Kitabı oku: «Ihmispeto: Siveysromaani», sayfa 11
VI
Kuukausi kului, ja syvä rauha vallitsi jälleen siinä huoneustossa, mikä Roubaud-puolisoilla oli asematalon toisessa kerroksessa, odotussalin päällä. Sekä heille että heidän käytävänaapureillensa tässä pienoisessa virkamiesmaailmassa, jonka olemisen kellonlyönnit määräsivät, niin että ohjesäännön määrämä aika aina samanlaisesti tuli takaisin, oli elämä taasen palautunut yksitoikkoiseen kulkuunsa. Oli kun ei mitään odottamatonta tai kamalaa olisi tapahtunut.
Tuo meluisa ja inha Grandmorinin murhajuttu vaipui aivan hiljalleen unhoon ja oli määrätty pyyhittäväksi pois vireilläolevien asioiden joukosta, koska viranomaiset nähtävästi eivät kyenneet ilmisaamaan rikoksellista. Vielä neljätoista päivää pidettyään Cabuchea vankilassa, selitti tutkintotuomari Denizet, että häntä vastaannostettu juttu raukesi, koska riittäviä todisteita hänen rikoksellisuudestaan ei ollut. Romantillinen poliisitarina oli syntymäisillään. Se kertoi tuntemattomasta, saavuttamattomasta murhaajasta, kaikkialla läsnäolevasta seikkailijasta, jonka syyksi pantiin kaikki murhat ja joka savuksi hupeni, heti kun poliisi näyttäytyi. Vain muutaman yksityisen kerran laski vastustussanomalehdistö, joka oli lähestyvien yleisten vaalien takia hermostunut, leikkiä tuosta satumaisesta murhaajasta. Hallituksen harjoittama sorto ja prefektien väärinkäytökset antavat sille joka päivä muita syitä närkästystä ilmaiseviin kirjoituksiin, ja kohta kun sanomalehdet eivät enään asiaa pohtineet, taukosi myöskin yleisön uteliaisuus ja intohimoinen asianharrastus. Siitä ei enään edes puhuttu.
Seikka, joka antoi Roubaub-puolisoille kokonaan takaisin heidän rauhansa, oli se onnistunut tapa, millä oli poistettu kaikki ne vaikeudet, jotka uhkasivat syntyä presidentti Grandmorinen testamentin johdosta. Rouva Bonnehonin neuvosta olivat näet Lachesnaye-puolisot lopultakin luopuneet testamenttia moittimasta; he pelkäsivät häväistysjuttua ja olivat muuten sangen epävarmat oikeusjutun päättymisestä. Roubaud-puolisot siis ottivat haltuunsa sen, minkä he olivat saaneet testamentissa vastaanottaa, ja olivat nyt viikon ajan omistaneet talon ja puutarhan Croix-de-Maufrasin luona, jotka olivat yhteensä arvostellut noin neljänkymmenen tuhannen frangin arvoiseksi.
He päättivät heti myydä tämän talon, joka oli ollut irstailujen ja veren tyyssijana, joka kiusasi heitä kuin painajainen, ja jossa he entisaikojen peikkojen pelosta eivät olisi uskaltaneet nukkua, ja myydä sen summamutikassa huonekaluineen kaikkineen ja siinä kunnossa kuin se oli, korjaamatta tai edes puhdistamatta sitä. Mutta kun he julkiseen huutokauppaan olisivat menettäneet liian paljon, koska ei ollut montakaan kärkkyjää, jotka olisivat olleet halukkaat asettumaan noin autioon seutuun, päättivät he koettaa myydä sen suorastaan. Talon etupuolelle he vain panivat suuren kyltin, joka helposti voitiin lukea alati ohikulkevista junista. Tämä kyltti, tuo lohduton myymisen into lisäsi sitä kolkkoa vaikutusta, minkä suljetut luukut ja vadelmapensaiden ympäröimä puutarha itsestäänkin tekivät.
Kun Roubaud oli jyrkästi kieltäytynyt edes käymäseltä käymästä paikalla ryhtyäkseen mahdollisesti tarvittaviin toimenpiteisiin, oli Séverine matkustanut sinne eräänä iltapäivänä ja sitten jättänyt avaimet Misardeille, jotka saivat tehtäväkseen näytellä paikkaa jos jotakin ostajia ilmaantuisi. Ei tarvitsisi enempää kuin pari tuntia kotiutuakseen siellä, sillä yksinpä alusvaatteitakin oli kaapeissa.
Kun nyt ei enään mikään saattanut Roubaud-puolisoita levottomiksi, antoivat he kunkin päivän kulua, tylsästi odottaen huomista. He pääsisivät lopultakin eroon talosta, sijoittaisivat rahat ja kaikki kävisi mainiosti. He unhoittivat muuten koko talon ja elivät ikäänkuin eivät koskaan muuttaisi pois nykyisistä kolmesta huoneestaan: ruokasalista, joka oli suoranaisessa yhteydessä käytävän kanssa, oikealla puolella olevasta sangen suuresta sänkykamarista sekä pienestä ahtaasta keittiöstä vasemmalla. Eipä edes sinkkikattokaan akkunan edessä, joka vankilamuurin tavoin kaihti näköalaa, enään heitä harmittanut, vaan tuntui antavan heille lepoa ja lisäsi sitä äärettömän tyyneyden, virvoittavan rauhan tunnelmaa, jossa he elivät. Naapurit eivät ainakaan voineet nähdä heidän asuntoonsa; vakoilevat silmät eivät heitä aina tähystelleet, ja kun kevät tuli, eivät he enään valittaneet tukahuttavaa kuumuutta ja häikäilevää heijastusta sinkkikatosta, jota ensimmäiset auringonsäteet lämmittivät.
Sen kamalan mielenliikutuksen jälkeen, joka lähes kahden kuukauden ajan oli pitänyt heitä alituisessa vavistuksessa, nauttivat he onnellisina tästä vastavaikutuksena lisääntyvästä tylsyydestä. He eivät tahtoneet liikahtaa, olivat onnellisia pelkästä olemisesta, kun heidän ei enään tarvinnut vapista eikä kiusaantua.
Ei milloinkaan ollut Roubaud osoittautunut niin täsmälliseksi ja tarkaksi toimessaan: sinä viikkona, jona hän oli virantoimituksessa, saapui hän junalaiturille klo 5 aamulla, meni vasta klo 10 syömään aamiaista, palasi klo 11 ja viipyi siellä aina klo 5: teen illalla, s.o. kokonaista yksitoista tuntia virkatoimissa. Sinä viikkona, jona hänellä oli virantoimitus yöllä, kesti se viidestä illalla viiteen aamulla, eikä hänellä ollut edes niin suurta väliaikaa, että olisi voinut syödä kotonaan, vaan hän söi illallista konttorissaan. Mutta hän näytti jonkinlaisella tyytyväisyydellä kärsivän tätä ankaraa orjuutta. Hän näytti viihtyvän hyvin tuolla alhaalla, hän puuttui erikoisseikkoihinkin, tahtoi itse tarkastaa ja tehdä kaikki. Oli kuin olisi hän löytänyt unhotusta näistä vaivoista ja alkua tasapainon ja säännöllisen elämän saavuttamiseen.
Séverineen taas, joka melkein aina oli yksin, ja jota joka toinen viikko voitiin pitää "elävän leskenä", ja joka näki miehensä joka toinen viikko ainoastaan aamiais- ja päivällispöydässä, näytti tarttuneen into tulla kunnolliseksi perheenemännäksi. Muuten oli hän tavallisesti istunut koruompelemassa, eikä ollut tahtonut ottaa osaa taloudenhoitoon, josta vanha Simon-eukko piti huolta yhdeksän ja kahdentoista välillä. Mutta sitten kun Séverine jälleen oli saavuttanut rauhan kotonaan ja tullut vakuutetuksi saavansa jäädä sinne, ryhtyi hän siivoamaan ja järjestämään, eikä istunut, ennen kuin oli ollut mukana ja nuuskinut kaikkialla.
Molemmat nukkuivat muuten hyvin, ja harvoin kohdatessaan toisensa kahden kesken; kuten aterioidessa ja öisin, kun he makasivat samassa huoneessa, eivät he enään koskaan puhuneet asioita, ja he luulivat varmaan, että koko kysymys oli loppuunkäsitelty ja haudattu.
Etenkin Séverine eli nykyään taas hyvin rauhallisesti. Hän sai taas pian takaisin vanhan laiskuutensa ja mukavuusharrastuksensa ja jätti jälleen kaikki taloustoimet Simon-eukolle; ikäänkuin hän itse olisi ollut hieno nainen, jonka sopi tehdä ainoastaan hienompia käsitöitä. Hän alotti erään työn, joka ei näyttänyt koskaan tulevan valmiiksi, erään koruommellun couvre pied'in, joka uhkasi kestää koko hänen elinaikansa. Hän nousi ylös hyvin myöhään onnellisena siitä, että sai maata ja venytelleitä yksinään vuoteella, lähtevien ja saapuvien junien uneen tuudittamana, jotka hänelle ilmoittivat ajan kulun täsmälleen kuten kello.
Avioliittonsa ensi aikoina oli häntä häirinnyt kova melu asemalta, höyryvihellykset, kääntölevyn jymähdykset, tuo ukkosen kaltainen pauhina, nuo ankarat jyrähdykset, jotka maanjäristyksen tavoin ravistelivat häntä ja kaikkea, mitä huoneessa oli. Mutta vähitellen oli hän siihen tottunut, ja tuo kaikuen tärisevä asema sisältyi hänen elämäänsä. Ja nyt miellytti se häntä, juuri tämä melu muodostivat hänen rauhansa.
Ennen aamiaista siirtyi hän toisesta huoneesta toiseen ja jutteli eukon kanssa, joka siivosi ja piti huolta taloudesta, mutta itse hän ei tehnyt mitään. Pitkät iltapäivät vietti hän ruokasalin akkunassa ja työt, jotka hän oli tekevinään, putosi useimmiten polvelle ja hän tunsi olevansa onnellinen siitä, ett'ei hänellä ollut mitään tekemistä. Niinä viikkoina jolloin hänen miehensä päivän koittaessa tuli ylös mennäkseen levolle, kuuli hän hänen kuorsaavan iltapuoleen saakka. Se oli muuten hupaista aikaa, ja hän eli kuten ennen naimisiin menoaankin. Hänellä oli silloin hallussaan koko tuo leveä sänky ja hän huvitteli sen jälkeen kuten halusi ja hänellä oli koko päivä käytettävänään.
Hän ei juuri koskaan mennyt ulos, koko Havresta näki hän sinkkikaton yli, joka kaihti näköalaa muutaman metrin päässä hänen silmistään, ainoastaan nuo läheisistä tehtaista nousevat suuret, mustat savupilvet. Tämän ikuisen muurin takana sijaitsi kaupunki ja hänellä oli aina jokin aistimus siitä, että se oli siellä. Hänen mielipahansa sen johdosta, ett'ei hän koskaan nähnyt sitä, oli vähitellen kadonnut. Viisi, kuusi ruukkua, joissa kasvoi leukoijia, ja jotka hän oli asettanut peronkikaton räystäälle, muodostivat koko hänen puutarhansa ja sulostuttivat hänen yksinäisyyttänsä.
Kun Roubaud oli vapaana, oli hänellä tapana kavuta ulos akkunasta, kävellä räystästä pitkin, kiivetä sitten sinkkikattoa ylöspäin ja istuutua päädyllä Cours Napoléonin yläpuolella. Siellä poltteli hän piippuansa ulkona vapaassa ilmassa ja hänen jalkojensa alapuolella oli kaupunki ja laivaveistämö korkeine mastometsineen ja ääretön vaalean viheriä meri.
Sama unteluus näytti vallanneen ne toisetkin virkamiesperheet, jotka olivat Roubaudin naapureina. Käytävä, jossa tavallisesti oli ollut niin loppumatonta löpinää, oli nyt myös käynyt hiljaiseksi. Philomènen käydessä rouva Lebleun luona saattoi tuskin kuulla pienintäkään ääntä heidän keskustelustaan. Ällistyneinä molemmat siitä, mitenkä asia oli kehittynyt, puhuivat he nykyään asemapäällikön apulaisesta vain halveksivan säälivästi. Oli ihan varmaa ja totta, että hänen vaimonsa, jotta mies saisi pitää paikkansa, oli Pariisissa käydessään puuhaillut hyvin somissa asioissa. Roubaud oli nyt piloillemennyt mies, eikä voinut vapautua eräistä epäluuloista.
Mutta kun rahastonhoitajan vaimo sitä paitsi oli vakuutettu siitä, ett'ei hänen naapurillaan tämän jälkeen olisi tarpeeksi vaikutusvaltaa ottaakseen häneltä hänen asuntoansa, osoitti hän heille peittelemättä etevämmän halveksimista, meni heidän ohitseen hyvin kopeasti ja tervehtimättä. Loukkasipa hän Philomèneakin, joka yhä harvemmin kävi hänen luonaan, koska alkoi pitää häntä ylpeänä ja ikävänä. Omatakseen jotakin tointa rouva Lebleu kuitenkin edelleen vakoili neiti Guichonin ja asemapäällikkö Dabadien välisiä lemmenasioita, mutta ei onnistunut koskaan saamaan mitään selkoa. Käytävästä ei nyt enään kuulunut muuta kuin hänen huopatohvelinsa melkein äännetön laahustus. Sillä tavoin kului kuukausi tuollaisessa syvässä, mahtavassa rauhassa, mikä on tavallinen suurten hirmutapausten jälkeen.
Mutta Roubaudeilla oli kuitenkin jotakin, joka kiusasi heitä ja saattoi heidät levottomaksi. Ja se oli muuan paikka ruokasalissa, jota heidän silmänsä eivät voineet kohdata, ilman että he jälleen tunsivat mielensä levottomaksi ja pahaksi. Se oli akkunan vasemmalla puolella, mistä he olivat irroittaneet ja sitten jälleen paikoilleen panneet tammipienan ja sen taakse piiloittaneet kellon ja ne kymmenen tuhatta frangia, mitkä he noin kolme sataa frangia kultaa sisältävän rahakukkaron kera olivat ottaneet Grandmorin-vainajalta. Roubaud oli ottanut kellon ja rahat vain jotta luultaisiin ne varastetun. Hän ei ollut mikään varas, hän voisi, sanoi hän, kuolla nälkään, ennen kuin käyttäisin edes centimeäkään niistä tahi myisi kellon. Sen ukon rahat, joka oli häväissyt hänen vaimonsa, ja jota hän oli rangaissut, nämä likaiset, verentahraamat rahat, ei, ei, ne eivät olleet tarpeeksi puhtaat, jotta kunniallinen mies voisi niihin koskea. Kuitenkin ei hän silloin ollenkaan ajatellut taloa Croix-de-Maufrasin luona, jonka hän otti vastaan. Ainoastaan se, että hän tätä inhoittavaa murhaa tehdessään oli tutkinut uhrin taskut ja ottanut nämä rahat, suututti häntä, liikutti hänen omaatuntoansa ja peloitti häntä.
Mutta hän ei kuitenkaan ollut koskaan saanut halua polttaa ne, sekä jonakin iltana heittää kello ja kukkaro mereen. Vaikka yksinkertaisin varovaisuus neuvoi häntä tekemään sen, niin oli hänessä kuitenkin jotakin, mikä pani sitä vastaan. Hänessä oli näet itsetiedoton kunnioitus rahoja kohtaan, eikä hän milloinkaan olisi voinut taipua hävittämään sellaista summaa. Ensi yönä oli hän pistänyt kaikki tyyni pieluksensa alle, eikä pitänyt mitään paikkaa tarpeelliseksi varmana. Seuraavina päivinä oli hän ponnistanut voimiaan löytääkseen piilopaikkoja, muutti säilytyspaikkaa joka aamu ja tuli levottomaksi pienimmästäkin melusta, hän kun pelkäsi kotitarkastusta. Ei milloinkaan ollut hän ollut niin kekseliäs. Mutta vihdoin eräänä päivänä ei hän voinut löytää yhtään ovelampaa kätköpaikkaa ja väsyneenä tuosta alituisesta levottomuudelta oli hän liian laiska ottaakseen esille rahat ja kellon, jotka hän edellisenä iltana oli kätkenyt puitten taa.
Nyt ei hän mistään hinnasta maailmassa olisi tahtonut etsiä sieltä. Se oli kun luutalo, kauhun ja kuoleman luola, josta peikot häntä väijyivät. Väistyipä hän silloinkin, kun hän meni asettamaan jalkansa saman lankun päälle, sillä hän sai vastenmielisen tuntemuksen siitä ja hän luuli silloin tuntevansa kevyen työnnön jaloissaan. Iltapäiväisin istuessaan akkunan luo, veti Séverine tuolin syrjään, jott'ei istuisi suoraan sen ruumiin päällä, jota he siten pitivät piilossa permantonsa alla. He eivät koskaan puhuneet siitä keskenään, he koettivat mielessään kuvitella tottuvansa siihen, mutta suuttuivat vihdoin löytäessään sen jälleen, tuntiessaan sen tunti tunnilta yhä sietämättömämmäksi jalkojensa alla, ja tämä ikävä tunne oli omituisempi, kun he eivät ollenkaan tunteneet tuskaa veitsen katselemisesta, tuon kauniin, uuden veitsen, jonka vaimo oli ostanut, ja jolla mies oli pistänyt rakastajaa kaulaan. He olivat ainoastaan pesseet sen ja nyt oli se eräässä laatikossa ja Simon-eukko käytti sitä usein leivän leikkaamiseen.
Tähän rauhaan, jossa he elivät, toi kuitenkin Roubaud erään toisen syyn vähitellen kasvavaan levottomuuteen, pakoittamalla Jacquesin ahkerasti seurustelemaan heidän kanssansa. Viranteko toi veturinkuljettajan Havreen kolme kertaa viikossa: maanantaisin klo 10,35:stä edellä puolenpäivän 6,20: een illalla: torstaisin ja lauvantaisin 11,5:stä illalla 6,40: een aamulla. Ensimmäisenä maanantaina Séverinen matkan jälkeen oli alipäällikkö hyvin itsepäinen ja innokas saamaan hänet kotiin.
– Ette saa kieltäytyä, toveri, vaan tulkaa toki hitossa syömään palanen meidän luonamme! Te olette ollut niin rakastettava vaimoani kohtaan, ja minun täytynee voida jollakin tavoin saada osoittaa kiitollisuuttani.
Kahdesti oli Jacquesin yhden kuukauden ajalla siis täytynyt noudattaa kutsua aamiaiselle. Roubaudia näkyi vaivaavan se syvä äänettömyys, joka nykyään vallitsi hänen ja vaimon aterioidessa, ja hän tunsi lohdutusta, saadessaan kolmannen henkilön pöytään. Silloin muisti hän juttuja, puheli ja laski leikkiä.
– Tulkaa nyt takaisin niin usein kuin voitte. Näettehän ett'ette meitä häiritse.
Eräänä torstai-iltana, kun Jacques oli peseytynyt ja hänen piti mennä levolle, tapasi hän alipäällikön kuljeskelemassa veturitallissa, ja vaikka oli myöhäinen, vei Roubaud, jonka mielestä oli ikävä kulkea yksin, Jacquesin mukanaan asemalle ja sitten asuntoonsa. Séverine oli vielä valveilla ja istui lukemassa. Juotiin lasi ja pelattiin korttia yli puoliyön.
Tämän jälkeen muuttuivat maanantai-aamiaiset sekä torstai- ja lauvantai-yhdessäolot tavaksi. Se oli Roubaud itse, joka, kun toveri eräänä päivänä oli poissa, väijyi häntä saadakseen hänet mukaansa kotiin ja moitti häntä hänen laiminlyömisestään. Roubaud kävi yhä synkemmäksi, eikä ollut koskaan oikein iloinen, paitsi uuden ystävänsä seurassa. Tämä, joka alussa oli herättänyt hänessä niin kamalaa levottomuutta, ja jota hänen kaiketi nyt olisi pitänyt inhota niiden hirveiden asiain todistajana, ja elävänä muistuttajana, jotka hän halusi unhoittaa, oli päinvastoin käynyt hänelle aivan välttämättömäksi, ehkäpä juuri sen vuoksi, että hän tunsi asian todellisen laidan eikä kuitenkaan ollut puhunut. Tämä tuli ikäänkuin lujaksi siteeksi heidän välilleen, rikostoveruudeksi. Usein katsoi asemapäällikkö toiseen keskenäistä ymmärtämistä ilmaisevin kasvojenilmein, puristi äkkiä hänen kättään aivan liiaksi tuntuvasti ja vilkkaasti, jotta se olisi voinut olla pelkkä hyvän toveruuden ilmaisu heidän välillään.
Seurustelu Jacquesin kanssa tuli sitäpaitsi huvitukseksi noille molemmille puolisoille. Séverinekin otti hänet mielellänsä vastaan ja päästi hänen sisäänastuessaan heikon huudahduksen, kuin olisi hän jotakin huvia odottanut. Hän jätti kaikki, käsityön, kirjat ja alkoi puhua ja nauraa, kun hän nyt pääsi tuosta jokapäiväisestä harmaasta torroksissa olemisesta ja yksitoikkoisuudesta.
– Ah, olipa kiltisti tehty, että tulitte. Minä kuulin pikajunan äänen ja ajattelin teitä.
Aamiasista tuli oikeita juhlia. Séverine tunsi jo hänen makunsa ja meni itse ulos ostamaan tuoreita munia ja teki sen esiintyäkseen kohteliaana ja hyvänä emäntänä, joka vastaanottaa talon ystävän, ilman että siinä vielä voitiin nähdä muuta kuin halu osoittautua rakastettavaksi ja valmistaa itselleen huvia.
– Tulkaa takaisin maanantaina, siioin on räämiä.
Kun tätä seurustelua oli kestänyt kuukauden, olivat Roubaud-puolisot sillä välin joutuneet yhä kauvemmaksi toisistaan. Murhan jälkeen ja tietämättä syytä, oli Séverine saanut kovan vastenmielisyyden mieheensä. Hän tunsi olevansa hermostunut ja peloissaan. Eräänä iltana, kun valkeata ei vielä oltu sammutettu, kirkaisi hän peljästyksestä, hän luuli hänen punaisista, vääristyneistä kasvoistaan näkevänsä murhaajan kasvojen piirteet, ja sen jälkeen vapisi hän joka kerta kun tuli häntä liian lähelle, hänellä oli kamala tunne murhasta, siitä, että mies syöksyi hänen kimppuunsa veitsi kädessä. Sehän oli mielettömyyttä, mutta kuitenkin tykytti hänen sydämensä peljästyksestä. Mies taasen välitti yhä vähemmän hänestä. Oli kuin olisi tuo kamala käännekohta, tuo vuodatettu veri aikaansaanut heidän välilleen tuon väsymyksen ja välinpitämättömyyden, minkä muuten vanhuus tavallisesti tuo mukanaan. Ja Jacques osaltaan aivan varmasti vaikutti siihen, että ero tuli täydelliseksi ja hänen läsnäolonsa vapautti heidät vaivasta, jota he tunsivat toistensa seurassa.
Roubaud ei kuitenkaan tuntenut mitään omantunnontuskia. Hän oli ainoastaan peljännyt seurauksia, ennen kun asia oli liitetty asiakirjoihin, ja erittäinkin oli hän ollut hyvin levoton paikkansa menettämisestä. Nyt ei hän enään ollenkaan valittanut tuota tehtyä murhaa. Se tahtoo sanoa jos hänen olisi täytynyt tehdä se uudelleen, ei hän kenties olisi sekoittanut vaimoansa asiaan; naiset joutuvat heti pelon valtaan ja hänen vaimonsa liukui yhä enemmän hänen luotaan sen vuoksi, että hän oli pannut liian raskaan taakan hänen hartioilleen. Hänen olisi pitänyt pysyä vaimonsa hallitsijana, eikä alentua hänen kanssansa valitsemaan rikoksen kamalaa ja toraisaa toveruutta. Mutta asia oli nyt kerran se mikä oli ja siihen täytyi mukautua. Nyt hänen täytyikin oikein ponnistaa voimiaan jälleen päästäkseen siihen sieluntilaan, jossa hän oli, kun hän vaimon tunnustuksen jälkeen oli pitänyt murhaa välttämättömänä, jotta hän itse voisi pysyä elossa. Ellei hän olisi tappanut häntä, arveli hän silloin, ei hän itse olisi voinut elää. Nyt, kun hänen mustasukkaisuutensa oli sammunut, nyt, kun hän ei enään tuntenut tuota sietämätöntä kivistystä ja oli tointunut, ikäänkuin hänen sydänverensä olisi kaikesta tuosta vuodatetusta verestä tullut paksummaksi ei hän enään niin selvästi oivaltanut murhan välttämättömyyttä. Sattui, että hän kysyi itseltään oliko todellakin maksanut vaivan tehdä tämä murha.
Mutta tämä ei muuten merkinnyt edes sitä, että hän tunsi katumusta, se oli korkeintaan pettävä mielihoure, ajatus, että usein tehdään tekoja, joista ei tahdota puhua, jotta oltaisiin onnellisia, ilman että silti tullaan siksi enemmän. Hän, joka oikeastaan oli luonteeltaan niin puhelias, oli nyt vaiti pitkät ajat ja vaipui epäselviin mietteisiin, mitkä tekivät hänet vieläkin synkkämielisemmäksi. Välttääkseen istumasta kasvot kasvoihin vaimonsa kanssa päivällisen jälkeen, meni hän nykyään joka päivä peronkikatolle, istuutui päädylle, ja alttiina satamansuusta tuleville tuulenpuuskille ja tuudittautuen epämääräisiin unelmiin poltteli hän siellä piippukyökkäänsä, katsellen yli kaupungin ja postiveneiden, jotka katosivat taivaanrannalle matkalla kaukaiselle merelle.
Mutta eräänä iltana heräsi äkkiä hänen hurja mustasukkaisuutensa entisiltä ajoilta. Hän oli noutanut Jacquesin veturitallista ja vienyt hänet mukanaan kotiin juomaan lasin, ja silloin kohtasi hän rappusilla ylikonduktööri Henri Dauvergnen. Tämä näytti olevan hämillään ja selitti tulevansa rouva Roubaudin luota, jolle hänellä oli ollut asiaa sisariltaan. Asian todellinen laita oli, että hän jo jonkun aikaa oli tunkeillut Séverinen seuraan, toivoen voivansa voittaa hänen vastustuksensa.
Heti ovesta sisään tultuansa pauhasi alipäällikkö kiivaasti vaimollensa.
– Mitä oli tuolla nulikalla täällä tekemistä? Sinä tiedät ett'en minä suvaitse häntä.
– Mutta, ystäväni, sehän oli erään koruompelumallin takia.
– Minä annan palttua teidän malleillenne, luuletko sinä minun olevan niin tyhmän, ett'en käsitä, minkä vuoksi hän tulee tänne?.. Varo itseäsi!
Hän meni vaimoansa kohden nyrkit pystyssä ja tämä väistyi syrjään aivan kalpeana ja hämmästyneenä tästä kiivaasta keskeytyksestä siinä tyyneessä välinpitämättömyydessä, jota he molemmat nyt tunsivat toisiaan kohtaan. Mutta mies rauhoittui heti ja kääntyi seuralaisensa puoleen.
– Minä joudun aina raivoihini nähdessäni tuollaisia herroja, jotka tunkeutuivat perheeseen ja kuvittelevat mielessään, että vaimo heti heittäytyy heidän syliinsä ja mies tuntee olevansa hyvin kunnioitettu ja sulkee silmänsä kaikelta… Jos minulle tapahtuisi jotakin sellaista, niin minä heti paikalla ampuisin vaimoni. Ja parasta on tuolle herra hyväiselle, ett'ei hän tule takaisin, sillä silloin joutuu hän minun kanssani tekemisiin… Se on liian inhoittavaa, vai kuinka?
Jacques tunsi olevansa hyvin hämillään, kun hänen täytyi olla läsnä tuollaisessa kohtauksessa, eikä hän oikein tiennyt, mille kannalle asettuisi. Oliko tuo liioitettu katkeruus tarkoitettu hänelle? Tahtoiko mies antaa hänelle varoituksen? Hän rauhoittui kuitenkin, kun Roubaud jälleen virkkoi iloisella äänellä:
– Mutta mikä aasi minä olenkaan, tiedänhän, että sinä itse ajaisit hänet portille… Anna meille jotakin juomista.
Hän taputti Jacquesia olalle, ja Séverine, joka oli toipunut, hymyili noille molemmille miehille. Sitten joivat he lasin yhdessä ja viettivät varsin hupaisen hetken toistensa seurassa. Tällä tavoin vei Roubaud vaimonsa ja toverinsa lähemmäksi toisiaan ja teki sen mitä parhaan ystävyyden varjolla ja näyttämättä ajattelevan mahdollisia seurauksia. Tämä mustasukkaisuuden purkaus tuli juuri syyksi lähempään tuttavallisuuteen, kokonaiseen salaiseen hellyyteen Jacquesin ja Séverinen välillä, hellyyteen joka tuli luottamuksen osoituksista suuremmaksi. Kun näet Jacques taas tapasi hänet seuraavana päivänä, surkutteli hän häntä sen raa'an kohtelun johdosta, jota hän oli saanut kärsiä, kun taas Séverine kostein silmin vasten tahtoaan ylenmääräisin valituksin tunnusti, kuinka vähän onnea hän oli saavuttanut avioliitossaan.
Tästä hetkestä saakka oli heillä erityinen puheenaiheensa, ystävyyden rikostoveruus, joissa he lopulta ymmärsivät toisiaan merkin kautta. Jokaisella uudella vierailulla katsoi Jaqcues kysyvästi Séverineen saadakseen kuulla oliko tällä ollut jokin uusi syy murheeseen. Hän vastasi samalla tapaa ainoastaan liikuttamalla silmäluomiansa. Heidän kätensä etsivät toisiaan miehen seljän takana; he tulivat rohkeammiksi ja ilmoittivat toisilleen tunteitansa pitkällisillä kädenpudistuksilla ja kertoilivat toisilleen lämpöisillä sormillaan siitä kasvavasta mielenkiinnosta, jota he tunsivat pienimpiinkin asioihin toistensa elämässä. Harvoin oli heillä onni kohdata toisensa edes nimeksikään, ilman että Roubaud oli läsnä. Aina oli hän heidän kerallaan tuossa surullisennäköisessä ruokasalissa, eivät he tehneet mitään karttaaksensa häntä, eivätkä he edes ajatelleetkaan sopia kohtauksesta aseman jossakin etäisessä kolkassa. Se oli nyt vielä todellista ystävyyttä, elävää myötätuntoisuutta, joka vei heidät yhteen, niin että miehen läsnäolo tuskin vaivasi heitä, koskapa katse, kädenpuristus vielä oli tarpeeksi, jotta he ymmärsivät toisiaan.
Ensi kerran kun Jacques kuiskasi Séverinelle odottavansa häntä seuraavana torstaina kello kaksitoista yöllä veturivarikon takana, tuli hän liikutetuksi ja veti kätensä nopeasti pois. Se oli hänen vapaaviikkonsa, s.o. hänen miehensä oli yöt virkatoimissaan. Mutta syvä levottomuus valtasi hänet, kun hän ajatteli, että hän lähtisi kotoaan ja menisi Jacquesin luo kauvas pois asemakartanon pimeyteen. Hän tunsi ajatusten hämmennystä, jonkalaista hän ei koskaan ennen ollut tuntenut, samaa pelkoa ja sydämentykytystä kuin nuoret, kokemattomat tytöt. Hän ei heti myöntänyt, Jacquesin täytyi pyytää häntä lähes neljätoista päivää, ennen kun hän antoi suostumuksensa, vaikka hän itse oikein paloi halusta sellaiseen yölliseen kävelyretkeen.
Kesäkuu alkoi ja illat muuttuivat polttavan kuumiksi, eikä merituuli voinut paljoakaan viileyttä levittää. Kolme kertaa oli Jacques jo odottanut Séverineä, toivoen hänen tulevan epäämisestään huolimatta. Tänä iltana oli hän tosin myöskin sanonut ei; mutta kuu ei valaissut tänä yönä, taivas oli peitossa, eikä yksikään tähti paistanut sen hiostavan usvan läpi, joka tummensi taivaan. Mutta seisoessaan siinä varjossa, sai Jacques vihdoinkin nähdä hänen tulevan mustiin puettuna ja hiljaa, äänettömin askelin. Oli niin pimeä, että Séverine olisi voinut liipaista häneen tuntematta häntä, ellei hän olisi ottanut häntä syliinsä ja suudellut. Häntä pöyristi ja hän päästi hiljaisen huudahduksen. Mutta nauraen antoi hän sitten huuliensa levätä miehen huulia vastaan. Siinä oli kuitenkin kaikki, hän ei mitenkään tahtonut istuutua mihinkään noista ympärillä olevista vajoista. He kävelivät yhtä mittaa aivan toistensa rinnalla ja juttelivat hyvin hiljaa.
Veturivarikko ja mitä siihen kuului käsitti laajan alueen Rue Verten ja Rue Francois-Mazelinen välillä, jotka kulkevat raiteiden yli. Tällä suurella melkein äärettömällä maakaistaleella oli raiteita, säiliöitä, vesijohtoja, kaikkia mahdollisia telineitä ja rakennuksia, kaksi suurta suojusta vetureja varten, Sauvagnat-sisarusten pieni talo, jota ympäröi käden suuruinen keittiökasvitarha, vanhoja rakennuksia, joihin korjauspajat oli sijoitettu, vartiotupa, jossa veturinkuljettajat ja lämmittäjät nukkuivat. Oli mitä helpoin asia maailmassa piiloutua sinne, kadota juurikuin syvälle metsään näiden mutkaisten ja sekaisin kulkevien katujen keskelle. Tunnin ajan nauttivat he siellä suloisesta yksinäisyydestään ja lohduttivat sydämiään niillä ystävällisillä sanoilla, jota he niin kauvan olivat mielessään hautoneet. Séverine tahtoi kuulla puhuttavan ainoastaan ystävyydestä, hän oli heti selittänyt Jacquesille ett'ei hän koskaan kuuluisi hänelle ja että olisi liian inhoittavaa siten saastuttaa heidän puhdasta ystävyyttänsä. Hän oli niin ylpeä siitä, koska hän tunsi tarvetta kunnioittaa itseänsä. Jacques seurasi häntä sitten Rue Vertelle, heidän huulensa yhtyivät suloiseen suudelmaan ja hän palasi kotiinsa.
Siihen aikaan yöstä alkoi Roubaud alipäällikköjen konttorissa nukahtaa vanhassa nahkatuolissa, mutta nousi ylös vähintäänkin kaksikymmentä kertaa yössä, jäsenet puuttuneina. Kello 9:ään saakka oli hänen vastaanotettava ja lähetettävä iltajunia. Siinä oli liikuntoja, yhteenkytkemisiä ja toimituksia hyvin tarkoin valvottava. Kun sitten pikajuna Pariisista oli saapunut ja katkaistu, söi hän yksinänsä illallista konttorissaan erään pöydän päässä. Hänen illallisenaan oli ainoastaan kappale kylmää lihaa, jonka hän oli tuonut mukanaan kotoa, ja pari leivän viipaletta. Viimeinen juna, sekajuna Rouenista saapui asemalle puoli yhdeltä.
Asemasillat olivat nyt autioina ja hiljaisina, ja vain jokunen yksinäinen kaasuliekki sai palaa. Koko asema ikäänkuin nukahti tähän väräjävään hämärään. Koko miehistöstä oli jäljellä ainoastaan kaksi vartijaa ja neljä tai viisi asemamiestä alipäällikön päällikkyyden alaisena. Nämä makasivat kuorsaten vartiohuoneen lattialla, sillä aikaa kun Roubaud, jonka oli pakko herättää heidät pienimmänkin hälyytyksen kuuluessa, nukkui vain korvat hörössä. Peläten väsymyksen aamupuoleen pääsevän voitolle, asetti hän herätyskellonsa soimaan klo 5, jolloin hänen täytyi olla ylhäällä vastaanottaakseen ensimmäisen junan Pariisista. Mutta jo jonkun aikaa oli hän erittäinkin kärsinyt unettomuutta ja vääntelihe nojatuolissaan. Hän meni silloin ulos, teki kiertokulun, minkä ulotti aina vaihdemieheen saakka, jonka kanssa jutteli hetkisen. Mutta tuo musta taivas ja yön syvä rauha tyynnytti vihdoinkin hänen kuumeisen levottomuutensa. Maankiertäjäin kanssa tapahtuneen yhteentörmäyksen johdosta oli hänet varustettu revolverilla, jota hän kuljetti ladattuna taskussaan.
Sillä tavoin käveli hän usein päivänkoittoon saakka, pysähtyi, luullessaan jonkin liikkuvan pimeässä, ja lähti senjälkeen taas liikkeelle tuntien epämääräistä kaihoa sen johdosta ett'ei ollut saanut ampua, ja tuli lohdutetuksi, vasta kun taivas valkeni ja tuo suuri, kalpea, aavemainen asema astui esiin varjosta. Nyt, kun päivä koitti jo klo 3, meni hän jälleen sisälle, heittäytyi nojatuoliinsa, jossa nukkui lyijyn raskaasta unta, kunnes herätyskello peljästytti hänet hereille.
Joka neljäntenätoista päivänä kohtasivat Séverine ja Jacques toisensa torstaisin ja lauvantaisin. Eräänä yönä, kun Séverine kertoi hänelle revolverista, jolla hänen miehensä oli asestettu, tulivat he levottomiksi. Roubaud ei tosin koskaan tullut niin kauvas kuin veturivarikon luo. Mutta se antoi kuitenkin heidän kävelyilleen vaaran vivahduksen, joka teki niiden hupaisuuden kahdenkertaiseksi. He tiesivät erään paikan, jota he pitivät erittäin ihastuttavana: Sauvagnat-sisarusten talon takana oli suunnattomien hiilikasojen takana jonkinlainen käytävä, joka muistutti autiosta kadusta vieraassa kaupungissa mustasta marmorista tehtyine neliskulmaisina palatsineen.
