Kitabı oku: «Ihmispeto: Siveysromaani», sayfa 20
X
Phasie täti kuoli viimeisen kouristuskohtauksen jälkeen torstai-iltana kello yhdeksän. Misard, joka istui hänen vuoteensa vieressä ja odotti kuolemaa, koetti turhaan sulkea hänen silmiään; ne jäivät itsepintaisesti auki, pää oli kylmennyt ja oli hiukan kallellaan olkapäähän päin, ikäänkuin katsellakseen ympärilleen huoneessa, ja vääristyneiden huulten ympärillä näkyi pilkallinen hymy. Erään pöydän kulmalla paloi yksi ainoa kynttilä. Ja junat, jotka yhdeksän jälkeen täydellä nopeudella kulkivat siitä ohitse, eivät aavistaneet mitään tästä ruumiista, jossa ruumiinlämpö vielä oli jäljellä, ja tärisyttivät sitä silmänräpäyksen kynttilän lekottaessa.
Päästäkseen Floresta, lähetti Misard hänet heti Doinvilleen ilmoittamaan kuolemantapauksesta. Hän ei voinut olla kotona ennen yhtätoista, niin että Misardilla oli kaksi tuntia käytettävänään. Hän leikkasi ensin itselleen leivänpalan kaikessa rauhassa, sillä hän tunsi vatsansa olevan tyhjä, kun hän ei ollut syönyt päivällistä vaimonsa kuolinkamppauksen vuoksi, josta ei ollenkaan tahtonut loppua tulla. Hän ei istuutunut, vaan käveli syödessään edestakaisin järjestelemisen touhussa. Toisinaan täytyi hänen kuitenkin tauota niiden ankarain yskänpuuskien takia, jotka häntä ahdistivat, ja koukistua kumaraan. Puolikuollut ja laiha ja heikko kuin oli kiillottomine silmineen ja värittömine hiuksineen, ei hän todellakaan näyttänyt siltä, että hän kauvan voisi nauttia voitostaan. Mutta hän oli joka tapauksessa tehnyt lopun vaimostaan, joka oli ollut niin suuri ja kaunis ja roima nainen, niinkuin hyönteinen kalvaa tammea. Nyt makasi hän tuossa masennettuna ja tuhottuna, Misardin vielä ollessa jäljellä.
Hän tuli silloin ajatelleeksi erästä asiaa, kumartui alas ja veti vuoteen alta esiin hiukan lesevettä sisältävän maljan, joka oli laitettu kuntoon peräruisketta varten. Sitten kun Phasie oli saanut selville, että hänen miehensä pani myrkkyä suoloihin, ei tämä enään käyttänyt niitä, vaan antoi Phasielle myrkkyä tällä tavalla, ilman että vaimolla oli epäilystäkään siitä. Ulkona tyhjennettyään astian, palasi hän sisälle ja pesi tahraantuneen lattian sienellä. Miksi oli Phasie ollut niin itsepintainen? Hän oli tahtonut näytellä viekasta ja sai syyttää itseänsä. Täytyy pitää silmänsä auki, jos perheessä on kysymys siitä, kuka saa haudata toisen, ilman että muut ihmiset saavat vihiä asiasta. Misard oli tästä ylpeä ja naureskeli kuten oivallista tarinaa, että vaimo noin kiltisti nautti myrkkyä sitä tietä, vaikka hän oli niin varovainen kaiken sen suhteen, mikä kulki suun kautta. Tässä silmänräpäyksessä kulki ohitse pikajuna, joka kääri tuon matalan tuvan sellaiseen ilmanvetoon, että hän, vaikka olikin siihen niin tottunut, kääntyi vapisten akkunaan päin. Oh, siinä oli tuo alituinen virta ihmisiä, jotka tulivat kaikilta mahdollisilta maailman kulmilta, ja jotka eivät tietäneet tai välittäneet siitä, keitä he murskasivat matkallaan, niin kiire oli heillä itsellään mennä hornan tuuttiin! Ja kun kaamea hiljaisuus oli junan mentyä palannut, kohtasi hän uudelleen kuolleen suuret, auki jääneet silmät, jotka näyttivät seuraavan hänen jokaista liikettään, pilkallisen hymyn edelleen viipyessä huulten ympärillä.
Muuten niin hidasluontoinen Misard ei nyt voinut olla tekemättä vihaa ilmaisevaa liikettä. Hän ymmärsi sangen hyvin, että Phasie sanoi hänelle: Etsi, etsi! Ei hän vienyt tuhatta frangiaan mukanansa, ja nyt, kun ei häntä enään ollut, saisi kai Misard ne lopultakin käsiinsä. Miksi ei hän ollut voinut antaa niitä hänelle vapaaehtoisesti, niin että olisi päästy kaikista ikävyyksistä? Silmät seurasivat häntä kaikkialle. Etsi, etsi! Hän ei ollut uskaltanut tutkia tätä huonetta, niin kauvan kun vaimo oli siellä ollut elossa, mutta nyt tarkasti hän sen. Ensiksi kaapin. Hän veti avaimet esiin pieluksen alta, kouri alusvaatteilla täytettyjä hyllyjä, tyhjensi molemmat laatikot ja veti ne ulos katsoakseen, eikö niiden taakse oltu mitään kätketty. Ei, siellä ei ollut mitään.
Sitten ajatteli hän yöpöytää, irroitti marmorilevyn ja käänsi pöydän turhaan ylösalasin. Takan päällä oli kapea markkinapeili, joka oli lyöty kiinni parilla naulalla. Sielläkin toimitti hän tutkimuksen; työnsi peilin taakse sileän viivoittimen ja sai esille ainoastaan joukon mustaa tomua. Etsi, etsi! Välttääkseen noita suuria avonaisia silmiä, joiden hän tunsi itseään katselevan, laskeutui hän nelinkontin ja koputteli sinne tänne lattiaan kuunnellakseen, eikö vastakaiku ilmaisisi hänelle mitään kolopaikkaa. Useita lankkuja oli irrallaan ja hän kiskoi ne pois. Ei mitään, yhäkään ei mitään!
Kun hän nousi, olivat kuolleen silmät jälleen suunnattuina häneen, hän kääntyi ympäri ja koetti kohdata niiden lujaa katsetta. Hän ei voinut sitä enään epäillä. Phasie teki hänestä pilkkaa. Etsi, etsi! Hän joutui pois suunniltaan, meni hänen luokseen erään epäluulon ajamana, joka muutti hänen kalpeat kasvonsa vielä kalpeammiksi. Minkä vuoksi oli hän ollut niin varma siitä, ettei Phasie veisi tuhatta frangiaan mukanansa? Hän teki sen ehkä sittenkin lopultakin. Ja hän rohkaisi mielensä, veti peiton pois hänen päältään ja riisui hänet ilki alasti, koska hän sanoi hänelle, että hänen pitäisi etsiä. Ja hän etsi hänen altaan ja hänen niskansa takaa, pöyhi vuoteen ylösalaisin ja pisti käsivartensa olkapäätä myöten olkiin. Hän ei löytänyt mitään. Etsi, etsi! Mutta pää putosi takaisin väärään kääntyneelle pielukselle ja katsoi häneen edelleen pilkallisilla silmillään.
Kun Misard raivoissaan ja vapisten koetti järjestää vuodetta, tuli Flore kotiin Doinvillestä.
– Se on kello yksitoista ylihuomenna, sanoi hän.
Hän tarkoitti hautausta, mutta ensi silmäyksellä hän ymmärsi, mikä työ oli saattanut Misardin niin hengästyksiinsä hänen poissaollessaan. Hän teki halveksivaa välinpitämättömyyttä ilmaisevan liikkeen.
– Älkää hakeko, ette te kuitenkaan saa mitään käsiinne.
Misard kuvitteli mielessään hänenkin uhmailevan ja meni hampaitaan kiristellen häntä vastaan.
– Hän on antanut ne sinulle ja sinä tiedät, missä ne ovat.
Sellaiselle ajatukselle, kuin että hänen äitinsä oli voinut antaa rahat jollekin, vaikkapa omalle tyttärelleen, ei hän voinut muuta kuin kohauttaa olkapäitään.
– Oh, joutavia! Antanut ne… Niin, antanut ne maalle!.. Niin, siellä ne ovat, sieltä voitte niitä etsiä.
Ja suurin elein osoitti hän koko taloa, puutarhaa kaivoineen, rautatietä ja koko tuota avaraa maisemaa. Niin, siellä ne varmasti olivat jossakin kolossa, mistä ei kukaan voisi niitä löytää. Kun Misard harmista halkeamaisillaan alkoi siirrellä huonekaluja ja koputella seiniä, vähintäkään häikäilemättä tuota nuorta tyttöä, jatkoi tämä akkunan luona seisoen puoliääneen:
– Ah, kuinka nyt on kaunis yö!.. Olen kävellyt nopeasti, tähdet loistavat kuin keskellä päivää… Huomenna, kun aurinko nousee, tulee kaiketi oikein kaunista.
Flore jäi kotvaseksi seisomaan akkunan luo ja katseli valoisaa, huhtikuun ensi lämmön elähyttämää maisemaa, joka vaivutti hänet unelmiin ja avasi jälleen ne sydänhaavat, jotka häntä vaivasivat. Mutta kun hän kuuli Misardin lähtevän huoneesta ja jatkavan tutkimuksiaan toisissa huoneissa, meni hän vuorostaan kuolinvuoteen luo, istuutui ja katseli äitiään. Kynttilä paloi edelleen pöydällä korkein ja hiljaisin liekein. Juna kulki nyt ohitse ja tärisytti koko tupaa.
Floren aikomuksena oli valvoa koko yö kuolleen luona, ja hän vaipui ajatuksiinsa. Ruumiin näkeminen irroitti hänet ensi aluksi hänen päähänpistostaan, joka oli vainonnut häntä koko matkan Doinvillestä tuossa hiljaisessa, rauhallisessa tähtikirkkaassa yössä. Mikä häntä nyt hämmästytti ja vaimensi hänen kärsimystään, oli se, ett'ei hän enään surrut äidin kuolemaa, eikä itkenyt. Hän oli kuitenkin ollut hyvin kiintynyt äitiin, vaikka hän villiintymisessään ja vaiteliaisuudessaan alati pysyttelihe ulkosalla ja kuljeskeli kedoilla, milloin hänellä vaan ei ollut mitään tekemistä. Viimeisen taudinpuuskan aikana, joka johti äidin kuolemaan, oli hän monta monituista kertaa istuutunut hänen vuoteensa viereen ja innokkaasti pyytänyt häntä kutsuttamaan lääkärin, sillä hän epäili Misardin konnantyötä ja toivoi, että hänet voitaisiin peloittaa luopumaan siitä. Mutta hän ei ollut koskaan saanut muuta vastausta kuin raivoisan kiellon. Oli kuin olisi äiti pitänyt jonkinlaisena ylpeytenä olla ottamatta vastaan apua keneltäkään ja joka tapauksessa katsonut olevansa varma voitostaan, koska hän kuitenkin ottaisi rahat mukaansa. Sen jälkeen ei Flore ollut puuttunut asiaan, vaan kadonnut ja alkanut uudelleen kuljeskella, ylt'ympäri unhoittaakseen oman kärsimyksensä, joka häntä jälleen niin kiusasi.
Varmaankin se oli se, joka teki hänen niin tunnottomaksi äidin kuoleman suhteen. Kun itse kantaa jotakin hyvin suurta surua, niin ei ole tilaa millekään muulle. Hänen äitinsä oli mennyt pois hänen luotansa ja hän näki hänen nyt makaavan siinä kalpeana ja tuhottuna ja kuitenkaan, vaikka hän sitä yrittikin, ei hänen surunsa tullut entistään suuremmaksi. Mitäpä hyödyttäisi kutsua santarmeja ja ilmiantaa Misard, koska kaikki kuitenkin luhistui kokoon. Vähitellen ja vaikka hänen katseensa yhä oli kiintyneenä kuolleeseen, lakkasi hän näkemästä häntä ja palasi vastustamattomasti siihen, mikä oli hänen sisäisen näkönsä edessä, ja vaipui kokonaan siihen ajatukseen, joka oli kuin kiinninaulattuna hänen aivoissaan, ja ainoa, josta hän nyt enään oli tietoinen, oli ankara täristys junista, joiden ohikulku hänelle ilmoitti aikaa.
Nyt oli hetken aikaa pitkän matkan päässä jyrissyt Pariisista saapuva sekajuna. Kun veturi suurine lyhtyineen vihdoin mennä vohotti akkunan ohi, valaisi huonetta ikäänkuin salama, tulipalo.
– Yksi ja kahdeksantoista, ajatteli hän. Vielä viipyy seitsemän tuntia. He kulkevat ohitse kahdeksan ja kuusitoista nyt aamulla.
Useamman kuukauden aikana oli tämä odotus joka viikko häntä kiusannut. Hän tiesi, että Séverine matkusti Pariisiin joka perjantai-aamu pikajunalla, jota Jacques kuljetti; ja koko hänen elämänsä täytti nyt kiduttava lemmenkateus, joka pani hänet väijymään heitä ja huomaamaan heidät ja sai hänet sanomaan itselleen, että he saivat Pariisissa häiritsemättä kuulua toisilleen. Voi, kuinka inhottavalta tuntui, kun ei voinut tarrautua kiinni kiitävän junan viimeiseen vaunuun ja myös mennä mukaan. Oli kuin olisivat junan kaikki pyörät kulkeneet hänen sydämensä yli. Hänen kärsimyksensä oli niin suuri, että eräänä iltana hän sulkeutui huoneeseen kirjoittaakseen viranomaisille. Hänen kärsimyksensä näet taukoisi, jos hän voisi saada Séverinen vangituksi, ja hän luuli voivansa saada hänet kiinni, jos hän, joka oli saanut ilmi hänen ruokottoman suhteensa presidenttiin, puhuisi siitä tuomarille. Mutta kun hän istui siinä kynä kädessään, ei hän koskaan voinut saada muotoa kirjeeseen, ja kuuntelisivatko muuten viranomaiset häntä? Kaikki nuo hienot ihmiset varmaankin olivat yhtä puolta. He kentiesi panisivat hänet itsensä vankilaan, kuten olivat tehneet Cabuchelle. Ei, hän kostaisi, mutta yksinään, tarvitsematta apua keneltäkään toiselta. Tarkoin katsottuna ei hän kuitenkaan ajatellut kostaa, tuottaa kenellekään toiselle kärsimystä päästäkseen vapaaksi omastaan; häntä kannusti tarve saada loppu kaikesta, syöstä kaikki nurin, ikäänkuin ukkonen olisi lakaissut ne pois. Hän oli hyvin ylväs ja voimakkaampi ja kauniimpi kuin toiset sekä vakuutettu täydestä oikeudestaan saada rakkautta osakseen. Kulkiessaan yksinään noita autioita polkuja tässä susien maassa paljaine, raskaine, vaaleine hiuspalmikoineen, olisi hän tahtonut saada käsiinsä kilpailijansa Séverinen, jotta he kahden vihamielisen amatsoonin tavoin ratkaisisivat riitansa jossakin metsän kolkassa. Koskaan ei ollut yksikään mies uskaltanut koskea häneen, sillä hän ajoi ne pakosalle; ja siinä piili hänen vastustamaton voimansa, hänen voitonvarmuutensa.
Edellisellä viikolla oli hän yht'äkkiä saanut päähänsä jotakin, joka istui siellä kuin naulalla lyötynä, hän ei tietänyt mistä: Hän tappaisi heidät, niin ett'eivät he enään voisi yhdessä matkustaa siitä ohitse matkalla Pariisiin. Hän ei mietiskellyt, hän vain totteli hurjaa hävittämisvaistoaan. Kun oas tarttui hänen ruumiiseensa, tempasi hän sen pois ja olisi, jos tarvis olisi vaatinut, voinut leikata sormensa poikki. Hän surmaisi heidät, tappaisi heidät ensi kerralla, kun he kulkisivat ohitse, ja sitä tarkoitusta varten laahaisi hän pölkyn alas radalle taikka tempaisi irti kiskon, niin että juna joutuisi pois raiteelta, ja kaatuisi kumoon, sanalla sanoen, niin että kaikki murskaantuisi ja hautaantuisi. Jacques jäisi varmaankin makaamaan veturiin jäsenet murskaantuneina ja Séverine, joka aina istui ensimmäisessä vaunussa ollakseen häntä lähempänä, ei pääsisi pakoon. Mitä tuli toisiin, tuohon katkeamattomaan ihmisvirtaan, niin ei hän heitä edes ajatellut. Eihän hän tuntenut heitä. Tunnin toisensa jälkeen ajatteli hän tätä, kokonaisen junan murskaamista, niin monen ihmishengen uhraamista. Se olisi ainoa hirmukohtaus, joka olisi tarpeeksi suuri ja verinen ja täynnä vaikerrusta, jotta hän siinä voisi hautoa kyynelten turvottamaa suurta sydäntänsä.
Edellisen perjantain aamuna oli hän kuitenkin tuntenut olevansa heikko, eikä voinut vielä päättää mistä ja kuinka hän ottaisi pois kiskon. Mutta illalla, kun hän oli vapaana, pälkähti hänen päähänsä mennä tunnelin läpi ja kulkea aina Dieppeen vievälle haararadalle saakka. Hänen mielikävelyjään oli kulkea läpi tämän runsaan puoli lieuea pitkän suoran holvin, jossa hänestä tuntui kuin olisivat junat häikäisevine valoineen vierineet hänen ylitsensä. Joka kerta oli juna murskaamaisillaan hänet ja varmaankin se oli vaara, joka houkutteli häntä ja pani hänen tuntemaan tarvetta osoittautua uljaaksi. Sitten kun hän kysymyksessä olevana iltana oli välttänyt ratavartijan huomion ja päässyt tunnelin puoliväliin, jolloin hän siirtyi vasemmalle, ollakseen varma, että jokainen edestäpäin tuleva juna kulkisi hänen oikealta puoleltaan, oli hän niin varomaton, että kääntyi ympäri seuratakseen katseellaan Havreen menevän junan lyhtyjä. Kun hän sitten jälleen läksi liikkeelle, astui hän harhaan ja meni ympäri eikä enään tietänyt, mille suunnalle punaiset lyhdyt äsken olivat kadonneet. Niin rohkea kuin olikin, pysähtyi hän, vielä hämmentyneenä pyörien kolinasta, kädet kylminä ja paljaan tukan noustessa päässä pystyyn peljästyksestä. Kun nyt tulisi uusi juna, ei hän enään voisi tietää, kuvitteli hän mielessään, olisiko se menossa ylös- vaiko alaspäin, ja heittäytyipä hän oikealle tai vasemmalla, joutui hän vaaraan tulla kädenkäänteessä silvotuksi. Hän koetti säilyttää mielenmalttiaan, muistaa ja harkita. Mutta sitten valtasi hänet aivan äkkiä pelko ja hän syöksyi raivoisasti ja summanmutikassa tietä eteenpäin. Ei, ei, hän ei tahtonut tulla tapetuksi ennen kun oli tappanut nuo molemmat toiset! Hänen jalkansa sotkeutuivat kiskoihin, hän luiskahti ja lankesi ja juoksi vielä nopeammin. Tunneli sai hänet pois suunniltaan, oli kuin olisivat seinät tunkeutuneet yhteen tukahuttaakseen hänet, holvista kimposi takaisin kaikkia mahdollisia ääniä, uhkaavia ääniä ja kamalasti pauhaavaa jyrinää. Joka silmänräpäys kääntyi hän ympäri, kun luuli tuntevansa niskassaan veturin kuuman huohotuksen. Kaksi kertaa tuli hän aivan äkkiä vakuutetuksi siitä, että hän erehtyi, että kuolema tuli häntä vastaan siltä taholta, johon hän pakeni ja tuossa tuokiossa muutti hän suuntaa. Hän kiiti kiitämistään eteenpäin, mutta silloin näkyi häntä vastaan etäältä tulevan tähti, pyöreä, leimuava silmä, joka kävi yhä suuremmaksi. Hän voitti vastustamattoman halun kääntyä ympäri, joka hänet valtasi. Silmä muuttui hiilivalkeaksi, höyrypannun kaikkinieleväksi aukoksi. Sokaistuna hyppäsi hän tietämättään syrjään vasemmalle ja juna kulki ukkosenjyrinän tavoin ohi ja kietoi hänet vihuriinsa. Viisi minuuttia myöhemmin oli hän vahingoittumattomana ulkona tunnelista Malaynayn puolella.
Kello oli yhdeksän ja Pariisista tulevan pikajunan piti olla siellä muutaman minuutin kuluttua. Hän jatkoi yhtämittaa kulkuaan kaksi sataa metriä aina Dieppeen vievälle haararadalle saakka ja tutki samalla rataa nähdäkseen, voisiko hän mahdollisesti käyttää jotakin asianhaaraa hyväksensä. Dieppen radalla, joka oli korjauksen alaisena, oli parhaillaan sorajuna, jonka hänen ystävänsä Ozil äskettäin oli vaihteesta sinne ohjannut. Hän sai aivan äkkiä erään tuuman ja teki suunnitelmansa. Hän aivan yksinkertaisesti estäisi vaihdemiehen kääntämästä vaihdetta Havren radalle, niin että pikajuna ajaisi sorajunan päälle ja murskautuisi sitä vastaan. Siitä päivästä saakka, jona Ozil intohimossaan oli heittäytynyt hänen päällensä ja hän oli kepillään melkein halkaissut hänen kallonsa, oli hänessä säilynyt jonkinlaista ystävyyttä häntä kohtaan ja häntä huvitti vuorelta alas tullessaan eksyneen vuohen tavoin tulla häntä tervehtimään. Ozil, joka oli ollut sotamiehenä ja oli hyvin laiha ja vähäpuheinen, antautui kokonaan toimeensa, eikä koskaan tehnyt itseään syypääksi huolimattomuuteen, vaan piti silmänsä yötä päivää avoimina. Ainoastaan tämä villitär, joka oli häntä löylyttänyt, ja joka oli väkevä kuin poika, voi, kun hän vain liikutti pikkusormeaankin, saada hänen verensä kuohuksiin. Vaikka hän oli tyttöä neljätoista vuotta vanhempi, himoitsi hän häntä ja oli itselleen vannonut voittavansa hänet kärsivällisyydellä ja ystävällisyydellä, koska ei ollut väkivallalla onnistunut.
Kun Flore nyt kysymyksenalaisena yönä pimeässä lähestyi hänen vahtikojuaan ja kutsui häntä ulos, unohti hän kaikki seurustellakseen hänen kanssaan. Hän sekoitti hänen ajatuksensa ja houkutteli hänet mukaansa kedolle ja sepitteli juttuja äidin sairaudesta ja ett'ei hän jäisi Croix-de-Maufrasiin, jos kadottaisi hänet. Sillä aikaa kuunteli hän tarkkaavaisesti, voisiko hän etäältä kuulla pikajunan kolinaa, joka täysin höyryin oli tulossa Malaunaystä, ja kun hän sen kuuli, kääntyi hän ympäri katsomaan. Mutta hän ei ollut muistanut noita uusia turvallisuuskoneita, kun juna saapui Dieppen-radalle, antoi se itse pysähdysmerkin ja veturinkuljettaja ehti pysähdyttää junan muutaman askeleen päähän sorajunasta. Ozil kirkasi kuten mies, joka herää siitä, että talo on luhistumaisillaan kokoon hänen ylitsensä, ja juoksi takaisin paikalleen, Floren seisoessa siinä liikkumattomana ja tunnottomana pimeässä, katsellakseen sitä liikettä, mikä onnettomuudesta seurasi. Kaksi päivää sen jälkeen tuli vaihdemies, joka oli saanut siirron, lausumaan jäähyväisiä hänelle, jota hän ei ollenkaan epäillyt, ja pyysi häntä innokkaasti etsimään hänet, sitten kun hänen äitinsä ei enään olisi elossa. Sillä kertaa se siis ei ollut onnistunut, täytyi keksiä jotakin muuta.
Nämä haaveilut, jotka tähän saakka olivat tehneet Floren katseen niin sameaksi, katosivat nyt tästä muistutettaessa; ja hän katseli uudelleen kuollutta, jota keltainen kynttilänvalo valaisi. Hänen äitinsä ei enään ollut elossa, läksisikö hän pois ja menisi naimisiin Ozilin kanssa, joka oli rakastunut häneen ja kentiesi tekisi hänet onnelliseksi? Koko hänen olentonsa nousi sitä vastaan. Ei, ei! Jos hän olisi niin pelkuri, että antaisi noiden molempien toisten jäädä eloon ja eläisi itse, kuljeskelisi hän kernaammin teillä tai rupeisi palvelustytöksi, kuin kuuluisi kenellekään, jota hän ei rakastaisi.
Tavaton ääni sai hänet nyt kuuntelemaan, hän ymmärsi, että se oli Misard, joka kuokalla tutki keittiön maapermantoa. Hän etsi raivoisasti rahoja ja olisi voinut repiä koko tuvan alas. Flore ei kuitenkaan tahtonut jäädä hänenkään luokseen. Mihinkä ryhtyisi hän? Myrskytuuli suhisi, seinät tärisivät ja kuolleen kasvoilla loi heijastus tulenvaloaan avonaisten silmien ja pilkallisesti vääntyneiden huulten ylitse. Se oli viimeinen Pariisista tuleva sekajuna raskaine, hitaine vetureineen.
Flore kääntyi ympäri ja katsahti tähtiin, jotka kirkkaassa kevätyössä säteilivät.
– Kymmenen minuuttia yli kolmen. Viiden tunnin kuluttua ovat he täällä.
Hän kärsisi liian paljon, jos se alkaisi uudelleen. Kävisi yli hänen voimiensa nähdä heidän siten käyvän joka viikko rakkautensa onnelassa. Nyt, kun hän oli varma siitä, ett'ei koskaan saisi yksinään omistaa Jacquesia, piti hän parempana, ett'ei häntä enää olisi olemassa. Synkkä huone, jossa hän nyt valvoi, teki hänet surulliseksi ja hänen halunsa hävittää kaikki kasvoi siitä. Koska ei ollut jäljellä ketään, joka rakasti häntä, saattoivat nuo toiset kernaasti seurata äitiä hautaan. Silloin olisi kuolleita joukottain ja heidät voitaisiin kaikki viedä kirkkomaahan samalla kertaa. Hänen sisarensa oli kuollut, hänen äitinsä oli kuollut, ja kuollut oli myös hänen rakkautensa: mitä oli silloin tehtävä? Jäätävä yksin, jäätävä paikoilleen vaiko lähdettävä, edelleenkin yksin, noiden toisten ollessa kaksin. Ei, ei, mieluummin sittenkin antaa kaiken luhistua kokoon ja kuoleman, joka oli tässä ummehtuneessa huoneessa, lehahtaa yli radan ja lakaista pois koko ihmiskasan!
Siten pitkän harkinnan jälkeen tehtyään päätöksensä, mietti hän parasta keinoa sen toimeenpanemiseen. Hän palasi silloin siihen ajatukseen, että ottaisi pois kiskon. Se olisi varmin, käytännöllisin ja helpoin keino: tarvitsi ainoastaan vasaralla lyödä naulat pois ja sitten antaa kiskon hypätä pois ratapölkyiltä. Hänellä oli sellaisia työkaluja ja hän voi tehdä sen kenenkään näkemättä tällä autiolla seudulla. Sopivin paikka olisi varmaankin eräs mutka, joka Barentinin tiellä vei yli seitsemän- tai kahdeksansadan metrin särkän muutaman laakson halki. Siellä olisi kiskoilta poisjoutuminen välttämätön ja seuraukseksi tulisi hirveä kuperkeikka. Sitten saattoi hänet levottomaksi ajan laskeminen. Ennen Havren pikajunaa, jonka oli määrä kulkea siitä ohi kahdeksan ja kuusitoista, tuli ainoastaan ylöspäin menevä juna, nimittäin sekajuna seitsemän ja viisikymmentä viisi. Silloin olisi aivan hyvin. Mutta siinä oli vain se, että vakinaisten junien väliajoilla kulki usein, ja varsinkin milloin suuria laivanlasteja oli saapunut, odottamatta lähetettyjä tavarajunia. Ja silloin voisi vaaranuhka olla hyödytön. Mitenkä voisi etukäteen tietää, tulisiko se todellakin olemaan pikajuna, joka murskaantuisi? Hän punnitsi todennäköisyyksiä kauvan. Oli vielä pimeä ja kynttilä, josta tali valui virtanaan, paloi edelleen pitkine, savuavine sydämineen, jota hän ei viitsinyt ruokota.
Juuri kun tavarajuna tuli Rouenista, astui Misard uudelleen huoneeseen. Hänen kätensä olivat aivan multaiset hänen etsimisensä johdosta puuvajassa ja hän läähätti hengästyneenä ja uupuneena tuloksettomasta yrityksestään. Hän oli niin suunniltaan voimattomasta raivosta, että hän alkoi uudelleen hakea huonekalujen alta ja takasta ja kaikkialta muualta. Tuon päättymättömän junan suurien pyörien säännöllisestä jyrinästä ei tahtonut tulla ollenkaan loppua ja joka kerta niiden jyskähtäessä hypähti kuollut vuoteessansa. Kun hän ojensi käsivartensa ottaakseen erään pienen taulun alas seinältä, kohtasi hän jälleen nuo avonaiset silmät, jotka seurasivat hänen liikkeitään, saman ainaisen hymyn näyttäessä nyrpistävän huulia. Hän kalpeni ja alkoi väristä ja sammalsi samalla kertaa katkeroituneena ja peljästyneenä:
– Niin, niin, etsi, etsi!.. Minä olen saapa ne käsiini, vaikka minun pitäisi kääntää nurin jokainen kivi tuvassa ja jokainen multakokkare sen ulkopuolella.
Musta juna oli vihdoinkin kulkenut ohi painostavalla hitaudella hämärässä ja kuollut, joka nyt makasi liikkumattomana, katseli edelleenkin miestään niin pilkallisin, niin voitonvarmoin ilmein, että tämä katosi uudelleen, jättäen oven auki jälkeensä.
Flore, joka häiriytyi mietteissään, nousi ylös ja sulki oven, jott'ei Misard tulisi takaisin häiritsemään hänen äitiään, ja omaksi ihmeekseen kuuli hän sanovansa aivan lujaa:
– Kymmenen minuuttia on kylliksi.
Hän ennättäisi todellakin tehdä sen kymmenessä minuutissa. Ellei kymmentä minuuttia ennen pikajunaa olisi ilmoitettu mitään muuta junaa tulevaksi, voisi hän sen tehdä. Nyt kun asia oli suunniteltu ja päätetty, taukosi hänen levottomuutensa ja hän tuli hyvin tyyneksi.
Viiden ajoissa valkeni uusi päivä raikkaana ja kirkkaana. Vaikka oli varsin koleata, avasi hän akkunan seposelälleen ja päästi ruumishuoneeseen, joka oli täynnä savua ja kalmanhajua, raitista, miellyttävää aamu-ilmaa. Aurinko oli vielä taivaanrannan alla erään metsäisen kunnaan takana, mutta nyt se tuli näkyviin ja sen lämpöiset säteet levisivät yli rinteiden, täyttivät solatiet ja herättivät maan iloiset kevättunteet uuteen eloon. Flore ei ollut edellisenä iltana erehtynyt, tulisi kaunis päivä, yksi noista nuoruutta ja terveyttä säteilevistä päivistä, jolloin iloitaan elämästä. Kuinka olisikaan ollut ihanaa voida mielensä mukaan kuljeskella tässä autiossa seudussa kaikkien noiden kunnaiden ja kapeiden laaksojen keskellä! Kääntyessään ympäri ja taas katsoessaan huoneeseen, hämmästytti häntä se, että kynttilä näytti melkein sammuneelta ja kimalteli valoisassa päivänkoitteessa ainoastaan kuten valju kyynel. Kuollut näytti nyt katselevan radalle, jolle junat edelleenkin tulivat ja menivät, ilman että kukaan edes huomasikaan kynttilän valjua kajastusta ruumiin vieressä.
Vasta päivän valjettua alkoi taas Floren virantoimitus ja hän läksi huoneesta vasta kaksitoista minuuttia yli kuuden, jolloin Pariisista tuleva sekajuna kulki ohi. Kello kuudelta päästi Misardkin vapaaksi toverinsa, joka oli ollut vartioimassa yöllä, ja kun Misard antoi torvellansa merkin, asettui Flore portin eteen lippu kädessään. Hän seurasi junaa kotvasen silmillänsä.
– Nyt on jäljellä kaksi tuntia, ajatteli hän ääneensä.
Hänen äitinsä ei enään tarvinnut apua keneltäkään, ja hän tunsi nyt voittamatonta vastenmielisyyttä huoneeseen palaamiseen. Se oli nyt ohitse; hän oli suudellut häntä ja voi päättää omastaan ja muiden olemassaolosta. Tavallisesti oli hänellä tapana kadota ja olla poissa junien väliajoilla, mutta tänä aamuna näytti jokin harrastus pidättävän häntä paikoillaan ja hän istuutui portin lähellä olevalle penkille, jona oli yksinkertainen lauta radan äyräällä. Aurinko nousi nyt taivaanrannalle, haalea kultasäde valahti läpi puhtaan ilman, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan, vaan istui leudossa ilmassa avaran maiseman keskellä. Silmänräpäyksen kiinnitti hänen huomiotaan Misard, joka radan toisella puolella sijaitsevassa lautasuojuksessaan oli ilmeisesti hyvin liikutettu ja vapaa tavallisesta uneliaisuudestaan; hän meni ja tuli ja käsitteli koneitaan sangen hermostuneesti ja tuijotti yhtämittaa tupaan ikäänkuin olisi hänen sielunsa ollut siellä ja hän edelleenkin etsinyt. Sitten Flore unhoitti hänet, eikä ollut edes tietoinen hänen lähelläolostaan. Hän vaipui kokonaan odotukseensa, ääneti ja jäykkänä tuijotti hän radan loppupäätä kohden Barentiniin päin. Tuolla kaukana, missä aurinko paistoi niin iloisesti, lienee hänelle ilmestynyt näky, josta hänen itsepäinen, hurja katseensa ei voinut väistyä.
Minuutit kuluivat, eikä Flore liikahtanut paikaltaan. Mutta kun Misard, kellon tultua seitsemän ja viisikymmentä viisi, kahdella torventörähdyksellä ilmoitti Havresta ylöspäin tulevan sekajunan saapumisen, nousi hän ylös, sulki portin ja asettui sen eteen lippu kädessään. Nyt oli juna jo kaukana ja kuului kuinka se mennä kolisi tunneliin, johon sen ääni sitten häipyi. Hän ei mennyt takaisin penkille, vaan jäi seisomaan ja laski uudelleen minuutteja. Ellei kymmenen minuutin kuluessa ilmoitettaisi minkään muun junan tuloa, syöksyisi hän tuonne mutkaan ja ottaisi kiskon pois.
Hän tunsi olevansa hyvin tyyni ja ainoastaan rintaa jonkun verran ahdisti, ikäänkuin hänen hurja aikomuksensa olisi painostavan raskaana levännyt sen päällä. Mutta viimeiseen silmänräpäykseen saakka oli ajatus, että Jacques ja Séverine lähestyivät ja kulkisivat siitä ohi mennäkseen rakkautensa onnelaan, ellei hän heitä estäisi, tarpeeksi tekemään hänet horjumattoman lujaksi päätöksessään sokeaksi ja kuoroksi kaikelle muulle, niin ett'ei hän edes ruvennut sitä jälleen miettimään. Naarassuden käpälän täytyi peruuttamattomasti murskata sen jäsenet, joka mitään epäilemättä kulki ohi. Itsekkäässä kostonhimossaan näki hän ainoastaan heidän molempain silvotut ruumiinsa, välittämättä tuosta muusta tuntemattomasta ihmisjoukosta, joka jo vuosikausia oli kulkenut hänen ohitsensa. Aurinko, tämä aurinko, jonka lämmin, iloinen loiste ärsytti häntä, kätkeytyisi ehkä veren ja ruumisläjien taakse.
Vielä kaksi minuuttia ja vielä yksi ja hänen piti juuri lähteä liikkeelle, kun häntä ehkäisivät muutamat kumeat kolahdukset Bécourtin tiellä. Se oli varmaankin kivivaunu, joka tahtoi päästä radan yli, ja hänen täytyisi avata portti ja seisoa siinä hetkinen juttelemassa. Hänelle kävisi mahdottomaksi panna suunnitelmaansa toimeen ja se menisi taasen hukkaan. Hän teki raivoa ja huolettomuutta ilmaisevan eleen ja aikoi lähteä paikaltaan, antaakseen vaunun ja sen ajomiehen itse hoitaa itsensä. Mutta ruoska läjähti raittiissa aamu-ilmassa ja joku huusi iloisesti:
– Heipä hei, Flore!
Se oli Cabuche ja Flore pysähtyi portin eteen.
– No, seisotko sinä täällä ja nukut, jatkoi mies, vaikka on niin kaunis auringonpaiste? Jouduhan, niin pääsen ylitse, ennen kun juna tulee.
Kaikki luhistui Floressa kokoon. Se oli epäonnistunut, he molemmat menisivät onneansa kohti, ilman että hän voi keksiä mitään murskatakseen heidät tuossa, ja hitaasti avatessaan puoliavoimen portin, joka narisi ruosteisilla saranoillaan, katseli hän raivoisasti ympärilleen nähdäkseen jonkin esteen, jonka voisi heittää keskelle rataa, ja hän oli siihen määrään kiihoittunut, että olisi voinut heittäytyä itse, jos olisi luullut itsellänsä olevan tarpeeksi lujan luuston, jotta veturi voisi suistua raiteelta. Mutta hänen silmänsä osuivat silloin tuohon matalaan, karkeatekoiseen, kahdella kivilohkareella kuormitettuun vaunuun, jota viisi vahvaa hevosta vaivoin veti. Nuo jättiläismäiset korkeat ja leveät kivimöhkäleet olivat jotakin, millä hän voi sulkea radan, ja hänet valtasi mieletön halu saada ne sinne. Portti oli nyt avoinna ja nuo viisi hevosta päristelivät hikisinä ja läähättävinä.
– Mikä sinua tänään vaivaa? kysyi Cabuche. Sinä näytät niin kummalliselta.
Flore vastasi:
– Äitini kuoli eilen illalla.
– Oh, Flore raukkani! Sehän oli aikoja sitten odotettavissa, mutta kuitenkin tuntuu se kovalta… Hän makaa varmaankin tuolla sisällä, minä menen häntä katsomaan, me olisimme kyllä lopulta sopineet, ellei onnettomuutta olisi tapahtunut.
