Kitabı oku: «Ihmispeto: Siveysromaani», sayfa 25
Jo tutkimuksen alussa oli tuomari kuitenkin saanut tiedon murhatun ja Jacquesin välisestä suhteesta ja oli hyvin kärkäs saamaan tietää, kuinka tämä viimeksimainittu oli viettänyt aikansa. Mutta paitsi sitä, että syytetty itse tunnusti seuranneensa Jacquesia neljän ja neljäntoista-junalle Barentiniin, vakuutti Rouenin ravintolanemäntä mitä pyhimmin, että Jacques oli heti päivällistä syötyään mennyt levolle, eikä lähtenyt huoneestaan ennen kun seitsemän ajoissa seuraavana aamuna. Muuten ei kai kukaan syyttä tappane lemmityistään, jota jumaloi, ja jonka kanssa ei koskaan ole ollut pienimmässäkään riidassa. Sehän olisi tarkoituksetonta. Ei, ei, oli ainoastaan yksi murhaaja, joka oli mahdollinen ja otaksuttava, nimittäin tämä ennen rangaistu, joka oli tavattu siellä verisin käsin ja veitsi jaloissaan, tämä villipeto, joka koetti viranomaisille syöttää mahdottomia lastensatuja.
Mutta kun hän oli päässyt niin pitkälle, ei kuitenkaan paljon puuttunut, ett'ei Denizet tuntenut olevansa hetkisen ymmällä, vaikka hän oli täysin vakuutettu siitä ja vaikka hänen vaistonsa, kuten hän sanoi, ohjasi häntä paljoa enemmän kuin mitkään todistukset. Ensimäisessä tutkimuksessa pidätetyn majassa syvällä Bécourtin metsässä ei oltu saatu selville niin mitään. Kun mitään varkautta ei voitu havaita tapahtuneeksi, oli murhaan etsittävä toinen vaikutin. Sattumalta tuli silloin Misard eräässä kuulustelussa aivan odottamatta antaneeksi hänelle vihjauksen kertomalla, että hän eräänä yönä oli nähnyt Cabuchen kiipeävän muurin ylitse maatilalle katsellakseen akkunan läpi rouva Roubaudia, joka oli menossa levolle. Kun Jacquesilta vuorostaan kysyttiin, kertoi hän tyynesti mitä hän tiesi siitä hiljaisesta ihailusta ja siitä lämpimästä halajamisesta, jolla Cabuche aina riippui hänen hameistaan, ollakseen hänelle joksikin avuksi. Siiloin ei mikään epäilys enään ollut mahdollinen: ainoastaan eläimellinen intohimo oli kannustanut häntä murhaamaan. Nyt oli varsin helppoa ymmärtää, kuinka tuo kaikki oli tapahtunut: hän oli tullut sisään ovesta, jonka avain hänellä mahdollisesti oli ollut, ja hämmennyksissään jättänyt sen auki jälkeensä, sen jälkeen oli hänen ja Séverinen välillä syntynyt riita, joka oli johtanut murhaan, ja ainoastaan miehen tulo oli senjälkeen keskeyttänyt raiskausyrityksen. Tätä vastaan esiintyi kuitenkin vielä viimeinen väite. Olisi nimittäin omituista, että hän, kun tiesi miehen olevan tulossa, olisi valinnut juuri sellaisen silmänräpäyksen, jolloin hän saattoi olla vaarassa tulla yllätetyksi. Mutta lähemmin ajateltuna puhui juuri tämä epäluulonalaista vastaan ja oli kerrassaan masentava, koska siitä kävi ilmi, että hän varmaankin oli toiminut intohimoisuuden puuskan vallassa ja sen ajatuksen hulluttamana, että ellei hän käyttäisi hyväkseen tätä silmänräpäystä, jona Séverine vielä oli yksinään tässä eristetyssä rakennuksessa, ei hän koskaan saisi häntä valtoihinsa, koska hän matkustaisi seuraavana päivänä. Tästä hetkestä saakka oli tuomarin vakaumus järkähtämätön ja täydellinen.
Vaikkakin alttiina alituisille kuulusteluille ja harkitun kiperille kysymyksille, pysyi Cabuche itsepintaisesti ensimäisissä tiedonannoissa, välittämättä ansoista, joita hänelle viritettiin. Hän oli ollut ulkona tiellä hengittämässä raitista yö-ilmaa, kun joku henkilö oli tullut juosten hänen ohitsensa niin nopeasti, ett'ei hän pimeässä voinut edes nähdä, mille suunnalle hän pakeni. Levottomuuden valtaamana oli hän silloin luonut silmäyksen taloon ja huomannut, että ovi oli avoinna. Lopulta oli hän päättänyt mennä sinne ylös ja löysi silloin murhatun vielä lämpimänä ja katsovana häneen suurilla silmillään, niin että hän luuli hänen vielä elävän, ja kun hän aikoi panna hänet vuoteeseen, tuli hän aivan vereen. Tämä oli ainoa, minkä hän tiesi, eikä hänellä ollut mitään muuta sanottavana, milloinkaan muuttamatta ainoatakaan yksityiskohtaa, ikäänkuin olisi hän itsepintaisesti pitänyt kiinni etukäteen sepitetystä kertomuksesta. Kun häntä koeteltiin houkutella kompastumaan, peljästyi hän ja oli ihkaisten vaiti, ikäänkuin ei hän tyhmyydessään olisi ymmärtänyt mitään muuta.
Ensi kerralla, kun herra Denizet kuulusteli häntä sen intohimon johdosta, jota hän oli uhria kohtaan tuntenut, oli hän punastunut niin kuin aivan nuori poika, jota torutaan hänen ensimäisestä lemmenhaaveilustaan. Hän kielsi ja puolustautui sitä epäluuloa vastaan, että hän milloinkaan olisi uneksinut hänestä rakastajattarenaan, se oli jotakin rumaa, jota hän ei tahtonut tunnustaa, mutta se oli samalla arkaluontoinen ja salaperäinen asia, jonka hän kätki syvimmälle sydämeensä, ja jota hän ei voinut uskoa kenellekään. Ei, ei, hän ei ollut häneen rakastunut, hän ei ollut koskaan tuntenut halajavansa häntä, eikä häntä voitaisi milloinkaan saada puhumaan sellaista, joka näytti hänestä pyhyyden häväistykseltä nyt, kun hän oli kuollut.
Mutta tämä hänen itsepäisyytensä olla tunnustamatta asiaa, jonka useat todistajat vakuuttivat, puhui vielä lisäksi häntä vastaan. Sen suunnan jälkeen, minkä syytös nyt oli saanut, oli luonnollisesti hänen etunsa mukaista salata tuo raivoisa intohimonsa, joka vain murhalla voitiin tyydyttää. Kun tuomari, kooten kaikki todistukset yhteen, koetti kiskaista hänestä totuuden suuntaamalla häneen ratkaisevan iskun ja linkosi hänen kasvoilleen syytöksen murhasta ja raiskauksesta, joutui hän aivan suunniltaan ja pani raivoisasti vastaan. Hänkö olisi murhannut hänet, saadakseen hänet valtoihinsa! Hän, joka kunnioitti häntä niin kuin pyhimystä! Täytyi kutsua santarmeja häntä pitelemään, kun hän uhkasi vääntää heiltä kaikilta niskat nurin. Hän oli siis yksi vaarallisimmista ja salavihaisimmista pahantekijöistä, mutta kuitenkin kykenemätön hillitsemään raivokkuuttansa ja sen kautta ilmaisten olevansa syyllinen rikokseen, jonka hän kielsi.
Oltiin tutkimuksen tässä kohdassa, ja syytetty raivostui ja huusi, että se oli tuo salaperäinen pakolainen, joka kerta, kun jälleen tuli puhe murhasta. Mutta herra Denizet tuli silloin tehneeksi löydön, joka muutti koko asian ja yht'äkkiä teki sen monta vertaa merkityksellisemmäksi. Kuten hän sanoi, vainusi hän totuutta, ja ikäänkuin hänellä olisi ollut aavistus jostakin, tahtoi hän itse toimittaa uuden tutkimuksen Cabuchen majassa. Hän löysi silloin aivan yksinkertaisesti eräästä piilopaikasta muutaman palkin takaa nenäliinoja ja naisenkäsineitä sekä niiden alta kultakellon, jonka hän suureksi hämmästyksekseen ja ilokseen heti tunsi: Se oli presidentti Grandmorinin kello, jota hän ennen oli niin innokkaasti etsinyt, suuri kello, kaksine kierteisine alkukirjaimineen ja kuoren sisäpuolella valmistusnumero 2516. Salaman tavoin selvisi hänelle nyt kaikki, entinen liittyi nykyiseen, tosiasiat, jotka hän yhdisti, ihastuttivat häntä loogillisella yhtäpitäväisyydellänsä.
Mutta seuraukset olivat niin pitkällekäypiä, että hän aluksi rajoittui kuulustelemaan Cabuchea käsineiden ja nenäliinojen suhteen, silloin mainitsematta mitään kellosta. Silmänräpäyksen väikkyi Cabuchen huulilla tunnustus: Niin, hän jumaloi häntä, niin, hän himoitsi häntä, aina siinä määrin, että suuteli hameita, joita hän oli käyttänyt, poimi ja hänen selkänsä takana varasti kaikkea, mikä tuli itseltään häneltä, esim. kureliivin nauhoja, solkia, neuloja j.n.e. Mutta voittamaton häpeä sai hänet olemaan vaiti. Ja kun tuomari vihdoin pani kellon hänen eteensä, tarkasteli hän sitä hämmästyneen näköisenä. Hän muisti sangen hyvin tuon kellon, jonka hän ihmeekseen oli löytänyt nenäliinan kulmaan solmittuna, minkä hän oli ottanut erään pieluksen alta ja vienyt mukanansa saaliina kotiinsa. Sitten oli kello jäänyt paikoilleen hänen miettiessään, miten hän menettelisi kantaakseen sen takaisin. Mutta mitäpä muuten hyödyttikään puhua siitä? Silloin hänen myöskin olisi pakko kertoa toisistakin varkauksistaan häneltä, pikku kapineista ja hyvältätuoksuvista paidoista, joita hän niin häpesi. Eihän uskottu mitään, mitä hän sanoi. Muuten alkoi hän itse lakata ymmärtämästä mitään; kaikki nyt kerrassaan pyöri hänen yksinkertaisissa aivoissaan. Häntä ei enään liikuttanut edes syytös murhasta; hän tuli tylsäksi ja toisti joka kysymykseen, ett'ei hän tiennyt mitään käsineistä eikä nenäliinoista. Kellostakaan ei hän tiennyt mitään. Häntä ikävystytettiin ja yhtä hyvin voitaisiin hänen antaa olla rauhassa ja lähettää hänet yhtä kyytiä giljotiinin luo.
Seuraavana päivänä tutkintotuomari vangitutti Roubaudin. Vahvana kaikkivaltansa tunnossa laati hän vangitsemismääräyksen eräänä tuollaisena henki-innoituksen hetkenä, jolloin hän uskoi erinomaiseen tarkkanäköisyyteensä, ehtimättä saada riittävästi todistuksia alipäällikköä vastaan. Vaikka vielä oli paljon hämärää ja valaisematonta, aavisti hän, että Roubaud oli kaksoismurhan alkuunpanija, ja hän tuli heti sangen riemuitsevaksi, kun hän sai tiedon siitä keskinäisestä testamentista, jonka Roubaud ja Séverine olivat tehneet notario Colinin luona Havressa viikko sen jälkeen, kun olivat päässeet Croix-de-Maufrasin omistajiksi. Silloin hän jo selitti itselleen asiain koko yhteyden varmalla harkinnalla ja vakuuttavalla voimalla, joka antoi hänen syytöskirjelmänsä rakenteelle niin järkähtämättömän lujuuden, että itse totuus olisi näyttänyt vähemmän todennäköiseltä ja enemmän haaveelliselta ja epäloogilliselta.
Roubaud oli pelkuri raukka, joka ei ollut itse uskaltanut tappaa, vaan oli kahdessa tilaisuudessa käyttänyt Cabuche pedon käsivartta. Ensi kerralla oli hän ollut innokas perimään presidentti Grandmorinin, jonka testamentista hän oli selvillä, ja oli sen vuoksi, kun hän toiselta puolen tunsi Cabuchen katkeruuden presidenttiä kohtaan, Rouenissa työntänyt hänet junaan ja pistänyt veitsen hänen käteensä. Sitten kun nuo kymmenentuhatta frangia oli jaettu, eivät nuo molemmat rikostoverit mahdollisesti olisi enään nähneet toisiansa, ellei murhan olisi täytynyt toista synnyttää.
Ja juuri tässä suhteessa oli tuomari osoittanut sitä rikospsykologian syvää tuntemusta, jota niin ihailtiin. Hän näet selitti nyt, ett'ei hän milloinkaan ollut herennyt pitämästä silmällä Cabuchea, koska hän oli ollut täysin vakuutettu siitä että ensimäinen murha matemaattisella välttämättömyydellä johtaisi toiseen. Ei oltu tarvittu enempää kuin puoli toista vuotta: Sen ajan kuluessa oli Roubaudien avioliitto tullut onnettomaksi, mies oli pelissä menettänyt viisituhatta frangiansa ja vaimo oli, huvitellakseen itseänsä, hankkinut itselleen rakastajan. Vaimo ei varmaankaan ollut tahtonut suostua Croix-de-Maufrasin myymiseen, kun hän pelkäsi miehen hävittävän rahat, kentiesi oli hän heidän alituisesti riidellessään uhannut jättää hänet oikeuden käsiin. Joka tapauksessa voitiin lukuisilla todistuksilla toteennäyttää molempien puolisoiden välinen täydellinen epäsopu. Ja siten oli vihdoin tultu ensimäisen rikoksen etäisiin seurauksiin: Cabuche esiintyi jälleen eläimellisine himoineen, mies pysyttelihe taustassa ja pani taas veitsen hänen käteensä, päästäkseen lopullisesti varmuuteen tuon onnettomuutta tuottavan talon omistamisesta, joka jo oli maksanut yhden ihmishengen.
Tämä oli totuus, kieltämätön totuus, ja kaikki vahvisti sen: kello, joka oli löydetty kivityömieheltä ja varsinkin se seikka, että molemmilla ruumiilla oli samanlainen veitsenpisto kurkussa ja oli se ollut saman käden ja saman murha-aseen työtä, nimittäin veitsen, joka löydettiin huoneesta. Tässä viimeksimainitussa suhteessa ilmaisi syytöskirjelmä kuitenkin jonkinlaista epätietoisuutta, koska presidentin haava näytti olevan tehty pienemmällä ja terävämmältä veitsellä.
Roubaud vastaili aluksi ainoastaan myöntäen ja kieltäen ja yhtä unisen ja välinpitämättömän näköinen, kuin nykyään alituisesti oli hänelle ominaista. Hän ei ollenkaan näyttänyt hämmästyneeltä sen johdosta, että hänet oli vangittu, sillä siinä asteettaisessa siveellisessä hajaantumistilassa, jossa hänen olentonsa oli, oli hän tullut välinpitämättömäksi kaikesta. Jotta hänet saataisiin puhumaan, oli hänelle annettu erityinen vartija, jonka kanssa hän pelasi korttia aamusta iltaan, ja se teki hänet sangen onnelliseksi. Hän pysyi muuten vakuutettuna Cabuchen rikoksellisuudesta. Ei kukaan muu kuin hän voinut olla murhaaja. Kun häneltä kyseltiin Jacquesista, kohautti hän nauraen olkapäitänsä ja osoitti sillä, että hän varsin hyvin tunsi veturinkuljettajan ja Séverinen välisen suhteen. Mutta kun Denizet, tunnusteltuaan hänen valtimoansa, vihdoin kehitti järjestelmäänsä tai koetti ahdistaa häntä ja masentaa hänet leimaamalla hänet rikostoveriksi, puristaakseen hänestä tunnustuksen esiin, joutui hän kovasti hämilleen, nähdessään olevansa alttiina sellaisille epäluuloille ja noudatti suurta varovaisuutta. Mitä nyt kerrottiinkaan? Se ei enään ollut hän, vaan Cabuche, joka oli murhannut presidentin, samoin kuin Cabuche oli myöskin murhannut Séverinen. Mutta molemmissa tilaisuuksissa se kuitenkin oli ollut hän, joka oli ollut todellinen rikoksellinen, koska tuo toinen oli murhannut ainoastaan hänen lukuunsa ja hänen sijastaan.
Tämä sotkuinen juttu hämmästytti häntä ja teki hänet erittäin epäluuloiseksi. Varmaankin viritettiin hänelle ansaa, pantiin se kokoon valheista, jotta hänet saataisiin pakotetuksi tunnustamaan osallisuutensa ensimäiseen murhaan. Heti kun hänet vangittiin, aavisti hän, että tuo vanha juttu joutuisi jälleen esiin. Kun hänet asetettiin vastatusten Cabuchen kanssa, selitti hän, ett'ei tuntenut häntä. Mutta kun hän toisti tavanneensa hänet verisenä ja valmiina tekemään väkivaltaa uhrillensa, raivostui Cabuche, ja syntyi kiivas ja erittäin sekava näytelmä, jonka kautta asiat yhä enemmän hämääntyivät. Kolme päivää kului ja tuomari piti joukon kuulusteluja, koska hän oli vakautettu siitä, että nuo molemmat rikostoverit olivat tehneet sopimuksen vetää häntä nenästä väittämällään vihamielisyydellä. Roubaud kyllästyi koko juttuun ja päätti olla enempää vastaamatta, kun hän aivan äkisti kärsimättömyyden puuskassa ja saadakseen asiasta lopun antoi myöten itsetiedottomalle vaistolle, joka useampia kuukausia oli hänessä liikkunut, ja ilmaisi totuuden, koko totuuden ja totuuden yksinomaan.
Juuri sinä päivänä koetti herra Denizet menetellä hyvin ovelasti, istuessaan virkahuoneessaan ja kätkiessään silmänsä raskaiden silmäluomien taakse sekä koettaessaan olla tarkkanäköinen teki liikkuvat huulensa hyvin ohuiksi. Hän oli tunnin ajan ponnistanut kykyään miettien ovelan sutkauksen toisensa jälkeen syytettyä vastaan, jonka kömpelön, epäraittiin, kellertävän lihavuuden takana, hänen luulonsa mukaan, oli sangen suuri neuvokkaisuus kätkettynä. Ja hän luuli ajaneensa häntä askel askeleelta ja kietoneensa hänet joka taholla ja saaneensa hänet oikein kiinni, kun tuo toinen, tehden eleen ikäänkuin olisi hän ollut äärimmilleen ahdistettu, huudahti, että nyt saisi lorusta tulla loppu, ja että hän piti parempana tunnustaa, jott'ei häntä kauvemmin kiusattaisi. Koska hänet tuota pikaa tahdottiin tehdä rikokselliseksi, pitäisi sen ainakin tapahtua siitä, mitä hän todellakin oli tehnyt.
Mutta mikäli hän kertoi koko jutun siitä, kuinka presidentti Grandmorin oli varsin nuorena vietellyt hänen vaimonsa, raivostaan ja mustasukkaisuudestaan, saadessaan siitä selon, ja kuinka hän oli tehnyt murhan ja minkä vuoksi hän oli ottanut nuo kymmenentuhatta frangia, veti tuomari silmäluomensa epäillen ylös, samalla kun hän ammattimaisella, vastustamattomalla epäluuloisuudella virnisti suunsa pilkalliseen irvistykseen. Kun syytetty oli vaiennut, hymyili hän. Hän oli siis vieläkin viekkaampi, kuin hän oli luullut. Ensimäisen murhan ottaminen niskoillensa ja antaen sen esiintyä yksinomaan intohimon vaikutuksesta tehtynä, jonka kautta hän pääsisi vapaaksi siitä epäluulosta, että oli tehnyt harkitun varkauden ja olletikin kaikesta osallisuudesta Séverinen murhaan, se oli todellakin rohkea temppu, joka ilmaisi vähemmän tavallista älyä ja tahdonlujuutta. Mutta se oli joka tapauksessa kestämätön.
– Oh, ei Roubaudin maksa vaivaa kuvitella meidän olevan lapsia. Te siis väitätte olleenne mustasukkainen ja murhanneenne hänet mustasukkaisuuden puuskassa?
– Niin.
– Jos otaksumme todeksi, mitä te kerrotte, olisitte te siis mennyt vaimonne kanssa naimisiin, tuntematta hänen suhdettaan presidenttiin. Onko se todennäköistä? Päinvastoin todistaa kaikki teidän puoleltanne keinottelua, jota teille on tarjottu, josta te olette keskustelleet, ja jonka olette hyväksyneet. Teille annetaan vaimoksi nuori tyttö, joka on kasvatettu hienoksi neidiksi, hänelle annetaan myötäjäiset ja hänen suojelijastaan tulee teidänkin suojelijanne, ettekä te ole tietämätön siitä, että hän on testamentannut teille maatilan, ja te väitätte kuitenkin, ett'ette epäillyt mitään, ette kerrassaan mitään! Oh, te olitte selvillä kaikesta, muutoin ei voida selittää teidän naimistanne. Muuten on tarvis mainita ainoastaan yksi asia teidän puheenne kumoamiseksi. Te ette suinkaan ole luonteeltanne mustasukkainen. Rohkenetteko edelleenkin väittää olevanne mustasukkainen?
– Minä puhun totta, raivoisan mustasukkaisuuden vallassa tein tuon murhan.
– Selittäkää minulle siis, kuinka te, murhattuanne presidentin erään vanhan suhteen takia, joka muuten on teidän keksimänne, olette voinut suvaita vaimonne rakastajaa, niin, juuri Jacques Lantieria! Kaikki ihmiset ovat puhuneet siitä suhteesta, ettekä te itsekään ole salannut tunteneenne sitä… Minkä vuoksi sallitte heidän häiritsemättä matkustaa yhdessä?
Hämmentynein silmin tuijotti Roubaud ankein mielin avaruuteen, voimatta antaa mitään selitystä. Vihdoin sai hän sammaltaneeksi:
– En tiedä… Minä tapoin hänet, mutta en ole tappanut tuota toista.
– Älkää siis enään sanoko kostavanne mustasukkaisuudesta, ja minä neuvon teitä olemaan kertomatta tuota romaania jurymiehille, sillä he kohauttaisivat sille vain olkapäitänsä… Uskokaa minua, muuttakaa järjestelmää, ainoastaan totuus voi teidät pelastaa.
Mitä itsepintaisemmin Roubaud tämän jälkeen väitti puhuvansa totta, sitä enemmän katsottiin hänen valehtelevan. Kaikki puhui muuten niin häntä vastaan, että ensimäisen murhan tutkimuspöytäkirjat, joiden olisi pitänyt olla tukena hänen uudelle selitykselleen, koska hän silloin syytti Cabuchea, päinvastoin tulivat olemaan todistuksena tavattoman taitavasti tehdystä sopimuksesta heidän välillään. Todellisella ammattiharrastuksella syventyi tuomari sangen tyystin murhajutun psykologiiaan. Ei koskaan ollut hän, niin hän sanoi, tunkeutunut noin syvälle ihmisluonteeseen, mutta se tapahtui enemmän aavistuksen kuin huomion avulla, sillä hän imarteli itseään kuulumisestaan niiden selvänäköisten ja vaikutuksellisten tuomarien kouluun, jotka yhdellä silmänluonnilla voivat saattaa miehen hämilleen. Muuten ei ollut puutetta todistuksista, ne muodostivat masentavan kokoelman. Tämän jälkeen saattoi tutkimus nojautua lujaan perustukseen, varmuus murtautui esiin häikäisevänä kuten auringonvalo.
Vielä enemmän lisäsi herra Denizetin kunniaa se, että hän esitti molemmat murhat yhteydessä toistensa kanssa, sitten kun hän mitä syvimmässä salaisuudessa oli suurella kärsivällisyydellä tehnyt tämän yhdistelmän. Kansanvaltaisuuden meluavan edistymisen jälkeen oli maa yhtämittaisessa kuumeessa, sitä pyörrytystä muistuttamassa, joka käy suurten hirmukohtausten edellä ja ennustaa niiden tuloa. Keisarivallan lopulla vallitsi politiikassa ja varsinkin sanomalehdistössä alituinen levottomuus, ylenpalttinen ärtymys, joka vaikutti sen, että itse iloonkin tuli sairaalloinen liioittelu. Sen vuoksi syntyi virallisessa sanomalehdistössä juhlaisan riemun purkaus, kun Croix-de-Maufrasin autiossa talossa tehdyn naismurhan jälkeen saatiin tietää, kuinka mainiosti Rouenin tutkintotuomari oli osannut jälleen kaivaa esiin tuon vanhan Grandmorin murhan ja asettaa sen uuden rikoksen yhteyteen.
Toisinaan näet todellakin vielä vastustussanomalehdissä laskettiin leikkiä tuosta satumaisesta, saavuttamattomasta murhaajasta, jonka todellisuudessa oli tehnyt poliisi, salatakseen eräitä häpäiseviä, korkeassa asemassa olevien henkilöiden roistontöitä. Mutta vastauksen täytyi vaikuttaa masentavasti. Olivathan murhaaja ja hänen rikostoverinsa vangitut, ja presidentti Grandmorinin muiston oli jälleen esiinnyttävä tahratonna ja koskemattomana. Väittely alkoi uudelleen ja jännitys Rouenissa ja Pariisissa kohosi joka päivä. Paitsi sitä, että tuo kamala romaani liikutti mielikuvitusta, joutuivat tunteetkin kuohuksiin, aivan niinkuin valtio olisi hyötynyt tuosta vihdoinkin ilmisaadusta ja kieltämättömästä totuudesta. Kokonaisen viikon olivat sanomalehdet kukkuroillaan yksityiskohtia.
Denizet, joka sai kehoituksen tulla Pariisiin, meni Rue du Rocherin varrelle ylisihteeri Camy-Lamotten yksityisasuntoon. Hän tapasi hänet seisomassa kolkossa työhuoneessaan, laihtunein kasvoin ja vieläkin väsyneemmin ilmein. Hän kuihtui ja oli epäuskoisuudestaan huolimatta täynnä synkkämielisyyttä, ikäänkuin hänellä, keisarikunnan loistavasta apoteoksesta huolimatta, olisi ollut aavistus sen vallan lähestyvästä kukistumisesta, jota hän palveli. Hän oli nyt kaksi päivää ollut sisällisen taistelun uhrina, kun hän ei tietänyt, mitä tekisi Séverinen kirjeellä, jonka hän oli pannut piiloon, ja joka olisi tuhonnut tuomarin koko syytejärjestelmän, koska se sisälsi kieltämättömän todistuksen Roubaudin esityksen tueksi. Ei kukaan muu maailmassa tuntenut tuota kirjettä ja hän voi, jos niin tahtoi, hävittää sen.
Mutta edellisenä iltana oli keisari sanonut hänelle vaativansa tällä kertaa, että oikeus saisi tapahtua kaikesta vaikutuksesta huolimatta vaikkapa hänen hallituksensa saisikin siitä kärsiä. Tämä keisarin toivomus oli kentiesi rehellisyyden satunnainen ilmaus, ehkäpä tuo taika-usko, että yksi ainoa väärä teko maan kunnioituksen jälkeen muuttaisi hänen kohtalonsa. Ja vaikka ylisihteeri ei antanut mitenkään omantunnonarvelujen vaikuttaa itseensä, kun hän puolestaan oli muuttanut tämän maailman asiat yksinomaan käytännöllisiksi kysymyksiksi, saattoi kuitenkin tuo hänen saamansa määräys hänet hämilleen ja hän oli epätietoinen siitä, pitäisikö hänen rakastaa herraansa siinä määrin, että olisi hänelle tottelematon.
Denizet osoittautui heti hyvin riemuitsevaksi.
– No, vaistonipa ei pettänyt; se oli Cabuche, joka oli presidentin murhaaja… Mutta minä myönnän myöskin, että tuossa toisessakin jäljessä oli hiukan totuutta, ja minusta itsestäni tuntui siltä, että Roubaudia koskeva kysymys pysyi salaperäisenä… Mutta nyt ovat he molemmat vihdoinkin käsissämme.
Herra Camy-Lamotte tarkasti häntä valjulla katseellaan.
– On siis olemassa tukea kaikille kohdille siinä syytöskirjelmässä, joka minulle on jätetty, ja te olette ehdottomasti vakuutettu?
– Ehdottomasti. Ei ole mitään mahdollisuutta epäiltävänä… Kaikki liittyy niin lujasti yhteen, ett'en minä voi muistaa mitään oikeuskysymystä, jossa kaikista näennäisistä selkkauksista huolimatta rikos on noudattanut kehitystä, joka on ollut loogillisempi ja helpompi ennakolta määrätä.
– Mutta Roubaudhan väittää vastaan, ottaa ensimäisen murhan niskoilleen ja kertoo kokonaisen jutelman siitä, kuinka vaimo on nuoruudessaan vietelty, ja että hän, mustasukkaisuuden vimmassa, oli sokean raivon puuskassa tappanut. Kaikki vastustussanomalehdet puhuvat siitä.
– Ah, ne kertovat siitä ainoastaan huhujen mukaan, eivätkä edes itse uskalla sitä uskoa. Tuo Roubaud muka on mustasukkainen, hän joka avusti vaimoaan tapaamaan erästä rakastajaa! Hän saa kernaasti kertoa tuon jutun tuomio-istuimelle, hän ei ole kuitenkaan voipa saada aikaan tarkoitettua häväistysjuttua… Jospa hän kuitenkin voisi esittää jonkin todistuksen! Mutta hänellä ei sellaista ole. Hän puhuu tosin eräästä kirjeestä, jonka hän väittää pakoittaneensa vaimonsa kirjoittamaan, ja jonka pitäisi löytyä vaimon paperien joukosta… Mutta silloin kaiketi herra ylisihteeri, joka on järjestänyt presidentin paperit, olisi sen löytänyt?
Camy-Lamotte ei vastannut mitään. Se oli totta, että tuomarin järjestelmän kautta häväistysjuttu vihdoinkin tulisi haudatuksi. Ei kukaan voisi uskoa Roubaudia, presidentin muisto jäisi puhtaaksi noista inhoittavista epäluuloista ja keisarikunta saisi hyötyä sellaisesta yhden sen elukan huomiotaherättävästä rankaisemisesta. Ja muuten, koska Roubaud tunnusti olevansa rikoksellinen, niin mitäpä merkitystä sillä oli oikeuden aatteelle, tuomittiinko hänet toisen tai toisen olettaman perusteella? Sittenhän oli vielä Cabuche, mutta ellei hän ollut sekaantunut ensimäiseen murhaan, niin näytti hän todellakin tehneen tuon jälkimäisen. Herra Jumala, oikeus, sehän oli viimeinen pettymys! Eikö oikeudenmukaisena oleminen ollut narripeliä, koska tie totuuteen kulki niin monien pensaikkojen läpi? Olisi parempi olla viisas ja olkapää työnnettynä tämän yhteiskunnan alle, joka oli hajoamistilassa, ja jota perikato uhkasi.
– Vai kuinka? toisti Denizet, eihän herra ylisihteeri ole löytänyt tuota kirjettä.
Camy-Lamotte kohotti katseensa uudelleen häneen. Hän oli nyt yksinään aseman herrana, ja ottaen kärsiäkseen ne tunnonvaivat, jotka olivat saattaneet keisarin levottomaksi, vastasi hän.
– En ole löytänyt niin mitään.
Sangen rakastettavasti hymyillen ylisteli hän sitten tuomaria. Ainoastaan huulien vähäinen virnistys ilmaisi katkeraa ivaa. Ei milloinkaan oltu tutkimusta johdettu niin suurella tarkkanäköisyydellä. Korkeimmassa paikassa oli määrätty, että hänet tuomio-istuinten loman jälkeen siirrettäisiin Pariisiin. Ja kovasti onnitellen seurasi hän häntä aina ulos rappusille.
– Te yksinänne olette todellakin ihailtavalla tavalla nähnyt selvästi… Ja sitten kun totuus puhuu, ei mikään voi sitä ehkäistä, eivät persoonalliset harrastukset eivätkä edes valtiolliset syyt… Antakaa asian mennä menojaan, olkoot seuraukset mitkä tahansa.
– Tuomarikutsumuksen velvollisuus niin vaatii, vastasi herra Denizet, tervehti ja meni säteilevänä pois.
Jäädessään yksin sytytti Camy-Lamotte ensin kynttilän ja otti sen jälkeen Séverinen kirjeen esille laatikosta, jossa hän oli sitä säilyttänyt. Hän avasi kirjeen, lukeakseen uudelleen ne kaksi riviä, jotka se sisälsi, ja silloin muistui hänen mieleensä jälleen tuo sinisilmäinen, miellyttävä, rikoksellinen nainen, joka ennen oli herättänyt hänessä niin hellää myötätuntoisuutta. Nyt oli hän kuollut ja astui hänen eteensä traagillisessa valossa. Kuka tunsi sen salaisuuden, jonka hän oli vienyt mukanansa hautaan? Niin, totuus, oikeus oli aivan varmaan pettymystä! Ainoa, mikä hänellä oli jäljellä tuosta tuntemattomasta, ihastuttavasta naisesta, oli se haihtuva himo, minkä hän oli hänessä herättänyt, ja mitä hän ei ollut tyydyttänyt. Kun hän vei kirjeen kynttilän luo ja tuli tarttui siihen, valtasi hänet alakuloisuus, aavistus tulossa olevasta onnettomuudesta. Mitä hyödyttikään hävittää tämä todistus, rasittaa omatuntonsa tällä teolla, jos sallimus oli määrännyt, että keisarikunta oli lakaistava pois, niin kuin tämä hyppysellinen mustaa tuhkaa, joka nyt putosi hänen sormiensa välitse?
Vajaassa viikossa oli Denizet lopettanut tutkimuksen. Länsiratayhtiössä hänelle oltiin erittäin kohteliaita ja hän löysi kaikki haluamansa asiakirjat ja kaikki todistukset, joista saattoi olla hyötyä. Yhtiökin toivoi hartaasti, että saataisiin loppu tästä surullisesta asiasta, johon yksi sen virkamiehistä oli sekaantunut, ja jonka vaikutuksia voitiin seurata taaksepäin läpi koko sen monimutkaisen koneiston, ja joka oli ollut vaikuttamaisillaan sen johtokuntaan. Syövän tuhoama osa oli mahdollisimman pian leikattava pois. Uudelleen kulki sen vuoksi tutkintotuomarin ohitse Havren aseman henkilökunta: Dabadie, Moulin y.m., jotka antoivat hyvin epäedullisia tietoja Roubaudin käytöksestä; edelleenkin Barentinin asemapäällikkö, Bessière, samoin kuin useita Rouenin virkamiehiä, joiden todistukset olivat ensimäiseen murhaan katsoen ratkaisevaa laatua; sitten Pariisin asemapäällikkö Vandorpe, sekä ratavartija Misard ja ylikonduktööri Henri Dauvergne, jotka molemmat viimemainitut olivat hyvin runsastietoisia, kun oli kysymys syytetyn avuliaisuudesta vaimon rakastajaa kohtaan.
Henri, jota Séverine oli hoitanut Croix-de-Manfrasissa, voi kertoa senkin, että hän eräänä iltana, vielä ollessaan heikkona, oli luullut kuulevansa Roubaudin ja Cabuchen neuvottelevan hänen akkunansa edustalla. Tästä selvisi paljon ja molempien syytettyjen järjestelmällisen kieltämisen kumosi se, että he tunsivat toisensa. Yhtiön koko henkilökunnan joukosta nousi paheksumisen huuto, surkuteltiin noita onnettomia uhreja, tuota nuorta naisparkaa, jonka hairahdusta niin moni seikka oli lieventämässä, ja tätä niin kunniallista vanhaa miestä, jonka muisto nyt esiintyi jälleen puhtaana niistä rumista jutuista, joita hänestä oli ollut liikkeellä.
Uusi oikeudenkäynti pani intohimot vilkkaasti kiertämään, varsinkin Grandmorinin perheessä, mutta vaikka Denizet siitä saikin voimakasta tukea, täytyi hänen sillä taholla käydä erityistä taistelua, saadakseen pitää selvityksensä järkähtämättömänä. Lachesnaye-puolisot riemuitsivat ääneensä, sillä katkeroituneina Croix-de-Maufrasin poistestamenttaamisesta ja niin lopen ahneita kuin olivat, olivat he aina pitäneet kiinni siitä, että Roubaud oli syyllinen. Kun asia nyt otettiin uudelleen esille, näkivät he siinä ainoastaan keinon saada testamentti mitättömäksi, nimittäin saada Séverinen perintöoikeus maatilaan kumotuksi hänen osoittamansa kiittämättömyyden perusteella, hyväksyivät he osittain Roubaudin selityksen, nimittäin että Séverine oli ollut avullisena murhassa, ei kuitenkaan kostaakseen mitään luuloteltua roistomaisuutta, vaan ryöstääkseen hänet. Tämä aiheutti selkkausta tuomarin ja heidän, erittäinkin Berthen, välillä, joka oli hyvin katkera murhattua kohtaan, ja hän lausui mitä inhoittavimpia syytöksiä entistä ystävätärtään vastaan, jotavastoin tuomari otti puolustaakseen häntä, koska hän tuli ärtyisäksi ja kiivastuneeksi, kun vaan vähänkin koskettiin hänen mestariteokseensa, tähän loogilliseen yhdistelmään, joka oli niin hyvin tehty, että, kuten hän itse ylpeän näköisenä selitti, jos siitä ainoatakin osaa järkähytettäisiin, se kokonaan luhistuisi kokoon.
Tämän johdosta syntyi hänen virkahuoneessaan sangen eloisa kohtaus Lachesnaye-puolisojen ja rouva Bonnehonin välillä. Tämän viimeksimainitun, joka ennen oli ollut hyvin suosiollinen Roubaudia kohtaan, oli nyt täytynyt hyljätä hänet. Mutta ollen sangen suvaitsevainen lemmenasioissa sekä aivan poissa suunniltaan tämän romaanimaisen, verisen murhenäytelmän johdosta, syytti hän vaimoa edelleenkin jonkinlaisesta rakkauden rikostoveruudesta. Hän itse oli sangen vaatimaton ja halveksi rahoja. Ett'ei hänen veljentyttärensä hävennyt tahtoa ruveta jälleen riitelemään perinnöstä. Jos Séverine oli rikoksellinen, niin oli pakko kokonaan hyväksyä Roubaudin tunnustus, ja silloin tulisi presidentti Grandmorinin muisto jälleen häväistyksi ja lokaan vedetyksi. Vaikkapa tutkimus ei niin nerokkaasti olisikaan saanut totuutta selville, olisi se perheen kunnian takia pitänyt tekaista. Hän puhui samalla jonkinlaisella katkeruudella Rouenin seurapiireistä, joissa tämä asia nyt oli niin paljon pakinoimisen esineenä. Hän ei näet enään ollut näiden seurapiirien johtajana, sitten kun hän oli tullut vanhaksi, eikä hänellä enään ollut jäljellä entistä junonista, vaaleanveristä, rehevää kauneuttaan.
