Kitabı oku: «Ihmispeto: Siveysromaani», sayfa 14

– Missä me olemme?.. Miksi pysähdytään … mikä nyt on?.. Herra jumala, onko jokin onnettomuus tapahtunut?

Konduktööri näki välttämättömäksi koettaa rauhoittaa matkustajia. Juuri kun hän lähestyi matkustajavaunuja, puhutteli häntä englannitar, jonka paksut, punaset kasvot pistäytyivät esiin hänen kahden ihanan tyttärensä kasvojen välitse. Hän kysyi vahvasti murtaen:

– Eihän se liene mitään vaarallista?

– Ei, ei, vastasi konduktööri. Siinä on ainoastaan vähän lunta ja juna lähtee heti.

Akkuna vedettiin ylös ja nuorten tyttöjen vilkasta kuherrusta kuului; englanninkielessä on niin eloisa, kaunis sointu, kun se kujahtelee nuorilta, ruusunpunaisilta huulilta. Molemmat nauroivat ja heillä oli hyvin hauskaa.

Mutta etempänä huusi eräs vanha herra konduktööriä, samalla kun hänen nuori rouvansa uskalsi pistää kauniin, ruskean päänsä näkyviin hänen takanaan.

– Miksi ei ole ryhdytty mihinkään varokeinoihin?.. Se on sietämätöntä. Minä tulen kotiin Lontoosta ja minulla on tänä aamuna asioita toimitettavana Pariisissa ja minä sanon teille etukäteen, että panen yhtiön edesvastuuseen jokaisesta viivytyksestä.

Konduktööri saattoi ainoastaan toistaa:

– Me lähdimme kolmen minuutin kuluttua.

Oli hirveän kylmä, lunta satoi sisään ja kasvot vetäytyivät sen vuoksi takaisin ja akkunat vedettiin ylös. Mutta noissa suljetuissa vaunuissa saattoi kumeasta surinasta huomata, että siellä vallitsi suuri levottomuus ja peljästys. Ainoastaan kaksi akkunaa pysyi alasvedettynä ja kolmen vaunun matkalla keskusteli kaksi matkustajaa, jotka nojasivat kyynärpäillään oviin; toinen oli noin neljänkymmenen ikäinen ameriikkalainen ja toinen nuori, Havressa asuva mies. Molempia huvitti lumenluonti suuresti.

– Ameriikassa olisivat kaikki matkustajat astuneet alas junasta ja avustaneet.

– Oh, tämä on pikkuasia. Viime vuonna istuin kiinni kaksi kertaa.

Toimeni vaatii minut joka viikko Pariisiin.

– Ja minun toimeni noin joka kolmas viikko.

– Kuinka, aina New-Yorkistako?

– Niin, New-Yorkista.

Jacques johti työtä. Saadessaan nähdä Séverinen eräässä ovessa ensimäisessä vaunussa, johon hänellä aina oli tapana sijoittua, ollakseen lähempänä häntä, loi hän häneen rukoilevan katseen. Hän ymmärsi ja vetäytyi takaisin jott'ei kauvempaa olisi alttiina tuolle jäätävälle tuulelle, joka poltti kasvoja.

Séverineä ajatellen työskenteli Jacques sen jälkeen reippain mielin. Mutta hän huomasi, ett'ei syy junan kiinnijäämiseen tai pakkautuneeseen lumeen ollut pyörissä, sillä ne tunkeutuivat paksuimmankin lumikerroksen läpi, vaan että niiden välillä oleva tuhkalaatikko oli esteenä siten, että se muodosti kovia, suunnattoman suuria lumipalloja. Hän sai erään tuuman.

– Meidän täytyy ruuvata tuhkalaatikko irti.

Ylikonduktööri aluksi pani sitä vastaan.

Veturinkuljettaja oli hänen päällikkyytensä alainen, eikä hän tahtonut valtuuttaa häntä koskemaan veturiin, mutta lopuksi hän myöntyi.

– No niin, mutta te saatte ottaa edesvastuun niskoillenne!

Se oli hankalaa työtä, ja maaten sulavassa lumessa pitkin pituuttansa veturin alla selällänsä saivat Jacques ja Pecqueux tehdä sitä lähes puoli tuntia. Onneksi oli heillä työkalulaatikossaan ruuviavaimia käsillä. Parikymmentä kertaa oltuaan vaarassa palaa ja murskaantua onnistui heidän vihdoin saada tuhkalaatikko irti. Mutta vielä eivät he olleet saaneet sitä veturin ulkopuolelle Se oli suunnattoman raskas ja tarrautui kiinni pyörien ja lieriöiden keskelle. Nelinkontin ryömien vetivät ja laahasivat he sen kuitenkin vihdoin radan ulkopuolelle.

– Nyt lapioimme jälleen, sanoi konduktööri.

Juna oli nyt lähes tunnin ajan ollut pulassa ja matkustajat olivat käyneet yhä tuskaantuneemmiksi. Joka minuutti vedettiin akkuna alas ja joku kysyi, miksi ei ollenkaan lähdetty liikkeelle. Siinä oli kirkunaa ja kyyneleitä ja oikea pakokauhu oli syntymäisillään.

– Ei, sitä ei tarvita, se on tarpeeksi lapioitu, selitti Jacques.

Nouskaa ylös, minä vastaan lopusta.

Hän asettui jälleen paikoilleen Pecqueuxin kera, ja kun molemmat konduktöörit olivat palanneet vaunuihinsa, väänsi hän erästä raanaa. Lämmin höyry, joka sähisten virtasi ulos, sulatti täydellisesti lumiröykkiöt, jotka vielä olivat kiinni kiskoissa. Käsi kääntöpyörällä hän sitten ajoi takaperin. Hän ajoi hitaasti noin kolmesataa metriä takaperin, voidakseen ottaa vauhtia. Sekotettuaan tulta ja päästyään yli korkeimman sallitun paineen, ajoi hän jälleen eteenpäin lumivallia vastaan, joka sulki tien ja puristi Lisonia sitä vastaan sen koko koolla ja vetämänsä junan painolla. Se läähätti raskaasti, kuten puunhakkaaja, joka suurella voimalla käyttelee kirvestänsä, ja sen vahvat rautajäsenet natisivat. Mutta vielä ei se päässyt eteenpäin, se tarttui kiinni, savuten ja täristen yrityksen jälkeen.

Hänen täytyi ottaa sama liike vielä kahdesti uudestaan, peräytyä ja syöksyä lunta vastaan tunkeutuakseen sen läpi, ja joka kerraksi otti Lison vauhtia ja läähätti raivoisasti suunnattomalla hengityksellään. Vihdoin näytti se hengähtäneen tarpeekseen, jännitti metallilihaksensa äärimmäiseen ponnistukseen, pääsi läpi ja juna seurasi raskaasti perässä noiden molempien hajotettujen lumimuurien lomitse. Se oli vapaa.

– Se on sentään aika rumilas, virkkoi Pecqueux.

Jacques oli aivan sokeana, otti silmälasit pois nenältään ja kuivasi ne. Hänen sydämensä sykki kiivaasti, eikä hän enään ollenkaan tuntenut vilua. Mutta aivan äkisti tuli hän ajatelleeksi syvää laaksoa, joka sijaitsi noin kolmensadan metrin päässä Croix-de-Maufrasista. Se oli tuulen puolelta avonainen, ja sinne oli lunta varmaankin kerääntynyt melkoinen määrä. Hän tuli heti vakuutetuksi, että siinä paikassa hän kärsisi haaksirikon. Hän kurottautui ulospäin. Kaukaa suorassa linjassa viimeisen kaarteen takaa tuli laakso näkyviin pitkänä, lumen täyttämänä hautana. Nyt oli täysi päivä ja lumihiutaleita putoili lakkaamatta tuolle äärettömälle, kimmeltävän valkoiselle kentälle.

Mutta Lison vyöryi eteenpäin keskinkertaisella nopeudella, enään kohtaamatta mitään estettä. Oltiin niin varovaisia, että annettiin lyhtyjen junan sekä alku- että loppupäässä jäädä palamaan; ja tulisijan alapuolella oleva valkoinen lyhty loisti kuten Kyklopin silmä päivänvalossa. Lison vyöryi eteenpäin ja tuli suurine, ammottavine silmineen yhä lähemmäksi notkelmaa. Silloin tuntui siltä, kuin olisi se alkanut hengittää lyhyesti ja katkonaisesti, kuten pelkäävä hevonen. Se jyrisi ja tärisi kovasti, nousi pystyyn ja meni eteenpäin ainoastaan veturinkuljettajan vakavan käden ohjaamana. Tämä oli jälleen avannut tulipesän luukut, jotta lämmittäjä panisi suurempaa vauhtia valkeaan. Ja nyt se ei enään ollutkaan loistava pyrstötähden pyrstö yön pimeydessä, se oli tiheä, musta savuluuta, joka ryvetti tuon suuren, kelmeän, ja kylmän taivaan.

Lison vyöryi eteenpäin. Vihdoin oli sen mentävä noron sisälle. Ratavallit oikealla ja vasemmalla olivat hautaantuneet lumeen ja rata oli aivan näkymättömissä. Se oli kuin myrskyn kovertama luola, joka oli laitojaan myöten täynnä lunta. Se meni sinne sisälle, tunkeutui eteenpäin noin viisikymmentä metriä, hengästyneenä ja yhä hitaammin. Lumi, minkä se työnsi tieltään, muodosti sulun sen eteen, kohisi ja nousi kuten vaahtopäinen aalto, uhaten niellä sen. Silmänräpäyksen näytti se aaltoon haudatulta ja voitetulta. Mutta viimeisen kerran ponnistaen kaikkia lihaksiansa se vapautui ja kulki vielä kolmekymmentä metriä. Se oli kuitenkin loppu, viimeinen kuolinnytkähdys. Lumiröykkiöt taas putoilivat alas, hautasivat pyörät ja kaiken muunkin veturista, jonka osat tulivat ikäänkuin jäävitjoilla kahlituiksi. Lison seisoi nyt aivan hiljaa, vetäen viimeisen henkäyksensä ankarassa pakkasessa. Sen henki oli sammunut, se oli jäykkä ja eloton.

– Siinä sitä oltiin nyt, sitä juuri odotinkin, sanoi Jacques.

Hän tahtoi heti ajaa takaperin, uudelleen koettaakseen samaa liikettä. Mutta tällä kertaa Lison ei liikahtanut paikaltaan. Se tahtoi yhtä vähän liikkua taakse- kuin eteenkinpäin; se seisoi joka taholta sisään suljettuna, maahan kiinni naulattuna, saamattomana ja kuurona. Sen takana oleva junakin näytti kuolleelta ja akkunoita myöten syvään lumeen vajonneelta. Lumentulo ei tauonnut, vaan lunta satoi vieläkin sakeammin pitkien tuulenpuuskien mukana. Veturi ja vaunut, jotka jo olivat puoliksi peitossa, hävisivät näkyvistä yhä enemmän, oli kuin olisivat ne uponneet tuohon äänettömään, kylmään, valkoiseen erämaahan. Mikään ei enään liikahtanut ja lumi kietoi junan kääriliinoihinsa.

– No, alkaako se taas? kysyi ylikonduktööri ja nojautui ulos akkunastaan.

– Nyt me olemme jään alla! huusi Pecqueux pitemmittä puheitta.

Tällä kertaa oli asema todellakin arveluttava. Alikonduktööri kiiruhti panemaan junan jälkeen paukkumerkkejä, jotta se olisi suojattu siltä taholta; ja veturinkuljettaja puhalsi sillä välin hurjasti, lyhyin keskeytyksin, läähättävän ja kolkon hätämerkinannon. Mutta lumi teki ilman niin paksuksi ja raskaaksi, että merkkivihellys hukkui siihen, eikä otaksuttavasti voinut kuulua edes Barentiniin. Mitä oli tehtävä? Heitä ei ollut enempää kuin neljä, eivätkä he koskaan voisi lapioida pois sellaista lumenpaljoutta. Sitä varten olisi tarvittu kokonainen työmieskunta. Välttämätöntä oli rientää noutamaan apua. Ja pahinta oli, että uusi pakokauhu uhkasi syntyä matkustajain keskuudessa.

Eräs ovi avattiin ja kaunis ruskeatukkainen nainen hyppäsi alas aivan säikähtäneenä, luullen jonkin onnettomuuden tapahtuneen. Hänen miehensä, vanha kauppias, tuli hänen perässään ja kirkui:

– Se on hävytöntä, minä kirjoitan ministerille.

Naisten itkusta lähtevä ääni ja raivostuneita miesääniä tunkeutui nyt ulos vaunuista kiivaasti alasvedettyjen akkunain läpi. Ainoastaan molemmat englannittaret olivat tyynet ja hymyilivät, pitäen koko asiaa hauskana. Kun ylikonduktööri koetti rauhoittaa kaikkia ihmisiä, kysyi nuorempi tyttö häneltä hieman englanniksi sorahtaen ranskankielellä:

– Tähänkö pysähdytään?

Useita herroja oli mennyt ulos vaunuista, vaikka lumi oli niin syvää, että siihen vajosi vatsaa myöden. Ameriikkalainen kohtasi tällöin havrelaisen nuoren miehen, kun he molemmat menivät veturin luo katselemaan. He pudistivat päätään.

– Nyt kuluu varmaankin neljä, viisi tuntia, ennen kun veturi voidaan saada irti.

– Niin, vähintäänkin, ja sittenkin tarvittaisiin ainakin parikymmentä työmiestä.

Jacques oli juuri saanut ylikonduktöörin lähettämään alikonduktöörinsä Barentiniin apua noutamaan. Hän tai Pecqueux eivät voineet jättää veturia.

Konduktööri läksi liikkeelle ja pian katosi hän näkyvistä laakson toisessa päässä. Hänellä oli neljän kilometrin matka, eikä hän ehkä voisi palata ennen kun kahden tunnin kuluttua. Jacques, joka oli epätoivoissaan, jätti silmänräpäykseksi paikkansa ja juoksi ensimäisen vaunun luo, missä hän näki Séverinen, joka oli vetänyt akkunan alas.

– Älkää peljätkö! ehätti hän sanomaan. Ei ole mitään vaaraa.

Séverine vastasi samoin sinuttelematta häntä, koska hän pelkäsi jonkun kuulevan:

– En minä tietenkään pelkää. Olen vaan ollut hyvin levoton teidän takianne.

Nämä sanat tekivät heille niin hyvää, että he tunsivat tulleensa lohdutetuiksi ja hymyilivät toisilleen. Mutta kun Jacques kääntyi ympäri, sai hän hämmästyksekseen nähdä ratapengertä pitkin tulevat Floren ja Misardin ynnä kaksi muuta miestä, joita hän ensi aluksi ei tuntenut. Nämä olivat näet kuulleet hätämerkin, ja Misard, joka oli vapaana, riensi sinne kahden toverinsa kera, joille hän vast'ikään oli tarjonnut valkosta viiniä. He olivat kivenhakkaaja Cabuche, joka lumen takia ei voinut tehdä työtä, ja vaihdemies Ozil, joka oli tullut tunnelin läpi Malaunaysta tervehtimään Florea, jota hän edelleenkin hakkaili huolimatta huonosta vastaanotosta tämän puolelta. Tyttö, joka oli rohkea ja väkevä kuin poika, tuli uteliaisuudesta heidän seurassaan. Hänen samoin kuin hänen isäpuolensakin mielestä se oli todellinen tapahtuma, tavaton seikkailu, että junan noin täytyy pysähtyä heidän ovensa edustalle.

Kuinka monen junan olivatkaan he nähneet tuulen nopeudella kiitävän ohi niinä viitenä vuotena, mitkä he olivat siellä asuneet, joka tunti päivällä ja yöllä, rumalla ja kauniilla säällä! Aina oli tuuli näyttänyt tempaavan junat mukaansa, eikä koskaan ollut yksikään juna edes vähentänyt vauhtiaan, vaan he näkivät niiden kiitävän pois ja katoavan etäisyyteen, voimatta saada niistä mitään lähempiä tietoja. Koko maailma vilahti heidän ohitsensa ja ihmisjoukko vietiin pois täyttä vauhtia, ja ainoat, joihin he tutustuivat, olivat muutamat kasvot, jotka salaman tavoin vilahtivat ohi, kasvot, joita he eivät koskaan saisi uudelleen nähdä, mutta joskus myös kasvoja, jotka kävivät heille jossain määrin tutuiksi sen kautta, että ne palasivat määrättyinä päivinä, mutta jotka heille pysyivät nimettöminä. Ja kas, nyt laski lumesta maihin juna heidän portillaan: luonnollinen järjestys oli käännetty ylösalaisin, he saivat nyt läheltä nähdä tämän tuntemattoman maailman, jonka onnettomuuden tapaus toi heidän tielleen, ja he olivat yhtä hämmästyneinä ja suurisilmäisinä kuin villit, jotka ovat rientäneet rannalle, eurooppalaisten ollessa haaksirikkoon joutumaisillaan. Avoimissa ovissa näkyi turkkikaapuihin kääriytyneitä naisia ja paksuihin takkeihin pukeutuneita herroja, ja nähdessään kaiken tämän komeuden ja loiston, mikä oli ajautunut tähän jäämereen, he tulivat hämmästyksestä liikkumattomiksi.

Mutta Flore oli tuntenut Séverinen. Hän, joka alati väijyi Jacquesin junaa, oli viime viikkoina pannut merkille, hänen olonsa pikajunassa perjantai-aamuisin, ja sen oli hän voinut tehdä sitäkin helpommin, kun Séverine aina, tullessaan rata-ylikäytävän läheisyyteen, pisti päänsä ulos akkunasta luodakseen silmäyksen maatilaansa Croix-de-Maufrasiin. Floren silmät pimenivät, kun hän näki hänen puoliääneen puhelevan veturinkuljettajan kanssa.

– Ah, kas rouva Roubaudia! huudahti Misard, joka juuri nyt tunsi hänet ja heti muuttui matelevan näköiseksi. Sepä oli onnettomuus… Mutta te ette saa jäädä tänne, vaan tulkaa meidän luoksemme.

Jacques, joka oli tarttunut ratavartijan käteen, kannatti hänen tarjoustaan.

– Hän on oikeassa, Jacques sanoi. Se kestää ehkä useita tunteja ja te voisitte paleltua kuoliaaksi sinä aikana.

Séverine ei ollut halukas ja selitti, että hän oli niin lämpimässä puvussa. Myöskin pelkäsi hän hiukan kävellä kolmeasataa metriä lumessa. Silloin tuli Flore, joka tuijotti häneen suurilla silmillään, esiin ja sanoi:

– Tulkaa, minä kannan rouvaa.

Ennen kuin Séverine edes oli ehtinyt hyväksyä tarjouksen, oli hän ottanut hänet väkeville käsivarsilleen ja nosti hänet ylös kuten pienen lapsen. Sitten asetti hän hänet maahan radan toiselle puolelle, missä se jo oli tallattu, eikä lumi vajottanut. Hämmästyneet matkustajat rupesivat nauramaan. Sepä oli luja tyttö! Ollappa tusina hänen kaltaisiansa, niin ei tarvittaisi kaksia tunteja lumen luomiseen.

Uutinen Misardin ehdotuksesta ja ratavartijantuvan olemassaolosta, johon voisi mennä suojaan, ja jossa voisi lämmitellä sekä ehkä saada ruokaa ja vähän viiniä, levisi vaunusta toiseen. Levottomuus asettui, kun alettiin käsittää, ett'ei mikään välitön vaara ollut uhkaamassa. Mutta asema ei tullut vähemmän surkeaksi: lämmityslaitokset jäähtyivät; kello oli yhdeksän, ja janoa ja nälkää saataisiin kärsiä, jos apu viipyisi. Se saattoi venyä ijankaikkisuuteen saakka ja kuka tiesi, eikö täytyisi yötäkin siellä viettää?

Muodostui kaksi eri puoluetta. Muutamat olivat epätoivoissaan, eivätkä tahtoneet lähteä vaunuista, vaan majoittuivat niihin, juuri kuin olisivat olleet valmiit kuolemaan niissä, kääriytyivät huopiinsa ja heittäytyivät raivoissaan pitkälleen penkeille. Toiset taas pitivät parempana uskaltautua kävelemään lumeen, toivoen saavansa paremmat oltavat tuolla ja varsinkin haluten päästä pakoon tuon maihin ajautuneen, kuoliaaksi paleltuneen junan tuskastuttavaa näkyä. He muodostivat kokonaisen joukkueen, johon kuului vanha kauppias ja hänen nuori rouvansa, englannitar ja hänen molemmat tyttärensä, Havresta kotoisin oleva nuori mies, ameriikkalainen ja tusina muita, ja olivat valmiit lähtemään liikkeelle.

Jacques oli, hiljaa puhuteltuaan Séverineä, saanut hänen seuraamaan mukana, ja vannonut, jos voisi päästä pälkähästä, antaa hänelle tietoja asemasta. Kun Flore edelleenkin katseli heitä synkin silmin, puhutteli hän häntä ystävällisesti, kuten vanhaa ystävää ainakin.

– Siitä on siis sovittu, sinä näytät naisille ja herroille tietä… Minä pidän Misardin ja nuo muut. Me pysymme paikoillamme ja teemme kaikki mitä voimme sillä aikaa.

Cabuche, Ozil ja Misard olivat todellakin heti tarttuneet lapioihin sekä liittyneet Pecqueuxiin ja ylikonduktööriin, jotka jo olivat käyneet luminietosten kimppuun. He koettivat saada veturin irti, kaivoivat pyörien alta ja heittivät lumen ratapengertä alas. Kukaan ei enään sanonut mitään, ja ainoa, mikä kuului valkoisen seudun tukahuttavassa synkkyydessä, oli nyt heidän hiljainen, raivoisa työnsä. Kun tuo pieni matkustajajoukko poistui, loi se viimeisen katseen junaan, joka seisoi siinä yksinään ja hyljättynä, kuten kapea, musta viiva tiheän, painavan lumikerroksen alla. Ovet olivat suljetut ja akkunat vedetyt ylös. Lunta satoi edelleen hiljaa ja itsepintaisesti ja se hautasi junan hitaasti ja varmasti.

Flore tahtoi jälleen kantaa Séverineä, mutta tämä epäsi ja tahtoi kävellä kuten muutkin. Nuo kolmesataa metriä olivat hyvin tukalat: notkelmassa vajottiin vyötäröihin saakka ja kaksi eri kertaa täytyi pelastaa suuri englantilaisnainen, joka oli puoliksi uppoamaisillaan lumeen. Hänen tyttärensä nauroivat yhä ja olivat ihastuksissaan. Vanhan herran nuori rouva lipesi ja oli pakotettu vastaanottamaan nuoren havrelaisherran käden, sillä aikaa kun hänen miehensä ameriikkalaisen seurassa sadatteli Ranskaa. Laaksosta pois päästyä kävi tie mukavammaksi, mutta täytyi seurata erästä pengertä ja kulkea eteenpäin tuulen tuivertamana sekä huolellisesti välttää reunoja, jotka olivat lumen alla epävarmat ja vaaralliset.

Vihdoinkin oltiin perillä ja Flore antoi matkustajain majoittua keittiöön, mutta ei voinut edes valmistaa kaikille istumapaikkoja, sillä heitä oli lähes parisenkymmentä ja he täyttivät koko huoneen, joka onneksi oli jotensakin suuri. Ainoa, minkä hän saattoi keksiä, oli noutaa muutamia lautoja ja talossa olevien tuolien avulla laittaa pari penkkiä. Hän heitti sitten risukimpun takkaan ja teki sen jälkeen eleen, ikäänkuin olisi sillä tahtonut sanoa, että siinä oli kaikki, mitä saatiin pyytää. Hän ei ollut koko aikana virkkanut ainoatakaan sanaa ja jäi seisomaan, katsellen näitä ihmisiä suurilla, vihertävillä silmillään ja hurjanrohkean näköisenä. Ainoastaan kaksi henkilöä hän tunsi sen vuoksi, että hän nyt kuukausimääriä oli usein huomannut heidät vaununikkunoissa. Ne olivat ameriikkalainen ja havrelainen nuori mies, ja hän tarkasteli heitä, kuten tutkitaan surisevaa hyönteistä, mikä nyt vihdoinkin on istuutunut, ja jota ei sen lentäessä voitu seurata. He näyttivät hänestä omituisilta, hän ei ollut mielessään kuvitellut heitä juuri sellaisiksi, vaikk'ei hän ollut tietänyt heistä mitään muuta kuin heidän ulkomuotonsa.

Mitä noihin toisiin tuli, niin näyttivät ne hänestä kuuluvan toiseen rotuun, olevan tuntemattoman maailman asukkaita, jotka olivat pudonneet taivaasta, ja jotka toivat hänen keittiöönsä vaatteita, tapoja ja ajatuksia, joita hän ei koskaan olisi voinut uskoa siellä saavansa nähdä.

Englannitar ilmoitti nuorelle kauppiaanrouvalle olevansa matkalla Intiaan vanhimman poikansa luo, joka oli korkeana virkamiehenä siellä. Ja toinen laski leikkiä huonosta onnestaan ensimmäisellä kertaa, kun hänen päähänsä oli pälkähtänyt seurata miestään Lontooseen, jonne tämä matkusti kaksi kertaa vuodessa.

Kaikki vaikeroivat ajatellessaan tulevansa suljetuiksi tähän autioon seutuun: Herra Jumala! kuinka voitaisiin saada jotakin syötävää ja missä voitaisiin saada nukkua? Flore, joka liikkumattomana kuunteli heitä, kohtasi katseen Séverineltä, joka istui tuolilla tulen edessä, ja antoi hänelle silloin merkin seurata mukana viereiseen huoneeseen.

– Äiti, ilmoitti hän, saapuessaan sinne sisälle, – se on rouva Roubaud. Eikö sinulla ole mitään sanomista hänelle?

Phasie makasi vuoteella, kasvot olivat keltaiset ja sääret ajettuneet ja hän oli niin sairas, ett'ei hän nyt neljääntoista päivään ollut noussut vuoteelta. Ja tuossa kurjassa huoneessa, jossa kamiini ylläpiti tukahuttavaa kuumuutta, hän koetti saada tunnit kulumaan mietiskelemällä itsepintaista päähänpistoansa, eikä hänellä ollut muuta huvitusta kuin pikajunan vihellykset.

– Ah, rouva Roubaud, mutisi hän. Vai niin.

Silloin Flore kertoi hänelle onnettomuudentapauksesta ja puhui sinne tuomistaan ihmisistä, jotka nyt olivat siellä. Mutta tämä kaikki ei tehnyt häneen mitään vaikutusta.

– Vai niin, vai niin, toisti hän samalla väsyneellä äänellä.

Hän koetti kuitenkin muistella, kohotti silmänräpäykseksi päätään ja sanoi:

– Jos rouva tahtoo käydä talossaan, niin sinä tiedät, että avaimet ovat naulassa kaapin luona.

Mutta Séverine epäsi. Häntä pöyristi ajatus palaamisesta Croix-de-Maufrasiin tällaisessa myrskyssä ja näin himmeässä valossa.

Ei, ei, siellä ei ollut mitään, jota hän olisi halunnut katsoa;

mieluummin jäisi hän sinne, missä oli, ja odottaisi lämpöisessä.

– Istukaa sitten, rouva, sanoi Flore. Täällä on parempi olla kuin tuolla ulkona. Meillä ei ole ruokaa, niin että se riittäisi kaikille noille ihmisille, mutta jos teidän on nälkä, niin sanokaa pois, aina sitä sentään on palanen teitä varten.

Hän työnsi esiin tuolin, osottautui edelleen kohteliaaksi ja koetti nähtävästi heittää pois tavallisen juroutensa. Mutta hänen silmänsä eivät herenneet tähystelemästä nuorta rouvaa, ikäänkuin olisi hän tahtonut lukea hänen sisimmät ajatuksensa ja hankkia itselleen varmuuden eräästä kysymyksestä, minkä hän joku aika sitten oli itselleen tehnyt. Hänen kohteliaisuudessaan piili tarve päästä häntä lähemmäksi, tuijottaa häneen, koskea häneen päästäksensä varmuuteen.

Séverine kiitti ja istuutui uunin lähelle, koska hän todellakin mieluummin oli yksin sairaan kanssa kamarissa, jonne hän toivoi Jacquesin keksivän jonkin keinon tulla häntä tervehtimään. Kaksi tuntia kului, painostava lämpö valtasi hänet ja seudusta juteltuansa hän vaipui uneen, kun Flore, jota joka minuutti kutsuttiin keittiöön, jälleen avasi oven ja sanoi käheällä äänellä:

– Astukaa sisään vaan, onhan hän täällä.

Se oli Jacques, joka oli hiipinyt tiehensä, tuodakseen hyviä uutisia. Barentiniin lähetetty mies oli näet tullut takaisin, tuoden mukanaan kokonaisen työmiesjoukon, kolmisenkymmentä sotamiestä, mitkä rautatiehallitus onnettomuudentapauksien varalta oli lähettänyt uhatuille paikoille, ja kaikki olivat nyt täydessä toimessa lapioineen ja kuokkineen. Mutta sitä kestäisi kauvan, eikä liikkeelle päästäisi kentiesi ennen kuin yöllä.

– Eipä teillä täällä ole huonot oltavat, lisäsi hän, olkaa vain kärsivällinen. No, Phasie täti, ettehän antane rouva Roubaudin kuolla nälkään?

Nähdessään suuren poikansa, joksi hän häntä nimitti, oli Phasie vaivoin noussut istualleen, ja hän katseli häntä, kuunteli hänen puhettaan ja tunsi olevansa elostunut ja onnellinen hänet nähdessään. Kun Jacques oli tullut lähelle hänen vuodettansa, selitti hän:

– Vai niin, vai niin! Oh, vai olet sinä täällä, suuri poikani. Vai sinä se olet antanut lumen vangita itsesi! Eikä tuo aasi kerro sitä minulle.

Hän kääntyi nyt tyttärensä puoleen ja torui häntä:

– Ole nyt ainakin kohtelias ja mene herrain ja rouvasväen luo ja puuhaile heidän kanssaan, jott'eivät mene sanomaan hallitukselle, että me olemme oikein aika villejä.

Flore oli asettunut Jacquesin ja Séverinen väliin. Hän näytti olevan kahden vaiheella ja miettivän pysyä itsepintaisesti siellä, huolimatta äidin käskystä. Mutta eihän hän saisi nähdä mitään, koska äidin läsnäolo esti heitä ilmaisemasta tunteitaan, ja hän meni sen vuoksi ulos huoneesta sanomatta mitään, mutta loi heihin pitkän jäähyväissilmäyksen.

– Mitenkä on laitasi, Phasie täti, kysyi Jacques ja näytti huolestuneelta, oletko nyt tykkänään vuoteen omana? Onko se vaarallista?

Phasie veti hänet lähelleen, pakottipa hänet istuutumaan patjan reunalle, ja välittämättä Séverinestä, joka hienotunteisena oli siirtynyt syrjään, etsi hän häneltä lohdutusta ja puhui hyvin hiljaa:

– Onko se muka vaarallista? On oikea ihme, että vielä tapaat minut hengissä… En ole tahtonut kirjoittaa sinulle, sillä tuollaisesta ei kirjoiteta… Olen ollut henkeni heittämäisilläni, mutta nyt voin paremmin ja luulen hyvinkin pelastuvani tällä kertaa.

Jacques katseli häntä tarkoin ja peljästyi taudin edistymisestä. Hän ei voinut enään huomata hänessä jälkeäkään hänen entisestä kauneudestaan ja terveydestään.

– Täti Phasie raukka, teitä vaivaa siis edelleenkin tuo kouristus ja pyörtymys?

Phasie puristi hänen kättään niin, että oli rusentamaisillaan sen, ja jatkoi vieläkin hillitymmällä äänellä:

– Ajatteles, minä olen saanut hänet ilmi… Kuten muistat, mietiskelin paljon sen vuoksi, kun en tietänyt, kuinka hän voi saada myrkkyään sisälleni. Minä en juonut enkä syönyt mitään, mihin hän kosketti, ja kuitenkin oli minulla joka ilta kuin valkea vatsassani… Hän pani myrkkyä suoloihin… Minä näin sen eräänä iltana… Ja minä kun kaikessa käytin runsaasti suoloja, puhdistaakseni vertani.

Sitten kun Séverinen omistaminen näytti parantaneen Jacquesin, oli hänellä tapana toisinaan ajatella tätä pitkällistä ja itsepintaista myrkytysjuttua samalla tavalla kuin epäillen ajatellaan pahaa unta. Hän likisti nyt vuorostaan sairaan käsiä ja koetti rauhoittaa häntä.

– Onkohan se sentään mahdollista? Sanoakseen jotakin sellaista täytyy olla aivan varma… Ja tapahtuuhan se aivan liian hitaasti, voidakseen olla sitä. Se lienee pikemmin joku tauti, jota lääkärit eivät ymmärrä.

– Niin, tauti, ilkkui hän, tauti, jonka hän on salaa saanut ruumiiseeni! Mutta siinä olet oikeassa, mitä puhut lääkäreistä, kaksi sellaista on ollut täällä, eivätkä he ymmärtäneet mitään, vielä vähemmin voivat edes päästä yksimielisyyteen. Ainoakaan tuollainen ei saa tämän jälkeen jalallansa tänne astua. Kuuletko, hän antoi minulle sitä suolan seassa! Ja minä voin vannoa, että näin sen. Se tapahtui minun tuhannen frangini vuoksi, jotka perin isältäni. Hän tietysti luulottelee saavansa ne käsiinsä toimitettuansa minut hengiltä. Mutta niitä hän turhaan havittelee. Ne ovat jossakin, josta yksikään ihminen ei ole saava niitä käsiinsä, ei koskaan, ei ikipäivinä… Minä voin nyt lähteä täältä ja olla levollinen siitä, ett'ei kukaan milloinkaan saa käsiinsä minun tuhatta frangiani!

– Mutta jos minä olisin teidän sijassanne Phasie täti, niin lähettäisin noutamaan santarmeja, ollessani niin varma asiastani.

Hän teki vastenmielisyyttä ilmaisevan eleen.

– Oh, ei mitään santarmeja… Tämä asia ei liikuta ketään muuta; se on hänen ja minun välinen asia. Minä tiedän, että hän tahtoo syödä minut suuhunsa, mutta luonnollisesti en minä sitä halua. Minun on vain puolustettava itseäni, eikä oltava niin tyhmä kuin olin hänen suolansa suhteen… Kukapa voisi uskoa, että tuollainen epäsikiö, tuollainen pieni palleroinen, jonka saattaisi taskuunsa pistää, kykenisi, jos saisi sen rauhassa tehdä, rotanhampaillaan jyrsimään kuoliaaksi tällaisen suuren naisen kuin minä olen?

Häntä pöyristytti ja hän hengitti vaivalloisesti, ennen kun sai kaiken sanottavansa lausutuksi.

– Mutta missään tapauksessa ei se tällä kertaa onnistu. Nyt voin paremmin ja pääsen kyllä jalkeille neljäntoista päivän kuluttua. Ja hänen täytyy olla lopen viekas, voidakseen minua enään pettää. Siihen nähden olen utelias. Jos hän saa uudelleen annetuksi minulle myrkkyä, niin selvää on, että hän on väkevämpi ja silloin minun menehtymistäni ei voida auttaa. Mutta se on asia, johon ei kellään muulla ole oikeutta puuttua.

Jacques luuli, että se oli hänen sairautensa, joka täytti hänen aivonsa tuollaisilla kamaloilla haaveilla, ja koetti laskea hänen kanssaan leikkiä, saadakseen hänet luopumaan sellaisista ajatuksista, mutta silloin alkoi hän vapista peitteen alla.

– Nyt tulee hän, kuiskasi hän. Minä tunnen ruumiissani, milloin hän on läheisyydessä.

Muutamia sekunteja myöhemmin tuli Misard todellakin huoneeseen. Phasie oli tullut aivan kalpeaksi ja oli sellaisen vastentahtoisen säikähdyksen uhrina, jota rumilaat tuntevat nähdessään hyönteisiä, jotka syövät niitä. Siinä, että hän itsepintaisesti tahtoi yksinään puolustautua, piili näet kasvava kauhistus, jota hän ei tahtonut tunnustaa. Misard, joka heti ovelta oli luonut vilkkaan katseen häneen ja veturinkuljettajaan, oli sen jälkeen olevinansa ikäänkuin ei olisi nähnyt heitä noin vieretysten, vaan raukein silmin, yhteenpuristetuin huulin ja tavallinen nöyrä ilme kasvoillaan alkoi hän nyt osoittaa erinomaisen toimeliasta kohteliaisuutta Séverinelle.

– Tulin ajatelleeksi, että rouva kentiesi tahtoisi käyttää tilaisuutta hyväkseen ja luoda silmäyksen maatilaansa ja otin itselleni sen vuoksi hetkisen vapautta… Jos rouva niin haluaa, tulen minä mukaan.

Mutta kun Séverine uudelleen kieltäytyi, jatkoi hän pelokkaalla äänellä:

– Rouva taisi joutua ihmeisiinsä hedelmien suhteen. Mutta ne olivat madonsyömiä kaikki tyynni, niin ett'ei todellakaan maksanut vaivaa koota niitä laatikkoihin… Sitäpaitsi tuli myrsky ja se teki paljon vahinkoa… Sepä on ikävää, ett'ei rouva voi saada myydä… Muuan herra on ollut sitä katsomassa, mutta hän tahtoi saada korjauksia… Mutta minä olen aina käytettävänä ja rouva voi olla varma, että kun minä olen rouvan sijassa, niin se on yhtä hyvä kuin jos rouva itse olisi paikalla.

Sitten tahtoi hän välttämättömästi tarjota Séverinelle leipää sekä päärynöitä, jotka olivat hänen omasta puutarhastaan, eivätkä suinkaan olleet madonsyömiä. Séverine piti hyvänänsä.

Kulkiessaan keittiön läpi oli Misard kertonut matkustajille, että lumenluontityö kävi hyvin, mutta että se hyvinkin veisi vielä neljä, viisi tuntia. Kello oli yli kahdentoista ja nyt tuli uusi vaikerrus, sillä nälkä alkoi ankarasti ahdistaa. Flore selitti suoraan, ett'ei hänellä ollut ruokaa kaikille näille ihmisille. Mutta hänellä oli runsaasti viiniä ja hän toi kellarista kymmenen litraa, jotka asetti riviin pöydälle. Mutta laseista oli puute ja useampien täytyi tulla samalla toimeen: englannitar molempine tyttärineen yhdellä, vanhan herran nuorine rouvineen toisella j.n.e.

Tämä viimeksimainittu tapasi havrelaisessa nuoressa miehessä uutteran ja kekseliään seuralaisen, joka valvoi hänen hyvinvointiansa. Hän katosi ja tuli sitten takaisin tuoden omenia ja leivän, mitkä oli saanut käsiinsä puuvajasta. Flore suuttui ja ymmärsi, että se oli hänen sairaan äitinsä leipä. Mutta mies oli jo leikellyt sen ja jakoi sitä naisille, alottaen nuoresta rouvasta, joka tunsi olevansa imarreltu ja hymyili hänelle tuttavallisesti. Mutta hänen miehensä oli edelleenkin mitä huonoimmalla tuulella, eikä enään välittänyt hänestä, vaan kehui yhdessä ameriikkalaisen kanssa New-Yorkin kauppaoloja. Milloinkaan eivät omenat olleet nuorten englannittarien suussa maistuneet niin hyvältä. Heidän äitinsä oli hyvin väsynyt ja torkkui. Kaksi naishenkilöä oli istuutunut lattialle lieden eteen ja he olivat aivan menehtyneet odotuksesta. Herrat, jotka olivat menneet ulos tupakoimaan ja siten kuluttamaan neljännestuntia, palasivat sisään kylmettyneinä ja vilusta väristen. Tunne vakavasta pulasta kävi yhä suuremmaksi huonosti tyydytetyn nälän ja väsymyksen johdosta, jotka hämmennys ja kärsimättömyys teki vielä suuremmiksi. Tuo kaikki alkoi muistuttaa haaksirikkoa ja sitä hyljättyä tilaa mihin joukko meren autiolle saarelle heittämiä sivistysihmisiä on joutunut.