Kitabı oku: «Ihmispeto: Siveysromaani», sayfa 26

Niin, ei varemmin kuin edellisenä iltana oli rouva Leboucqin luona, joka komea, uljas ruskeaverikki juuri oli se, joka oli karkoittanut hänet valtaistuimelta, kuiskailtu joukko sopimattomia tarinoita, esim. seikkailusta Louisetten kanssa ja kaikenlaisia rumia asioita, joita ihmiset olivat olleet kyllin häijyjä keksiäkseen. Kun herra Denizet silloin puuttui keskusteluun ja ilmoitti, että Leboucq olisi apujäsenenä tuomio-istuimessa asian tulevassa käsittelyssä, tulivat Lachesnaye-puolisot levottomiksi, vaikenivat ja näyttivät tahtovan antautua. Mutta rouva Bonnehon rauhoitti heitä ja selitti olevansa varma siitä, että oikeus tekisi velvollisuutensa: oikeuden puheenjohtajana toimisi näet hänen vanha ystävänsä, Desbazeilles, hän, joka jäsenkolotuksensa vuoksi sai elää ainoastaan vanhojen, hupaisten aikojen muistoissa, ja toiseksi apujäseneksi tulisi Chaumette, tuon nuoren, hänen suojeluksessaan olevan notarion isä. Hän oli siis hyvin tyyni, vaikkakin surumielinen hymy näkyi hänen huulillaan, kun hän mainitsi viimemainitun, jonka poika viime aikoina tapasi seurustella rouva Lebocqin luona, jonne hän itse oli hänet lähettänyt, jott'ei hänen tulevaisuutensa tuhoutuisi.

Kun tuo huomiotaherättävä oikeudenkäynti vihdoin alkoi, vaikutti kuitenkin huhu tulossa olevasta sodasta ja siitä jännityksestä, joka täytti koko Ranskan, ett'eivät käsittelyt läheskään herättäneet niin yleistä huomiota, kuin ne muutoin olisivat tehneet. Mutta Rouenissa vallitsi yhtä kaikki kolme päivää täydellinen kuume ja tuomio-istuinsalin ovissa tungeksittiin ja kaikki varatut paikat olivat kaupungin naisten hallussa.

Ei milloinkaan ollut tuo vanha Normandian herttuain palatsi siitä saakka, kun se oli muutettu tuomio-istuinrakennukseksi, nähnyt sellaista ihmistulvaa. Oli kesäkuun kaikkein viimeiset päivät lämpimine, aurinkoisine iltapäivineen. Aurinko paahtoi noihin kymmeneen akkunaan ja loi valoaan tammikoristeihin ja valkoiseen marmoriristiin, joka kuvautui mehiläisten peittämän esiripun taustaan, ja tuohon kuuluisaan kattokoristukseen Ludvig XII ajoilta puuhun veistettyine nummineen ja himmeine kultauksineen.

Oli niin lämmin jo ennen käsittelyjen alkamista, että oltiin tukehtumaisillaan. Naiset kurottautuivat nähdäkseen jotakin pöydältä, jolla Grandmorinin kello, Séverinen verinen paita ja molemmissa murhissa käytetty veitsi olivat. Cabuchen pariisilaista puolustusasianajajaa myös paljon tähysteltiin kaukoputkilla. Valamiesten penkillä istui rivissä kaksitoista rouenilaista, paksuina ja juhlallisina tarkasti ruumiinmukaisissa mustissa hännystakeissaan. Kun tuomio-istuin astui sisään, syntyi kuuntelijain joukossa sellainen tungos, että presidentti heti katsoi olevansa pakoitettu uhkaamaan tyhjennyttää salin.

Käsittelyt alkoivat vihdoin, jurymiehet tekivät valan ja todistajien esiinhuuto sai kuulijat uudelleen uteliaisuuden ja jännityksen valtaan. Rouva Bonnehonin ja Lachesnayen nimiä mainittaessa joutuivat päät liikkeeseen: mutta Jacques kiinnitti varsinkin naisten huomiota mitä suurimmassa määrässä, ja he seurasivat häntä innokkaasti silmillään. Mutta sitten kun syytetyt oli tuotu sisään, kukin kahden santarmin ympäröimänä, eivät kuulijat voineet kääntää silmiään heistä ja olla lausumatta toisilleen saamiaan vaikutelmia. Molempien pahantekijäin ulkomuotoa pidettiin hurjana ja yksinkertaisena. Yleistä kummastusta herätti se, että Roubaud, jolla oli mustat vaatteet ja huolimattomasti solmittu kaulaliina, näytti niin vanhalta ja kasvoiltaan tylsältä ja pöhöttyneeltä. Mitä Cabucheen tuli, oli hän aivan sellainen, joksi häntä oli mielessä kuviteltu: Suurine nyrkkeineen ja petoeläintä muistuttavine leukoineen oli hän pitkässä, sinisessä puserossaan oikean murhamiehen mallikuva, hän oli sanalla sanoen sellainen olento, jota ei kernaasti kohdata metsässä.

Kuulustelu vahvisti tuota epäsuotuisaa vaikutusta ja moniaat vastaukset herättivät kiivasta mutinaa kuulijain joukossa. Kaikkiin tuomioistuimen puheenjohtajan kysymyksiin vastasi Cabucbe, ett'ei hän tietänyt: Hän ei tietänyt, mistä se johtui, että kello löydettiin hänen kätköistään; eikä hän myöskään tietänyt, minkä vuoksi hän oli päästänyt todellisen murhaajan pakenemaan. Hän näet pysyi kertomuksessaan tuosta salaperäisestä tuntemattomasta, jonka hän sanoi kuulleensa juoksevan tiehensä pimeässä. Kun häneltä sen jälkeen kyseltiin hänen eläimellisestä intohimostaan onnettomaan uhriinsa, alkoi hän änkyttää ja tuli niin katkeroituneeksi ja hurjapäiseksi, että molempain santarmien täytyi pitää hänestä kiinni. Ei, ei! Hän ei muka ollut ollenkaan rakastunut häneen, ei ollut ollenkaan tuntenut mitään intohimoista halua häneen. Ne olivat pelkkiä valheita. Sehän olisi hänen käsityksensä mukaan ollut hänen saastuttamistaan, hänen, joka oli hieno nainen, kun sitä vastoin hän oli istunut vankilassa ja eli villin elämää! Lopulta rauhoituttuaan vaipui hän synkkään äänettömyyteen ja vastasi ainoastaan yksitavuisesti ja oli aivan välinpitämätön siitä, minkä tuomion voisi saada.

Samoin pysyi Roubaud siinä, jota syytöskirjelmässä nimitettiin hänen järjestelmäkseen. Hän kertoi kuinka ja minkä vuoksi hän oli tappanut Grandmorinin ja kielsi kaiken osallisuutensa vaimonsa murhaan. Mutta hän teki sen katkonaisin, melkein yhtäpitämättömin lausein, unhoitti toisinaan aivan yht'äkkiä mitä aikoi sanoa ja hänen katseensa olivat niin harhailevat ja hän puhui niin paksuja, että toisinaan tuntui siltä kuin olisi hän miettinyt ja tekaissut yksityiskohtia. Kun tuomio-istuimen puheenjohtaja ahdisti häntä ja osoitti hänen kertomuksensa heikot kohdat, kohautti hän lopuksi olkapäitänsä ja kieltäytyi vastaamasta. Mitä hyödyttikään totuuden puhuminen, koska valhe ja logiikka olivat sama asia? Mutta tämä uhmailevan halveksumisen asento, johon hän oli oikeutta vastaan asettunut, luettiin hänelle erityisesti viaksi. Huomioon otettiin myöskin se suuri välinpitämättömyys, jota molemmat syytetyt osoittivat toisiaan kohtaan, ja nähtiin siinä todistus ennen tehdystä sopimuksesta, taitavasti laaditusta ja erinomaisella tahdonlujuudella toimeenpannusta suunnitelmasta. He väittivät, ett'eivät he tunteneet toisiansa, tekivätpä syytöksiäkin toisiansa vastaan, mutta tämän tekivät he ainoastaan ja yksinomaan saattaakseen tuomio-istuimen harhaan. Kun heidän kuulustelunsa olivat päättyneet, oli asia sellaisenaan jo ratkaistu. Tuomio-istuimen puheenjohtaja oli taitavasti johtanut kuulustelut niin, että Roubaud ja Cabuche olivat tarttuneet viritettyihin ansoihin ja näyttivät luopuneen itsestään. Samana päivänä kuulusteltiin vielä muutamia merkityksettömiä todistajia. Viiden ajoissa oli kuumuus käynyt niin sietämättömäksi, että kaksi naista pyörtyi.

Seuraavana päivänä herättivät muutamat todistajat todellista mieltenkuohua kuulijoissa. Rouva Bonnehonilla oli oikea menestys hienon ja arvokkaan esiintymisensä kautta. Mielenkiinnolla kuunneltiin yhtiön virkamiehiä, Vardorpea, Bessiereä, Dabadieta ja varsinkin Cauchea, joka sangen seikkaperäisesti kertoi läheisestä tuttavuudestaan Roubaudin kanssa, kun hänellä oli tapana niin usein pelata hänen kanssaan korttia Café du Commercessa. Henri Dauvergne toisti musertavan todistuksensa, että hän oli melkein varma siitä, että oli kuumeen vaikuttamassa unettomuudessaan kuullut molempien syytettyjen hillityt äänet, jotka neuvottelivat keskenänsä. Kun häneltä kyseltiin Séverinestä, osottautui hän hyvin hienotunteiseksi, antoi ymmärtää, että oli ollut rakastunut häneen, vaikka hän vaatimattomasti oli vetäytynyt takaperin, tietäessään hänen kuuluvan toiselle.

Kun vihdoinkin tuo toinen, Jacques Lantier, huudettiin esiin, syntyi kuulijain parvessa surina, ja useat kurottautuivat saadakseen paremmin nähdä. Yksinpä valamiehetkin näkyivät olevan hieman innokkaan tarkkaavaisia. Jacques oli sangen tyyni ja nojasi molemmin käsin todistajakaiteeseen samalla ammattimaisella tavalla, jota hän käytti veturiaan kuljettaessaan. Olisi voinut luulla, että tämä oikeuden eteen asettaminen olisi häntä syvästi liikuttanut, mutta hän säilytti kuitenkin täydellisen ajatusten selvyyden ja mielenmaltin. Oli aivan kuin ei asia vähintäkään olisi koskenut häntä. Hän oli valmis antamaan todistuksensa, ikäänkuin olisi hän ollut aivan vieras, aivan viaton koko asiaan. Rikoksen teosta saakka ei hänellä koskaan ollut ollut mitään puistatusta, hän ei sitä edes ajatellut, sen muisto oli kokonaan hävinnyt ja hänen elimistönsä oli tasapainossa ja täysin terve. Eikä edes nyt, kun hän seisoi kaiteen vieressä, hän tuntenut minkäänlaisia tunnonvaivoja eikä arveluja; hän oli kerrassaan itsetiedoton.

Hän katsoi heti kirkkain silmin Roubaudiin ja Cabucheen. Ensinmainitulle, jonka hän tunsi olevan syyllinen, nyökkäsi hän kevyesti ja hienotunteisesti, ajattelematta, että hän nyt julkisesti oli hänen vaimonsa rakastaja. Sitten hymyili hän tuolle toiselle, joka oli viaton, ja jonka sijaan hänen olisi ollut asetuttava syytettyjen penkille. Sehän oli todellisuudessa säyseä ja tyhmä nauta tuo, vaikka hän näytti pahantekijältä; hän oli nähnyt, kuinka kunnollinen hän oli työssään, ja oli silloin puristanut hänen kättään. Jacques lausui todistuksensa sujuvasti ja pakottomasti ja vastasi lyhyesti ja selvästi tuomio-istuimen puheenjohtajan kysymyksiin. Sitten kun tämä oli seikkaperäisesti kysellyt häneltä hänen suhdettaan murhattuun, antoi hän hänen tehdä selkoa lähdöstään Croix-de-Maufrasista muutamia tunteja ennen murhaa, ja kuinka hän oli noussut junaan Barentinissa ja mennyt levolle Rouenissa. Cabuche ja Roubaud kuuntelivat hänen tiedonantojaan ja vahvistivat ne asennollaan. Tällä hetkellä levisi sanomaton synkkyys noiden kolmen miehen välille. Kuolemanhiljaisuus syntyi salissa; jokin, ei tiedetty mikä se oli, herätti silmänräpäykseksi valamiehissä syvää mielenankeutta. Totuus kulki hiljaa huoneen halki. Kun oikeuden puheenjohtaja halusi tietää hänen ajatuksensa tuosta tuntemattomasta, josta Cabuche oli puhunut, ja joka muka oli kadonnut pimeään, tyytyi Jacques ravistamaan päätänsä, ikäänkuin ei hän olisi tahtonut sanoillansa ruhjoa syytettyä. Nyt tapahtui jotakin, joka sai kuulijat kerrassaan liikutuksen valtaan. Jacquesin silmät täyttyivät kyynelistä ja nämä alkoivat vieriä hänen poskiansa pitkin. Séverinen, tuon onnettoman murhatun kuva suunnattoman suurine sinisilmineen ja tuo suuri musta hiusjoukko torniksi asetettuna kuten kamala kypärintöyhtö otsan yli, näyttäytyi näet jälleen hänen silmilleen, kuten se jo kerran ennenkin oli tehnyt. Hän jumaloi häntä yhä ja hänet valtasi ääretön sääli, ja tietämätönnä rikoksestaan ja unhoittaen missä oli ja kaikki häntä ympäröivät ihmiset, itki hän suuria, raskaita kyyneleitä. Useat naiset nyyhkyttivät myötätuntoisuudesta. Heistä oli rakastajan suru hyvin liikuttava, sitäkin enemmän, kun aviomies seisoi tuossa kuivin silmin. Tuomio-istuimen puheenjohtaja kysyi nyt puolustusasianajajilta, oliko heillä mitään kysymyksiä tehtävänä todistajille, mutta he kiittivät, syytettyjen seuratessa tylsin katsein Jacquesia, kun hän yleisen myötätuntoisuuden ympäröimänä palasi paikalleen.

Kolmas istuntopäivä kului kokonaan keisarillisen prokuraattorin edesvastuuvaatimuksiin ja asianajajien puolustuspuheisiin. Aluksi teki tuomio-istuimen puheenjohtaja yleiskatsauksen juttuun, jolloin hän ehdotonta puolueettomuutta teroittaen vieläkin vahvisti syytöksiä. Keisarillinen prokuraattori, joka sen jälkeen esiintyi, ei näyttänyt olevan oikein entisellään: tavallisesti vaikutti hän vakuuttavammalta, eikä noin tyhjältä kaunopuheisuudessaan. Mutta se kaikki pantiin tuon todellakin ruhjoavan kuumuuden syyksi. Sitä vastoin saavutti Cabuchen pariisilainen asianajaja paljon menestystä, kuitenkaan voimatta saada syyttömyyttä vakuutetuksi. Roubaudin puolustusasianajaja, jona oli eräs etevä asianajaja Rouenista, teki mitä tehdä voi sangen epäkiitollisesta tehtävästään. Yleinen syyttäjä ei edes saanut vastanneeksi, niin uupunut hän oli. Kun jury astui pois neuvottelemaan, ei kello ollut enempää kuin kuusi, ja täysi päivänvalo tunkeutui vielä sisään noista kolmesta akkunasta ja aurinko loi viimeisen säteen normandilaisiin kaupungin vaakunoihin, jotka ovenkamanoita kaunistivat. Syntyi äänekäs puhelu tuon kullatun katon alla ja ihmiset tunkeilivat kärsimättöminä sitä rautaveräjää vastaan, joka erotti varatut paikat siitä yleisöltä, joka sai seisoa. Mutta jälleen tuli harras äänettömyys, kohta kun jury ja tuomio-istuin uudelleen tulivat näkyviin. Jury myönsi olevan lieventäviä asianhaaroja ja tuomio-istuin tuomitsi molemmat syytetyt elinijäkseen rangaistustyöhön. Tämä aikaansai suurta hämmästystä ja ihmiset tunkeilivat hälisten ulos salista ja kuten teaatterissa kuului silloin muutamia vihellyksiä.

Koko Rouenissa keskusteltiin samana iltana tuomiosta ja seliteltiin sitä ihan loppumattomiin saakka. Yleisenä mielipiteenä oli, että tuomio merkitsi tappiota rouva Bonnehonille ja Lachesnaye-puolisoille. Ainoastaan kuolemantuomio, arveltiin, olisi voinut tyydyttää perhettä, ja vihamieliset vaikutukset olivat varmasti olleet toimessa. Mainittiin jo hiljaisuudessa rouva Leboucqia, jolla jurymiesten joukossa oli kolme tai neljä uskottuaan. Hänen miehensä esiintyminen oikeuden apujäsenenä ei tosin ollut ollut vähimmälläkään tavalla väärin. Mutta luultiin kuitenkin huomatun, ett'ei enempi toinen apujäsen, Chaumette, kuin oikeuden puheenjohtajakaan, Desbazeilles, tunteneet pitävänsä asiakirjoja käsissään niin kuin olisivat halunneet.

Kentiesi oli aivan yksinkertaisesti jury ruvennut epäröimään ja, tunnustaessaan lieventäviä asianhaaroja olevan olemassa, vielä ollut sen epämiellyttävän epäilyksentunteen vaikutuksen alaisena, joka silmänräpäyksen oli kulkenut salin läpi tuon surumielisen totuuden hiljaisen paon tapahtuessa. Tutkintotuomari Denizetin voitto pysyi kuitenkin järkähtämättömänä, ei mikään voinut vähentää hänen mestarityötään. Mutta perhe kadotti monen myötätuntoisuuden kun saatiin kuulla, että herra de Lachesnaye puhui, että hän ryhtyisi toimenpiteisiin Croix-de-Maufrasin takaisinsaamiseksi, saadakseen perijättären kuolemasta huolimatta testamentin kumotuksi, aije, joka varmaan kummastutti suuressa määrin, kun se oli lakimiehen päästä lähtenyt.

Kun Jacques tuli ulos tuomio-istuinrakennuksesta, niin Philomène, joka myöskin oli ollut todistajana, odotti häntä, eikä tahtonut päästää häntä saadakseen hänet jäämään yöksi Roueniin hänen seurakseen. Hän ryhtyisi vasta seuraavana päivänä jälleen virkaansa toimittamaan ja suostui kyllä syömään hänen kanssaan päivällistä ravintolassa, jossa väitti nukkuneensa sen yön, jona murha tehtiin. Mutta nyt ei hän makaisi siellä, kun hänen oli pakko palata Pariisiin kahdentoista ja viidenkymmenen junalla yöllä.

– Voitko ajatella mielessäsi, kertoi hän, lähtiessään Jacquesin käsikynkässä ravintolaan; voisin vannoa, että vast'ikään näin erään tuttavamme… Se oli Pecqueux, ja kuitenkin sanoi hän tässä eräänä päivänä, että hän ei suinkaan tämän asian takia viitsisi lähteä Roueniin… Käännyin kerran ympäri, ja mies, josta näin ainoastaan seljän, hiipi pakoon ihmisten joukkoon.

Veturinkuljettaja keskeytti hänen puheensa ja kohautti olkapäitään.

– Pecqueux varmaankin tuntee olevansa onnellinen sen loman johdosta, jonka minun virkavapauteni on hänelle hankkinut, ja on varmaan Pariisissa hurjastelemassa.

– Se on mahdollista… Mutta meidän täytyy joka tapauksessa olla varuillamme, sillä hän on maailman pahin ihminen, kun hän on raivoissaan.

Philomène painautui häntä vastaan ja vilkuili taaksensa.

– Tunnetko tuon, joka tulee perässämme?

– Kyllä, älä ole levoton hänen takiansa… Hänellä on ehkä minulta jotakin kysyttävää.

Se oli Misard, joka Rue des Juifsilta saakka oli heitä etäältä seurannut. Hänkin oli ollut todistajana ja lausunut todistuksensa untelon näköisenä. Sitten oli hän jäänyt paikoilleen ja kierteli Jacquesin ympärillä, voimatta lausua kysymystä, joka nähtävästi oli hänen huulillaan. Kun pari oli kadonnut ravintolaan, meni hänkin sinne ja tilasi lasin viiniä.

– Ah, tekö se olette, Misard! huudahti veturinkuljettaja. Mitenkä uusi vaimonne voi?

– Oh, oh, röhki ratavartija. Tuo ämmäroisto on vetänyt minua kelpo tavalla nenästä. Kerroinhan siitä teille viime kerralla, kun olin täällä.

Jacquesia huvitti tämä juttu kovasti. Entinen ravintolanpalvelijatar, Ducloux, jonka Misard oli ottanut pitämään huolta veräjästä, oli nähnyt hänen etsivän nurkista jotakin ja ymmärsi pian hänen etsivän vaimovainajansa piilottamia rahoja. Hän oli silloin saanut oivallisen aatteen saadakseen hänet tulemaan kanssansa naimisiin. Puolinaisilla viittauksilla ja hymyilyillä hän näet antoi hänen ymmärtää, että hän oli saanut niistä selvän. Aluksi ei paljon puuttunut, ett'ei hän vääntänyt häneltä niskoja nurin, mutta kun hän tuli ajatelleeksi, että jos hän ottaisi hänet hengiltä kuten tuon toisen, ennen kun olisi saanut nuo tuhannen frangia, niin ei hän nytkään niitä saisi, tuli hän hyvin huomaavaiseksi ja ystävälliseksi. Mutta eukko pysytti hänet etäällä: ei, ei, vasta kun he olisivat naimisissa, saisi hän kaikki tyynni, sekä hänet että myös rahat. Mutta kun hän oli nainut hänet, teki hän hänestä pilaa ja sanoi, että hän oli pässinpää, uskoessaan kaikki, mitä hänelle syötettiin. Mutta koomillista oli, että eukkoon itseensäkin tarttui hänen rahakuumeensa ja nykyään etsi hän aivan yhtä raivoisasti kuin mieskin. Oh, he saisivat kyllä jonakin kauniina päivänä selon noista saavuttamattomista tuhannesta frangista, nyt kun heitä oli kaksi etsimässä. He hakivat hakemistansa.

– No, ettekö vieläkään ole löytänyt mitään? kysyi Jacques ivaten.

Eikö Ducloux auta teitä?

Misard tuijotti häneen ja sanoi vihdoin:

– Te tiedätte missä rahat ovat, sanokaa se minulle.

Mutta veturinkuljettaja suuttui.

– Minä en tiedä mitään, Phasie täti ei ole antanut niitä minulle: ette kai aikone syyttää minua varkaudesta?

– Niin, se on kyllä totta, ett'ei hän ole teille antanut mitään. Sanokaa minulle, tiedättekö missä ne ovat? Näettehän, että minä voin tulla siitä sairaaksi.

– Antakaa minun olla rauhassa! Varokaa, ett'en minä puhu liikoja…

Etsikääpä suolasalkkarista, eivätkö ne ole siellä.

Kalpeana ja palavin silmin katsoi Misard edelleenkin häneen. Hän sai ikäänkuin äkillisen mielijohteen.

– Suolasalkkarista! Niin, se on totta. Laatikon alla on piilopaikka, josta en ole etsinyt.

Hänelle tuli kiire maksaa viininsä ja juosta rautatien asemalle, voidakseen, jos mahdollista, matkustaa seitsemän ja kymmenen junalla. Hän etsisi ijät kaiket tuolla kaukana pienessä, matalassa majassaan.

Heidän lakattuaan syömästä, tahtoi Philomène, odottaessaan kahdentoista ja viidenkymmenen junaa, saada Jacquesin mukanansa noiden pimeiden veräjäin läpi läheisyydessä oleville nummille. Oli leuto, kuuvaloton heinäkuun yö ja Philomène riippui raskaasti läähättäen melkein hänen kaulallaan. Kaksi kertaa luuli hän kuulevansa askeleita heidän takanansa ja kääntyi ympäri, voimatta tuossa sankassa pimeydessä eroittaa ketään. Jacquesia kiusasi tämä tympäisevä yö kovasti. Hän, joka murhasta saakka oli ollut niin tyyni ja tasapainossa ja nauttinut täydellistä terveyttä, oli juuri, kun he istuutuivat pöytään, tuntenut epämääräisen pahoinvoinnin tunteen palautuvan joka kerta, kun Philomènen kädet kopeloivat häntä. Hän oli otaksuttavasti väsyksissä ja hermostunut painostavan ilman vaikutuksesta.

Nyt tuli tuo tuskallinen himo vieläkin tulisemmaksi ja kumea peljästys tunki hänen lävitsensä, Philomènen ollessa niin lähellä häntä. Tiesihän hän kuitenkin kokemuksesta, että hän oli parantunut. Olihan hän voinut aivan tyynenä ja kylmäverisenä omistaa hänet. Mutta hän tuli nyt niin liikutetuksi, että hän, kohtausta peljäten, olisi voinut irroittautua hänen käsivarsistaan, ellei pimeys, joka kätki Philomènen, olisi häntä tyynnyttänyt, sillä ei milloinkaan, ei edes silloin, kun hänen kärsimyksensä oli häntä pahimmin kiusannut, ei hän olisi iskenyt, ellei hän olisi nähnyt. Mutta kun he kulkivat autiota polkua erään ruohoisan kunnaan lähitse ja Philomène veti hänet mukanansa sinne, joutui hän, kun he olivat istuutuneet sinne, jälleen kamalan murhanhimonsa valtaan. Hän aivan raivostui ja kopeloi ruohostosta kiveä tai jotakin muuta asetta ruhjoakseen hänen päänsä. Mutta äkkiä syöksyi hän ylös ja pakeni hämillään tiehensä. Mutta kun hän sen teki, sai hän kuulla erään miesäänen ja kirouksia ja oikean tappelun.

– Oh, senkin lutka, nytpä oikein olen saanut sinusta selvän.

– Se ei ole totta, päästä minut!

– Oh, eikö se ole totta? Hän saa kernaasti juosta tiehensä. Minä tiedän, kuka hän on ja saan kyllä hänet käsiini! Tuosta saat senkin haaska! Väitätkö vielä, ett'ei se ole totta!

Jacques syöksyi pois pimeyteen, ei paetakseen Pecqueuxia, jonka hän äsken oli tuntenut, vaan mieletönnä tuskasta paetakseen itseänsä.

Yksi murha ei siis ollut riittänyt; hänen himonsa ei siis ollut laimennut, kuten hän oli luullut viimeksi samana aamuna. Se alkoi uudelleen. Hänen täytyi murhata vielä yksi ja sitten jälleen yksi ja vieläkin yksi. Kohta kun hän olisi tyydyttänyt kamalan nälkänsä, heräisi se muutamia viikkoja horroksissa oltuaan jälleen. Hän tarvitsisi lakkaamatta naisruumista tyydyttääkseen sitä. Nykyään ei hänen edes tarvinnut nähdä viettelevää ruumista. Se riitti että hän tunsi lämpimän ruumiin käsivarsillaan, hänen antaakseen myöten hurjalle, rikokselliselle mielihalulleen. Elämä oli mennyttä kalua, nyt oli hänellä edessään ainoastaan syvä pimeys, rajaton epätoivo, johon hän nyt pakeni.

Muutamia päiviä kului vielä. Jacques oli jälleen ryhtynyt virkaansa toimittamaan, pysyttelihe erossa tovereistaan ja vaipui takaisin entiseen tuskalliseen arkuuteensa. Myrskyisäin kokousten jälkeen edustajakamarissa oli sota äskettäin julistettu; ja pieni etuvartijakahakka oli tapahtunut, kuten sanottiin, menestyksellä. Jo viikon ajan olivat jatkuneet rautatiehenkilökunnalle erittäin vaivalloiset joukkojenkuljetukset. Varsinaiset junat saapuivat epäsäännöllisesti, ylimääräiset junat aiheuttivat melkoista viivytystä; puhumattakaan siitä, että etevimmät veturinkuljettajat otettiin käytettäviksi, jotta armeijaosastojen keskitys tehoisammin saataisiin toimitetuksi. Tämä oli syynä siihen, että Jacques eräänä iltana Havressa joutui tavallisen pikajunansa asemasta kuljettamaan suunnatonta kahdeksantoista vaunun junaa, joka oli kukkuroillaan sotamiehiä.

Samana iltana saapui Pecqueux kovasti juovuksissa veturitalliin. Sen illan jälkeisenä päivänä, jona hän oli yllättänyt Philomènen ja Jacquesin, oli hän palannut lämmittäjäksi veturiin n: o 608, jossa Jacques oli kuljettajana. Hän ei tehnyt mitään viittauksia siihen, mitä oli tapahtunut, mutta oli synkän muotoinen, eikä näyttänyt uskaltavan edes katsoa esimieheensä. Mutta Jacques huomasi, että Pecqueux oli yhä uppiniskaisempi ja vastahakoisempi tottelemaan ja vastaanotti kumeasti möristen jokaisen määräyksen, joka hänelle annettiin. He olivat kokonaan lakanneet puhumasta toistensa kanssa. Tuo liikkuva pieni silta, joka ennen kantoi heitä niin yksimielisinä, oli nyt ainoastaan kapea, vaarallinen paikka, jossa kaksi kilpakosijaa törmäsi toisiaan vastaan. Heidän vihansa kasvoi ja he olivat valmiina nielemään toisensa tässä, kiitäessään siinä eteenpäin täyttä vauhtia, josta pieninkin ravistus olisi syössyt heidät alas. Kun Jacques tänä iltana näki Pecqueuxin juovuksissa, tuli hän epäluuloiseksi, sillä hän tiesi hänen olevan liian arka raittiissa tilassa mihinkään hairahtaakseen, ainoastaan juovuspäissään päästi hän eläimelliset viettinsä valloilleen.

Junan oli määrä lähteä kuuden ajoissa, mutta se viivästyi. Oli jo pimeä, kun sotilaat lampaiden tavoin tungettiin eläinvaunuihin. Oli aivan yksinkertaisesti naulattu lautoja istuimiksi ja heitä ajettiin sisään puoliosastottain ja täytettiin vaunut yli mahdollisuuden rajan. He istuivat päälletysten ja muutamat saivat seisoa niin ahtaalla, ett'eivät voineet käsivarttaankaan liikuttaa. Pariisissa odotti heitä toinen juna, viedäkseen heidät Reinille. Lähdön sekasorto oli jo uuvuttanut heidät. Mutta kun heille oli jaettu paloviinaa ja useat sitäpaitsi olivat käyneet paikkakunnan kapakoissa, vallitsi heidän keskuudessaan raaka ja vallaton hilpeys, he olivat kasvoiltaan hyvin punaisia ja silmät olivat pullollaan päässä. Kohta kun juna vyöryi pois asemalta, alkoivat he rähistä.

Jacques katsahti taivaaseen, jossa myrskypilvi kätki tähdet. Yö tulisi olemaan hyvin pimeä, eikä tuulenhenkäyskään vilvoittanut tuota polttavaa ilmaa, ja sen sijaan kun muulloin tavallisesti tuntui kuljettaessa niin raitis veto, tuntui nyt melkein haalealta. Pimeällä taivaanrannalla ei näkynyt muuta valoa, kuin merkinantolyhtyjen vilkkaasti säteilevät kipinät. Hän lisäsi painetta päästäkseen ylös tuota suurta mäkeä Harfleurista Saint Romainiin. Vaikka hän oli pitänyt veturia useampia viikkoja silmällä, ei hän vielä tuntenut olevansa kuudensadan kahdeksan herrana, se kun oli liian uusi ja sen oikut ja nuorekkaat sivuhyppäykset hämmästyttivät häntä. Erittäinkin tänä iltana tunsi hän, että se oli jäykkä ja itsepintainen ja valmis juoksemaan tiehensä, jos sille vain annettaisiin hiiliä vähän liiaksi. Sen vuoksi valvoi hän lämmitystä hyvin tarkoin ja tuli yhä levottomammaksi lämmittäjänsä käytöksestä. Pieni lamppu, joka valaisi vesisäiliötä, jätti sillan puolihämärään, joka tulisijan punaisenhehkuvan luukun valossa tuli punasinerväksi. Hän saattoi hyvin epäselvästi eroittaa Pecqueuxin, mutta oli kahdessa eri tilaisuudessa tuntenut jonkin hipaisevan sääriänsä, ikäänkuin olisi sormin koetettu saada niistä kiinni. Mutta se oli otaksuttavasti vain päihtymyksestä johtunutta kouhottelemista, sillä hälinästä huolimatta kuuli hän hänen naureskelevan hyvin äänekkäästi, ja tarpeettoman kovilla vasaraniskuilla ja liikanaisella kolinalla ruhjovan hiiliä ja käsittelevän lapiota. Tämän tästä avasi hän luukun ja heitti ristikon päälle suunnattoman paljon polttoainetta.

– Jo riittää, kirkasi Jacques.

Toinen ei ollut ymmärtävinään, vaan heitti pesään lapiollisen toisensa jälkeen. Kun veturinkuljettaja tarttui hänen käsivarteensa, kääntyi hän uhkaavasti ympäri. Nyt oli hän vihdoinkin saanut tekosyyn niin kauvan etsimäänsä riitaan ja juovuksissa ollen hän kävi yhä raivostuneemmaksi.

– Älkää koskeko minuun, taikka minä isken!.. Minua huvittaa ajaa lujaa.

Nyt vieri juna täyttä vauhtia Bolbecin ja Mottevillen välistä tasankoa. Sen oli mentävä suoraapäätä kohden Pariisia, pysähtymättä muuta kuin ottamaan vettä eräistä määrätyistä paikoista. Tuo kahdeksantoista vaunun mahtava jono, joka oli ahdettu täyteen ihmiskarjaa, vieri myllertäen noiden pimeiden nummien lomitse. Ja nämä miehet, joita kuljetettiin teurastettavaksi, roinasivat täyttä kurkkua, niin että se voitti pyörien kolinan.

Jacques sulki luukun jalallansa. Hän voi vielä hillitä itseänsä ja sanoi:

– On liikaa lämmintä!.. Nukahtakaa, jos olette humalassa.

Pecqueux avasi taas kohta, lisäsi itsepintaisesti hiiliä, ikäänkuin olisi tahtonut räjähyttää höyrypannun. Se oli niin puhdasta niskoittelua ja tottelemattomuutta annettuja käskyjä vastaan ja intohimoisessa suuttumuksessaan ei hän enään ajatellut kaikkien näiden ihmishenkien turvallisuutta. Kun Jacques kumartui alas alentaakseen tuhkasäiliön vartta, saadakseen ainakin vähemmän vetoa, tarttui lämmittäjä häntä kiivaasti vyötäreihin ja koetti työntää hänet alas radalle.

– Vai niin, senkin veitikka, sitäkö sinä tahdoit!.. Sinä luulit voivasi sanoa minun pudonneen, senkin salakavala lurjus!

Hän oli tarttunut tenderin toiseen syrjään. Molemmat liukuivat ulos ja tappelua jatkettiin tuolla pienellä, ankarasti tärisevällä peltisillalla. He purivat hampaansa yhteen, eivät puhuneet sanaakaan ja koettivat työntää toisensa alas tuosta ahtaasta aukosta, jota ainoastaan rautatanko oli sulkemassa. Mutta se ei käynyt niinkään helposti, tuo ahne veturi yhäti vieri vierimistään. Kuljettiin Barentinin ohi ja juna mennä kohahti Malaunay-tunneliin ja he pitivät edelleenkin kiinni toisistaan, kieritteleivät hiilien seassa, puskien päänsä vesisäiliötä vastaan ja väistäen hehkuvanpunaista tulisijanluukkua, jossa heidän jalkansa voivat paistua, joka kerta kun he ojensivat ne suoriksi.

Jacques ajatteli silmänräpäyksen, että hän mahdollisesti voisi saada juostuksi ylös, suljetuksi järjestimen ja huudetuksi apua, jotta hänet voitaisiin vapauttaa tästä rajusta mielipuolesta, jonka päihtymys ja mustasukkaisuus saivat raivoamaan. Hän oli pienempi ja tunsi voimiensa vähenevän. Hän ei toivonut nyt olevansa kylliksi voimakas syöksemään toista alas, hän tunsi jo olevansa voitettu ja huomasi, kuinka tukka hänen päässään nousi putoamisen kauhusta pystyyn. Kun hän teki äärimmäisen ponnistuksen ja hapuili kädellään ympärillensä, ymmärsi toinen Jacquesin aikomuksen, ja jaloillaan ponnistaen nosti hän hänet ylös kuten lapsen.

– Ah, sinä aijot pysäyttää junan. Sinä olet ottanut minulta vaimoni.

Mutta nyt olet joutunut käsiini.

Veturi kohisi kohisemistaan, ja juna tuli ulos tunnelista suurella kolinalla ja jatkoi juoksuaan eteenpäin pimeäin, avarain nummien lomitse. Malaunayn aseman ohi kuljettiin sellaisella myrskyn nopeudella, ett'ei alipäällikkö, joka seisoi asemalaiturilla, edes huomannut noita kahta miestä, jotka parhaillaan ottivat toisiansa hengiltä, samalla kun heidät vietiin pois salaman nopeudella.

Mutta viimeisellä voimanponnistuksella onnistui Pecqueuxin vihdoin syöstä Jacques alas, ja kun tämä tunsi tyhjän ilman takanaan tarrautui hän hämmennyksissään niin kiinni toisen kaulaan, että veti hänet mukaansa. Silloin kuului kaksi kamalaa parahdusta, jotka sulautuivat toisiinsa ja häipyivät avaruuteen. Nämä molemmat, jotka niin kauvan olivat eläneet kuin veljekset, putosivat nyt yhdessä alas junasta ja vauhti tempasi heidät pyörien väliin ja he tulivat kamalassa, lujassa syleilyssään samalla kertaa rikkirevityiksi. Heidät löydettiin sitten kahtena päättömänä ja jalattomana ruumiina, jotka vielä olivat toisiinsa kietoutuneina, ikäänkuin olisivat koettaneet tukehduttaa toisensa.

Veturi, joka nyt oli vapautettuna kaikesta johdosta, mennä vohotti yhä eteenpäin. Vihdoinkin voi tämä jämeä, oikukas olento tyydyttää nuoruuden rajuuttansa ikäänkuin vielä ajoon tottumaton hevonen, joka on päässyt vartijaltaan karkuun ja nelistää tiehensä nummelle päin. Höyrypannussa oli vielä vettä; hiilet, joita vast'ikään oli lisätty, syttyivät itsestään palamaan, ja lähinnä seuraavan puolen tunnin kuluessa nousi paine mielettömästi ja nopeus tuli huimaavaksi. Ylikonduktöörin oli epäilemättä vallannut väsymys ja hän oli vaipunut uneen. Sotilaat, jotka tulivat yhä enemmän juovuksiin, ollessaan noin yhteensullottuina, saivat pian hauskuutta tuosta huimaavasta vauhdista ja roinasivat vielä kovemmin. Salaman nopeudella kuljettiin Marommen ohi. Nyt ei veturi enään puhaltanut lähestyessään merkinantotauluja tai kulkiessaan asemien ohi. Se nelisti suoraan eteenpäin, kuten eläin, joka painaa päänsä alas, ja syöksyi eteenpäin kaikkien esteiden läpi. Se syöksyi syöksymistään loppumattomiin saakka, ikäänkuin olisi sen hengityksen kimakka ääni saanut sen yhä riivatummaksi.