Kitabı oku: «Ihmispeto: Siveysromaani», sayfa 10
Hän tarttui lempeästi Jacquesin käteen ja katseli häntä. Vihreät viidakot kätkivät heidät läheisillä kaduilla liikkuvilta ihmisiltä; ainoastaan vaunujen etäinen vierinä kuului aurinkoisen puiston yksinäisyydessä, ja lehtokujan kulmauksessa leikki lapsi itseksensä aivan hiljaa, lapiolla ajamalla hiekkaa pienoiseen sankoon. Ilman mitään selityksiä ja pannen koko sielunsa sanoihinsa, kysyi hän puoliääneen:
– Luuletteko, että minä olen rikoksellinen?
Jacques hieman vapisi ja upotti katseensa hänen katseeseensa.
– Luulen, vastasi hän yhtä hiljaisella ja liikutetulla äänellä.
Silloin puristi hän hänen kättänsä, jota oli pitänyt omassansa vielä voimakkaammin, mutta ei jatkanut heti, vaan tunsi, kuinka heidän kuumeensa suli yhteen.
– Te erehdytte, minä en ole rikoksellinen.
Hän sanoi näin, ei saadakseen hänet vakuutetuksi, vaan ainoastaan antaakseen hänelle viittauksen siitä, että hänen oli kaikkien muiden silmissä oltava viaton. Se oli tunnustus naiselta, joka sanoi ei, toivoen että se joka tapauksessa olisi ei ja siinä pysyisi.
– Minä en ole rikoksellinen… Ette saa kauvemmin pahoittaa mieltäni uskomalla että minä olen rikoksellinen.
Hän tunsi olevansa sangen onnellinen huomatessaan Jacquesin katsovan syvälle hänen silmiinsä. Mitä hän nyt oli tehnyt, oli epäilemättä itsensä antamista, sillä hän antautui Jacquesin valtaan, ja jos tämä myöhemmin tekisi vaatimuksia hänen persoonansa suhteen, ei hän voinut panna vastaan. Mutta nyt oli irroittamaton side solmittu heidän välillensä: hän ei nyt peljännyt hänen voivan ilmaista mitään, Jacques oli hänen niinkuin hän Jacquesin. Tunnustus oli yhdistänyt heidät.
– Ettehän enää pahoita mieltäni, te uskotte minua?
– Kyllä, minä uskon teitä, vastasi Jacques hymyillen.
Minkä vuoksi pakoittaisi hän Séverinen raa'asti kertomaan tämän roskaisen asian? Myöhemmin kertoisi hän hänelle kaikki tyyni, jos hän tuntisi tarvetta sen ilmaisemiseen. Tämä tapa hankkia rauhaa siten, että mitään sanomatta tunnusti hänelle syntinsä, liikutti häntä suuresti, se oli todistus rajattomasta hellyydestä. Séverine oli niin luottavainen, niin heikko suloisine sinisilmineen! Hän näytti Jacquesista niin naiselliselta, miehelle niin antauneelta, valmiilta taipumaan hänen tahtonsa mukaan, voidakseen olla onnellinen. Ja mikä eritotenkin ihastutti Jacquesia heidän käsiensä puristaessa toisiaan ja heidän katseidensa pysyessä luopumatta toisistansa, oli se seikka, ett'ei hän enään ollenkaan tuntenut sitä pahoinvointia, sitä salaista väristystä, joka muulloin vaivasi häntä naisen läheisyydessä, kun hän ajatteli omistaa hänet. Muihin naisiin hän ei voinut koskea, tuntematta halua purra heitä, johon häntä kannusti inhoittava murhanhimo. Voisiko hän siis rakastaa Séverineä ottamatta häntä hengiltä?
– Te tiedätte kyllä, että minä olen teidän ystävänne, ja ett'ei teillä minusta ole mitään pelkoa, kuiskasi hän Séverinen korvaan. Minä en tahdo tuntea teidän asioitanne, ne saavat olla kuten te suvaitsette. Ymmärrättekö minua? Minä olen kokonaan teidän käytettävänänne.
Jacques oli tullut niin lähelle häntä, että tunsi hänen lämpimän hengityksensä viiksissänsä. Vielä samana aamuna olisi hän vapissut kohtauksen pelosta. Mitä siis tapahtui, koska hän tuskin tunsi jälkeäkään väristyksestä, vaan ainoastaan toipumaan päin olevan sairaan miellyttävää väsymystä? Tuo nyt varmuudeksi muuttunut ajatus että Séverine oli tappanut, asetti hänet nyt hänen silmissänsä aivan toiseen, paljon suurempaan valoon. Ehkäpä ei hän ollut ainoastaan auttanut, vaan itse käyttänyt veistä. Hän tuli vakuutetuksi, että asian laita oli niin, vaikk'ei hänellä ollut mitään todistuksia sen otaksumiseen. Ja tämän jälkeen tuntui Séverine hänestä rauhoitetulta, kaiken arvostelun yläpuolelle korotetulta siinä tiedottomassa, pelonsekaisessa himossa, jota hän nyt hänessä herätti.
Molemmat juttelivat nyt keskenänsä kuin haaveksiva pari, joka on joutunut yhteen, ja jossa rakkaus alkaa versoa.
– Antakaa minulle kätenne että voin sitä lämmittää?
– Ei, ei, ei, täällä. Meidät voidaan nähdä.
– Kuka sitten, koska olemme kahden? Eihän siinä sitä paitsi mitään pahaa olisi.
– Minä toivon sitä.
Séverine nauroi vilpittömästi iloissaan siitä, että oli pelastettu. Hän ei ollut rakastunut Jacquesiin, siitä oli hän varma, ja vaikka hän oli lupautunut hänelle, ajatteli hän jo jotakin keinoa päästäkseen siitä vapaaksi. Mies näytti siivolta, eikä varmaankaan olisi liian vaatelias, joten asia voitaisiin sangen hyvin järjestää.
– Se oli päätetty, me olemme hyvät toverukset, ilman että kenenkään muun, ei edes mieheni, tarvitse siitä olla pahoillaan. Päästäkää nyt käteni irti, älkääkä katsoko minun tuolla tavalla, te kulutatte silmänne pilalle.
Mutta Jacques piti hänen hienot sormensa omiensa välissä ja änkytti hyvin hiljaa:
– Minä rakastan teitä.
Séverine säpsähti ja riistäytyi nopeasti irti, Jacquesin jäädessä penkille istumaan.
– Mitä hullutuksia! Olkaa nyt järkevä! Joku tulee!
Tuli todellakin muuan lapsentyttö, kantaen kapalolasta, joka oli nukkunut. Sitten kulki joku nuori tyttö sangen nopeasti ohitse. Aurinko katosi nyt taivaanrannalla sinipunervaan usvaan, ja auringonsäteet luopuivat nyt ruohokentistä ja varistelivat kultatomua kuusten viheriöihin latvoihin. Tuli kuin äkillinen keskeytys tuohon ainaiseen vaunujen jyrinään. Läheisyydessä kello löi nyt viisi.
– Oi, herra Jumala, huudahti Séverine, kello, on viisi, ja minulla kun on kohtaus Rue du Rocherin varrella.
Hänen ilonsa katosi ja hän tunsi jälleen pelkäävänsä sitä tuntematonta, mikä häntä odotti, ja hän muisti ett'ei hän vielä ollut pelastunut. Hän kävi aivan kalpeaksi ja huulet vapisivat.
– Mutta varikonpäällikkö, jota teidän piti käydä tapaamassa! muistutti Jacques, joka oli noussut penkiltä, tarjotaksensa hänelle käsivartensa.
– Niin, se on ikävää, mutta se saa jäädä toiseen kertaan… Nyt, ystäväni, en enään tarvitse teidän seuraanne. Sallikaa minun nyt toimittaa asiani, ja vielä kerran kiitos, kiitos kaikesta sydämestäni.
Séverine puristi Jacquesin käsiä ja hänellä oli kiire päästä lähtemään.
– Me näemme toisemme junalla.
– Niin, junalla.
Séverine oli jo poissa ja katosi nopeasti puiston puiden joukkoon, Jacquesin lähtiessä hitaasti kulkemaan Rue Cardinetia kohden.
Camy-Lamotte oli vast'ikään ollut pitkässä neuvottelussa Länsirata-yhtiön liikennepäällikön kanssa. Tämä, joka oli kutsuttu sinne muka toisen asian takia, oli lopulta maininnut yhtiön johtokunnan olevan kovasti pahoillaan Grandmorin jutusta. Ensinäkin sanomalehtien valitusten johdosta, jotka koskivat ensi luokan matkustajien niukkaa turvallisuutta. Sitten oli vielä koko henkilökunta sekotettu asiaan ja useita virkamiehiä oli epäilty, puhumattakaan Roubaudista, joka oli eniten asiaan sotkeutunut ja saattoi tulla vangituksi milloin tahansa. Lopuksi näyttivät vielä nekin häväistysjutut, mitkä olivat liikkeellä presidentistä, joka oli ollut yhtiön johtokunnan jäsen, lankeavan koko johtokunnan niskoille.
Ja sitten oli käynyt niin, että tuo kaksimielinen iljettävä ja likainen juttu rikoksesta, jota luultiin pienen, vähäpätöisen ala-asemapäällikön tekemäksi, vaikutti varsin moninaisella tavalla. Sen takia tuli epäjärjestystä ja hämminkiä suuren rautatieyrityksen koko suunnattomaan koneistoon, vieläpä korkeampi hallintokin joutui epäkuntoon. Sen vaikutukset ulottuivat vielä korkeammallekin, aina ministeristöön saakka, ja ne saattoivat nykyisen valtiollisen ahdingon aikana käydä valtiollekin vaarallisiksi: vaikeana saattoi mitättöminkin kuume jouduttaa suuren yhteiskunta ruumiin hajoamista.
Kun Camy-Lamotte sai liikennepäälliköltä kuulla, että johtokunta samana päivänä oli päättänyt erottaa Roubaudin, vastusti hän sangen vilkkaasti sellaista toimenpidettä Ei, ei! Ei mikään olisi sen taitamattomampaa, se aiheuttaisi kaksin verroin enemmän melua sanomalehdistössä, jos siinä ruvettaisiin esittämään alipäällikköä poliittisena marttyyrinä. Kaikki natisisi silloin vielä enimmän alhaalta ylöspäin, ja Jumala tiesi mitä ikäviä paljastuksia muillekin silloin voisi tulla päivän valoon! Häväistysjuttua oli kestänyt jo liian kauvan, ja kaikki tyyni oli vaiennettava niin pian kuin mahdollista.
Liikennepäällikkö tunsi tulleensa vakuutetuksi ja sitoutui pitämään Roubaudin toimessaan sekä olemaan edes siirtämättä häntä pois Havresta Se kyllä nähtäisiin, ett'ei yhtiön palveluksessa ollut kunnottomia ihmisiä. Asia päättyisi ja pyyhittäisi pois luettelosta.
Kun Séverine hengästyneenä ja sydän ankarasti sykkien jälleen seisoi Camy-Lamotten edessä tuossa vakavassa huoneessa Rue du Rocherin varrella, katseli tämä häntä ääneti silmänräpäyksen. Häntä huvitti Séverinen tavattomat ponnistukset näyttää tyyneeltä, ja hän tunsi todellakin suosivansa tuota hienoa, heikkoa rikoksentekijää, jolla oli niin siniset, viattomat silmät.
– No niin!
Hän keskeytti puheensa, nauttiakseen vielä muutamia sekunteja Séverinen tuskasta. Mutta naisen katse oli niin syvä ja hän tunsi koko hänen olemuksensa syöksyvän vastaansa niin vastustamattomalla varmuuden tarpeella, että hän tunsi sääliä.
– No niin! Olen tavannut liikennepäällikön ja saanut aikaan, ett'ei teidän miestänne eroiteta virastaan. Asia on järjestetty.
Ylenpalttinen ilo melkein pani Séverinen pyörtymään. Hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, eikä hän voinut sanoa mitään, vaan hymyili ainoastaan.
Ylisihteeri toisti painavasti, jotta hän käsittäisi sanojen koko merkityksen.
– Asia on järjestetty… Te voitte tyyneesti palata Havren.
Séverine käsitti sen vallan hyvin: hän tahtoi sanoa hänelle, ett'ei heitä vangittaisi, että heitä armahdettaisiin. Se ei merkinnyt ainoastaan sitä, että Roubaud saisi pitää paikkansa, vaan myöskin, että tuo kauhea asia unhotettaisiin ja haudattaisiin. Vaistomaisen hyväilevällä liikkeellä, kun kaunis kotieläin, joka kiittää ja mielistelee, kumartui Séverine nyt hänen käsiensä yli, suuteli niitä, vei ne poskilleen ja piti niitä siinä. Ja tällä kertaa ei ylisihteeri vetänyt niitä pois, koska hän tunsi tulleensa sangen liikutetuksi tässä kiitollisuudessa esiintyvästä sulosta ja hellyydestä.
– Mutta muistakaa tarkoin, virkkoi hän taas ja koetti jälleen näyttää vakavalta ja ankaralta, että käyttäydytte hyvin.
– Oi, kyllä!
Mutta hän halusi edelleenkin pitää heidät vallassaan, sekä vaimon että miehen, ja hän viittasi senvuoksi kirjeeseen.
– Muistakaa, että asiapaperit ovat tallella ja että pienimmänkin hairahduksen tapahtuessa kaikki voidaan uudelleen ottaa esille… Kehoittakaa ennen kaikkea mieheänne olemaan sekaantumatta politiikkaan. Siinä suhteessa me pysymme taipumattomina. Minä tiedän, että hän on paljastanut itsensä, ja minulle on kerrottu ikävästä riidasta, mikä hänellä on ollut aliprefektin kanssa. Teidän miestänne pidetään republikaanina ja sitä ei voida suvaita. Hänen on oltava järkevä, muuten me aivan yksinkertaisesti vapautamme itsemme hänestä..
Séverine ei ollut istunut. Hän halusi päästä ulos purkamaan ilonsa, joka melkein saattoi tukehduttaa hänet.
– Me tottelemme ja olemme sellaisia, kuin te tahdotte… Teidän tarvitsee vaan käskeä milloin ja missä tahansa, niin minä olen teidän.
Camy-Lamotte hymyili taas sellaisen miehen väsynyttä, hieman halveksivaa hymyä, joka aikoja sitten on tyhjentänyt nautintojen maljan pohjaan asti.
– Joutavia, minä en ole sitä väärinkäyttävä.
Hän avasi oven itse. Rappusilla Séverine kahdesti kääntyi taakseen ja hänen säteilevät kasvonsa kiittivät ylisihteeriä jälleen.
Séverine syöksyi kuin mieletön Rue du Rocherille. Hän huomasi aivan aiheettomasti kulkevansa katua ylöspäin, ja palasi sen vuoksi alaspäin ja syöksyi vallan tarpeettomasti ajotien yli, olen vaarassa tulla yli ajetuksi. Hän tunsi tarvetta liikkua, kirkua, tehdä liikkeitä. Hän ymmärsi jo, minkä vuoksi heitä armahdettiin ja hän tuli sanoneeksi:
– He pelkäävät, hitto vieköön, ei ole ollenkaan pelkoa siitä, että he kaivavat tämän uudelleen esiin. Teinpä oikein tyhmästi, kiusatessani itseäni tuolla tavalla. Se on selvää… Ja mikä onni sitten! Pelastettu, pelastettu, todellakin pelastettu… Kuitenkin peljästytän mieheni niin että hän pysyy hiljaa… Pelastettu, pelastettu, pelastettu, mikä onni!
Saavuttuaan Rue Saint-Lazarelle, näki hän erään kultasepän kellosta, että kello oli kahtakymmentä minuuttia vailla kuusi.
– Nytpä minä tosiaankin kustannan itselleni hyvän päivällisen. Sen ehdin kyllä tehdä.
Hän valitsi komeimman ravintolan vastapäätä asemaa. Hän istui yksinään kadunpuolisen akkunan luona olevan pienen, valkoisen pöydän ääreen, koska kadulla vallitseva vilkas liike huvitti häntä suuresti, ja tilasi hienon päivällisen, johon kuului ostereita, vasikankieli muhennosta ja paistettua kanaa. Olihan vallan paikallaan, että hän korjasi sen vahingon, minkä oli kärsinyt kehnosta aamiaisesta. Hän nieli ruo'an, oli ihastunut leipään ja tilasi vielä erästä herkkua. Kun kahvi oli juotu, tuli hänelle kiire, sillä hänellä oli vain muutaman minuutin aika ehtiäkseen pikajunaan.
Erottuaan hänestä oli Jacques mennyt asuntoon ja pukeutumaan työvaatteisiinsa ja läksi sitten heti varikkoon, jonne hän tavallisesti saapui vasta puolta tuntia ennen, kun hänen veturinsa oli valmis lähtemään. Hän oli lopulta jättänyt huolenpidon sen tarkastamisesta Pecqueuxille, vaikka lämmittäjä oli juovuksissa kaksi kertaa kolmesta. Mutta tämä siinä rakastuneessa mielentilassa kun oli, tunsi hän tietämättään epäilyksiä ja tahtoi itse vakuttautua siitä että koneen kaikki osat toimivat hyvin, varsinkin kun aamulla Havresta tultaessa oli luullut huomaavansa suurempaa voimankuletusta ja pienempää työn-tulosta.
Tuossa suuressa, suljetussa vajassa, joka oli mustana noesta ja sai valaistuksensa korkeista, tomuisista akkunoista, oli muiden veturien joukossa, joita ei aijottu käyttää, Jacquesin veturi, jonka oli määrä ensiksi lähteä ulos, ja joka jo oli ajettu raiteelle. Eräs veturitallin lämmittäjistä oli vastikään täyttänyt pesät ja punaisia hiiliä putoili kuoppiin, joiden tarkoituksena oli koota kuumuutta. Se oli suuri, erittäin komea pikajunakone kaksine koplattuine akseleineen, isoine kevyine pyörineen, jotka olivat terästangoilla yhdistetyt, ja leveine rintakehinensä se muodosti kauniin kuvan siitä metalliin muokatusta logiikasta ja luotettavaisuudestaan, joka tekee veturin kaikkia metaliesineitä etevämmäksi kaunottareksi, jossa täsmällisyys on voimaan yhdistettynä. Kuten muutkin Länsiratayhtiön omistamat veturit, oli tämä nimeänsä paitsi saanut nimen eräästä asemasta nimittäin Lisonista, joka on muuan asema Cotentinin luona. Mutta Jacques, joka helli veturiansa, oli muuttanut sen naisnimeksi Lison, jonka hän lausui lempeästi hyväilevästi.
Niin, hän oli todellakin rakastunut veturiinsa, jota hän nyt oli kuljettanut neljä vuotta. Hän oli kuljettanut toisia, jotka olivat säyseitä tai vikuroivia, reippaita taikka laiskoja. Hän ei ollut tietämätön siitä, että kullakin veturilla on erityinen luonteensa ja että monesta niistä ei ollut paljoa mihinkään, kuten on tapana sanoa lihaa ja verta olevista naisista, niin jos hän pitikin Lisonista, tapahtui se siksi, että sillä oli ne harvinaiset ominaisuudet mitkä tavataan kelpo naisella.
Lison näet oli kiltti ja tottelevainen, helppo panna käyntiin ja sillä oli oivallisen höyrynmuodostumisensa vuoksi säännöllinen ja tasainen kulku. Väitettiin tosin, että joskin se oli niin helppo panna käyntiin, niin johtui se pyörien oivallisista ympäryksistä ja erittäinkin luistien tarkasta toiminnasta, samoinkuin jos voimakkaaseen höyrymuodostumiseen kuluikin niin vähän hiiliä, se riippui putkissa olevan vasken laadusta ja höyrypannun onnistuneesta rakenteesta. Mutta hän tiesi, että siinäkin oli jotakin muuta, sillä toisissa vetureissa, jotka olivat samalla tapaa rakennetut ja yhtä huolellisesti varustetut ei huomannut ainoatakaan Lisonin ansioista. Se oli sielu, valmistuksen salaisuus, tuo jokin, jonka sattuma vasaroidessa oli antanut metallille, ja jonka kokoonpanija antaa osille: veturin personallisuus, henki.
Hän oli kiitollisen miehen tavoin kiintynyt Lisoniin, joka läksi liikkeelle ja pysähtyi yhtä nopeasti kuin voimakas ja tottelevainen tamma. Hän piti Lisonista, koska tämä hankki hänelle paitsi vakinaista palkkaa, hyviä lisätuloja säästetystä hiiltenkulutuksesta. Siinä oli näet niin oivallinen höyrymuodostuminen, että se säästi paljon hiiliä.
Yhdestä asiasta vain hän sitä moitti: se tarvitsi aivan liian paljon voitelemista, eteenkin lieriö nieli suunnattomat määrät rasvaa; se oli alinomaista nälkää, Lison kerrassaan mässäili. Hän oli turhaan koettanut sitä parantaa. Mutta se tuli heti hengästyksiinsä, sen luonto vaati sitä. Vihdoin oli hänen täytynyt tyytyä suvaitsemaan sen ahmattuutta, samaten kuin ollaan näkemättä jotakin vikaa henkilöissä, joilla muuten on pelkkiä ansioita.
Silläaikaa kun pesässä kohisi ja höyrypaine Lisonissa vähitellen nousi, käveli Jacques sen ympärillä, tarkasteli jokaista osaa ja koetti saada selville, minkä vuoksi aamulla oli kulunut rasvaa tavallista enemmän. Mutta hän ei huomannut mitään. Veturi kiilsi ja siitä näkyi se miellyttävä siisteys ja puhtaus, joka on todistuksena veturinkuljettajan huolenpidosta ja uskollisuudesta. Hänen nähtiinkin alati kuivaavan ja puhdistavan, etenkin perille saavuttaessa, kuten on tapana kuivata hevosta, joka on vaahdossa pitkästä ratsastuksesta. Hän hankasi veturia voimakkaasti käyttäen hyväkseen sen lämpimänä oloa, paremmin saadakseen tahrat lähtemään ja siivotakseen rosoiset paikat. Eikä hän koskaan rasittanut sitä liiaksi, piti sen säännöllisessä käynnissä ja varoi myöhästymistä, mikä sitten tekee epämukavan kiirehtimisen välttämättömäksi.
Hän ja veturi, olivat siis sopineet niin hyvin yhteen, ett'ei hän neljän vuoden aikana kertaakaan ollut tehnyt siitä valitusta varikossa toimitetussa luettelon teossa missä veturinkuljettajat merkitsevät toivomuksensa korjaustöiden suhteen; taitamattomat, laiskat tai juopot veturinkuljettajat ovat näet alituisessa riidassa veturiensa kanssa. Mutta tänään oli hän todellakin levoton siitä, että rasvaa kului niin paljon. Ja sitäpaitsi oli vielä jotakin muuta, nimittäin epämääräinen ja syvä tunne, jonkalaista hän ei ennen ollut tuntenut, levottomuus, epäluulo Lisonia kohtaan, kuin olisi hän epäillyt sitä ja tahtonut tulla vakuutetuksi siitä, ett'ei se matkalla käyttäytyisi huonosti.
Pecqueux ei vielä tällä aikaa ollut saapunut, ja Jacques torui häntä siitä, kun hän vihdoinkin tuli, kieli vielä tahmeana hyvän ystävän seurassa syödystä aamiaisesta. Tavallisesti he tulivat hyvin toimeen toistensa kanssa pitkän toveruutensa vuoksi joka ulottui rautatien toisesta päästä toiseen, he kun työskentelivät vieretysten ja heitä kun ahdisti sama työ ja samat vaarat. Vaikka olikin lämmittäjäänsä kymmenen vuotta nuorempi, kohteli veturinkuljettaja häntä sangen isällisesti, moitti hänen paheitansa ja antoi hänen nukkua tunnin, milloin hän oli liikaa humalassa. Ja tämä vastasi hyväntahtoisuuteen koiran uskollisuudella ja oli muuten, milloin ei ollut juovuksissa, kunnollinen työmies, hyvin perehtynyt ammattiinsa. Hänkin piti Lisonista, eikä oikeastaan muuta tarvittukaan, jotta he olisivat hyvin sopineet keskenänsä. He ja veturi muodostivat kolmihenkisen perheen, eikä heidän välillään koskaan ollut mitään riitaa.
Sen vuoksi Pecqueux kovasti ällistyikin noin huonosta vastaanotosta ja katseli vieläkin suuremmalla hämmästyksellä Jacquesia, kuullessaan tämän murahtelevan ja lausuvan epäilevänsä Lisonia.
– Mitä sitten? Sehän kiitää kuin keijukainen ikään!
– Ei, ei, minä en ole rauhallinen.
Ja vaikka kaikki osat olivat hyvässä kunnossa, pudisti hän edelleenkin päätänsä. Hän hölkytteli kädensijoja ja tarkasti, että kaikki henkiläpät toimivat oikein. Hän nousi veturisillalle ja täytti itse lieriöitten rasvakupit, sillä välin kun lämmittäjä pyyhki kuvun, missä vielä oli pieniä ruosteenjälkiä. Tanko hiekkalaatikkoon meni hyvin; kaiken olisi pitänyt rauhoittaa häntä. Mutta syynä hänen levottomuuteensa oli se, ett'ei Lison enään yksinänsä vallinnut hänen sydäntänsä. Toinen hellyys versoi siellä, rakkaus tuohon hentoon, avuttomaan olentoon, jonka hän nyt aina näki edessään, siinä kun hän istui hänen vieressään penkillä puistossa, mielistelevänä ja heikkona, rakkauden ja suojeluksen tarpeessa. Ei koskaan ennen ollut hän, kun hän vastoin tahtoansa oli myöhästynyt ja sen vuoksi ollut pakoitettu nostamaan veturin nopeuden kahdeksaankymmeneen kilometriin, ajatellut siitä koituvan vaaraa matkustajille. Mutta nyt saattoi hänet levottomaksi pelkkä ajatus, että hän toi takaisin Havreen sen jota hän aamulla oli melkein inhonnut, ja jonka mukaan tulemisesta hän oli ollut pahoillaan. Hän aavisti onnettomuutta ja kuvitteli mielessään näkevänsä Séverinen hänen menettelynsä takia vahingoittuneena, kuolevana hänen sylissään. Jo nyt oli rakkaus taakkana hänelle. Epäluulonalaisen Lisonin oli käyttäydyttävä moitteettomasti, jos se tahtoisi säilyttää sen maineen, että se kulki hyvin.
Kello löi kuusi, Jacques ja Pecqueux nousivat sille pienelle sillalle, joka yhdisti hiilipurnun veturiin ja sitten kun lämmittäjä esimiehensä viittauksesta oli avannut menoventtiilin, tuli tuo musta vaja täyteen valkoisen höyryn pyörteitä. Kun sitten veturinkuljettaja väänsi järjestimen kädensijasta, lähti Lison tottelevasti liikkeelle, liukui ulos vajasta ja vihelsi, saadakseen tien vapaaksi. Se saattoi melkein heti mennä Batignollen tunneliin, mutta Pont de l'Europella täytyi sen odottaa, ja vasta ohjesäännössä määrätyllä ajalla antoi vaihdemies sen tulla pikajunan kuusi ja kolmekymmentä luo, johon kaksi asemamiestä kytki sen kiinni.
Ei ollut enään enempää kuin viisi minuuttia junan lähtöön, ja Jacques kumartui eteenpäin ja hämmästyi, kun ei nähnyt Séverineä väkijoukossa. Hän oli varma siitä, ett'ei tämä nousisi junaan ennenkuin ensin olisi käynyt hänen luonaan. Vihdoin tuli hän näkyviin, hän oli myöhästynyt ja hänen täytyi tulla puolijuoksua. Hän kulki todellakin koko junan ohi ja pysähtyi vasta veturin luo ilosta säteillen ja tulipunaisena kasvoiltansa.
Hän nousi pienten jalkojensa terille ja kurkotti ylöspäin hymyileviä kasvojansa.
– Älkää olko levoton, nyt olen minä täällä.
Jacques alkoi nauraa onnellisena siitä, että hän oli tullut.
– Se on hyvä!
Mutta Séverine kurottautui vielä enemmän ja kuiskasi hiljemmin:
– Minä olen niin tyytyväinen, niin tyytyväinen ystäväni… Minulla on ollut sellainen onni… Kaikki, mitä toivoin…
Jacques ymmärsi sen täydellisesti ja oli siitä sangen iloinen. Kun Séverinen sitten piti juosta takaisin, kääntyi hän ympäri ja lisäsi leikillään:
– Ettehän vaan musertane jalkojamme?
– Eikös hitossa, älkää peljätkö, huusi Jacques iloisesti vastaukseksi.
Ovia parhaillaan suljettiin ja Séverinen täytyi kiiruhtaa junaan. Ylikonduktöörin merkinannon johdosta Jacques soitti ja avasi sitten järjestimen. Juna lähti liikkeelle. Oli samanlaista kun tuon onnettoman junan lähtiessä helmikuussa, sama lähtöaika ja sama vilkas elämä asemalla, sama hälinä ja sama savu. Se vaan oli erotuksena, että nyt oli vielä valoisa, selkeä ja tavattoman leuto ilma. Séverine pisti päänsä ulos vaunun akkunasta.
Lisonilla seisoi Jacques oikealla kädellä, lämpimästi puettuna housuihin ja villatakkiin, jossa oli suojeluslaput silmälaseille, mitkä kiinnitettiin pään taakse lakin alle. Hän ei enään kääntänyt katsettaan radalta ja nojautui joka silmänräpäys suojelusakkunan ulkopuolelle, voidakseen nähdä paremmin. Vaikka hän kovasti tärisi junan tärinän vuoksi ei hän sitä edes huomannut. Hän piti oikealla kädellään kiinni kääntöpyörästä, jonka avulla nopeus määrättiin, kuten perämies ruorista. Hän käänteli sitä huomaamattomasti ja keskeymättömästi, milloin vähentäen, milloin lisäten nopeutta. Ja vasemmalla kädellänsä hän yhtämittaa veti höyrypillinventtiilistä, sillä lähtö Pariisista on vaikea ja väjyviä vaaroja täynnä. Hän vihelsi ylikäytävien, asemien, tunnelien ja isompien mutkien kohdalla. Milloin punainen merkki tuli näkyviin kaukana yhä lisääntyvässä hämärässä, pyysi hän pitkällä merkkivihellyksellä vapaata rataa ja ajoi sitten ohitse kuin salama.
Töin tuskin ehti hän sillointällöin vilkasta manometriin, ja hän väänsi tuota pientä pyörää, milloin paine nousi kymmeneen kilogrammaan. Hänen katseensa palasi aina edessäpäin olevaan rataan. Hän kiintyi niin täydellisesti pienimpäinkin yksityiskohtien silmälläpitoon ja oli niin tarkkaavainen ett'ei nähnyt mitään muuta, eikä edes tuntenut, miten tuuli myrskyten puhalsi häntä vastaan. Manometri laski, hän avasi pesän luukun ja kohotti kalteria, ja Pecqueux joka oli tottunut tähän liikkeeseen, ymmärsi heti, pienensi hiiliä ja levitti ne pienellä lapiolla hyvin tasaiseksi kerrokseksi yli koko arinan leveyden. Kova kuumuus poltti heidän sääriänsä, mutta sitten kun luukku oli suljettu, kulki jääkylmä tuulahdus uudelleen heidän läpitsensä.
Tuli pimeä ja Jacques lisäsi varovaisuuttaan. Hän oli harvoin tuntenut Lisonin niin tottelevaiseksi. Hänellä oli se täydellisesti vallassaan, hän ohjasi sitä hallitsijan tahdolla, eikä milloinkaan antanut perään ankaruudessansa vaan kohteli sitä kuin lannistettua eläintä, jota aina täytyy epäillä. Takanansa junassa, joka kohisten kiiti eteenpäin mitä suurimmalla nopeudella, näki hän miellyttävät kasvot, jotka luottavaisesti ja uskollisesti hymyillen häntä katselivat. Hän värisi hieman ja tarttui vielä lujemmin nopeutta määräävään pyörään, ja hänen tarkka katseensa tunkeutui lisääntyvään pimeyteen, etsien punaisia lyhtyjä.
Kuljettuaan Asnièresiin ja Colombesiin johtavien sivuratojen ohi, hengähti hän hieman. Aina Mantesiin asti kävi kaikki hyvin, rata oli aivan tasainen ja juna vyöryi kevyesti eteenpäin. Mantesin tuolla puolen hänen täytyi kiirehtiä Lisonia päästäkseen lähes puolen lieuen pituisen, varsin jyrkän mäen päälle. Vauhtia vähentämättä ajoi hän sen vuoksi Rolleboise-tunnelin luona olevaa puolen kolmatta kilometrin pituista rinnettä alas, minkä matkan hän ehti vajaassa kolmessa minuutissa. Sitten oli jäljellä ainoastaan Gaillonin lähellä olevan Roulen tunneli ennen Sottevillen asemaa, jota asemaa peljättiin, koska monet sekavat raiteet, alituiset vaihteet ja alinomainen tungos tekivät sen sangen vaaralliseksi. Hän keskitti kaiken voiman valppaisiin silmiinsä ja työskenteleviin käsiinsä, ja sähisten ja höyryten kulki Lison täydellä koneella Sottevillen ohi sekä pysähtyi vasta Rouenissa. Sieltä lähti se hiukan rauhoituttuansa, ja kulki nyt jotenkin hiljaa ylöspäin mäkeä, joka ulottui aina Malaunayhyn.
Kuu paistoi nyt kirkkaana ja valkoisena, niin että Jacques saattoi eroittaa pienimmätkin pensaat, vieläpä tiellä olevat kivetkin, kun he kiitivät ohitse. Malaynayn-tunnelista päästyänsä katsahtaessaan oikealle, levottomana varjosta, minkä muuan suuri puu loi radan yli, tunsi hän jälleen sen paikan pensaikkoa kasvavalla kedolla, josta hän oli katsellut murhaa. Tuo autio, viljelemätön maisema kiiti ohitse lukuisine kukkuloineen, synkkine metsineen notkoineen ja lohduttomine yksitoikkoisuuksineen. Sitten sai hän Croix-de-Maufrasin luona liikkumattomassa kuutamossa vilahdukselta nähdä talon, joka oli siinä poikkipuolin hyljättynä ja autiona alituisesti suljettuina luukkuineen, mitkä tekivät niin ikävän vaikutuksen. Syytä tietämättä tunsi Jacques mielensä raskaammaksi kuin muuten, juuri kun olisi häntä täällä onnettomuus odottanut.
Mutta kohta sen jälkeen hänen silmänsä äkkäsivät toisen kuvan. Misardin tuvan lähellä seisoi Flora, nojaten ylikäytävän veräjään. Joka matkalla näki hän tytön nyt aina samassa paikassa odottavan ja väjyvän häntä. Hän ei liikahtanut paikaltaan, käänsi ainoastaan päätään voidakseen seurata Jacquesia vielä kauvemmaksi, tämän kiitäessä pois salaman nopeudella. Tuo suuri tumma varjo kuvastui vaaleassa kuutamossa ja ainoastaan hänen kultaiset kutrinsa kimmelsivät tähtien kalpeassa valossa.
Sitten kun Jacques oli ajanut Lisonin Mottevillen mäen päälle, antoi hän sen liukua läähättää Bolbec-tasangolle. Sen jälkeen hän ajoi Saint-Romainista Harfleuriin, joka oli suurin vieru koko linjalla, eli kolme lieuea, minkä matkan veturit kulkevat laukaten kuin hurjat hevoset, jotka tuntevat tallin olevan lähellä. Kun he saapuivat Havreen, oli Jacques aivan menehtynyt väsymyksestä, ja täällä asemalaiturilla, jonka täytti hälinä ja saapuneen junan savu, kiiruhti Séverine hänen luokseen, ennen kun meni kotiinsa, ja hyvästeli häntä iloisen ja hellän näköisenä:
– Kiitoksia ja hyvästi huomiseen saakka.
