Kitabı oku: «Eversti Ansamaa», sayfa 3

4

Tohtori seisoi puhumassa. Paikaltaan flyygelin äärestä oli hänellä hyvä näköala yli salin, ja saattoi hän yhteen silmäykseen yhdistää melkein koko tutun kuulijakuntansa. Toisella kädellään hän silloin tällöin nojasi soittokoneen kanteen, toisella siveli tuuheaa mustaa partaansa. Hän puhui harvaan ja miettien eikä yhtään alleviivannut sanojaan kädenliikkeillä. Hän oli tottumaton puhuja, se näkyi, mutta hänen sanansa herättivät kuulijoissa ajatuksia. Hän alkoi esitelmänsä seuraavaan tapaan:

– Voisi sanoa, ettei tämäniltainen keskusteluaiheemme ole sopusoinnussa hilpeän mielialamme kanssa. Vietämme perhejuhlaa, jokainen meistä, sanan täydessä merkityksessä perhejuhlaa, sillä tämmöisenä hetkenä tunnemme, kuinka me ihmiset kuulumme läheisesti yhteen ja yhdessä todella muodostamme kuin suuren perheen. Keskustelumme aiheena on nykyinen julma maailmansota – kuinkapa se voisi lisätä mielialamme hilpeyttä? Kuitenkin on se minusta sopiva aihe juuri tänä iltana. Sillä eihän ole välttämätöntä ihmisen onnelle, että hän ilon hetkenä unohtaa toisten surut. Lääkäri näkee joka päivä edessään toisten ihmisten kipuja ja kärsimyksiä ja ottaa niihin osaa, mutta ei silti tule onnettomaksi. Päinvastoin hänen onnensa on toisten tuskien ajattelemisessa, jotka hän voi lieventää ja poistaa. Ajatellessamme ilon yhteydessä vakavia asioita me syvennämme omaa onneamme. Tuntiessamme itsemme tällä hetkellä yhdeksi perheeksi me näemme, kuinka kauas inhimillisestä onnesta ovat poikenneet ne ihmisraukat, ne kansat, jotka tuolla Euroopan tappotanterilla murhaavat toisiaan. Voisihan koko ihmiskunta olla suuri perhe, jonka yksilöt auttaisivat toisiaan sen sijaan että nyt taistelevat toisiaan vastaan…

Siirtyen varsinaiseen aineeseensa jatkoi tohtori Grahn puhettansa, viitaten aluksi siihen, että me täällä Suomessa olemme oudossa asemassa, kun samalla olemme sodassa ja ulkopuolella sodan. Sillä sodan verilöylyt eivät ole meihin vielä ulottuneet, siksi syrjässä olemme varsinaisesta sodasta, että saatamme verrattain puolueettomasti sitä arvostella.

Ja sitten perusteli tohtori seikkaperäisesti omaa antimilitaristista ja anti-imperialistista kantaansa. Hän lähenteli mielipiteissään sosialisteja ja hänen silmissään oli sota semmoisenaan järjetöntä ja hullua. Hän puhui sen raaistuttavasta vaikutuksesta, sen tuhotöistä ja hävityksistä, sen aiheuttamista suunnattomista rahamenoista. Hän esitti ajatuksensa niistä yhteiskunnallisista uudistuksista, joita sotaan tuhlatuilla varoilla olisi voitu saada aikaan. Hän ihmetteli, että kansoilta riitti pahantekoon voimia ja varoja, vaikka niitä ei koskaan ollut kylliksi, silloin kun hyvä oli kysymyksessä. Kuitenkaan ei hän heittäytynyt toivottomuuteen ihmiskunnan pelastuksen suhteen, sillä hän uskoi ihmiskunnassa vaikuttaviin siveellisiin voimiin.

– Mutta sota on syntistä, sanoi hän ja lopetti esitelmänsä seuraavaan tapaan: – Pyydän alleviivata väitettäni, että sota on syntistä. "Syntinen" on uskonnollinen sana, ja lääkäreitä tavallisesti pidetään jumalankieltäjinä, mutta käytän sitä sittenkin. En ole jumalankieltäjä, uskon omalla tavallani Jumalaan, ja uskonpa Kristuksen kieltäneen sodan. En voi muulla tavalla ymmärtää kristinuskoa. Sota on syntiä, se on vastoin kristinuskon koko henkeä, se on vastoin Kristuksen oppia. Kirkot ovat kauhealla tavalla poikenneet mestarinsa hengestä ja opista, kun ovat sotaa siunanneet ja sen puolesta rukoilleet. En tahdo tällä moittia yksityisiä pappeja, joiden täytyy totella kirkon sääntöjä ja noudattaa valtion käskyjä. Sanon vain, että jos ihmiskunta todella olisi kristillinen, ei sotia käytäisi… Suomalaisina voisimme me mielestäni nykyisestäkin sodasta oppia, kuinka järjetön ja kristinuskon vastainen se on, ja jos me kerran joudumme toisenlaiseen, itsenäisempään asemaan valtiona, ei meidän pidä perustaa eikä ylläpitää mitään sotalaitosta, ei seisovia armeijoja, ei linnoituksia, ei sotakouluja. Siinä suhteessa on kohtalo viitottanut meille tien, silloin kun se meiltä vei vanhan asevelvollisuusjärjestelmän. Uskallan toivoa, että Suomi vastaisuudessa niin menettelee; mikäli ymmärrän, on se meidän rauhaa rakastavan kansamme sisimmän hengen mukaista. Olen tässä tuonut esille vain muutamia vaatimattomia näkökohtia ja toivon, että keskustelu on omiansa tärkeään kysymykseen luomaan runsaasti lisävalaistusta.

Tohtori näytti olevan melkein häpeissään lopettaessaan puheensa. Oli aivan kuin hän olisi pyytänyt anteeksi, että siitä tuli semmoinen kuin siitä tuli. Hän teki kumarruksen yleisölle, – joka ei ollenkaan näyttänyt tyytymättömältä, vaan taputti käsiään sangen innokkaasti, – ja lähti ujon näköisenä istumaan ryhmään, johon kuuluivat Linda, pari rouvaa ja vanha kansakoulunopettaja. Rouvat rupesivat heti kilvan kiittämään tohtorin puhetta, ja kun tohtori hämillään ja kysyvästi katsahti Lindaan, sanoi tämä hymyillen:

– Sinä tiedät, Helmer, että noissa asioissa olen yhtä mieltä sinun kanssasi. Ajattelen sotakysymyksestä samalla tavalla kuin sinä.

– Niinpä niin, puuttui puheeseen vanha kansakoulunopettaja, – tokkohan sentään Suomenkaan kansa on niin rauhaa rakastavainen? Ainakin minä nuoruudestani muistan, kuinka kiivaita ja riidanhaluisia ns. puukkojunkkarit olivat, ja lieneekö nykyinen polvi paljonkaan säyseämpi, vaikka ulkonaiset tavat ovatkin hieman muuttuneet. Kertoohan historiakin Suomen kansan sodankäynnistä…

– Niin saattoi olla ennen, sanoa tokaisi toinen rouvista, – mutta onhan sivistys mennyt paljon eteenpäin…

– Mitä arvelee tohtori? kysyi toinen rouva.

– En osaa sanoa, onko kansa niin suuresti muuttunut, vastasi tämä, – mutta asia ei mielestäni ensi kädessä koske kansan kuuma- tai kylmäverisyyttä. Ajattelen, että Suomen kansan henki ei ihaile, ei tahdo, ei hyväksy sotaa ja sotalaitosta…

Sillä välin oli tavanomainen puheenjohtaja, eräs pyylevä ja hauskannäköinen talonisäntä, istunut paikalleen ja kehottanut läsnä olevia käyttämään puheenvuoroja.

Pastori sai ensimmäisenä sananvuoron. Hän oli nuorenpuoleinen, laiha ja kalpea mies, silmissä uskonintoilijan tuli. Vasta lyhyen aikaa oli hän palvellut rovastin apulaisena eikä ollut täysin perehtynyt tämän pitäjän henkiseen elämään, jonka silmiinpistäviä piirteitä oli uskonnollinen valistus ja suvaitsevaisuus. Hän puhui suurella innolla lausuen:

– Arvoisa alustaja antoi esitelmässään ankaran iskun kirkolle uskonnollisen elämän vartijana, jonka tähden velvollisuuteni kirkon palvelijana on panna jyrkkä vastalause moiseen syytökseen. Tohtori Grahn tuntui arvelevan, että kirkko on uskonsa pettänyt, antaen myötävaikutuksensa valtiolle tämän sotatoimissakin. Eikö tohtori Grahn siis tunne sitä pyhää kirjaa, johon kristinusko perustuu? Kirkko ei suinkaan ole uskoansa pettänyt, se on päinvastoin ollut pyhälle uskolleen uskollinen, tukien hallitusta ja esivaltaa. Saanko ehkä lukea teille, rakkaat seurakunnan jäsenet, seuraavat Paavalin sanat roomalaisille?

Odottamatta vastausta pastori otti taskustaan pienikokoisen raamatun ja luki:

– "Olkoon jokainen niille vallassaolijoille alamainen, joiden vallan alla hän on. Sillä kaikki esivalta on Jumalalta; ne vallassaolijat, jotka ovat, ne ovat Jumalan asettamia. Sen tähden, joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan; mutta jotka nousevat vastaan, tuottavat itselleen tuomion. Sillä hallitusmiehet eivät ole niiden pelkona, jotka tekevät hyvää, vaan niiden, jotka tekevät pahaa. Jos siis tahdot olla esivaltaa pelkäämättä, niin tee sitä mikä on hyvää, ja sinä saat siltä kiitosta, sillä se on Jumalan palvelija, sinulle hyväksi. Mutta jos pahaa teet, niin pelkää; sillä se ei miekkaa suotta kanna, koska se on Jumalan palvelija, kostaja sen rankaisemiseksi, joka pahaa tekee. Sen tähden on oltava alamainen, ei ainoastaan rangaistuksen tähden, vaan myös omantunnon tähden; sen tähdenhän te verojakin maksatte: sillä viranomaiset ovat Jumalan palvelusmiehiä ja ovat toimessaan juuri sitä varten. Antakaa kaikille mitä olette velvolliset: vero kenelle vero on tuleva, tulli kenelle tulli on tuleva, pelko kenelle pelko on tuleva, kunnia kenelle kunnia on tuleva." Nämä apostolin sanat ovat hyvät painaa mieleen jokaisen kristityn. Ne selvästi näyttävät, mikä on kristillinen velvollisuutemme. Ne selvästi osoittavat, että kirkko on oikeassa neuvoessaan kuuliaisuutta esivallalle ja näyttäessään itse esimerkkiä kuuliaisuudessa. Kun esivalta käskee sotaan, on mentävä.

Pastori silmäili voitonvarmana ympärilleen, ennen kuin istui.

Nyt pyydettiin innokkaasti puheenvuoroa usealta taholta.

– Opettaja Vettenranta, kehotti puheenjohtaja.

Pieni lystikäs mies nousi ja kysyi teeskennellyn huolestuneesti:

– Onko pastori Kuusinen tosissaan? Tahtomatta halventaa Paavalin sanojen arvoa väittäisin, että ne ovat vanhentuneita, nykyoloihin sopimattomia. Ei niillä ainakaan meillä ole käytännöllistä merkitystä. Mikä meillä on se esivalta, joka on Jumalasta? Venäjän hallitusko? Silloinhan meidän empimättä pitäisi totella kaikkia sen laittomia määräyksiä! Olisiko pastori Kuusinen takavuosina nöyränä "promulgeerannut"? Sen kyllä monet kirkonmiehet tekivät! Alistuisiko pastori Kuusinen tällä hetkellä yhdenvertaisuuslakiin, jos istuisi hovioikeudessa?

Hyväksyvä mumina kävi salin läpi ja pastori näytti jonkun verran vaivaantuneelta, ruveten miettiväisenä selailemaan taskuraamattuaan.

Seuraava puhuja oli ajattelevan näköinen maalainen. Hän lausui:

– Tuskin kannattaa tuhlata enemmän sanoja tähän kysymykseen. Olen opettaja Vettenrannan kannalla ja samaten hyväksyn tohtorin lausuman ajatuksen, että jollei kirkko aina nöyränä olisi palvellut valtiota, olisi varmaan valistuneempi käsitys kristinuskon hengestä saanut jalansijaa ihmiskunnassa. En usko pastori Kuusisenkaan kieltävän, että murha, ryöväys, verenvuodatus ja väkivalta ovat Kristuksen opille ja hengelle vastaista.

Nyt oli rovastilla puheenvuoro. Vanha kirkonpaimen sanoi isällisellä tavallaan, kääntyen alussa pastori Kuusisen puoleen:

– Nuoren virkaveljeni ei pidä luulla, että tässä meidän piirissämme vallitsee uskonnolle vihamielinen, kirkonvastainen tai jumalankielteinen henki. Olen tässä seurakunnassa palvellut paimenena neljäkymmentä vuotta ja tunnen laumani. Olemme täällä vakavia, vaikka vapaamielisiä. Emme teeskentele, puhumme ajatuksemme suoraan ja uskomme, että kristinusko on elämää pikemmin kuin tunnustusta. Tämä katsantokantamme on varsinkin varmistunut meissä viimeisen vuosikymmenen kuluessa eli siitä saakka, kun tämän talon nykyinen isäntä asettui keskuuteemme. Sentähden emme käsitä noita Paavalin sanojakaan yhtä jyrkästi kuin sinä, veli Kuusinen. Pidämme mielessä, mitä sama apostoli itse on muualla sanonut: "kirjain kuolettaa, henki tekee eläväksi" ja "enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä". Jumala puhuu meille – ei ainoastaan raamatun painetussa sanassa, vaan myös meidän omassatunnossamme ja oikeudentajunnassamme. Hurskas ihminen elää, kuten Jeesus sanoo, "jokaisesta elävästä sanasta, joka Jumalan suusta lähtee". Jos esivalta käskee meitä johonkin, josta omatuntomme meitä kieltää, on meillä kristittyinä oikeus, jopa velvollisuuskin olla tottelematta… Tätä sanon yleensä enkä nyt tarkoita sotaa… Mitä muuten Paavalin sanoihin roomalaisille tulee, on muistettava, millä ajalla ne lausuttiin; ne todistavat hänen poliittista kaukonäköisyyttään. Rooma hallitsi silloin maailmaa lujalla kädellä ja Rooman valtakunnassa vallitsi yleensä uskonnollinen suvaitsevaisuus. Paavali kuitenkin aavisti, että kristityt – olihan hän itse saanut sitä kokea – joutuisivat vainon alaisiksi esivallankin puolelta, ja hän tahtoi ja toivoi, että kristityt eivät ainakaan itse antaisi siihen aihetta.

Rovastin puhetta seurasi hyväksyvä äänettömyys, jonka perästä tohtori sai sananvuoron:

– Pastori Kuusinen ampui yli maalin, sillä puheessani en painostanut sitä, että meidän pitäisi olla uppiniskaisia esivallalle, vaikka muuten tietysti siinä kysymyksessä olen rovastin kannalla. Tarkoitukseni oli vain painostaa sitä, että kristillinen valtio ei saa käydä sotaa eikä ylläpitää sotalaitosta, siis että kristitty hallitus ja esivalta eivät koskaan saa käskeä sotaan eivätkä valmistaa sotaa. Jos esim. Suomi joskus tulee olemaan itsenäinen valtio, ajattelen, että juuri meidän maamme on tässä suhteessa noudatettava kristillisyyden vaatimuksia.

– Pastori Kuusisella on puheenvuoro, ilmoitti puheenjohtaja.

Pastori ei näyttänyt enää vaivaantuneelta, olivatko sitten puheet sen vaikuttaneet vai oliko huoneen ilmapiiri saanut sen aikaan. Näytti ikään kuin hän olisi lauhtunut ja huomannut olevansa ihmisten keskellä: silmissä ei ollut enää samaa kiihkoisan ankaraa ilmettä kuin äsken.

– Olin ehkä liian jyrkkä sanoissani, hän virkkoi, – ja ymmärrän nyt paremmin tohtori Grahnin tarkoituksen. Mutta jos kerran vakavasti keskustelemme elämän korkeimmasta asiasta, uskonnosta, ja eritoten kristinuskosta, tunnustan suoraan, etten ymmärrä niitä puhujia, jotka pitävät sotaa kristinuskon henkeen soveltumattomana. Eihän kristinusko ole yksistään pelkureita varten! Sanoihan Vapahtajamme: "älkää peljätkö niitä, jotka ruumiin tappavat." Päinvastoin kristinusko on sankarein uskonto. Jokainen tosi kristitty on ollut taistelija uskonsa puolesta, taistelija sekä hengen että aineen miekalla. Eikö kristitty voisi kuolla sodassa, vuodattaen verensä isänmaansa ja uskonsa puolesta? Jos vihollinen hyökkäisi hänen maahansa, hävittäen, polttaen, tappaen, jäisikö hän kädet ristissä seisomaan? Ei, pois kaikki pelkuruus ja ahdasmielisyys! Vapahtajammekin sanoi: "tulta olen tullut heittämään maan päälle; ja kuinka hartaasti soisinkaan, että se jo olisi syttynyt!.. Luuletteko, että minä olen tullut tuomaan rauhaa maan päälle? En ole, sanon teille, vaan eripuraisuutta."

– Emme ole vielä kuulleet kauniimman ja paremman sukupuolen mitään lausuvan, kuului puheenjohtajan ääni, – mutta nyt on maisteri Martta Pulkka pyytänyt sananvuoroa.

Maisteri Pulkka ei ollut mikään lukujen pilaama sinisukka, rillit nenällä, vaan nuori, reippaan ja terveen näköinen nainen, ryhdiltään miehekkään vapaa. Hän oli paikkakunnan nuorisoliiton puheenjohtaja, yleisesti tunnettu ja suosittu, ja katseet kääntyivät häneen ystävällisen uteliaina, kun hän nousi puhumaan vilkkaalla, eloisalla tavallaan:

– Oliko puheenjohtajan sivuhuomautus edustamastani sukupuolesta aiottu kohteliaaksi ivaksi? Kirjotettakoon hänen tiliinsä… Muuten sanon, että pastorin viimeinen puhe otti sanat suustani. Emme yleensä katsele asioita samoilla silmillä, mutta sattuipa kerran kysymys, jossa tarjoan pastorille veljeskättä… Ymmärrän tohtori Grahnin kannan varsin hyvin; minullekin sota on kauhistus. Ja olen miltei taipuvainen hänen kanssaan hyväksymään Tolstoin selityksen, että Kristus saarnasi sotaa vastaan. Koska en kuitenkaan ole raamatun tuntija enkä perehtynyt teologisiin riitakysymyksiin, en tässä kohden asetu puolustamaan tohtoria pastoria vastaan. Sillä kuten sanoin, pastori toi esille varteenotettavan näkökannan: mitä me tekisimme, jos vihollinen hyökkäisi meidän maahamme? Olimme kristityitä tai pakanoita, uskallanpa väittää, että silloin tekisimme aseellista vastarintaa… Meidän on tänään keskusteltava nykyisestä maailmansodasta. Kyseessä oleva kohta palauttaa meidät aineeseemme. Mikä oli näet maailmansodan syynä? Ei se ollut Itävallan arkkiherttuan ja hänen puolisonsa murha Sarajevossa, vaan Saksan vuosikymmeniä kestäneet varustukset, preussilainen militarismi. Euroopassa oli valtakunta, jonka koko kansa kasvatettiin sotaintoiseksi ja sotakuntoiseksi. Pienestä pitäen saivat saksalaiset oppia, että heidän suuri isänmaansa oli oleva yli kaiken, että heidän kulttuurinsa oli maailman etevin, että he olivat Jumalan valittu kansa. Kuinka eivät he siis laajentaisi valtaansa ja kartuttaisi rikkauttaan kulttuurin kannalta vähäarvoisempien kansojen kustannuksella? Olihan luonnollista, että sopivan hetken lyödessä oli julistettava sota niitä valtakuntia – Venäjää ja Ranskaa – vastaan, jotka olivat Saksan erityisenä silmätikkuna. Sarajevon murha avasi salaiset sulut. Kun ei Venäjä voinut antaa Itävallan esteettömästi tuhota pientä serbialaista kuningaskuntaa, jonka kansa oli slaavilainen, käytti Saksa tilaisuutta hyväkseen ja hyökkäsi sekä Venäjää että Ranskaa vastaan, joka puolestaan oli Venäjän liittolainen. Olisiko nyt Venäjän ja Ranskan kansojen pitänyt sormeaan liikuttamatta antaa saksalaisten joukkojen mellastella heidän maissaan? Ei mielestäni minkään uskon eikä minkään ihanteen nimessä… Muistan niin hyvin, miltä tuntui Helsingissä elokuulla 1914. Tuli sähkösanomia, että saksalainen aikoi nousta maihin Suomessa, valloittaa Suomen ja sen kautta saapua Pietariin. Luuletteko, että kukaan ajatteli sitä mahdollisuutta tyynesti? Tai luuletteko, että meidän suomalaiset sympatiamme olivat Saksan puolella? Ei, meistä tuntui, että jos saksalainen hyökkää maahamme, on venäläinen armeija meidän tosi ystävämme: se puolustaa Suomen rantamia! Ja monesta tuntui, että hän vapaaehtoisena liittyy siihen armeijaan! Sentähden minä sanon, että sotakin on kaunista ja ainakin siveellisesti oikeata ja korkeata, silloin kun isänmaan puolesta kaadutaan!

– Hyvä, hyvä! kuului innokkaita huudahduksia nuorten taholta, kun heidän rakas ja etevä johtajansa oli lopettanut lämpimän puheensa.

– Saanko keskellä puhevuorojen vastata maisteri Pulkalle? kysyi tohtori samassa ja saatuaan puheenjohtajan myöntymyksen jatkoi: – neiti Pulkka kysyy, olisiko ranskalaisten ja venäläisten pitänyt rauhallisina katsella saksalaisten mellastusta. Minä vastaan tähän: uskooko neiti Pulkka todella, että saksalaiset olisivat jatkaneet "mellastustaan" Venäjällä ja Ranskassa, jos näiden maiden kansat eivät olisi asettuneet vastarintaan? Niin huono käsitys ei minulla ole saksalaisten sivistyksestä. Olen verrattain vähäsen perehtynyt politiikkaan, mutta ajattelen, että asioita ehkä voisi katsoa saksalaistenkin silmillä ja siis löytää puolustuksia saksalaisillekin. Tämän tehtävän jätän kuitenkin kykenevämmille. Itse tunnen olevani puolueeton enkä saata ihailla en venäläisiä, en ranskalaisia enkä englantilaisia sodassaan enemmän kuin saksalaisiakaan. Muuten satuin minäkin olemaan Helsingissä elokuulla 1914. Lienenkö sitten kuulunut tyyniluontoisiin, mutta en minä ainakaan tuntenut pienintäkään sotaintoa. Päinvastoin oli ensimmäinen tunteeni, jos totuuden tunnustan: huh huh, kun tästä pääsisin kotiin Ansamaahan, vaikka sitten tietysti muistin, että lääkärinä olisin voinut olla hyödyksi rintamalla, jos sota Suomeen olisi tullut. Eikä sotainto myöhemminkään ole kasvanut. Päinvastoin. Luotan sittenkin enemmän aseettomuuteen.

Tohtori oli puheensa loppupuolella saanut naurajat puolelleen; heistä tuntui lystikkäältä kuvitella, että tuo suuri mustapartainen mies oli koko lailla pelkuri pohjaltaan. Mutta nyt tarttui rovasti taas puheeseen:

– Kuuntelin mielihyvällä neiti Pulkan reippaita sanoja, vaikka toiselta puolen ehkä osaksi sentähden, että olen vanha mies jo – tunnen hengessäni enemmän vetovoimaa tohtori Grahnin näkökantaan. Rauhallisena kirkonmiehenä kammoan sotaa, mutta jos olisi kysymyksessä isänmaan puolustus, tottelisin luultavasti esivallan käskyä, kehottaisin nuorukaisia lähtemään rintamalle ja rukoilisin heidän puolestaan saarnastuolissa ja alttarilla. Ihminen on monimutkainen olento ja sotakysymys on niitä kysymyksiä, joita en kykene tyystin ratkaisemaan, niin vanha kuin olen ja niin selvillä kuin minä teidän sielunpaimenenanne saisinkin olla elämän suurista kysymyksistä. Te annatte sen opettajallenne anteeksi, sillä teeskentelyyn emme tässä seurakunnassa ole oppineet. Ainoa ratkaisu, johon olen tullut, on, että sotapalveluksen pitäisi olla omantunnonasia. Jos ken Kristuksen tähden kieltäytyy miekkaan tarttumasta, olkoon se hänen oikeutensa. Ken taas iloisena maansa puolustukseksi miekkaa heiluttaa, saakoon sitä kristillisessä kunniassa ja nöyryydessä ammattinaan harjottaa.

– Se onkin sangen käytännöllinen ratkaisu toistaiseksi, pisti tohtori väliin, – ja Englanti otti askeleen taaksepäin hyväksyessään yleisen asevelvollisuuden. Pyydän kiittää rovastia hänen sanoistaan, mutta kysyisin samalla, mitä hän ajattelee väittelymme ydinkohdasta: hyökkäisikö kristillinen ja sivistynyt valtio aseettomaan maahan?

– Vaikea kysymys, veli tohtori, vastasi vanha kirkkoherra olkapäitään kohauttaen, – ei tekisi mieli uskoa, että sivistysvaltio hyökkäisi, mutta … mutta jos sen etu vaatisi, niin ei ole takeita… Muistakaamme, että valtioilla on omat siveyslakinsa, joissa ei meidän siveyskäsitteillämme aina ole sijaa … valitettavasti kyllä.

– Myöntääkö setä siis, että valtiot eivät ole kristillisiä?

– En mene tuomiota langettamaan… No tietysti ilmeinen hyökkäyssota anastus – ja valloitustarkotuksissa … mutta puolustussota, puolustussota, kun se on välttämätön…

– Entä jos ei se olisi välttämätön?

– Tjaa … siitä ei meillä vielä ole esimerkkiä historiassa…

Kun tohtori miettiväisenä vaikeni, kuului puheenjohtajan ääni:

– Nyt ei ole merkitty kuin yksi puheenvuoro – isännälle itselleen.

Eversti on hyvä.

Kun eversti Ansamaa nousi puhumaan, oli aivan kuin koko sali olisi asettunut jännittyneenä kuuntelemaan, sillä ensiksi isäntä oli "päivän sankari" ja toiseksi oli totuttu siihen, että hänellä aina oli keskustelussa esitettävänä joko uusia näkökohtia tai ainakin perinpohjaisia tietoja.

– Veli Grahn mainitsi äsken, että nykyajan politiikkaa ja maailmansodan syitä voisi luultavasti katsella saksalaisen silmillä, jolloin ne ehkä näyttäisivät toisenlaisilta kuin venäläisen tai ranskalais-englantialaisen silmillä katsottuina. Tämä huomautus on paikallaan, sillä meidän ei pidä hairahtua luulemaan, että pelkät ja paljaat tosiasiat ovat tiedossamme. Me täällä Suomessa tutustumme luonnollisista syistä venäläiseen katsantokantaan, korkeintaan myös ranskalais-englantilaiseen; julkisesti ja virallisesti emme tiedä mitään tai vain mitättömän vähäsen saksalaisten näkökannasta. Meidän on sentähden vaikea olla täydellisesti puolueettomia, vaikkakin myötätuntomme venäläisiä kohtaan on viime kuukausina ollut vähenemään päin. Koska minulla sattuu olemaan joitakuita tietoja toiseltakin puolelta, tahdon näyttää väitteeni todeksi parilla esimerkillä. Neiti Pulkka mainitsi sodan varsinaiseksi syyksi preussilaisen militarismin. Että ankara sotilaskuri ja lahjomaton järjestys on vuosikymmeniä vallinnut Saksassa, sitä ei kukaan kieltäne; ei liioin, että saksalaisia on kasvatettu pitämään sotaa välttämättömänä episodina kansojen historiallisessa elämässä ja kehityksessä; heidän mielestään näet sota on mahdoton välttää, kun suurkansa valtiollisessa elämässään kehittyy ns. imperialistiseen kauteensa. Tämän siis kaikki myönnämme. Mutta lapsellista olisi uskoa ja väittää, että muut suurvallat ovat olleet osattomia tästä militaristis-imperialistisesta pyrkimyksestä. Vai eikö Venäjällä sotilasvalta ole kukoistanut? Mihin sitten tsaari hirmuvaltansa perustaa ja mikä kukisti onnettoman kansan kapinan 1905? Eikö Ranska ole sotaa varten varustautunut? Eikö Pariisi ole lujasti linnoitettu? Ja mitä on Englannin yliherruus valtamerien yli muuta kuin imperialismia ja "marinismia", ellei sitä kutsuta militarismiksi? Tilastolliset numerot puhuvat selvää kieltään. Valtion vuotuisista menoista – ja nämä tiedot ovat jo vuodelta 1910 – muodostivat sotilastarkoituksiin käytetyt summat Englannissa 58 %, Ranskassa 56,2 %, mutta Preussissa – tuossa militarismin kotimaassa! – 48,6 %. Englanti ja Ranska uhrasivat siis todellisuudessa enemmän militarisminsa hyväksi kuin Saksa. Kuinka siis lienee noiden maiden militaristisen viattomuuden laita? Eiköhän ainoa oikeutettu johtopäätös ole, että Saksa on viisaammin, huolellisemmin ja vakavammin varustautunut siihen eurooppalaiseen sotaan, jonka kaikki tiesivät tulevan. Ja mistä syystä sodan piti tulla? Siitäkö syystä, että Englanti, Ranska ja Venäjä rakastivat rauhaa, mutta Saksa sotaa? Uskallanpa väittää, että jos liittolaiset todella olisivat rakastaneet rauhaa, ei sotaa olisi syttynytkään. Olisivathan he silloin kysyneet Saksalta, jos olisivat pelänneet sotaa siltä puolen: "kuulehan, sisar, mitä oikeastaan tahdot? Mihin pyrit? Sano meille toivomuksesi, ja me koetamme rauhassa sopia kanssasi." Mikseivät niin tehneet? Ei suinkaan Saksa ryhtynyt sotaan tyhjän takia, vain sotiakseen? Tahdotteko, että sanon teille sodan syyn? Se oli kyllä Saksan, mutta syy oli pakottava. Koetan selittää. Englanti, Venäjä ja Ranska olivat vanhastaan maailmanvaltoja, imperiumeja, kuten sanotaan. Saksalla ei ollut vielä "paikkaa auringossa." Ja kuitenkin Saksa oli kehittymässä maailmanvallaksi. Ranskalle onnettoman v. 1870-71 sodan jälkeen, kun Saksasta oli muodostunut keisarikunta, alkoi Saksan ihmeteltävä taloudellinen kasvu, samalla kuin sen väkiluku nopeasti lisääntyi. Mutta vasta 80-luvulla Saksa hankki itselleen ensimmäisen siirtomaan Afrikassa. Ja siirtomaat ovat nykyaikaisen suurvallan elinehtoja, sillä muuten kansa on pakotettu hajoamaan ympäri maailman niin kuin juutalaiset – ja niin kuin saksalaiset suuressa määrin ovat tehneet. Tätä Saksan mahtavuuden kasvua katsoivat toiset maailmanvallat, etenkin Englanti, karsain silmin. He eivät tahtoneet kilpailijaa. Maapallo ei ollut kyllin suuri. Englanti olisi mieluimmin hallinnut vaikka yksin. Ranska ja Venäjä eivät olleetkaan niin vaarallisia kilpailijoita, heidän kanssaan saattoi olla liitossakin, mutta Saksa oli kilpailijana arveluttava, sillä Saksan kansa oli ennen kuulumattoman etevä ja ahkera. Johan se oli kaupallaan valloittanut puolet maailmaa. Kyllä Englanti, Venäjä ja Ranska tiesivät, mitä Saksa olisi vaatinut rauhan säilyttämiseksi. Näin se olisi sanonut: "antakaa minun vapaasti kehittyä ja kasvaa; antakaa minun lisätä siirtomaitani; antakaa minullekin sija auringossa". Mutta semmoiseen suostuminen olisi liittolaisten politiikan kannalta ollut sula järjettömyys, ja sen tähden piti sodan tuleman. Sen tähden kaikki tiesivät, että se tulisi, sen tähden kaikki varustautuivat. Ja nyt se on tullut.

Monet kuulijat näyttivät hämmästyneiltä, jopa pelästyneiltäkin. Hetken aikaa vallitsi syvä äänettömyys salissa, vihdoin puheenjohtaja sen katkaisi.

– Koska täällä ei kukaan ole pyytänyt puheenvuoroa, hän sanoi, tahdon minäkin pistää väliin pari sanaa. Eversti Ansamaan selostus loi todella uutta valoa koko maailmansotaan. Eiväthän monetkaan täällä Suomessa liene olleet niin lämpimiä Venäjän ystäviä, vaikkakin sodan alussa hetken tunne oli venäläisten puolella. Kyllähän venäläiset pian näyttivät, etteivät he meitä suosineet eivätkä meidän ystävyydestämme välittäneet. Kuinka ovatkaan järjettömillä kaivaustöillään maatamme pilanneet! Mutta kuitenkin meistä useimmista lienee tuntunut, niin kuin maisteri Pulkka selitti, että liittolaisten asia oli oikea – oikeampi ainakin kuin keskusvaltain, – sillä liittolaiset kävivät puolustussotaa, he taistelivat pienten kansain oikeuksien, vapauden ja demokraattisten ihanteiden puolesta, jota vastoin keskusvallat anastustarkoituksissa olivat hyökkäyssotansa alkaneet. Jos asiat sitä vastoin ovat niin kuin eversti Ansamaa on ne esittänyt, saattaa yhtä hyvin sanoa, että Saksa käy puolustussotaa, että se taistelee olemassaolonsa puolesta. Ja jos niin on, silloin meillä ei tarvitse olla paha omatunto siitä, ettemme ole hengessämme Venäjän puolella sen enemmän kuin Saksankaan. Silloin on puolueettomuus meikäläisille ainoa järkevä kanta. Ja silloin voimme hyvällä syyllä yhtyä tohtorin näkökantaan, että sota sinänsä on hulluutta – mikä muuten minustakin suomalaisena talonpoikana on prikulleen sanottu. Vai mitä arvelette, arvoisat ystävät?.. Opettaja Vettenranta.

– Minusta näyttää, että yhtä hyvällä syyllä voimme antaa palttua liittolaisten asialle kokonaan ja sanoa, että Saksa ainakin käy rehellistä sotaa, välttämätöntä sotaa … niin, miksemme voisi sanoa, että rehellisinä ihmisinä meidänkin myötätuntomme on keskusvaltojen puolella?

– Älkäämme menkö liian pitkälle, puuttui rovasti puheeseen, – muuten joudumme pian ajatuksissamme valtiopetokseen syyllisiksi – ja siitä varjelkoon meitä Jumala.

– Niin, niin, rovasti on oikeassa, kuului hyväksyvä pelonsekainen mumina useiden naisten huulilta.

– Olkaamme rauhallisia, puhui taas eversti Ansamaa, hymyillen tarttuvaan tapaansa, – täällähän olemme ystäviä ja tunnemme toisemme. Ei meidän täällä Suomessa ole tarvis ryhtyä toivottomiin tekoihin. Olkaamme uskollisia Venäjän alamaisia, mutta älkäämme sitoko ajatuksiamme ja tunteitamme. Jos ne ovat totuuden ja oikeuden puolella, on se niille luonnonomaista. Kyllä maailman politiikka itsestään ratkaisee Suomen kysymyksen meille eduksi. Emme me ainiaaksi jää sorrettuun asemaamme. Vielä meillekin koittaa vapauden päivä. Euroopan sivistyksen ja rauhallisen kehityksen kannalta on välttämätöntä, että Suomi tulee itsenäiseksi. Siitä olen minä ja moni muu täysin vakuutettu. Ja meille yksilöinä ei ole haitaksi, jos totumme vakavasti ajattelemaan semmoista mahdollisuutta… En haaveile, onhan eversti Ansamaa käytännön mies… Mutta mitä arvelette? Sopisikohan jo lopettaa virallinen keskustelu? Aavistan, että tuolla tarjoilussa on virvokkeita odottamassa…

– Niin, ei kai meillä ole mitään sitä vastaan, sanoi puheenjohtaja, – että lopetetaan virallinen keskustelu. Vanhan tavan mukaan voidaan nyt vapaasti jutellen vielä jatkaa keskustelua … ja ne, jotka niin haluavat, voivat heti siirtyä virvokkeiden puolelle… Minun tekee kuitenkin mieleni kysyä, kun eversti Ansamaan sanat ovat ajatusta herättäviä, että oikeinko todella sinä, veli Ansamaa, uskot, että Suomi vielä tämän maailmansodan johdosta pääsee itsenäiseksi?

Kukaan ei siirtynyt virvokkeiden puolelle, vaikka monet nousivat paikoiltaan. Keräännyttiin vain lähemmäksi salin keskustaa, missä isäntä ja rovasti istuivat. Puheenjohtajakin lähestyi heidän paikkaansa.

– Miksen uskoisi? vastasi eversti Ansamaa kysymykseen. Ymmärtääkseni se on historiallinen välttämättömyys. Venäjän sortovalta ei ole kyennyt sivistyttämään kansoja, joita se hallitsee. Puola, Ukraina, Itämeren maakunnat ja Suomi ovat kuitenkin ehdottomasti sivistysmaita. Kun ei Venäjä ymmärrä heidän pyrkimyksiään, ymmärtää historia. Puolan suhteen näemme sen jo. Saksa on valloittanut osan siitä ja Venäjä julistaa Puolan itsenäiseksi, vaikka tämä liika myöhäinen julistus ei mitään merkitse. Samalla tavalla tulee käymään Suomen. Ellei Venäjä ymmärrä elinvaatimuksiamme, tapahtuu semmoista, joka avaa Venäjän silmät – vaikka liian myöhään.