Kitabı oku: «Kuinka anopista päästään», sayfa 3

FEDERICO. Nyt ymmärrän epätoivosi. Sinä aivan äkkisyttyvällä innollasi…

RAFAEL. Minä en ajattele muuta kuin häntä, hänen kuvansa ei katoo mielestäni.

FEDERICO. Ole varoillasi, Rafael, tuommoinen kiihtymys tohtii kääntyä sinulle vaaralliseksi.

RAFAEL. Hyvinkin mahdollista. Mutta nyt minun täytyy ulos, ystävä, minun täytyy taas pois. Voi hyvin. (Syleilee häntä).

FEDERICO. Ei, sillä tavoin en sinua laske. Sinun pitää asua luonani, oppia tuntemaan rouvani, minä kiiruhdan hänelle ilmoittamaan tuloasi.

RAFAEL. Mutta minä etsin ainoasti yksinäisyyttä, pakenen seuroja.

FEDERICO. Rouvani on mieltäsi ilahuttava. Parin minutin perästä tulen takaisin.

(Pois vasemmalle puolelle).

4 Kohtaus

Rafael yksinänsä.

RAFAEL. Minä melkein kadun, että olen tullut häntä tervehtimään. Ainoasti vuoriseudun yksinäisyydessä, luonnon juhlallisessa hiljaisuudessa, kaukana ihmisten kohinasta, minä vielä voin lohdutusta löytää. (Sattuu näkemään valokuvat seinällä, ottaa yhden alas). Mitäs tämä on! Eiköhän nämät juuri ole hänen kasvonsa? Niin oikein, hän se on, hän se on! (painuu polvillensa, selkä päin Doloresta, joka nyt tulee sisälle.) Enkelin kuva, laskeu alas tänne maan päälle, sulotar, oi jospa minulle ilmestyisit!

5 Kohtaus

Rafael. Dolores.

DOLORES (peräovesta sisälle tullen). Mies-ihminen polvillansa?

(Ääneen). Hyvä herra!

RAFAEL. Ihme kumma, mitä näen minä! Hän itse! (kääntyy ja pysyy polvillaan hänen edessänsä.)

DOLORES. Mitä teette, hyvä herra?

RAFAEL. Notkistin polviani tämän kuvan edessä; notkistan polviani teidän edessänne. (Nousee seisoalle.)

DOLORES. Mikä mielijohde! Lieneköhän tuo hullu? —

RAFAEL. Hullun kurilla teihin rakastunut, kaunis tuntemattomani.

DOLORES (vähän kaimoten). Ah!

RAFAEL. Joka vaan kerta on teidän silmiinne katsahtanut, se on iäksi lumottu.

DOLORES. Mutta hyvä herra, minulla ei ole etua…

RAFAEL. Tuntea minua? Eikö minun tekoni ole teidän muistiinne kätketyt, niinkuin teidän minun? Siinä tapauksessa olen aivan onnetoin!

DOLORES. En totta puhuen tiedä.

RAFAEL. Siitä on vuosi, me tapasimme toinen toisemme tuolla Ranskan rantatiellä. —

DOLORES. Vuosi takaperin?

RAFAEL. Ettekö enää muista tuota laihaa Engelsmannia, joka gurkku kädessä —

DOLORES. Engelsmannia, joka gurkku?

RAFAEL. Ah, te ette muista enää. Minähän olen sama kavalieri, joka sen teille kurotin, minä gurkkukavalieri olen.

DOLORES. Millä reippaudella tuota mainitsette! Oletteko kentiesi ympyräpöydän ritareita, kannatteko gurkkua vaakunassanne?

RAFAEL. Ei mar sentään. Engelsmanni tavotti gurkkua kädellänsä ja minä…

DOLORES. Te annoitte sen minulle?

RAFAEL. Minä annoin sen teille ja te katsahditte minuun semmoisella silmäyksellä, jota en ikinä unhota. Sydämmeni oli teidän.

DOLORES (naurahtain). Sydän ja gurkku. —

RAFAEL. Oi te pilkkaatte minua, te saatatte minun onnettomaksi?

DOLORES. Enhän minä pilkkaa, mutta kertomuksenne naurattaa minua väkisinkin.

RAFAEL. Niinpä tuskaanikin nauratte.

DOLORES. Mutta en ole vielä kysynyt, mistä syystä kunnioitatte meitä tänne tulollanne.

RAFAEL. Minä tulin tervehtimään ystävääni, Federico ja minä olemme lapsuuden-ystävät. (Äkisti, isolla äänellä huutaen.) Sennora?

DOLORES. Hyvä jumala, kuinka peljätätte minua!

RAFAEL. Päähäni pälkähtää ajatus, kamala ajatus. Te olette hänen vaimonsa!

DOLORES. Ei ei!

RAFAEL. Ettekö? Te annatte minulle henkeni jälleen.

DOLORES (hiljaa). Mikä omituinen mies!

RAFAEL. Nyt olen voittanut. Federico tuntee minun, hän rupee puhemiehekseni.

DOLORES. Ei tarvita mitään puhemiestä.

RAFAEL. Hän on teille sanova, mitä tunteita minä teidän suhteenne pidän, että hurjan tavalla rakastan teitä.

DOLORES. Mutta sallikaat, että leskivaimo…

RAFAEL. Te olette leski?

DOLORES. Vetäytyy pois semmoisen herrasmiehen seurasta, jota hänellä ei ole kunnia tuntea.

(Menee pois oikealle kädelle.)

6 Kohtaus

Rafael. Federico (vasemmalta puolen sisään astuen).

RAFAEL. Mutta älkäät vaan unhottako, että minä rakastan teitä, että jumaloitsen teitä.

FEDERICO. Kuinka! Sinä jumaloitset minun anoppiani?

RAFAEL. Sinun anoppisi – vielä niin nuori?

FEDERICO. Hän on 30 vuoden vanha, minun vaimoni viidentoista.

RAFAEL. Hän se on, jota minä kaikkialla haen, minun kaunis tuntemattomani.

FEDERICO. Hyvä! Sinä olet loukkaasen joutunut!

RAFAEL. Loukkaasen, kuinka niin?

FEDERICO. Jos hänen nait.

RAFAEL. Minä en tiedä suurempaa onnea.

FEDERICO. Sinä saat anopin niskoillesi.

RAFAEL. Ai, sinun rouvasi iso-äiti, tuota en ajatellutkaan.

FEDERICO. Mielitkö sentäänkin vielä naida?

RAFAEL. Miks'ei! Anoppi kolmannessa asteessa, tuhat peninkulmaa väliä – me muutamme Filippinein saarille.

FEDERICO. Mahdotointa; iso-äiti, äiti ja tyttären tytär ovat pyhän liiton laatineet, ennen kuolla, kuin erkaantua.

RAFAEL. Kirottu liitto – onko iso-äiti vanhakin?

FEDERICO. Vasta 54 vuotta, pulska rouva.

RAFAEL. Ei siis mitään toivoakaan neljännestä asteesta.

FEDERICO. Ei vähintäkään. Hänellä on vielä päälliseksi lääkärikin varalla, eräs Don Cleto, joka rohtokeitteellänsä hänen elonpäiviänsä pidentää.

RAFAEL. Paha henki kumminkin! siitä minä toki hänen omat päivänsä lyhennän.

FEDERICO. Sinä et siis naikkaan, etkä vie minulta yhtäkään anoppia?

Voi, aina minua kohtaa onnettomuus.

RAFAEL. Olenko siis minä onnellinen?

FEDERICO. Sinä et tunne oikein etuasi – olisin minä, niinkuin sinä, ministerin veljenpoika…

CLETO (ovessa hiljaa). Mitä kuulenkaan!

FEDERICO. Minä toimittaisin tämmöisen säännön: siihen katsoen, että kaikki koko mailman vävymiehet ovat pyytäneet minua pelastamaan heitä anopeistansa, näistä syistä ovat tästä päivästä alkain anopit olemattomiin kukistetut.

CLETO (hiljaa). Ministerin veljenpoika! Sehän se mies on, jota minä tarvitsen.

(Astuu sisälle.)