. Hänen vajansa oli suljettu, eikä hän ollut näkyvissä. Lucylle oli hänen poissaolonsa huojennus, sillä nyt sai hän olla yksin.

Mutta puunsahaaja ei ollut kaukana, sillä nyt kuuli Lucy hälinän ja huutojen lähestymistä ja hän säikähti. Kotvasen kuluttua virtaili ihmisjoukko vankilanmuurin nurkan takaa ja niitten joukossa puunsahaaja käsitysten Koston kanssa. Niitä oli ainakin viisisataa henkeä ja he tanssivat kuin olisi heitä ollut siinä viisituhatta perkelettä. Muuta musiikkia ei ollut kuin heidän laulunsa. He tanssivat kansallisen vallankumouslaulun hurjassa tahdissa, kuului kuin olisivat he kalistaneet hampaita yksiäänisesti. Miehet ja naiset tanssivat yhdessä, naiset tanssivat yhdessä, miehet yhdessä, sen mukaan kuin yhteen sattuivat. Ensin nähtiin vain sekasotku karkeita, punasia lakkeja ja karkeita villariepuja mutta kun he täyttivät paikan ja pysähtyivät alkaen tanssia Lucyn ympärillä, erottui yksi ja toinen hurjassa pyörteessä hyppivä olento. He lähestyivät, taantuivat, löivät toistensa käsiä, tarttuivat toisiaan päähän, pyörähtivät ympäri, tarttuivat toisiinsa ja pyörivät taas ympäri parittain kunnes moni putosi maahan. Näitten ollessa pitkällään, muodostivat toiset ketjun käsistä ja pyörivät ympäri yhdessä. Sitten särkyi piiri ja pikku renkaissa kaksin ja nelisin pyörivät he pyörimistään kunnes kaikki seisahtuivat yhtähaavaa, alkoivat uudestaan, tarttuivat kiinni toisiinsa, löivät ja raastoivat. Sitten kääntyivät kesken pyörimistään ja ohjasivat hurjan tanssinsa toiseen suuntaan. Äkkiä pysähtyivät he jälleen, löivät tahtia uudestaan, asettuivat riveihin poikki koko tien ja päät alaspäin kumartuneina ja käsivarret ojona ilmassa ryntäsivät he rääkyen matkoihinsa. Ei mikään taistelu olisi saattanut olla puoliakaan niin hirvittävä kuin tämä tanssi. Se oli niin selvästi turmeltunut leikki – ennen viaton mutta nyt muuttunut pirulliseksi – terveellinen ajanvietto, jota nyt käytettiin veren kiihoittamiseksi, villitsemään mieliä ja paaduttamaan sydäntä. Se sulo mikä saattoi näyttäytyä tässä tanssissa teki sen vielä inhottavammaksi, sillä se osotti kuinka vääristettyä ja pilaantunutta kaikki luonnostaankin hyvä oli. Neitsyeellinen povi, joka tässä paljastui, somat miltei lapselliset kasvot, jotka rumasti vääntyivät, hento jalka, joka polki tätä veri- ja likalätäkköä, kuvasivat aikaa, joka oli joutunut pois tolaltaan.

Tämä tanssi oli Carmagnole. Raivoisan joukkion hypellessä ohi, ja Lucyn kauhistuneena seistessä puunsahaajan ovella, putosi utuinen lumi yhä verkkaan ja lepäsi maassa yhtä valkosena ja pehmeänä kuin ei mitään olisikaan siellä temmeltänyt.

"Oi isäni!" sanoi Lucy, sillä tohtori seisoi hänen edessään, kun hän kohotti silmänsä, jotka hän hetkisen oli peittänyt kädellään, "mikä julma, inhottava näky."

"Tiedän lapseni, tiedän. Olen nähnyt sen monta kertaa. Älä peljästy.

Ei kukaan heistä ole tekevä sinulle mitään pahaa."

"En pelkää omasta puolestani, isäni. Mutta kun ajattelen miestäni ja näiden ihmisten mielivaltaa – ".

"Pian on hän turvassa heidän mielivallaltaan. Minä jätin hänet juuri kun hän oli kapuamaisillaan ikkunalle, ja tulin sinulle kertomaan sen. Ei kukaan täällä näe sinua, sinä saatat heittää lentomuiskun tuota korkeinta ulkonevaa kattoa kohti."

"Niin teen isäni ja minä lähetän hänelle samassa sieluni."

"Sinä et saattane nähdä häntä, rakas lapseni?"

"En isäni", sanoi Lucy kaihomielellä ja suuteli itkien hänen kättään, "en."

Askeleita lumessa. Rouva Defarge. "Tervehdin teitä, kansalainen", sanoi tohtori. "Tervehdin teitä, kansalainen." Tämä sanottiin ohimennen. Ei mitään muuta. Rouva Defarge katoaa kuin varjo valkosella tiellä.

"Anna minulle käsivartesi, kultaseni. Lähde täältä ilosen ja uljaan näköisenä hänen tähtensä. Kas niin, se oli hyvin tehty", he olivat jättäneet kulman, "sitä et tehnyt turhaan. Charles kutsutaan huomenna tuomioistuimen eteen."

"Huomenna!"

"Aika on täpärällä. Olen kyllä valmistunut, mutta on ryhdyttävä varovaisuuskeinoihin, joita ei voitu käyttää ennenkuin hän todellakin kutsuttaisiin kuulusteltavaksi. Hän ei ole vielä saanut kutsumusta, mutta tiedän että hän saa sen huomiseksi, ja että hän muutetaan Conciergeriaan. Olen saanut ilmoituksen ajoissa. Ethän pelkää?"

Lucy taisi tuskin vastata: "luotan sinuun".

"Luota minuun sokeasti. Levottomuutesi on pian lopussa, lemmittyni, sinä saat hänet jälleen muutamien tuntien kuluttua. Olen pitänyt huolen kaikenlaisista varokeinoista häneen nähden. Minun täytyy tavata Lorrya."

Hän pysähtyi. Kuului kumeaa pyörien räminää. Molemmat tiesivät liian hyvin mitä se merkitsi. Yksi. Kaksi. Kolme. Kolmet vankikärryt, jotka kulettivat eteenpäin kamalaa kuormaansa pehmeällä lumella.

"Minun täytyy tavata Lorrya", kertoi tohtori, suunnaten askeleensa toisaalle.

Kunnon, vanha herra hoiti yhä luottamustointaan, hän ei koskaan ollut sitä jättänyt. Häneltä ja hänen kirjoiltaan kysyttiin usein neuvoa omaisuuteen nähden, jota oli otettu takavarikkoon tai tehty kansallisomaisuudeksi. Hän pelasti minkä taisi omistajille. Ei löytynyt elävää sielua, joka paremmin olisi tainnut suojella Tellsonin pankin säästöjä ja joka paremmin taisi vaieta.

Synkän punanen ja keltanen taivas ja Seinestä kohoova usva ilmotti pimeyden lähenemistä. Oli melkein pimeä heidän tullessaan pankkiin. Monseigneurin upea asumus oli vallan hävitetty ja hyljätty. Sora- ja tuhkaläjän päälle pihalla oli pystytetty kirjoitus: "Kansallisomaisuus. Ainoa ja jakamaton tasavalta. Vapaus, yhdenvertaisuus, veljeys tai kuolema!"

Kukapa mahtoi olla herra Lorryn luona – ken oli tuon tuolilla olevan matkatakin omistaja – jota ei kukaan saisi nähdä? Kuka oli se vastatullut, jonka luota hän tuli kiihkeänä ja hämmästyneenä sulkeakseen lemmittyään syliinsä. Kenelle toisti hän Lucyn änkyttävät sanat, kohottaessaan äänensä ja kääntäessään päänsä huoneen ovea kohti josta hän tuli: "Muutettu Conciergeriaan ja kutsuttu huomenna oikeuden eteen?"