Kitabı oku: «Ihmispeto: Siveysromaani», sayfa 15

Kun Misard tullessaan ja mennessään jätti oven auki, saattoi Phasie täti tautivuoteeltansa nähdä keittiöön. Siellä siis olivat nuo ihmiset, joiden hän kohta vuoden aikana, retostautuessaan vuoteestaan tuolille, oli nähnyt kiitävän ohitse salaman nopeudella. Nyttemmin voi hän ainoastaan harvoin mennä radalle, vaan oli tuolla sisällä päivät ja yöt yksinään ja kiinnikytkettynä, tuijottaen silmillään ulos akkunasta ja ilman muuta seuraa kuin nämä ohikiitävät junat.

Hän oli aina pahoitellut tätä susien maata, jossa ei milloinkaan kukaan ihminen tervehtinyt häntä, ja nyt oli kokonainen joukko ihmisiä tuosta tuntemattomasta maailmasta poikennut tänne. Ajattelepa, että kaikkien näiden joukossa, jotka olivat niin innokkaat pääsemään liikeasioihinsa, ei ollut ainoatakaan, jolla oli epäilystäkään siitä, että hänen suolaansa oli pantu tuollaista pahusta! Hän mietiskeli paljon sitä päähänpistoa ja kysyi itseltään, sallisiko Jumala sellaisen kavalan konnantyön tapahtua, ilman että sitä edes huomattaisiin. Ja kuitenkin kulki siitä ohitse niin monta ihmistä, tuhansia ja taasen tuhansia, mutta aina nelistäen, eikä ollut ainoatakaan, joka olisi mielessänsä kuvitellut, että tässä pienessä, matalassa majassa aivan vapaasti ja hiljaisesti otettiin ihminen hengiltä. Ja Phasie täti tuijotti toiseen toisensa perästä kaikista näistä ihmisistä, jotka olivat kuin kuusta pudonneet, ja ajatteli, että kun oli niin paljon tekemistä, ei ollut ihme, jos kuljettiinkin viheliäisyyksien ohi niistä mitään tietämättä.

– Tuletteko mukana tuonne? kysyi Misard Jacquesilta.

– Kyllä, kyllä, vastasi hän, minä teen teille seuraa.

Misard meni ja sulki oven jälkeensä. Mutta Phasie pidätti Jacquesin ja kuiskasi hänelle:

– Jos minä menehdyn, niin saat nähdä hänen muotonsa, kun hän ei saa noita lantteja käsiinsä. Se huvittaa minua, kun sitä vain ajattelenkin. Ja joka tapauksessa minä kuolen tyytyväisenä.

– Pitääkö siis rahojen, Phasie täti, joutua hukkaan kaikilta ihmisiltä? Ettekö anna tyttärenne saada niitä?

– Florenko? Jotta Misard ottaisi ne häneltä! Enpä suinkaan! En tahdo antaa niitä edes sinullekaan, suuri poikaseni, sillä sinäkin olet liian tyhmä ja hän kyllä puijaisi itsellensä ainakin jotakin. En tahdo antaa niitä kenellekään muulle kuin maalle, johon joudun!

Hän hengästyi ja Jacques sai hänet paneutumaan pitkälleen ja koetti tyynnyttää häntä, syleili häntä ja lupasi taas pian käydä tervehtimässä. Kun hän näytti vaipuvan uneen, meni Jacques Séverinen taakse, joka edelleen istui lieden läheisyydessä. Hän hymyili ja nosti sormensa kehoittaakseen häntä varovaisuuteen, ja ääneti ja viehkeästi taivuttautui hän taaksepäin ja ojensi suunsa häntä kohden, ja hän kumartui alas, painoi suunsa hänen suutaan vasten syvään ja äänettömään suudelmaan. He sulkivat silmänsä ja imivät toistensa hengitystä. Mutta kun he hurmautuneina jälleen avasivat silmänsä, seisoi Flore, joka oli avannut oven, siinä heidän edessään ja katseli heitä.

– Eikö rouva Roubaud halua lisää leipää? kysyi hän käheällä äänellä.

Séverine, joka oli hyvin hämillään ja pahoillaan, änkytti muutamia epämääräisiä sanoja:

– Ei, kiitos.

Jacquesin silmät paloivat, kun hän silmänräpäyksen tuijotti Floreen. Hän oli kahden vaiheella, huulet vapisivat, kuin olisi hän aikonut sanoa jotakin, mutta hän ei viitsinyt sitä tehdä, vaan meni pois, tehden suuren, raivoisan, uhkaavan liikkeen, ja paukautti oven kiivaasti kiinni jälkeensä.

Pitkänä ja komeana kuin amatsooni ja vaalea, raskas kassa korkealle työnnettynä jäi Flore seisomaan. Hänen tuskansa, kun hän joka perjantai näki tämän naisen Jacquesin kuljettamassa junassa, ei siis ollut häntä pettänyt. Varmuuden, jota hän oli etsinyt siitä saakka, kun he olivat täällä yhdessä, oli hän vihdoinkin saavuttanut ja se oli täydellinen. Milloinkaan ei se mies, jota hän rakasti, rakastaisi häntä: se oli tuo hento, mitätön olento, jonka hän oli valinnut. Ja katumus vastarinnan johdosta, jota hän oli tehnyt sinä iltana, jolloin Jacques raa'asti koetti saada hänet valtaansa, tuntui jälleen niin tuskallisena, että hän oli nyyhkyttämäisillään. Sillä hän päätteli aivan yksinkertaisesti niin, että jos hän vaan olisi antautunut Jacquesille ennen tuota toista, niin se nyt olisi hän, joka olisi hänen rakastajattarenaan. Missä voisi hän nyt tavata hänet niin häiritsemättä, että voisi heittäytyä hänen kaulaansa ja huutaa hänelle; – Ota minut, minä olen ollut tyhmä, mutta minä en parempaa ymmärtänyt!

Mutta voimattomuuden tunto herätti hänessä raivoa tuota heikkoa olentoa kohtaan, joka seisoi siinä niin tuskaisena ja sammaltavana. Voimakkailla käsivarsillaan olisi hän voinut likistää hänet kuoliaaksi kuten pienen linnun. Miksi hän ei siis rohjennut? Hän vannoi kostavansa hänelle, hän tiesi kilpailijattarestaan sellaisia asioita, että hän voisi saada hänet vankeuteen, vaikka hänen nyt annettiin kulkea vapaana kuten kaikkien lutkien, jotka myivät itsensä äveriäille ja vaikutusvaltaisille ukoille. Mustasukkaisuuden kiduttamana ja täynnä vihaa alkoi hän kiivaasti ja hurjasti poimia pois päärynäin ja leivän jäännöksiä.

– Koska ei rouva halua lisää, niin annetaan toisille.

Kello löi kolme, kello löi neljä. Aika kului äärettömän hitaasti ja väsymys ja ärtyisyys lisääntyivät yhä enemmän. Nyt alkoi sinisen kalpea hämärä jälleen levitä tuon laajan, valkoisen maiseman yli ja joka kymmenes minuutti tulivat herrat, jotka olivat menneet alus etäältä katsoakseen, kuinka työ sujui, takaisin sisälle ja kertoivat, ettei veturi vielä näyttänyt olevan vapaana. Yksinpä molemmat pikku englannittaretkin alkoivat hermostuneesti itkeä. Eräässä nurkassa oli kaunis ruskeatukkainen nainen vaipunut uneen, nojaten havrelaiseen nuoreen mieheen, jota hänen vanha miehensä ei edes huomannut tuossa yleisessä hämmingissä, missä sopivaisuuden säännöt unhoitettiin. Keittiössä tuli kylmä ja he värisivät vilusta, edes ajattelemattakaan lisätä puita takkaan, ja ameriikkalainen meni vihdoin tiehensä, kun hänen mielestään oli parempi maata vaunun penkillä. Kaikki ajattelivat ja katuivat nyt jotakin: Miksi ei oltu jääty sinne, silloin ei ainakaan olisi tarvittu kiusaantua epävarmuudessa siitä, mitä tapahtui. Täytyi pidättää englannitarta, joka myös sanoi palaavansa vaunuun ja menevänsä siellä levolle. Kun pöydän kulmalle oli pantu kynttiläjalka, jotta ihmiset voisivat nähdä jotakin tuossa pimeässä keittiössä, kävi rohkeuden puute äärettömäksi ja kaikki sulautui synkäksi epätoivoksi.

Tuolla etäämpänä oli sillä välin heretty lumenluonnista, ja sillä aikaa kun sotamiehet, jotka olivat veturin vapauttaneet, lakaisivat rataa kappaleen eteenpäin, olivat veturinkuljettaja ja lämmittäjä asettuneet jälleen paikoillensa.

Nähdessään, että lumentulo vihdoinkin taukosi, sai Jacques takaisin rohkeutensa. Vaihdemies Ozil oli vakuuttanut hänelle, että tunnelin toisella puolella Malaunayhyn päin oli lunta satanut paljoa vähemmän. Jacques kysyi Ozililta uudelleen:

– Tulitteko tunnelin läpi kävellen? Voitteko helposti päästä sisään ja ulos?

– Voin, kuten sanon! Minä vastaan siitä, että te pääsette läpi.

Cabuche, joka oli ahkerasti työskennellyt jättiläisvoimallaan, oli jo poistumaisillaan ujoudessaan ja arkuudessaan, mitkä hänen viimeinen selkkauksensa oikeuden kanssa oli tehnyt vain suuremmiksi, ja Jacquesin täytyi huutaa häntä.

– No, toveri, ojennappa meille nyt nuo lapiot, jotka seisovat tuossa ratavallin nojassa, jotta ne ovat meillä, jos tarvitsemme.

Kivenhakkaajan tehtyä hänelle tämän viimeisen palveluksen, löi Jacques voimakkaasti kättä Cabuchelle, osoittaakseen hänelle, että hän kaikesta huolimatta piti häntä arvossa, nähtyään hänet työssä.

– Tepä olette kelpo mies, te!

Tämä ystävyyden osoitus liikutti Cabuchea tavattomasti.

– Kiitos, vastasi hän aivan yksinkertaisesti ja tukahutti kyyneleensä.

Misard, joka oli sopinut hänen kanssaan, syytettyään häntä tutkintotuomarin edessä, nyökkäsi hyväksyvästi ja veti ohuet huulensa hymyyn. Hän oli hyvän aikaa sitten lakannut työskentelemästä ja seisoi nyt kädet taskuissa ja tarkasteli junaa keltaisilla silmillään ja näytti odottavan katsoakseen, eikö hän voisi löytää joitakin hukkaan joutuneita esineitä pyörien alta.

Vihdoinkin oli ylikonduktööri sopinut Jacquesin kanssa siitä, että voitaisiin yrittää taas lähteä liikkeelle, kun Pecqueux, joka jälleen oli laskeutunut radalle, huusi veturinkuljettajaa.

– Kas vaan! Täällä on eräs lieriö saanut vamman.

Jacques meni nyt sinne ja kumartui alas. Huolellisesti tarkastaessaan hän äkkäsi heti, että Lison oli haavoittunut. Lunta luotaessa oli huomattu, että tammiparrut, jotka ratavartijat olivat jättäneet ratavalleille, olivat lumen ja tuulen vaikutuksesta liukuneet alas radalle ja osaltaan olleet syynä kiinnijäämiseen, kun veturi oli törmännyt parruja vastaan. Nyt näkyi lieriön päällyksessä naarmu, ja sen sisällä kulkeva akseli näytti hiukan vääristyneen. Mutta se oli ainoa näkyvissä oleva vamma, ja se rauhoitti häntä ensi alussa. Mutta kentiesi oli olemassa arveluttavia sisäisiä vaurioita, sillä ei ole mitään herkempää kuin koneen monimutkainen mekanismi, jossa sykkivä sydän, elävä sielu asustaa.

Jacques nousi jälleen veturiin, puhalsi, avasi järjestimen koetellakseen, olivatko Lisonin jäsenet kunnossa. Veturi tärisi kauan kuten henkilö, joka on langennut ja loukkautunut, eikä ole saanut takaisin kykyä käyttää jäseniään. Vaivalloisesti läähättäen se vihdoin pääsi irti, antoi pyörien kulkea muutamia kertoja ympäri, mutta oli vielä vauhko ja kankea. Se onnistuisi, kone voisi päästä eteenpäin ja suorittaa matkan. Mutta Jacques pudisti päätään, sillä hän, joka tunsi Lisonin niin hyvin, oli huomannut siinä jotakin omituista: se oli muuttunut, vanhentunut ja saanut johonkin kuolinpiston. Sen lienee se saanut täällä luminietoksissa, se oli jokin sydänvika tai kuoleman tuottava vilustuminen, niin kuin nuoret, vahvarakenteiset naiset voivat saada kuolettavan rintataudin sen vuoksi, että ovat menneet tanssiaisista kotiin jääkylmässä sateessa.

Jacques päästi uuden merkki vihellyksen, sitten kun Pecqueux oli avannut ejektorin. Molemmat konduktöörit olivat paikoillaan. Misard, Ozil ja Cabuche nousivat ensimäisen tavaravaunun astuimelle. Ja juna liukui nyt hiljalleen eteenpäin laaksosta sotamiesten välitse, jotka lapioillaan asestettuina olivat asettuneet radan oikealle ja vasemmalle puolelle. Sitten se pysähtyi ratavartijatuvan luo ottaakseen matkustajat mukaansa.

Flore seisoi siinä tuvan edustalla ja Ozil ja Cabuche asettuivat hänen viereensä, mutta Misardille tuli kiire sanomaan hyvästi naisille ja herroille, jotka tulivat ulos hänen tuvastaan, ja kokoilemaan hopealantteja, joita he antoivat.

Vihdoinkin siis jälleen oltiin vapaat! Mutta odotus oli käynyt liian pitkäksi ja kaikki värisivät vilusta, nälästä ja väsymyksestä. Englannitar tuli puolinukuksissa olevine tyttärineen, havrelainen nuori herra nousi samaan vaunuun kuin kaunis ruskeatukkainen nainen, joka oli hyvin uupunut ja tarjosi hänen miehelleen palveluksiaan. Olisi voinut luulla näkevänsä pakenevan, hajaantuneen joukon, jossa tungeskeltiin toistensa ympärillä tallatussa lumisohjussa, tuupittiin toisiaan ja kadotettiin lopulta siivouden tunnekin. Silmänräpäyksen näkyi kamarin akkunan takaa täti Phasie, joka uteliaisuuden ajamana oli noussut vuoteeltaan ja retostautunut katsomaan. Suurilla, sairauden johdosta sisäänpainuneilla silmillään katseli hän tätä tuntematonta joukkoa, näitä katoavan maailman matkalaisia, joita hän ei enään koskaan tulisi näkemään, ja jotka myrsky oli kuljettanut sinne ja sitten jälleen pois.

Mutta Séverine tuli viimeksi ulos tuvasta. Hän kääntyi ympäri ja hymyili Jacquesille, joka kumartui eteenpäin seuratakseen häntä silmillään, kunnes hän saapui vaununsa luo. Flore, joka salaa katseli heitä, kalpeni uudelleen, nähdessään nämä heidän molemminpuolisen hellyytensä äänettömät ilmaukset. Hän lähestyi kiivaasti Ozilia, jota hän tähän saakka oli välttänyt, ikäänkuin olisi hän nyt vihassaan tuntenut miehen tarvetta.

Ylikonduktööri antoi nyt lähtömerkin, johon Lison vastasi vaikeroivalla vihellyksellä, ja tällä kertaa pani Jacques koneen käyntiin, pysäyttääkseen sen vasta Rouenissa. Kello oli kuusi ja yö oli nyt täydellisesti laskeutunut synkältä taivaalta tuon valkoisen maiseman yli; mutta maata pitkin oli vielä jäljellä kamalan kolkko, heikko kajastus, joka valaisi autiota, hävitettyä seutua. Ja tässä epämääräisessä valossa kohousi viistoon käsin Croix-de-Maufrasin luona oleva talo, aivan mustana ja vielä enemmän rappeutuneena, lumen keskeltä fasaadeineen, jossa oli sanalla: "Myytävänä" varustettu kyltti.

VIII

Juna saapui Pariisin asemalle vasta kymmenen ja neljäkymmentä illalla. Oli viivytty Rouenissa kaksikymmentä minuuttia, jotta matkustajat saivat aikaa syödä, ja Séverine oli kiiruhtanut lähettämään sähkösanoman miehelleen, ilmoittaakseen hänelle, että hän palaisi Havreen vasta pikajunalla seuraavana iltana.

Kohta Mantesista lähdettyään oli Pecqueux saanut erään tuuman. Hänen vaimonsa, Victorie eukko, oli jo viikon maannut sairaalassa nyrjäytettyään pahasti jalkansa langetessaan, ja koska hänellä, kuten hän virnistellen sanoi, oli käytettävänään toinen sänky kaupungissa, tarjosi hän huoneensa rouva Roubaudille. Siellä olisi hänellä paljonkin paremmat oltavat kuin jossakin läheisessä hotellissa ja hän voisi oleskella siellä aina seuraavaan iltaan saakka juuri kuin kotonaan. Jacques oivalsi heti sellaisen sovittelun käytännöllisyyden, sitäkin enemmän, kun hän ei tietänyt, mihin hän muuten sijoittaisi hänet, ja kun hän junasillalta, matkustajain vihdoinkin virtaillessa ulos vaunuista, tuli veturin luo, jätti hän hänelle lämmittäjän antaman avaimen ja neuvoi häntä hyväksymään tarjouksen. Mutta hän epäröi ja kieltäytyi ensin, kun häntä hävetti lämmittäjän veitikkamainen ja asianymmärtäväinen hymy.

– Ei, ei, minulla on eräs serkku ja siellä minä kyllä saan makuupaikan lattialla.

– Pitäkää hyvänänne vaan, sanoi Pecqueux lopuksi hyvänsuovan näköisenä. Vuode on pehmeä ja niin suuri, että siinä voisi maata neljäkin henkilöä.

Jacques katsoi häneen niin itsepintaisesti, että hän otti avaimen vastaan. Veturinkuljettaja kumartui alas ja kuiskasi hänelle:

– Odota minua.

Séverinen tarvitsi kulkea ainoastaan kappale Rue d'Amsterdamia ja sitten kääntyä sisään portista, mutta lumi oli niin liukasta, että hänen täytyi kulkea erittäin varovaisesti. Hänellä oli onni tavata portti avoinna ja hän meni rappuja ylös ilman, että häntä näki edes portinvartija-eukko, joka pelasi dominoa erään naapurivaimon kanssa; ja saavuttuaan neljänteen kerrokseen avasi hän oven ja sulki sen niin hiljaa, että varmaan ei yksikään naapureista voinut epäillä hänen olevan siellä. Kulkiessaan kolmannen kerroksen rappusia oli hän kuitenkin sangen selvästi eroittanut naurua ja laulua Dauvergnen asunnosta. Molemmilla sisaruksilla oli kai ollut pienet kestinsä; heillä oli näet tapana kerran viikossa harjoittaa musiikkia ystävättäriensä kanssa. Ja kun Séverine oli sulkenut oven jälkeensä, saattoi hän huoneen painostavassa pimeydessä lattian läpi jälleen kuulla kaikkien nuorten vilkkautta ja iloa.

Silmänräpäyksen oli pimeys hänen mielestään aivan läpitunkematon ja hän vapisi, kun kukkuva kello, jonka syvät lyönnit hän tunsi, alkoi lyödä yhtätoista pimeässä. Mutta hänen silmänsä tottuivat vähitellen pimeään, molemmat akkunat häämöttivät kahtena valjuna nelikulmiona, joiden kautta lumen kimmellys valaisi kattoa. Hän kotiutui nyt ja etsi tulitikkuja ruokakaapin kulmalta, jossa hän muisti ne nähneensä. Vielä vaikeampi oli kuitenkin saada käsiinsä kynttilää, mutta vihdoin löysi hän kynttilänpätkän eräästä laatikosta. Hän sytytti sen ja huone tuli valaistuksi. Hän loi levottoman, nopean katseen ympärilleen, kuin olisi hän tahtonut tarkastaa, oliko hän todellakin vallan yksin. Hän tunsi kaikki: tuossa oli se ymmyrkäinen pöytä, jossa hän oli syönyt aamiaista miehensä kanssa, tuossa punaisine puuvillapeitteineen vuode, josta hän oli lyönyt hänet maahan nyrkin-iskulla. Huone oli aivan samallainen kuin silloin, kun hän oli siellä kymmenen kuukautta takaperin.

Séverine riisui nyt hiljaa hattunsa. Mutta kun hänen piti riisua kaapunsakin, värisi hän vilusta. Siellä oli vallan jääkylmä. Hiiliä ja tikkuja oli pienessä laarissa takan vieressä. Enempää riisuutumatta hän sai päähänsä silloin heti ajatuksen sytyttää valkea, ja se huvitti häntä ja vapautti hänet siitä epämiellyttävästä tunteesta, jota hän aluksi oli tuntenut. Nämä valmistukset ja ajatus, että he molemmat saisivat oikein lämmintä, saivat hänet jälleen iloiseksi ja onnelliseksi heidän seikkailunsa johdosta. He olivat jo hyvin kauvan ilman toivoakaan, että se milloinkaan voitaisiin toteuttaa, haaveilleet saavansa aivan häiritsemättömästi omistaa toisensa.

Kun kamiinissa alkoi suhista, mietti hän muita valmistuksia, siirsi tuolit makunsa mukaisesti, otti esille puhtaita raiteja ja valmisti vuoteen kokonaan uudelleen, mikä oli sangen vaivalloista, sillä se oli todellakin hyvin suuri. Mutta hän tuli hyvin pahoilleen, kun ei voinut ruokakaapista saada käsiinsä mitään syötävää eikä juotavaa: Pecqueux oli varmaankin niinä kolmena päivänä, mitkä hän oli täällä herrastellut, kuluttanut kaikki putipuhtaaksi. Samoin oli laita kynttiläinkin, löytyi ainoastaan tuo kynttilänpätkä, mutta sepä ei merkinnyt paljoa, kun kuitenkin pian mentäisiin levolle. Nyt oli hyvin lämmin, ja virkistyneenä asettui hän keskelle huonetta ja katseli ympärilleen vakuuttautuakseen siitä, ett'ei mitään puuttunut.

Häntä ihmetytti, ett'ei Jacques vielä ollut tullut, kun muuan vihellys johti hänet akkunan luo. Se oli suoraan Havreen menevä juna, joka nyt läksi 11,20. Tuolla alhaalla oli se laaja alue, joka ulottui asemalta Batignolles-tunneliin saakka, paljaana lumiverhona, jossa voi eroittaa ainoastaan rautatieraiteiden tummat haarautumiset. Veturi ja vaunut raiteilla muodostivat valkoisia kasoja, ikäänkuin olisivat ne nukkuneet kärpännahkaisen peitteen alla. Ja isojen rautatiehallien nyt puhtaiden ruutujen ja Pont de l'Europen valkoisilla pitseillä reunustettujen tukipylväiden väliltä pilkistivät, vaikka oli yö, kaikkea tätä valkoista vastaan Rue de Romen varrella vastapäätä sijaitsevat keltatäpläiset ja likaiset talot. Havren juna tuli nyt näkyviin, mustana esineenä liukuen eteenpäin, etunenässään lyhty, jonka kirkas valo tunki pimeyden läpi; ja hän näki, miten se katosi sillan alle, junan perässä olevien kolmen lyhdyn luodessa veripunaista kajastusta lumelle.

Kääntyessään ympäri huoneeseen päin vapisi hän jälleen: Oliko hän todellakin aivan yksin? Hän oli luullut tuntevansa lämmintä hengitystä niskassaan ja vaatteiden läpi raakaa koskettamista ruumiiseensa. Hän avasi silmänsä selki selälleen ja katseli jälleen ympärilleen huoneessa. Ei, siellä ei ollut ketään.

Millähän Jacques huvittelihe, kun hän viipyi tuolla tavoin? Kului vieläkin kymmenen minuuttia. Hän säikähti, kuului hiljaista rapinaa, jotkin kynnet raapivat ovea. Mutta hän ymmärsi pian mitä se oli ja kiiruhti avaamaan. Se oli Jacques, mukanaan pullo malagaa ja torttu.

Séverine nauraa hytkytti ja ripustautui ylitsevuotavassa hellyydessään hänen kaulaansa.

– Ah, sinäkö se olet, rakkaani! Sinäpä olet tehnyt oivan keksinnön!

Mutta Jacques vaiensi hänet nopeasti.

– Hiljaa, hiljaa!

Silloin alensi hän ääntään, luullen portinvartijattaren olevan Jacquesin kintereillä. Ei, hänellä oli ollut se onni, että juuri kun hän aikoi soittaa, avattiin portti eräälle rouvalle ja hänen tyttärelleen, jotka luultavasti olivat olleet Dauvergnen luona, ja hän oli voinut tulla ylös ilman että kenelläkään oli aavistustakaan siitä. Mutta ulkona rappusten välipaikalla oli hän aivan äsken avoimesta ovesta nähnyt sanomalehtien myyjättären pesevän pientä pyykkiä pesuastiassa.

– Olkaamme ääneti! Puhu hiljaa.

Séverine vastasi siihen sulkemalla hänet intohimoisesti syliinsä ja peittämällä hänen kasvonsa äänettömillä suudelmilla. Tämä salaperäinen leikki ja se, että saatiin vain hyvin hiljaa kuiskailla, huvitti häntä.

– Niin, niin, saatpa nähdä, ett'ei meistä kuulla enempää, kuin jos olisimme kaksi pientä rottaa.

Hän asetti kaikkea mahdollista varovaisuutta noudattaen pöydälle kaksi lautasta, kaksi lasia ja kaksi veistä ja hänen teki kovasti mielensä nauraa, niin että seinät soi.

Hän huvitti Jacquesia suuresti ja tämä sanoi puoliääneen:

– Minä luulin sinun olevan nälissäsi.

– Niin, minä kuolen nälästä! Rouenissa oli niin huonoa ruokaa!

– Menisinköhän alas noutamaan kanan?

– Ei, kiitoksia, jotta et voisi tulla takaisin… Ei, torttu riittää aivan hyvin.

He istuutuivat heti vieretysten samalle tuolille ja torttu jaettiin ja syötiin monia rakastavaisten kujeita tehden. Séverine valitti janoaan ja joi yhtä kyytiä kaksi lasia malagaa, niin että veri lopulta nousi hänen päähänsä. Kamiini kävi tulipunaiseksi heidän takanaan ja heidän selässään tuntuivat lämpimät väreet. Mutta kun Jacques suuteli liian kiivaasti hänen niskaansa, ehkäisi hän vuorostansa häntä.

– Hiljaa, hiljaa!

Séverine antoi hänelle merkin kuunnella ja silloin kuulivat he uudelleen alhaalta Dauvergnen asunnosta hillittyä, soiton tahdin mukaista töminää, siellä alhaalla alettiin tanssia. Ja heidän huoneensa edustalla tyhjensi sanomalehtimyyjätär pesuastian rappusten vieressä olevaan likaviemäriin. Hän lukitsi sitten ovensa, tanssi tuolla alhaalla taukosi hetkeksi ja ulkoa, akkunan alta, missä lumi vaimensi kaikki äänet, kuului ainoastaan kumea jyrinä eräästä lähtevästä junasta, jonka heikot vihellykset muistuttivat vaikerrusta.

– Auteniliin menevä juna, mutisi Jacques. Nyt on kello kymmentä minuuttia vailla kaksitoista.

Sitten kysyi hän hyväilevällä äänellä, joka oli kevyt kuin tuulenhenkäys:

– Rakastatko sinä minua?

Séverine ei vastannut, entisyys tunkeutui hänen kimppuunsa kaikesta tästä onnen huimaavasta hurmauksesta huolimatta ja tahtomattansa eli hän uudelleen ne tunnit, mitkä oli siellä viettänyt miehensä kanssa. Eikö tämä torttu, jota syötiin samassa pöydässä ja samojen äänien ympäriltä kuuluessa, ollut jatkoa tuohon edelliseen aamiaiseen? Nuo toiset asiat herättivät kasvavaa levottomuutta, muistot tunkeutuivat hänen mieleensä, ei milloinkaan ollut hän tähän saakka tuntenut niin polttavaa tarvetta sanoa rakastajalleen kaikki, antautua kokonaan. Se oli kuin ruumiillinen tarve, jota hän ei voinut pysyttää erossa intohimostaan, ja hän luuli tulevansa kuulumaan hänelle vielä enemmän ja nauttimaan vielä suuremmassa määrässä hänen omanaan olemisen onnellisuutta ja riemua, jos hän hänen sylissään hiljaa tunnustaisi hänelle syntinsä. Se, mikä oli tapahtunut, kävi hänen silmissään jälleen eläväksi, hänen miehensä oli läsnä, hän käänsi pois päänsä ja kuvitteli mielessään näkevänsä hänen lyhyen, karvaisen kätensä ojentuvan hänen olkapäänsä yli veistä ottamaan.

– Rakastatko minua? toisti Jacques.

Hän vapisi tuntiessaan Jacquesin huulten painautuvan hänen huuliaan vastaan, ikäänkuin olisi hän siten vielä kerran tahtonut sinetillä sulkea hänen salaisuutensa. Hän siirtyi lähemmäksi, painoi kasvonsa lähelle häntä ja huokasi hyvillään:

– Jumalani, kuinka olen onnellinen!

He eivät puhuneet mitään. Huone kävi yhä pimeämmäksi, niin että tuskin saattoi eroittaa noita kahta valjua akkunaneliötä; ja katossa näkyi ainoastaan ikäänkuin pyöreä verinen pilkku kamiinin kajastuksesta. He katselivat toisiaan silmät selki selällään. Soitto tuolla alhaalla vaikeni, ovet paukkuivat ja koko talo vähitellen vaipui syvään ja sikeään uneen. Alhaalla tärisivät kääntölevyt Caenista tulevan junan saapuessa, ja siitä lähtevät kamalat äänet tuskin tunkeutuivat sinne ylös, ikäänkuin olisivat ne tulleet hyvin kaukaa.

Mutta kun Séverine piti Jacquesia niin lähellänsä, heräsi hänen intohimonsa. Ja samalla heräsi hänessä tarve tunnustaa. Se oli kiusannut häntä monta pitkää viikkoa! Katossa oleva punainen pilkku laajeni ja siitä tuli ikäänkuin suuri, leveä veritäplä. Katsoessaan siihen näki hän näkyjä, hänen ympärillään olevat esineet saivat puhekyvyn ja kertoivat kovalla äänellä koko tapahtuman. Hän tunsi, kuinka sanat tunkeutuivat esiin hänen huuliltaan, hermostuksen aaltomaisesti kuohuessa hänen ruumiinsa läpi. Kuinka ihanaa olisikaan, kun ei tarvitsisi häneltä salata mitään, vaan voisi täydellisesti sulautua häneen!

– Sinä et tiedä, rakkaani…

Jacques, joka ei myöskään kääntänyt katsettaan veritäplästä, ymmärsi varsin hyvin, mitä hän aikoi sanoa. Hän saattoi seurata, kuinka tässä pehmeässä, niin lähelle häntä likistäytyneessä olennossa tuo synkkä, valtava jokin, mikä heillä kumpaisellakin alati oli ajatuksissaan, vaikka eivät he koskaan siitä puhuneet, kuohui yhä korkeammalle. Tähän saakka oli hän saanut hänet olemaan vaiti, koska hän pelkäsi niiden pöyristysten palautuvan, jotka olivat hänen vanhan tautinsa oireina, ja vapisi pelosta, että tämä muuttaisi heidän oloaan ja toisi verta heidän välilleen. Mutta tällä kertaa oli hän voimaton, hän ei edes kyennyt kumartamaan alas ja sulkemaan hänen suutaan suudelmalla. Hän luuli, että Séverine ilmaisisi kaikki. Sen vuoksi tuntui se hänestä helpotukselta hänen levottomassa odotuksessaan, kun Séverine näytti rauhattomalta ja epäröivältä ja sitten sanoi lopuksi:

– Sinä et tiedä, kultaseni, että mieheni epäilee minun olevan sinun rakastajattaresi.

Viimeisessä sekunnissa se tulikin olemaan muisto edellisestä yöstä Havressa, joka vastoin hänen tahtoaan tunnustuksen sijasta tunkeutui esiin hänen huuliltaan.

– Lorua, luuletko niin? mutisi Jacques epäuskoisesti. Hän näyttää niin ystävälliseltä, ja viimeksi tänä aamuna kätteli hän minua.

– Minä vakuutan sinulle, että hän tietää kaikki. Hän ajattelee varmaan tällä hetkellä, että me olemme yhdessä! Minulla on todistukseni.

Hän vaikeni ja puristi häntä vielä lujemmin itseään vastaan ja tässä hyväilyssä oli onneen sekoittuneena katkeruutta. Hetkisen haaveiltuaan häntä pöyristytti ja hän sanoi:

– Voi, kuinka minä vihaan häntä, vihaan häntä!

Jacques hämmästyi. Hän ei suinkaan ollut suutuksissaan Roubaudille, vaan tuli mielestään hyvinkin helposti toimeen hänen kanssaan.

– Miksi niin sitten? kysyi hän. Eipä hän meitä suuresti häiritse.

Séverine ei vastannut mitään, vaan toisti:

– Minä vihaan häntä… Se on kidutusta, kun vain tunnen hänen olevan lähellänikin. Voi, kuinka kernaasti minä, jos voisin, vapauttaisin itseni ja jäisin sinun luoksesi!

Liikutettuna tästä intohimon purkauksesta, likisti Jacques hänet lähemmäksi itseään, ja melkein irroittamatta huuliaan, jotka painoi hänen kaulalleen, sanoi Séverine aivan hiljaa:

– Sinä et tiedä, rakkaani…

Tunnustus tunkeutui nyt välttämättömästi esille. Ja tällä kertaa tunsi Jacques olevansa niin vakuutettu siitä, että mikään maailmassa ei voisi sitä estää. Talossa ei enään kuulunut henkäystäkään, yksinpä sanomalehtimyyjätärkin oli varmasti vaipunut sikeään uneen. Ulkopuolelta, tuosta lumen peittämästä kaupungista, ei kuulunut edes vaunujen kolinaa, ja viimeinen Havren juna, joka oli lähtenyt kaksikymmentä minuuttia yli kahdentoista, näytti vieneen mukanaan mitä asemalla vielä oli ollut elämästä jäljellä. Kamiini ei enään suhissut, siinä kun oli enään vain muutamia hehkuvia hiiliä, mutta se punainen täplä oli vielä jäljellä katossa ja näytti pyöreältä, kamalalta silmältä.

– Rakkaani, sinä et tiedä…

Silloin ei Jacques enään voinut olla puhumatta:

– Kyllä, kyllä, minä tiedän.

– Ei, sinä kentiesi epäilet, mutta sinä et voi mitään tietää.

– Minä tiedän, että hän teki sen perinnön takia.

Séverine säpsähti ja nauroi hermostuneesti ja vastoin tahtoaan.

– Ah, perintö!

Ja aivan hiljaa, niin hiljaa, että jos yöperhonen olisi lepattanut ruutuja vastaan, sen surina olisi kuulunut kovemmalta, kertoi hän lapsuudestaan presidentti Grandmorinin luona, tahtoi aluksi valehdella, päästäkseen tunnustamasta yhteyttään hänen kanssaan, mutta antoi lopulta myöden välttämättömyydelle olla vilpitön, ja tunsi lohdutusta, melkein huvia kertoessaan kaikki tyynni. Hänen sanansa virtasivat sen jälkeen kevyesti ja kuiskaamalla ja keskeytymättä.

– Ajatteles, se oli täällä, juuri tässä huoneessa edellisessä helmikuussa, samaan aikaan kun hänellä, kuten muistat, oli juttunsa aliprefektin kanssa. Me olimme juuri syöneet aamiaisemme hauskasti ja iloisesti tämän pöydän ääressä, aivan kuten vastikään söimme illallista täällä. Hän ei luonnollisesti tietänyt mitään, enkä minä aikonut hänelle mitään kertoa. Mutta eräästä sormuksesta, vanhasta lahjasta, pelkästä mitättömästä esineestä ja ilman että minä tiedän kuinka se tapahtui, ymmärsi hän kaikki tyynni… Voi, rakkaani, sinä et voi mielessäsi kuvitella, kuinka hän rääkkäsi minua!

Hän vapisi ja Jacques tunsi, kuinka hänen pienet kätösensä hypistelivät häntä.

– Hän löi nyrkillään minut kumoon… Ja sitten laahasi hän minua tukasta… Ja sen jälkeen nosti hän jalkansa minun kasvojeni yli, ikäänkuin olisi aikonut murskata minut. Niin kauvan kun elän olen muistava sen… Ja lyönti toisensa jälkeen, Jumalani! Jos minä toistaisin sinulle kaikki, mitä hän kysyi minulta, ja kaikki, mitä hän lopulta pakotti minut kertomaan! Kuten näet, olen minä sangen vilpitön, koska tunnustan sen sinulle, vaikka mikään ei pakota minua sitä tekemään. Mutta minä en koskaan uskaltaisi antaa sinulle edes pienintä kuvaustakaan kaikista hänen loukkaavista kysymyksistään, joihin minun täytyi vastata, sillä muuten olisi hän aivan varmasti lyönyt minut kuoliaaksi.

Hän oli kyllä rakastunut minuun ja tuli kai kovin pahoilleen, saadessaan kuulla tuon kaiken; ja minä myönnän, että olisin menetellyt kunniallisemmin, jos olisin ilmoittanut sen hänelle, ennen kun me menimme naimisiin. Mutta pitäähän sitä ymmärtää. Sehän oli vanhaa ja unhoitettua. Täytyy olla ihka villi voidakseen tulla niin hulluksi mustasukkaisuudesta… No, armaani, herkeätkö nyt rakastamasta minua, kun tiedät tämän?

Jacques ei ollut liikahtanut, vaan istui siinä hitaana ja miettiväisenä Séverinen käsivarsien kietoutuessa elävien käärmeiden tavoin hänen kaulansa ympärille. Hän oli hyvin hämmästynyt. Hän ei ollut koskaan epäillyt mitään sellaista. Kuinka kaikki kävikään sotkuiseksi! olisihan testamentti riittänyt selittämään kaikki! Mutta muuten oli se hänen mielestään parempi siten; varmuus siitä, ett'eivät aviopuolisot olleet tehneet murhaa rahojen takia, vapautti hänet halveksumisen tunteesta, jota hän toisinaan oli epäselvästi tuntenut, yksinpä Séverinen suudellessakin.