Kitabı oku: «Ihmispeto: Siveysromaani», sayfa 21
Hän seurasi Florea hiljaa tuvan luo. Kynnykselle saavuttuaan katsoi hän kuitenkin taaksensa hevosiaan kohden, mutta tyttö rauhoitti hänet muutamalla sanalla.
– Ei siinä ole mitään vaaraa, ne kyllä seisovat hiljaa, ja sitäpaitsi on pikajuna vielä kaukana.
Hän valehteli. Harjaantuneella korvallaan oli hän voinut kuulla, kuinka pikajuna juuri oli lähtenyt Barentinin asemalta. Viiden minuutin kuluttua olisi se siellä ja tulisi näkyviin laaksosta sadan metrin päässä ylikäytävästä. Cabuchen jäädessä ruumishuoneeseen ja liikutettuna ajatellessa Louisettea, seisoi Flore ulkona akkunan luona ja kuunteli etäältä veturin säännöllistä puhkinaa, joka tuli yhä lähemmäksi. Aivan äkisti tuli hän ajatelleeksi Misardia. Hän ei voinut olla näkemättä Florea ja estäisi häntä; mutta hän tunsi ikäänkuin töytäyksen rinnassaan, kun hän kääntyi ympäri ja huomasi, ett'ei Misard ollut paikallaan. Hän huomasi hänen tuvan toisella puolella etsivän jotakin maasta kaivosäiliön alta. Hän ei ollut voinut vastustaa etsimishaluaan ja oli epäilemättä aivan äkisti saanut päähänsä, että rahat oli kätketty sinne, ja hän etsi etsimistään, joutuneena kokonaan intohimonsa valtaan ja kuurona ja sokeana kaikelle muulle. Mutta se oli Florelle ikäänkuin lisäkehoituksena. Tapahtumat sen vaativat. Yksi hevosista alkoi hirnua, veturin huohottaessa mäen toisella puolella hyvin äänekkäästi, kuten ihminen, jolla on kiire.
– Sinun ei tarvitse peljätä, sanoi Flore Cabuchelle, minä kyllä pitelen niitä.
Hän syöksyi nyt esiin, tarttui ensimäisen hevosen suitsiin ja veti niistä monenkertaisella voimalla. Hevoset alkoivat vetää ja silmänräpäyksen horjui tuo suuri, raskas kivikuorma liikkumatta paikaltaan, mutta kun Flore ikäänkuin valjasti itsensä ylimääräiseksi hevoseksi, läksi kuorma liikkeelle ja saapui radalle. Se oli keskellä rataa, kun pikajuna tuli laaksosta esiin sadan askeleen päässä. Pidättääkseen siinä kuorman, jonka hän pelkäsi muuten ehtivän ylitse, veti hän nyt hevosia kiivaasti takaperin niin ylenluonnollisella ponnistuksella, että hänen ruumiinsa rouskui. Hän, jonka tavattomista voimannäytteistä huhu tiesi niin paljon kertoa, teki nyt sellaisen: rautakourillaan piteli hän noita viittä hevosta, jotka nousivat pystyyn ja hirnuivat, vaistomaisesti aavistaen vaaraa.
Kului kymmenen rajattoman kauhun sekuntia. Nuo molemmat suunnattomat kivimöhkäleet näyttivät sulkevan taivaanrannan. Salamoivine messinkiheloineen ja loistavine teräsakseleineen tulla kohisi nyt veturi eteenpäin ihanan aamun kultasateessa. Se oli nyt välttämätöntä, ei mikään maailmassa voisi yhteentörmäystä enään estää. Mutta sen odottaminen kävi sietämättömän pitkäksi.
Misard riensi takaisin paikalleen, ulvoen ja heilutellen käsivarsiaan, kuin olisi hän ollut mieletön ja tahtonut varoittaa junaa ja pysähyttää sen. Cabuche, joka pyörien kolinan ja hirnunnan kuullessaan oli syöksynyt ulos tuvasta, juoksi esiin ja ulvoi kehoittaakseen hevosia. Mutta Flore, joka vast'ikään oli heittäytynyt syrjään, piteli hänestä kiinni ja pelasti siten hänen henkensä. Mies luuli, ett'ei Flore ollut jaksanut pidellä hevosia, ja että ne olivat vetäneet hänet mukanaan. Ja hän syytti itseään ja nyyhkytti, ja ulisi epätoivoissaan ja säikähdyksissään, Floren seisoessa siinä liikkumattomana ja pitkänä ja suurin, palavin silmin katsellessa tuota kaikkea. Samalla hetkellä, jolloin veturi ei ollut enää ehkä muuta kuin metrin päässä kivilohkareista, näki tyttö sangen selvästi Jacquesin. Hän oli kääntynyt ympäri ja heidän silmänsä kohtasivat toisensa katseessa, joka Floresta tuntui äärettömän pitkältä.
Samana aamuna oli Jacques hymyillyt Séverinelle, kun tämä Havressa tuli asemasillalle, lähteäkseen pikajunassa tavanmukaiselle viikkomatkalleen. Miksipä antaa aivokummitusten tärvellä elämäänsä. Miksipä olla käyttämättä tarjona olevia onnenpäiviä? Kentiesi kaikki lopulta saataisiin järjestetyksi. Ja Jacques oli lujasti päättänyt nauttia ainakin tämän päivän riemusta, hän teki suunnitelmia ja haaveksi aamiaisen syönnistä Séverinen kanssa jossakin ravintolassa. Kun Séverine loi häneen huolestuneen katseen, pahoillaan siitä, ett'ei junan etupäässä ollut ensi luokan vaunua ja hänen sen vuoksi oli pakko sijoittua etäälle hänestä junan loppupäähän, tahtoi Jacques lohduttaa häntä ja hymyili hänelle sen vuoksi niin iloisesti. Oltiinhan nyt toki ainakin samassa junassa ja Pariisissa tavattaisiin jälleen.
Olipa hän siksikin hyvällä tuulella, että kun hän oli kumartunut ulos ja nähnyt Séverinen nousevan erääseen junan loppupäässä olevaan vaunuun, hän laski leikkiä ylikonduktööri Henri Dauvergnen kanssa, jonka hän tiesi hakkailevan häntä. Edellisellä viikolla oli Jacques kuvitellut mielessään, että hän oli tullut rohkeammaksi, ja että Séverine rohkaisi häntä tarviten saada huvitusta ja päästä siitä kamalasta olotilasta, jonka hän oli itselleen valmistanut. Roubaudkin sanoi, että hänestä lopulta tulisi nuoren Henrin rakastajatar, vaikka siitä ei olisi hänelle mitään hupia, mutta ainoastaan siksi, että hän kaipasi jotakin uutta. Ja Jacques kysyi Henriltä, kenelle tämä edellisenä iltana oli heitellyt lentomuiskuja, seisoessaan piilossa erään lepän takana ratapihalla. Pecqueux ei silloin voinut olla purskahtamatta nauruun, siinä ruokkiessansa Lisonia, joka seisoi savuten ja lähtöön valmiina.
Havren ja Barentinin välin oli pikajuna kulkenut ohjesäännön mukaisella nopeudellaan, ilman että mitään tapahtui; ja se oli Henri, joka tähystyspaikastaan ensiksi, junan tultua notkelmasta, ilmoitti kivikuorman olevan poikkipäin radalla. Etunenässä oleva tavaravaunu oli täynnä matkakapineita, kun junassa, joka oli hyvin täynnä, oli koko joukko edellisenä iltana postihöyryllä tulleita matkustajia. Ylikonduktööri seisoi tämän kotelo- ja matkalaukkukasan keskellä, joka tanssi junan täristessä, pulpettinsa ääressä ja järjesteli papereitansa, erään naulalla kiinnipannun mustetolpon myös yhtämittaa keinuessa. Joka aseman jälkeen, mihin matkatavaroita oli jätetty, oli hänellä paljon kirjoittamista, mihin kului neljä, viisi minuuttia. Barentinissa oli kaksi matkustajaa poistunut junasta ja hän oli juuri saanut paperinsa selviksi, kun hän, joka oli mennyt ylös ja istuutunut tähystyspaikkaansa, tapansa mukaan loi katseen radalle junan eteen ja taakse. Hän istui siinä koko sen ajan, kun hän oli vapaana, valvomassa junaa. Tenderi esti hänet näkemästä veturinkuljettajaa, mutta korkealta paikaltaan näki hän usein kauvemmaksi ja aikaisemmin kuin tämä. Juna oli vielä notkelmassa, kun hän etäältä sai nähdä esteen. Hän hämmästyi niin, että hän säikähdyksen herpaisemana, pysyi silmänräpäyksen neuvottomana. Muutamia sekunteja meni hukkaan ja juna oli jo laakson ulkopuolella, kun hän kykeni vetämään hälyytyskellon nuorasta, joka riippui hänen edessään.
Tässä ratkaisevassa silmänräpäyksessä olivat Jacquesin ajatukset minuutin ajan poissa ja hän katseli näkemättä. Hän ajatteli epäselvästi vallan muita asioita, jotka olivat sangen kaukana siitä, yksinpä Séverinen kuvakin oli kadonnut hänen mielestään. Hälytyskellon mieletön soitto ja Pecquexin ulvonta hänen takanaan herättivät hänet tajuntaan. Pecqueux, joka oli ollut tyytymätön vetoon ja sen vuoksi pannut tuhkapesän peitin ylös, oli juuri kumartunut eteenpäin varmistuakseen nopeuden suhteen. Ja kalmankalpeana näki ja tajusi Jacques kaikki tyynni: kivikuorman, joka seisoi radan poikki, veturin eteenpäinkiitämisen ja sen kauhean yhteentörmäyksen, joka oli välttämätön, ja näki kaiken tämän niin täydellisen selvästi, että hän eroitti tarkalleen nuo molemmat kivet, tuntien jo ruumiissaan esimakua tulossa olevasta yhteentörmäyksestä. Se oli välttämätön. Hän väänsi kiivaasti pyörää ja avasi itsetiedottomasti höyrypillin läpät, ikäänkuin olisi hän voimattomuudessaan tahtonut raivoisasti varoittaa ja saada tuon jättiläismäisen sulun pois tieltä. Nämä kamalat hätämerkit halkaisivat ilmaa, mutta Lison ei kuitenkaan totellut, vaan syöksyi eteenpäin yhtä kyytiä, tuskin edes vähentäen nopeutta. Se ei enään ollut niin säisy ja oppivainen kuin ennen. Lumessa menetettyään hyvän höyrymuodostuksensa ja kevyen käyntiinpanonsa, oli se muuttunut oikulliseksi ja äkäiseksi kuten vanhahko nainen, joka on kylmetyksestä saanut rintansa kipeäksi. Se huohotti ja nousi pystyyn ohjaksien alla, mutta kulki eteenpäin yhtä itsepintaisesti ja raskaasti. Pecqueux tuli peljästyksestä hulluksi ja hyppäsi pois. Oikealla kädellään tarrautuen kiinni nopeudenjärjestimeen ja toisella tietämättään vetäen höyrypillin nyöristä, seisoi Jacques paikoillaan säikähdyksestä kivettyneenä ja odotti. Savuten ja ähkien ja kimakalla karjunnalla, joka ei tahtonut loppua, törmäsi Lison kivikuormaa vastaan niiden kolmentoista vaunun suunnattomalla painolla, joita se veti.
Kahdenkymmenen metrin päässä ja radan syrjällä, johon peljästys naulasi heidät kiinni, katselivat Misard ja Cabuche käsivarret ilmassa ja Flore muljottavin silmin tuota kamalaa näkyä, junaa, joka nousi suoraan ylös, jolloin seitsemän vaunua kohosi torniksi toistensa päälle, sen jälkeen pudotakseen hirveällä ryskeellä takaisin alas muodottomaksi sirpalekasaksi. Kolme ensimäistä vaunua oli aivan kappaleina, neljä seuraavaa läjääntyi kattojen, murskaantuneiden pyörien, ovien, kettinkien, puhverttien ja rikkuneiden lasiruutujen sekamelskaksi. Mutta yli kaiken tämän kuului veturin törmäys kiviä vastaan, se oli kumea, murskaantumista ilmaiseva ääni, joka sulautui yhdeksi ainoaksi kuolemantuskan huudoksi. Lison oli hajalle raastettu ja huojui vasemmalle kivikuorman yli, ja kivet menivät halki ja lensivät ilmaan kuten räjähdyspanos ja noista viidestä hevosesta oli neljä kaatunut ja makasi hengettömänä paikalla. Mutta junan kuusi viimeistä vaunua olivat jääneet vahingoittumattomiksi, eivätkä olleet edes syöksyneet pois kiskoilta.
Nyt kuului kirkumista ja hätähuutoja, mutta sanat sotkeutuivat rumaääniseksi, eläimelliseksi ulvonnaksi.
– Auttakaa! Auttakaa!.. Oi, Jumalani, minä kuolen! Auttakaa!
Auttakaa!
Enään ei kuultu eikä nähty mitään. Lisonista, joka aukirevityin mahoin makasi seljällään, purkautui höyry ulos irtikiskotuista hanoista ja haljenneista putkista, ja se ähkyi kuten raivoisissa kuolonkorahduksissa oleva jättiläisnainen. Tiheitä, lyhyitä höyrypyörteitä matoi yhtämittaa maata pitkin, samalla kun kekäleiden yli, jotka olivat tulisijasta pudonneet punaisina kuin veri sen sisälmyksissä, levisi hulmuavia, mustia savupilviä. Ankarassa yhteentörmäyksessä oli savupiippu tunkeutunut maan sisään, kehys oli katkennut ja molemmat pituuskappaleet olivat vääntyneet vinoon. Pyörät ilmassa ja vääntyneine veivitankoineen, haljenneine lieriöineen ja murskaantuneine hanoineen muistutti Lison siinä maatessaan suunnattoman suurta hevosta, jonka jotkin hirveät sarvet ovat repineet hajalle, ja joka raivoisasta epätoivosta äänekkäästi puhkuen näkee hengen pakenevan ammottavasta, kamalasta haavasta. Aivan Lisonin vieressä makasi vielä elossa oleva hevonen, jonka molemmat etujalat olivat poikki, ja jonka sisälmykset valuivat ulos mahassa olevasta haavasta. Päähän oli tullut kamalan tuskallinen kouristus ja voitiin nähdä sen kamalasti hirnuvat kuolonkorahdukset, mutta niistä ei voitu mitään kuulla kuoleman kanssa kamppailevan veturin melun takia.
Kirkunat häipyivät kuulumattomiin.
– Pelastakaa minut! Tappakaa minut!.. Minä kärsin niin kovin, tappakaa minut! Tappakaa minut toki!
Tämän huumaavan hälinän kestäessä ja savun sokaistessa silmiä, avattiin vahingoittumattomiksi jääneiden vaunujen ovet ja matkustajat syöksyivät ulos. He kaatuivat radalle, nousivat ylös ja vapauttivat itsensä potkuilla ja nyrkiniskuilla. Kohta kun he tunsivat lujan maan jalkojensa alla ja näkivät avonaiset kentät edessään, pakenivat he tiehensä, hyppäsivät aitojen yli ja kiitivät ketoja pitkin, antaen perään tuolle ainoalle vaistolle päästä pois, kauvas, kauvas pois kauhun paikasta, ja ulvoen katosivat sekä miehet että naiset metsään.
Nurin viskautuneena, tukka hajallaan ja hame repaleina oli Séverine vihdoin vapauttanut itsensä, mutta hän ei paennut, vaan kiiti ähkivää veturia kohden ja joutui silloin vastatusten Pecqueuxin kanssa.
– Jacques, Jacques! Hän on kai pelastettu?
Lämmittäjä, joka ihmeeksi ei ollut niin jäsentäkään nyrjähyttänyt, riensi myöskin sinne, tunnonvaivoissa sen ajatuksen johdosta, että hänen veturinkuljettajansa oli tuossa joukossa. Oli kuljettu niin kauvan, niin paljon kinasteltu ja yhdessä kärsitty pahoja päiviä tuossa alituisessa, hankalassa tuulessa. Ja heidän yhteinen ystäväparkansa, veturi, makasi nyt tuossa seljällään haljennein keuhkoin ja haukotteli henkeänsä.
– Minä hyppäsin alas, sammalsi hän, enkä tiedä yhtään mitään.
Kiiruhtakaa, kiiruhtakaa!
Ratapenkereellä he törmäsivät Florea vastaan, joka näki heidän tulevan. Hän ei vielä ollut liikkunut paikaltansa, ikäänkuin huumautuneena hämmästyksestä tuon tehdyn teon ja tämän verisaunan johdosta, jonka hän oli aiheuttanut. Oli hyvä, että se oli tehty, ja hän tunsi mielessään ainoastaan helpotuksen tunnetta siitä, että hänen toiveensa oli toteutunut, eikä hän tuntenut mitään sääliväisyyttä toisten kärsimysten vuoksi, joita hän ei edes huomannut. Mutta kun hän tunsi Séverinen, laajenivat hänen silmänsä suunnattomasti ja varjo jostakin kauheasti kiduttavasta lankesi hänen kalpeille kasvoilleen. Elossa oli siis tämä nainen, jota vastoin Jacques varmasti oli kuollut! Se ankara tuska, jota hän nyt tunsi surmatun lempensä vuoksi, tuo puukonpisto, jonka hän oli antanut keskelle sydäntään, teki hänet aivan äkisti tietoiseksi siitä häpeällisestä rikoksesta, jonka hän oli tehnyt. Hän oli tämän tehnyt, hän oli murhannut hänet, hän oli surmannut kaikki nuo ihmiset! Hän päästi vihlovan kiljahduksen, väänteli käsivarsiaan ja juoksi eteenpäin kuin olisi hän ollut mielipuoli.
– Jacques! Oh! Jacques!.. Hän on kuollut, minä näin hänen viskautuvan taaksepäin…? Jacques, Jacques!
Lisonin korahdukset olivat nyt vähemmän äänekkäät ja sen käheä vaikeroiminen kävi yhä heikommaksi. Sen johdosta kuuluivat haavoittuneiden valitushuudot yhä selvempinä ja yhä vihlovampina. Mutta savua oli siinä edelleen sankasti ja tuo suunnaton sirpalekasa, josta kaikki nuo kauhun ja tuskan äänet tulivat, näytti olevan mustan pölyn peittämänä, joka lepäsi siinä liikkumattomana auringonpaisteessa. Mitä oli tehtävä? Mistä olisi alotettava? Miten päästäisiin haavoittuneisiin käsiksi?
– Jacques! huudahti edelleenkin Flore. Minä sanon teille, että hän katsoi minuun ja viskautui tuonne tenderin alle. Kiiruhtakaa tänne ja auttakaa minua!
Cabuche ja Misard olivat juuri nostaneet ylös ylikonduktööri Henrin, joka viimeisessä sekunnissa myöskin oli hypännyt alas. Hän oli nyrjähyttänyt jalkansa ja he laskivat hänet maahan aitaa vastaan, josta hän mykkänä ja tylsänä katseli pelastustyötä näyttämättä tuntevan mitään kolotusta.
– Cabuche, tule auttamaan minua, minä sanon sinulle, että Jacques makaa tuolla alla!
Cabuche ei kuullut häntä, vaan riensi auttamaan toisia haavoittuneita ja kantoi pois erään nuoren naisen, jonka reidet olivat murskautuneet.
Sen sijaan Séverine syöksyi esiin Floren huudon johdosta.
– Jacques, Jacques!.. Missä sitten? Minä autan teitä.
– Tuossa. Auttakaa minua!
Heidän kätensä sattuivat yhteen ja he vetivät yhdessä eräästä murskautuneesta pyörästä. Mutta Séverine ei voinut heikoilla sormillaan saada aikaan mitään, jota vastoin tuo toinen sai vahvoilla kourillaan pois sen, mikä oli tiellä.
– Katsokaa ylös! huusi Pecqueux, joka myös alkoi vetää.
Hän tempasi kiivaasti syrjään Séverinen, kun tämän piti kiivetä erään käsivarren päälle, joka oli olkapäästä katkennut, ja jolla vielä oli sininen hiha yllään. Hän peräytyi kauhusta. Hän ei kuitenkaan tuntenut sitä, se oli tuntematon käsivarsi, joka oli vierinyt sinne ja ruumis löydettäisiin otaksuttavasti jostakin toisesta paikasta. Hän joutui sellaiseen täristykseen, että jäi seisomaan itkien ja ikäänkuin herpautuneena ja katseli, kuinka toiset tekivät työtä, hänen kykenemättä edes poimimaan pois noita repaleisia lasinpalasia, joihin he haavoittivat itseään.
Kuolevien pelastus- ja kuolleiden etsimistyö oli yhdistettynä suureen vaaraan ja levottomuuteen, sillä veturin tuli oli tarttunut puuaineeseen ja alkavan tulipalon tukahuttamiseksi täytyi lapioida multaa sen päälle. Samalla kun kiiruhdettiin Barentiniin apua noutamaan ja sähkötettiin Roueniin, järjestettiin mahdollisimman tehokkaalla tavalla työ sirpaleiden toimittamiseksi syrjään ja kaikki ottivat siihen urheasti osaa. Paenneista oli moni palannut häveten pakokauhuaan. Mutta täytyi menetellä mitä varovaisimmin, jokainen sirpale täytyi ottaa pois suurella huolellisuudella, kun voitiin peljätä, että sortuminen veisi hengen niiltä onnettomilta, jotka olivat tuonne alle hautautuneina. Läjästä pisti esiin haavoittuneita, jotka olivat kiinni rintaa myöten ikäänkuin ruuvipihdissä ja ulvoivat hirveästi.
Täytyi työskennellä neljännestunti erään irroittamiseksi, joka oli kalpea kuin palttina, mutta ei valittanut ja väitti, ett'ei häntä mikään vaivannut. Kun hänet saatiin esille, ei hänellä huomattu enään olevan jalkoja. Hän kuoli heti, peljästyksessään saamatta tietää tai tuntematta tuota kamalaa typistystä. Kokonainen perhe vedettiin esiin muutamasta toisen luokan vaunusta, johon tuli oli tarttunut: isän ja äidin polvet olivat vahingoittuneet ja isoäidin toinen käsivarsi oli ruhjoutunut, mutta eivät hekään tunteneet omaa kärsimystään, vaan nyyhkyttivät ja huusivat pientä valkokutrista, lähes kolmen vuotiasta tyttöänsä, joka yhteentörmäyksessä oli kadonnut, mutta joka sitten löydettiin reippaana ja vahingoittumattomana, iloisena ja hymyilevänä erään katon sirpaleiden alta. Eräs toinen tyttö, joka oli veren peitossa ja jonka pienet kätöset olivat ruhjoutuneet, oli kannettu syrjään odottamaan, kunnes saataisiin käsiin hänen vanhempansa, ja hän istui siinä hyljättynä ja tuntemattomana ja melkein puoliksi tukehtuneena, sanomatta sanaakaan, mutta hänen kasvonsa vääntyivät sanomattomasta tuskasta, kohta kun joku lähestyi häntä.
Ovia ei voitu avata, kun rautahelat olivat törmäyksessä vääntyneet, vaan täytyi särkyneistä akkunoista tunkeutua vaunuihin. Jo oli neljä ruumista asetettu riviin radan viereen. Kymmenkunta vahingoittunutta makasi pitkällään maassa ruumiiden lähellä ja sai odottaa ilman apua ja ilman lääkäriä, joka olisi voinut sitoa heidät. Perkaustyö oli kuitenkin tuskin alussa ja yhä saatiin käsille uusia uhreja, mutta läjä ei näyttänyt pienenevän ja kaikki höyrysi ja valui tässä ihmisteurastamossa.
– Minä sanon teille, että Jacques on tuolla alla! toisti Flore ja etsi lohdutusta tästä itsepintaisesta, tarkoituksettomasta huutamisesta. Oli kuin olisi hänen epätoivonsa vaikerrus siitä ilmennyt. – Ettekö kuule, hän huutaa!
Tenderi oli vaunujen alla, jotka olivat kasaantuneet päälletysten ja sen jälkeen kaatuneet sen päälle, ja nyt kun veturi korahteli vähemmän äänekkäästi, kuultiin lujan miesäänen karjuvan läjän alla. Sikäli kuin työ edistyi, kävi tämä kuolonhuuto vielä äänekkäämmäksi ja niin suunnattoman tuskalliseksi, ett'eivät työmiehet kauvemmin voineet sitä kestää, vaan alkoivat itse itkeä ja kirkua. Mutta kun he vihdoin pääsivät mieheen käsiksi ja päästivät hänen jalkansa irti ja alkoivat vetää häntä, taukosi mylvintä. Hän oli kuollut.
– Ei, sanoi Flore, ei se ole hän. Hän on syvemmällä, hän on tuolla alla.
Ja voimakkailla käsivarsillaan nosteli hän pyöriä ja heitti niitä kauvas pois, väänsi kattolaatat kokoon, murti ovet ja tempasi jälellejääneet kettingit pois. Löydettyään jonkun, joka oli kuollut tai haavoittunut, huusi hän toisia kantamaan hänet pois, koska hän ei tahtonut edes sekunniksikaan heretä raivoisasta etsinnästään.
Hänen takanaan työskentelivät Cabuche, Pecqueux ja Misard, jota vastoin Séverine, joka oli pyörtymäisillään seisoessaan siinä voimatta toimittaa mitään, istuutui pienelle penkille, joka oli tempautunut irti muutamasta vaunusta. Mutta Misard, joka oli saanut takaisin tavallisen kylmäverisyytensä ja välinpitämättömyytensä, vältti kaikkea isompaa vaivaa ja oli apuna pääasiallisesti ruumiiden kuljettamisessa. Ja hän, samoin kuin Florekin, tarkasteli ruumiita, ikäänkuin olisivat he toivoneet voivansa tuntea heidät tästä tuhansien ja taas tuhansien kasvojen vilinästä, jotka kymmenen vuoden aikana olivat vilahtaneet heidän ohitsensa täydellä höyryllä ja jättäen jälkeensä ainoastaan sotkuisen muiston ihmisjoukosta, joka tuli ja katosi salaman nopeudella.
Ei. Siinä ei edelleenkään ollut muuta kuin tuo tuntematon ohikulkeva maailma. Satunnainen törkeä kuolema pysyi nimettömänä niinkuin se pulppuava elämäkin, joka siitä ohikulkien meni tulevaisuutta vastaan. Eivätkä he voineet nimeltä mainita tai antaa mitään varmaa tietoa noiden onnettomien kauhusta vääntyneistä kasvoista, onnettomien, jotka olivat matkalla kaatuneet, poljetut jalkoihin ja ruhjoutuneet, kuten sotamiehet, joiden ruumiit makaavat kuopissa siinä, missä armeija on rynnännyt eteenpäin. Flore luuli kuitenkin tuntevansa erään, jonka kanssa hän oli puhunut sinä päivänä, jolloin juna istui kiinni lumessa: amerikalaisen, jonka kasvoihin hän lopulta oli likipitäin tutustunut, vaikka hän ei tiennyt hänen nimeään, eikä mitään hänestä ja hänen omaisistaan. Misard kantoi hänet pois toisten kuolleiden mukana, jotka, tullessaan – ei tiedetty mistä – oli pidätetty tuossa matkalla – ei tiedetty mihin.
Uusi, sydäntäsärkevä näytelmä. Kumoon kaatuneesta ensi luokan vaunusta löydettiin nuori, aivan varmasti vast'ikään naimisiin mennyt pariskunta. He olivat viskautuneet toisiaan vastaan niin onnettomalla tavalla, että vaimo makasi raskaasti miehen päällä voimatta liikahtaakaan valmistaakseen tälle lievitystä. Mies oli tukehtumaisillaan ja korahteli jo, jota vastoin vaimo, jonka suu oli vapaana, rukoili mielettömästi, että kiiruhdettaisiin, ja hänen sydämensä oli halkeamaisillaan pelosta, että hän ottaisi miehensä hengiltä. Kun heidät molemmat saatiin vapaiksi, niin se olikin vaimo, joka aivan äkkiä heitti henkensä. Hän oli puskurista saanut reijän kylkeensä. Hänen miehensä, joka oli jälleen tullut tajuihinsa, kirkui kovasti tuskasta ja lankesi polvilleen hänen viereensä, jonka silmät vielä pysyivät täynnä kyyneliä.
Nyt oli löydetty kaksitoista kuollutta ja neljäkymmentä loukkaantunutta. Onnistuttiin saamaan tenderi vapaaksi ja Flore pysähtyi toisinaan ja pisti päänsä puiden ja rantojen keskelle ja etsi innokkaasta silmillään, eikö hän saisi veturinkuljettajaa näkyviinsä. Yhtäkkiä kiljasi hän:
– Minä näen hänet, hän on tuolla alla! Kas tuossa on hänen käsivartensa sinisessä verkanutussa! Hän ei liikahda, hän ei hengitä…
Hän nousi pystyyn ja kirosi kuin mies.
– Perkele vieköön, kiiruhtakaa, vetäkää hänet esiin!
Hän koetti molemmin käsin temmata syrjään erästä vaunulankkua, mutta muita sirpaleita oli tiellä. Hän juoksi silloin noutamaan kirveen, jota Misardin kotona käytettiin puiden halkomiseen, ja heiluttaen sitä halonhakkaajan tavoin, kun tämä kaataa puita tammimetsästä, hyökkäsi hän raivoisin innoin lankun kimppuun. Toiset menivät pois tieltä, ja kehoittaen häntä olemaan varovainen, antoivat hänen olla. Mutta, siellä ei ollut ketään muuta haavoittunutta kuin veturinkuljettaja, ja hän makasi vaununakselien ja pyörien muodostaman sekasorron suojassa. Mutta, innoissaan ja vastustamattoman varmana asiastaan ei hän kuullut mitä he sanoivat. Hän hakkasi puuta poikki ja joka iskulla löi hän läpi jonkin, mikä oli tiellä. Vaalea tukka tuulessa hulmuten ja käsivarret paljaina, koska hän oli heittänyt hameenmiehustan pois yltään, raivasi hän peloittavana tietään kaiken sen hävityksen keskellä, jonka hän itse oli matkaansaattanut. Viime iskulla muuatta vaununakselia vastaan meni kirveen terä kahtia. Toisten avulla poisti hän pyörät, jotka olivat suojelleet nuoren miehen muuten välttämättömältä ruhjoutumiselta, ja hän se oli, joka ensiksi tarttui veturinkuljettajaan ja sitten kantoi hänet sylissään pois.
– Jacques, Jacques!.. Hän hengittää, hän elää. Ah, Herra Jumala, hän elää… Minä tiesin kyllä, että näin hänen putoavan ja että hän oli tuolla.
Séverine seurasi häntä poissa suunniltaan. He laskivat hänet aidan viereen lähelle Henriä, joka edelleen tirkisteli yhtä hämillään, onnistumatta käsittämään missä hän oli ja mitä hänen ympärillään tehtiin. Pecqueuxkin tuli sinne ja jäi seisomaan veturinkuljettajansa eteen suunniltaan siitä, että näki hänet noin kurjassa tilassa. Molemmat naiset lankesivat polvilleen hänen oikealle ja vasemmalle puolelleen ja tukivat hänen päätään, tähystellen tuskaisina pienimpiäkin värähdyksiä hänen kasvoissaan.
Vihdoin avasi Jacques silmänsä ja hänen hämmentyneet katseensa suuntautuivat heihin vuorotellen, ilman että hän näytti tuntevan heitä. He eivät herättäneet hänessä mielenkiintoa, mutta kun hänen katseensa muutaman metrin päässä siitä kohtasivat kuolevan veturin, saivat ne ensin peljästyksen ilmeen, mutta kiintyivät sitten veturiin, suurentuen kasvavasta mielenliikutuksesta. Hän tunsi sangen hyvin Lisonin, ja sen näkeminen palautti kaikki hänen muistiinsa. Hän muisti molemmat kivilohkareet radan keskellä, tuon kamalan yhteentörmäyksen, tuon ruhjoutumisen, jonka hän oli tuntenut yht'aikaa siinä, ja itsessään, ja heräämisensä, veturin varmasti kuollessa siitä. Sen kestävyys ei ollut mikään rikos, sillä sen taudin jälkeen, minkä se luminietoksissa oli saanut, ei ollut sen syy, että se oli vähemmän tarkka, puhumattakaan siitä, että vanhuus tekee ruumiin jäsenet kankeammiksi ja nivelet kovemmiksi. Hän antoi sille sen vuoksi kernaasti anteeksi ja tunsi ylitsekuohuvaa surua, nähdessään sen makaavan kuolettavasti haavoittuneena ja kuolonkamppauksessa.
Lison raukalla oli nyt ainoastaan muutamia minuutteja jäljellä. Se jäähtyi, kekäleet sen tulisijasta putoilivat tuhkaan, höyry, joka oli ankarasti pursunut ulos sen repeytyneistä kyljistä, muuttui itkevän lapsen heikoksi vaikerrukseksi. Kun se, joka aina oli ollut niin kiiltävä ja hieno, nyt makasi siinä mullan ja loan tahraamana seljällänsä mustassa hiililätäkössä, oli sen loppu yhtä traagillinen, kuin milloin loistohevonen onnettomuustapauksen johdosta kaatuu keskelle katua. Sen haljenneiden sisälmysten läpi saattoi hetkisen nähdä elimien vielä toimivan, höyry kierteli putkissa kuten veri suonissa, höyrypaineen näyttäjät sykkivät kuten kaksi kaksoissydäntä; mutta veivitangot nytkähtelivät suonenvedontapaisesti kuten kaksi käsivartta elon viimeisissä ilmauksissa, ja sen sielu meni nyt pois sen voiman kanssa, mikä teki sen eläväksi, tuo suunnaton hengitys, josta hän ei oikein tahtonut päästä eroon. Rikkirevitty jättiläisnainen tuli yhä tyynemmäksi ja vaipui vähitellen hiljaiseen uneen sekä vaikeni vihdoin. Se oli kuollut ja se rauta-, teräs- ja messinkiläjä, joka jäi jäljelle tuosta ruhjoutuneesta rumilaasta haljenneine päineen ja levälleen pingoitettuine jäsenineen ja pahoinpideltyine, paljastettuine elimineen, muuttui vastenmielisen synkästi suunnattoman ihmisruumiin, kokonaisen maailman kaltaiseksi, joka on elänyt, ja josta henki vast'ikään on tuskallisesti tempaistu ulos.
Jacques, joka käsitti, ett'ei Lisonia enään ollut olemassa, sulki silloin silmänsä, toivoen itsekin saavansa kuolla ja tuntien muuten olevansa niin heikko, että luuli hänet tempaistavan pois samassa kun veturi veti viimeisen henkäyksensä. Kyyneliä tihkui nyt hänen suljettujen silmäluomiensa alta ja vieri hitaasti poskia alas. Tämä oli liikaa Pecqueuxille, joka seisoi siinä liikkumattomana ja ahdistetuin mielin. Heidän ystävättärensä kuoli ja nyt tahtoi hänen veturinkuljettajansakin seurata sitä kuolemaan. Heidän yhdyselämänsä olisi siis lopussa. Ja lopussa myöskin heidän yhteiset matkansa Lisonin seljässä, jossa he voivat kulkea satoja lieueja vaihettamatta sanaakaan, ja kuitenkin ymmärsivät he kaikki kolme toisiansa niin hyvin, ett'ei heidän tarvinnut edes merkeillä sanoa mitä halusivat. Voi Lison parkaa, joka kaikessa voimassaan oli niin säisy ja oli niin upea loistaessaan auringonvalossa! Ja Pecqueux, joka kuitenkaan ei ollut juovuksissa, ei voinut hillitä itseään, vaan puhkesi niin ankaroihin nyyhkytyksiin, että koko hänen ruumiinsa tärisi.
Séverine ja Flore kävivät myös hyvin epätoivoisiksi ja levottomiksi siitä, että Jacques pyörtyi uudelleen. Flore juoksi asuntoonsa noutamaan hiukan kanverttiviinaa, jolla hän alkoi hieroa häntä, tehdäkseen edes jotakin. Mutta mikä saattoi nuo molemmat naiset vielä tuskaisemmiksi ja liikutetummiksi, oli se rajaton kuolonkamppaus, jota hevonen kärsi, yksinään jäljellä viidestä maatessaan siinä etujalat poikki. Se oli lähellä heitä ja hirnui herkeämättä; oli melkein kuin olisi ihminen vaikeroinnut ja se kuulosti niin läpitunkevalta ja kamalalta, että kaksi loukkaantunutta alkoi myös mylviä eläinten tavalla. Ei milloinkaan ollut mikään niin syvästi valittava kuolinkirkuna tunkeutunut ilman läpi ja hyydyttänyt verta, niin ett'ei se koskaan voinut lähteä mielestä. Se kävi sietämättömän tuskalliseksi, säälistä ja suuttumuksesta vapisevat äänet rukoilivat, että tehtäisiin loppu tuosta viheliäisestä koniparasta, joka kitui niin kovin ja jonka loppumattomat korahdukset nyt, kun veturi oli kuollut, kaikuivat viimeisinä valitushuutoina hirmutapauksen jälkeen. Pecqueux, joka vielä nyyhkytti taukoamatta, otti rikkuneen kirveen ja tappoi hevosen lyömällä sitä päähän. Nyt tuli tappotantereella hiljaista.
Kahden tunnin odotuksen jälkeen tuli vihdoinkin apua. Yhteentörmäyksessä olivat kaikki vaunut viskautuneet vasemmalle, niin että alaspäin menevä linja voitiin tehdä selväksi muutamassa tunnissa. Kolme vaunua käsittävässä junassa saapuivat Rouenista prefektin kanslian päällikkö ja keisarillinen prokuraattori sekä useita yhtiön insinöörejä ja lääkärejä, kaikki syvästi liikutettuina ja innokkaina, joita paitsi Barentinin asemapäällikkö, herra Bessiére, jo ennen oli saapunut, sinne työmiesten kanssa ja ryhtynyt työhön jälellejääneiden kanssa. Vallitsi tavaton levottomuus ja hermostuminen tässä tavallisesti niin hyljätyssä ja hiljaisessa seudussa. Ne matkustajat, jotka olivat päässeet vahingoittumattomina, tunsivat pakokauhunsa jälkeen kuumeista tarvetta olla yhtämittaa liikkeellä: muutamat koettivat saada kiinni joistakuista vaunuista, kun ajatus jälleen nousemisesta rautatievaunuun löi heidät kauhistuksella; toiset taas, jotka huomasivat, ett'ei voitaisi onnistua löytämään edes työntökärryjä, olivat jo levottomia siitä, mitenkä voitaisiin saada ruokaa ja asuntoja. Kaikki tahtoivat he päästä sähkölennätinkonttoriin ja läksivät sähkösanomineen jalkaisin Barentiniin.
