Kitabı oku: «Eversti Ansamaa», sayfa 4

– Tapahtuisikohan se Saksan avulla? kysyi pieni opettaja Vettenranta innokkaasti.

– Mahdollisesti, vastasi eversti Ansamaa, – kyllähän Saksalle on etua Suomen itsenäisyydestä ja onhan Saksa luvannut ottaa Suomen itsenäisyyskysymyksen yhdeksi pykäläksi rauhanohjelmaansa. Kuitenkaan ei saata edeltäkäsin varmuudella mitään päättää. Jos liittolaiset sodassa voittavat, on luultavaa, että Englanti tulee vaatimaan Suomen itsenäisyyttä. Suurpolitiikassa on kaikki mahdollista.

– Tulevatkohan liittolaiset voittamaan? kysyi epäilevä ääni joukosta.

– Ovathan keskusvallat tähän saakka olleet voiton puolella.

– Ovat kyllä, mutta jos liittolaiset saavat Amerikan puolelleen ja kestävät sodan taakkaa vuosikausia, saattaa onni kääntyä heille myötäiseksi. Mutta totta puhuen se on vähän luultavaa.

– Kuulkaahan, minkä huhun äsken kuulin Helsingistä päin, puuttui taas opettaja Vettenranta puheeseen, – sanovat, että Suomesta on lähtenyt paljon vapaaehtoisia Saksaan, nuoria miehiä, ylioppilaita, työväkeä, joista siellä on muodostettu erityinen suomalainen rykmentti. Lieneeköhän totta? Onhan täällä Pohjanmaalla maastamuutto jatkunut entiseen tapaansa … eikä kaikilla virallista passia ole ollut … jos lienevätkin siirtyneet Saksaan eikä Amerikkaan?

– Ai, ai, sanoi rovasti kauhistuen, – tuohan olisi suoraa valtiopetosta… Toivon, ettei huhussa ole perää… Keskustelumme on muuten luisunut perin vaaralliselle alalle… Minä ehdotan puolestani, ettemme enää jatka, ja pyytäisin teitä kaikkia, rakkaat ystävät, ettette mitään varomattomia sanoja lausuisi tuntemattomien tai vähän tunnettujen henkilöiden kuullen … venäläisellä santarmistolla on pitkät korvat. Jumala varjelkoon meitä kaikkia joutumasta heidän epäluulonsa alaisiksi…

– Jos huhussa on perää, sanoi eversti vakavasti, – voimme kaikesta sydämestämme ajatuksissamme ja tunteissamme kunnioittaa niitä nuoria miehiä, jotka rakastavat Suomea niin elävästi, että uskaltavat tehdä jotakin isänmaansa parasta ajatellen. Mutta muuten alleviivaan minäkin rovastin neuvon, sillä nämä eivät ole leikin asioita. Olkaamme todella aina puheissamme varovaisia! Muistakaamme, että ajattelematon uhkarohkeus ei ole kenellekään kunniaksi… Voisimmepa sillä vahingoittaa isänmaammekin asiaa… Mutta nyt ehdotan, että lopullisesti siirrymme virvokkeiden puolelle.

Hän nousi ja kulki rovastin seurassa tarjoilua kohden.

5

– Sinä olet itse hämmästyttävän rohkea ja tekisipä mieleni sanoa varomaton puheessasi, veli Ansamaa, sanoi rovasti hiljaa ja huolestuneesti kulkiessaan isännän rinnalla sivuhuoneeseen. – Ajattelepa, että joku täällä … no ei, Jumala varjelkoon, en tahdo ketään epäillä … olemmehan vanhoja ystäviä … mutta…

– Ole huoleti, rakas veli, vastasi eversti rauhallisen vakuuttavasti, ei meidän kesken ole vaaraa. Minusta päinvastoin on tärkeätä, että me Suomessa totumme rohkeasti ja pelkäämättä ajattelemaan, mikä on oikein…

– Ajatukset vievät tekoihin…

– Well, mutta teko, jota on ajatellut, ei ole enää uhkarohkea…

Ihminen silloin jo tietää mahdolliset seuraukset.

– Ajatteletko siis todellakin Suomen itsenäisyyttä tulevaisuuden mahdollisuutena?

– Se ajatus on lohdutukseni tämmöisenä aikana…

– Jaa, jaa, näkyihän tohtorikin viittaavan semmoiseen… Mutta minua se pelottaa… Semmoinen ajatus mielessä on aivan kuin rikos omallatunnolla.

– Kyllä, nykyisen tsaarivallan kannalta. Mutta jos sisäiset olot Venäjällä muuttuisivat, jos siellä syntyisi vallankumous, jos tsaari syöstäisiin valtaistuimelta…

Tämä eversti Ansamaan lausuma ajatus tuotti hieman helpotusta vanhalle rovastille.

– No niin, sanoi hän katse kirkastuneena, jos se sitä tietä kävisi…

He seisoivat tarjoilupöydän ääressä, rovasti leivos kädessä, eversti omenaa purren, ja joivat kotitekoista marjaviiniä, jonka valmistamisessa Linda oli taituri. Heidän siinä jutellessa toi palvelijatar isännälle käyntikortin, johon oli jotakin kirjoitettu. Eversti vilkaisi siihen ja virkkoi odottavalle tytölle: – sano, että tulen kohta. Näytä vieras konttorihuoneeseen.

Hetken perästä hän pyysi anteeksi rovastilta, sanoi olevan jotakin asiaa toimitettavanaan ja poistui tarjoiluhuoneesta. Salin läpi kulkiessaan hän pysähtyi ja katsoi vielä kerran paperilappua, jonka oli saanut. Se oli Hormion käyntikortti ja siihen oli nimismies lyijykynällä kirjoittanut ruotsiksi, arvattavasti, ettei palvelijatar ymmärtäisi: "Jos säälitte onnetonta ihmistä, niin antakaa minun heti puhua kanssanne. Asia koskee teitäkin." Everstin ilme kävi miettiväiseksi, mutta vain hetkeksi. Tavallisella reippaudellaan hän astui tilavan eteisen poikki vastapäätä olevaan konttorihuoneeseen. Tässä aito amerikkalaiseen tyyliin sisustetussa huoneessa odotti nimismies. Hän istui kalpeana kirjoituspöydän luona olevassa vierastuolissa, syviin ajatuksiin vaipuneena, tuskan hiki otsalla, mutta säpsähti, kun isäntä astui kynnyksen yli. Eversti Ansamaa ymmärsi ensi silmäyksellä, että asia oli vakavaa laatua, sulki oven jälkeensä, meni istumaan kirjoitustuoliinsa ja viittasi Hormiolle, joka oli kavahtanut pystyyn, että hänkin jälleen istuisi.

– Sinulle taisi tulla hieman äkkinäinen lähtö äsken, mutta lienet sen ansainnutkin, koska olit tytärtäni loukannut. Kuitenkaan en ole pitkävihainen, kuten huomaat. Olen tullut kuulemaan, millä tavalla voin sinua palvella. Liian kauan en saata olla poissa vieraitteni joukosta; sinun on siis puhuttava asiasi lyhyesti ja suoraan.

Nimismies pyyhki hikeä otsaltaan, mutta ei kohottanut katsettaan maasta.

– Olen onneton ihminen, hän alkoi puhua melkein sopertaen, – onneton ihminen… Tyttärenne tuomitsi minua säälimättömästi, mutta hän oli todellisesti julma, hän enkä minä… Esiinnyin ehkä narrina, olin liian sangviininen uskossani … minähän tarkoitin hänen parastaan … ja uskokaa minua, eversti, rakastin häntä, rakastan häntä yhä vielä ja tahtoisin palvella hänen onneaan…

– Well, mutta asia?

– Asia … asia on se, että olen vaikeimmassa asemassa, missä ihminen milloinkaan on ollut… Tyttärenne nimitti minua konnaksi ja petturiksi, mutta jos hän tietäisi, missä pulassa olen… Niin, en voinut sitä hänelle ilmoittaa, kun hän kohta kohteli minua tylysti ja epäluottamuksella, mutta teille, eversti, minun täytyy se sanoa… Sitä varten olen tullut takaisin … olenhan teidän ystävänne kaikesta huolimatta … tarkoitan, huolimatta siitä, että tyttärenne moitti minua juuri ystävyyden puutteesta…

– Kuuntelen.

– Niin, niin… Muutamia kuukausia sitten sain kuvernöörin kautta käskykirjeen. Asianomaisten tietoon oli tullut, että suuret joukot nuoria miehiä lähti Suomesta Saksaan vapaaehtoisiksi vihollisen armeijaan. Ne pakenivat passitta Pohjanmaan rajoilta ja rannoilta, ja tahdottiin tietää, missä ja miten tämä tapahtui, jotta se voitaisiin estää. Nimismiehiä käskettiin pitämään silmät auki ja ottamaan selvää asioista. Ja palkinto luvattiin niille, jotka osaisivat antaa varmoja tietoja…

– Ja sinä? lausui eversti Ansamaa, kun nimismies vaikeni.

– Minä pidin asiaa alussa melkein naurettavana. Suomalaisia saksalaisten armeijaan! Mitä varten? Mitä hyötyä olisi maalle siitä, että jotkut suomalaiset vuodattaisivat verensä vieraan kansan puolesta? Tai, jos asiassa oli perää, mitä vahinkoa olisi Suomelle tai Venäjälle siitä, että jotkut seikkailijat pakenivat maasta, jotkut onnenonkijat, joille oma maa ja oma esivalta ei kelvannut?..

– Hm … sanoit "alussa". Muutitko siis myöhemmin mielipiteesi?

– Muutin.

– Minkä takia? Olen minäkin kuullut huhuiltavan samasta asiasta.

Nimismies katsahti ylös hämmästyneenä, mutta kohtasi vain isännän hymyilevän ilmeen.

– Asiassa on perää, sanoi hän jyrkästi, luoden taas silmänsä maahan.

– Well, arveli eversti venyttäen, – entä sitten?

– Entä sitten…?

– Tarkoitan: mitä se sinua liikuttaa? Oletko mitään tehnyt?

– En, mutta totta kai se minua liikuttaa! Olenhan valtion virkamies, esivallan käskettävänä … totta kai minua liikuttaa esimiehiltäni tuleva käsky!

– Sinä olet suomalainen virkamies etkä ole velvollinen täyttämään venäläisten käskyjä.

– Te ette ymmärrä asiata, eversti…

– Ymmärrän hyvinkin. Sinä, Hormio, ottaisit siis kiinni ja antaisit ilmi venäläisille suomalaisen pojan, jonka tietäisit olevan lähdössä – sanokaamme Saksaan? Sekö on isänmaanrakkautta?

– Mutta ajatelkaa toki, että se on valtiopetosta suomalaistenkin perustuslakien kannalta!

– Hm … olkoon. Sinä tiedät, että minä käytännöllisenä amerikkalaisena olen vapaamielinen tuommoisissa asioissa. Minkä tähden meidän suomalaisten pitäisi rakastaa venäläisiä byrokraatteja ja olla uskollisia Venäjän hallitukselle, joka varsinkin viime vuosikymmeninä on tarmonsa takaa sortanut maatamme? Miksemme saisi rakastaa esim. saksalaisia, jotka eivät ole meille koskaan mitään pahaa tehneet?

– Kuka rakkaudesta puhuu, mutta maataan ja hallitsijaansa ei saa pettää.

– Well, älkäämme kiistelkö. Palatkaamme äskeiseen kysymykseen. Sinä siis antaisit ilmi jne.?

– En ole sitä tehnyt, vastasi Hormio ylpeästi, enkä tahtoisi tehdä.

– Kas, se oli miehen vastaus ja suomalaisen vastaus! Mikä siis painaa mieltäsi? Miksi olet joutunut vaikeuteen ja ahdinkoon? Onko jotain muuta?

– On, kuului kolkko vastaus. – Tänä aamuna sain uuden käskykirjeen. Asianomaisten tietoon on tullut, että minun nimismiespiirissäni toimii salainen, vaarallinen keskus. Tämän kautta pakenee paljon väkeä Pohjanlahden yli Ruotsiin. Täällä on siis jossain auttajia tai auttaja, joka pakenijoita ohjaa ja kuljettaa. On mahdotonta muka, etten minä olisi saanut vihiä asioista. Jollen seitsemän vuorokauden kuluessa anna mitään tietoja asianomaiseen paikkaan, katsotaan minut kykenemättömäksi suorittamaan virkatehtäviäni…

– Sepä drakooninen ukaasi! huudahti eversti Ansamaa, ja hänen äänensä ilmaisi jonkun verran hämmästystä. – Nyt ymmärrän, että olet kiikissä.

– Menetän virkani, tulevaisuuteni, kaikki…

Nimismies pyyhki taas hikeä otsaltaan. Eversti katsoi häneen terävästi ja sanoi sitten, äänessä tuskin huomattava halveksumisen vivahdus:

– Ja silloin ajattelit, että rikas naiminen olisi ainoa keino, millä voisit asemasi pelastaa.

Hormio oli vaiti.

– Ikävä kyllä ei se tuuma sinulle onnistunut, jatkoi eversti, – etkä ole voinut tänne tulla nyt pyytämään minua vaikuttamaan tyttäreni päätökseen, sillä tiedät, että se on mahdotonta. Tyttäreni on kyllin rikas voidakseen valita puolisokseen kenen hän tahtoo, eikä hänen isänsä siinä asiassa asettuisi hänen tahtoansa vastaan, vaikka hänen valintansa olisi minkälainen tahansa. Sitä et ole tullut minulta pyytämään. Mutta koska olit kuvitellut olevasi minun vävypoikani, ajattelit, että voisin sinua auttaa toisella tavalla – rahalla?

Nimismies vaikeni yhä.

– All right, minä tahdon sinua auttaa.

Nämä lujalla äänenpainolla lausutut sanat saivat Hormion hämmästyneenä katsahtamaan ylös.

– Tahdon auttaa sinua kiusauksesta, mies parka, jatkoi Ansamaa, – jotta et möisi veljiäsi Suomen todellisille vihollisille… Kuinka paljon tahdot? Ja mitä aiot tehdä? Jäätkö maahan vai … muutatko maasta pois?

Nimismies tuijotti yhä ällistyneenä everstiin.

– Jaa, ettäkö maasta pois, hän vihdoin sammalsi, – niin, uutta elämää alkamaan… Amerikkaanko?

– Vaikkapa Amerikkaan… Ruotsin kautta… Paljonko sanomme?..

Sanommeko viisikymmentätuhatta?

– Viisikymmentätuhatta?

– Tarkoitan kruunua: 50,000 kruunua. Luuletko riittävän?

– Viisikymmentätuhatta kruunua!.. Oletteko niin rikas?

– Oletko sitä epäillyt? sanoi eversti Ansamaa hieman ivallisesti. – Kyllä tyttäreni olisi tuonut hyvät myötäjäiset… Kirjoitetaan siis 50,000 kruunua. Saat nostaa ne Tukholmassa. Tukholman Yksityispankissa on minulla juoksevalla tilillä aina vähän rahoja.

Näin puhuen eversti veti esille pöytälaatikosta shekkikirjan, johon rupesi kirjoittamaan. Nimismies seurasi katseellaan toisen liikkeitä ja ällistys hänen ilmeessään muuttui salaiseksi tyytyväisyydeksi ja voitonriemuksi.

Eversti taittoi huolellisesti valmiiksi kirjoittamansa shekin ja ojensi sen Hormiolle.

– Kas tässä, nyt olen tehnyt, mitä olen voinut hyväksesi. Nyt eroavat tiemme… Vieraani odottavat minua.

Hän nousi tuoliltaan.

– Hitto vieköön, eversti! huudahti nimismies äkkiä kiihkeästi ja hypähti pystyyn. – Nyt olen tehnyt halpamaisen työn, ottaessani teiltä vastaan nämä rahat. Tiedän sen ja tiedän, että te halveksitte minua. Mutta tietäkää tekin, ettei minulla ole pienintäkään kiitollisuuden tunnetta teitä kohtaan. Minulla ei siihen ole mitään syytä. Ja teillä ei ole mitään syytä halveksia minua. Sillä te ette ole minua auttanut. Sitä ette ole ajatellutkaan. Te olette vain auttanut itseänne. Oman itsenne pelastukseksi olette maksanut minulle nämä rahat. Me olemme vain ilveilleet. Te olette näytellyt viattoman osaa ja minä olen koko ajan vaiennut siitä, mitä teistä tiedän. Jos ennen olisinkin hiukan epäröinyt, niin olen nyt asiasta varma. Te, juuri te, herra eversti, olette se maankavaltaja, jota viranomaiset etsivät. Minä tiedän sen ja te tiedätte sen myöskin. Ja te olette koko ajan tiennyt, että minä sen tiesin. Ei meistä kumpikaan ole toistaan parempi.

Eversti Ansamaa oli rauhallisena kuunnellut toisen sanatulvaa. Kun nimismies vaikeni, kysyi hän:

– Onko sinulla muuta lisättävänä? Jollei, olemme siis kuitit. Noista syytöksistäsi vastaat itse. Minulle on yhdentekevää, mitä minusta ajattelet. Vaikuttimistani ja teoistani vastaan itse Jumalani edessä. Vielä kerran, toistamiseen tänä päivänä täytyy minun siis näyttää sinulle ovi. Hyvästi, Hormio.

Nimismies näytti epäröivän. Everstin horjumaton lujuus vaikutti häneen.

– No, no, suokaa anteeksi … ehkä kuitenkin on paras erota sovussa. Älkää olko niin ylpeä, eversti Ansamaa, voihan teidänkin hetkenne lyödä.

– En tarvitse neuvojasi.

– No niin, hyvästi siis … ja kiitoksia avustanne. Nimismies kumarsi ja poistui eteiseen. Eversti seurasi häntä hetken perästä ja kulki sivulle vilkaisematta suoraan saliin.

– Pirullisen ylpeä mies, mutisi Hormio, katsoen everstin jälkeen. – Mutta rikas. Ja rikkaalla on varaa ja valtaa. Samassa hän muisti shekin, jota piteli kädessään, avasi ja luki sen. Hänen silmänsä kävivät nyöreiksi hämmästyksestä ja pettymyksestä.

– Mitä hittoa tämä on! huudahti hän itsekseen. – Maksakaa Herra Antero Hormiolle viisikymmentätuhatta kruunua, mutta allekirjoitus! Jarl Dagobert! Onko shekki mitätön vai onko sillä pirulla Dagobertin nimellä rahoja Tukholmassa? Aioitko vetää minua nenästä, senkin "eversti"? Sen saat maksaa. Hän pisti shekin lompakkoonsa, etsi päällys-vaatteensa ja poistui talosta.

6

Rovasti, Linda ja tohtori olivat istuutuneet salin nurkkaukseen rauhassa juttelemaan.

– Isäni on aina ollut semmoinen, selitti Linda, vastaten johonkin vanhan kirkkoherran huomautukseen. – Hän ei vihaa mitään niin kuin sortoa ja vääryyttä. Hänen mielestään jokaisen kansan pitäisi olla vapaa ja itsenäinen. Minä olin aivan pieni tyttö silloin Yhdysvalloissa, kun hän lähti Cuban vapautussotaan. Muistan, kuinka äiti itki ja koetti estää, mutta mikään ei taivuttanut isän mieltä. Hän oli saanut päähänsä, että kuubalaisten piti päästä vapaiksi espanjalaisten sortajain yliherruudesta, ja hän lähti sotaan amerikkalaisen retkikunnan kanssa. Paljon rahaakin hän uhrasi kuubalaisten hyväksi, sen kuulin äidiltä. Me jäimme äidin kanssa kotiin odottamaan; ja pitkät olivat päivät ja levoton oli äiti, melkein aina kyynelissä. Mutta isä palasi kunnialla ja sai everstin arvon. Sitten pari vuotta myöhemmin kuului kummia Suomesta. Silloin oli helmikuun manifestin aika ja Bobrikoffin sortokausi alkoi. Nyt ei isä pitkinä vuosina puhunut juuri mistään muusta kuin Venäjän hirmuvallasta. Muistan hyvin, miten hän usein toisteli samaa ajatusta: "on kerrassaan häpeällistä, että Suomi on tuommoisen raakalaiskansan orjana, Suomi, sivistysmaa, jonka pitäisi olla itsenäinen valtakunta." Hän olisi monta kertaa tahtonut muuttaa kotimaahansa, mutta äiti ei siihen suostunut. Hän oli syntyään amerikatar eikä olisi viihtynyt muualla. Ja miten hento ja hieno hän oli… Suuresti isä häntä rakasti ja Suomessa hän ei luullut maan hyväksi mitään voivansa tehdä… Sitten sairastui äiti ja kuoli. Samaan aikaan kuoli isoisä täällä ja Bobrikoff murhattiin Silloin ei mikään enää sitonut isää Yhdysvaltoihin, velvollisuudet kutsuivat häntä tänne Suomeen. Muutimme siis vähän ennen suurlakkoa, kuten tiedätte… Niin, semmoinen se on isä, ei hän vihaa Venäjän kansaa, vaan venäläistä byrokratiaa ja tsaari-valtaa.

– Jalohan hän on isäsi, sanoi rovasti, – ja jalot hänen ajatuksensa, – sitä ei kukaan kiellä. Ja ken ei häntä sydämessään ymmärtäisi? Mutta huolestuttava on asia. En tiedä, mikä aavistus minua ahdistaa. Vanhuksen houreita ehkä … mutta ajatelkaa nyt, lapset, jos venäläisten viranomaisten korviin tulisi, mitä täällä tänäänkin on puhuttu. Tarvitaan niin vähäsen nykyhetkenä, ennen kuin voi joutua epäluulon ja vainon alaiseksi… Sinäkin, Lindaseni, olet huolissasi isäsi takia. Et sitä vanhan sedän silmiltä kykene salaamaan.

Linda katsahti poispäin liikutuksen vallassa. Kun hän jälleen kääntyi toisten puoleen, olivat kyyneleet hänen silmissään.

– Se on totta, setä, hän myönsi. – Olen ollut ja olen vieläkin huolissani.

– Sinun pitäisi puhua isäsi kanssa, varottaa häntä, neuvoi vanhus. —

Varmaankin hän kallistaisi korvansa sinulle.

– Olen sen tehnyt … juuri tänään.

– Ja isäsi?

– Oh, setä, hän on niin ihmeellinen – suuri, jalo, varma itsestään. Hän nauraa pelolle. On niin kuin ei vaaroja häntä varten olisi olemassakaan. Hän on niin voimakas, että hän voittaa minunkin levottomuuteni…

Rovasti jäi mietteisiinsä.

– Ehkei sentään ole syytä levottomuuteen, puuttui tohtori puheeseen. – Setä Olavi on kyllä vapaa ja varomaton puheessaan, mutta eiköhän hänen vilpitön ja rehellinen esiintymisensä ole hänen paras turvansa? Niinhän usein sattuu elämässä, että niitä ei epäillä, joilla sydän on huulilla…

– Totta kyllä, myönsi rovasti, – jos kulkevat tyhmän kirjoissa. Mutta eversti, joka on täydellinen nero älykkyydessä!

– Niin, sen me ensimmäisinä tunnustamme, vastasi Helmer Grahn hymyillen, – mutta kuinka hän älyään käyttää? Kaikenlaisiin käytännöllisiin toimenpiteisiin! Niissä kuluu koko hänen aikansa. Koska hän ehtisi vehkeillä valtiota vastaan? Syrjäiset näkevät omin silmin, miten hän älyään käyttää, jos tietäisivätkin, että hän on nerokas.

– Hm … ehkä olet oikeassa.

He vaipuivat mietteisiinsä ja kuuntelivat nuorisoseuran sekakuoroa, joka taas oli alkanut laulaa. Laulajien joukosta kuului nyt eversti Ansamaankin tuttu ja miellyttävä barytoni.

Äkkiä tohtori huomasi, että Linda kävi kalpeaksi ja että hänen silmänsä tuijottivat miltei tajuttomina. Helmer Grahn tiesi tämän merkitsevän kohtausta, jommoiset eivät olleet tavattomia tytön elämässä, ja jolloin hän näki näkyjään. Tohtori hieman pelästyi, sillä hänestä olisi ollut tuskallista, jos rovastin tai kenen tahansa vieraan huomio olisi kohtaukseen kiintynyt; ja hän tiesi, että se Lindastakin olisi ollut vaikeata, – tätä tytön omituista taipumusta pidettiin nimittäin ankarasti salassa. – Onneksi ei kukaan mitään huomannut, ja Lindankin lovessa olo kesti vain lyhyen hetken. Syvään huoaten hän palasi tajuihinsa, näytti hetken miettivän ja lausui tohtorille hiljaa, mutta päättävästi:

– Helmer, en voi aivan hyvin. Tahdotko saattaa minut huoneeseeni?

Tohtori oli tietysti heti valmis, ja Linda pyysi rovastilta anteeksi, että hän pieneksi ajaksi poistui, luvaten pian palata. Rovasti nyökäytti isällisen ystävällisesti päätään ja unohtui taas laulua kuuntelemaan.

Helmer tarjosi käsivartensa Lindalle veljellisellä huolenpidolla, ja siihen nojaten tyttö hänen rinnallaan poistui salista, eikä kukaan näyttänyt panevan merkille heidän lähtöään.

– Helmer, kuiskasi Linda tuskissaan, kun he olivat avarassa eteisessä, – jotakin hirveätä on tekeillä, ja minun täytyy saada neuvotella kanssasi. Mennään joutuin huoneeseeni.

Helmer Grahn ei hämmästyksessään osannut mitään vastata; hän seurasi äänetönnä tytön kintereillä tämän kiiruhtaessa eteisen taustasta nousevia leveitä, matolla peitettyjä portaita toiseen kerrokseen. Hetken perästä he astuivat Lindan taiteellisesti somistettuun vastaanottokammioon, jota muuan runollinen ystävä kerran oli kunnioittanut nimellä "himmeän lilanvärinen rokokoounelma". Tämä nimitys muistui aina tohtorin mieleen, milloin hän oli huoneessa sähkövalojen loistaessa, kuten nyt, sillä sähkölamput siellä olivat taidokkaasti kasvien ja koristusten peitossa ja niistä levisi himmeä sametinpehmeä valo josta silmät tuntuivat nauttivan. Tohtorin mielestä Lindan kammio oli kuin pyhättö, johon oli astuttava mitä hartaimmin tuntein, eikä se tieto hänen sydämessään, että tuon pyhätön jumalatar samalla oli hänen sydämensä haltiatar, suinkaan ollut omiansa vähentämään hänen tunnelmansa hartautta. Nyt ei kuitenkaan ollut aikaa haaveiluun, sillä Linda heittäytyi heti sohvan nurkkaan ja käski tohtorin istumaan tuolille eteensä.

– Helmer, hän sanoi kiihkeästi ja ääni värähteli pidätetystä tuskasta, – minun täytyy kertoa sinulle kaikki. Olen äärettömiin saakka levoton isän puolesta.

Kun Linda, joka tavallisesti oli puheessaan ja käytöksessään niin hillitty ja hiljainen, osotti tämmöistä kiihtymystä, ymmärsi hänen ystävänsä, että hätä oli käsissä.

– Kerro, kerro, hän pyysi osanottavaisesti.

– Se koskee poliittisia asioita, niitä samoja, joiden johdosta setäkin alhaalla äsken oli niin levoton. En voi ymmärtää muuta kuin että isä on niihin jollain tavalla sekaantunut – vaikka hän ei sitä avoimesti tunnusta ja nyt häntä uhkaa vaara, josta hän ei ole tietoinen. Tänään päivällä kahvin jälkeen minulla oli näky. Äiti tuli luokseni ja sanoi: "varota isää, häntä uhkaa vaara." Tarkemmin ei äiti selittänyt asiata, mutta kuitenkin minä riensin isän luo kertomaan näystäni. Hän kuunteli minua kunnioittavasti, niin kuin hänen tapansa on, mutta kysymyksen vaarasta hän löi kerrassaan leikiksi. Hän sai minutkin rauhoitetuksi, mutta sitten tuli nimismies Hormio asialle, joka koski sekä minua että isää…

– Aa, nimismies Hormio. Hän ei ole meillä näkynytkään tänä iltana…

– Ei, hänen ei sopinut tulla. Saat kuulla. Nimismies alkoi kosimalla minua —

– Kosimalla! Hormio kosi sinua! Oliko mies kadottanut järkensä?

– En tiedä, mutta kohteliaisuutensa ja kaiken hienotuntoisuuden hän oli kadottanut. Alussa en ymmärtänyt mitään, mutta vähitellen minulle selvisi hänen tarkoituksensa. Hän tietää jotakin isästä, jota hän virkatoimissaan voi käyttää isälle vahingoksi, – nyt olen varma siitä, että se on poliittista laatua ja että hän voisi antaa isän ilmi venäläisille. Mutta koska hän pitää itseään meidän talomme ystävänä, tuli hän ehdottamaan sovintokauppaa: jos minä menen hänelle vaimoksi, pelastaa hän isän vaarasta. Voitko kuvitella sitä alhaisuutta?

– Sehän oli konnamaista! Miksei hän heti kääntynyt vain isäsi puoleen? Vaan tahtoi sinut lunnaiksi hävytön! Sinä tietysti kieltäydyit kunniasta?

– Olisiko muu ollut mahdollista? Mutta jos tietäisit, Helmer, missä tuskassa olen ollut! Olenko myynyt isäni oman itseni lunnaiksi? Olisiko minun sittenkin pitänyt suostua Hormion pyyntöön?

– Linda! pääsi tohtorin huulilta niin nuhtelevan rukoilevalla äänenpainolla, että tyttö katsahti häneen silmät suurina. – Tarkoitan, että se olisi ollut anteeksiantamaton rikos, kiiruhti tohtori selittämään. – Hormion salaisuus on ehkä hyvinkin vähäpätöinen. Hän tahtoi pelottaa sinua ja vetosi rakkauteesi isääsi kohtaan, koska hän tiesi mahdottomaksi vedota rakkauteesi häntä itseään kohtaan.

– Älä sano niin, Helmer, ei tämä asia ole vähäpätöinen. Kyllä nimismiehellä saattoi olla jokin hyvä ja rehellinenkin tarkoitus auttaa meitä, vaikka hänen ahneutensa ja kunnianhimonsa petti hänet vaatimaan vastapalvelusta. Ei hänkään olisi uskaltanut ehdottaa niin suurta vastapalvelusta, ellei hän olisi tiennyt oman palveluksensa olevan kallisarvoisen… Ja kuulehan, mikä lopulta selvitti minulle koko pulman. Äsken tuolla alhaalla minulla taasen oli näky. Näin Hormion. Hän oli puheissa ryssän kanssa. Se näky ei olisi minulle tullut, ellei tuo keskustelu koskisi meitä, s.o. isää. Mitähän he siinä päättivät? Varmaankin jotakin hirveätä isää vastaan… Oi Helmer, mitä nyt on tehtävä? En voinut pidättää näkyäni niin kauan, että olisin päässyt perille heidän juonestaan… Sano, Helmer rakas, pitäisiköhän sinun vaivuttaa minut uneen, että sillä tavalla, keinotekoisen selvänäköisyyden avulla, ottaisimme selvää asiasta? Mitä arvelet, ystäväni?

– Olen kyllä valmis tekemään mitä tahdot, mutta olisikohan clairvoyancesta nyt hyötyä; Jos Hormio ja tuo toinen puhuvat keskenään venättä, et ymmärrä heidän puhettaan. Ja onhan sitä paitsi mahdollista, että heidän keskustelunsa jo on päättynyt… Missä olit näkevinäsi heidän puhuvan?

– Nimismiehen huoneessa, ellen erehdy… Mutta oletko varma siitä että nimismies osaa venäjänkieltä?

– Ainakin hän jonkun verran sitä osaa. Kyllä hän varmaan raha- ja ilmiantokeskustelussa toimeen tulee…

– Mitä sitten on tehtävä, Helmer? Jos ei meillä ole mitään todistuksia, ei isä usko. Hän vain nauraa kaikelle niin kuin äsken… Ja minä tunnen, että tämä on perin vakavaa…

– Linda rakas, jos kuitenkin koettaisimme puhua isällesi… Mielestäni sinun näkysi jo itsessään on todistus…

– Voi, voi, kun nuo vieraatkin ovat tuolla… Jos voisimme käskeä isän tänne nyt heti… Ehkä on paras puhua hänelle… Jokainen minuutti on kallis… Kuule, Helmer, jos minä rientäisin sanomaan isälle, että hän tulisi tänne, ja sinä odottaisit täällä? Minä pidän seuraa vieraille sillä aikaa. Muuten luulen, että he kohta alkavat lähteäkin… Varmasti juovat jo teetä… Sano, Helmer, teenkö niin? Sinä jäät tänne?

– Jään tietenkin, jos niin tahdot.

– Ja sinä puhut isälle?

– Puhun.

– Ja olet selvillä asiasta ja asian vakavuudesta?

– Olen, Linda.

– No, sitten lähden… Ja kun vieraat poistuvat, tulen tänne, jos te silloin vielä olette täällä…

Ovi sulkeutui hänen jälkeensä, ja tohtori jäi yksin huoneeseen odottamaan; nyt vasta hän pani merkille, että kuoron laulu kuului alhaalta himmeästi tänne ylös. Hän koetti luoda järjestystä ajatuksiinsa ja tunteihinsa. Hän huomasi, kumma kyllä, olevansa enemmän kiihdyksissä siitä ajatuksesta, että Hormio oli röyhkeällä tavalla loukannut Lindaa, kuin siitä, että setä Ansamaata uhkasi nimetön vaara. Hän moitti itseään kylmyydestä, mutta selitti samalla itselleen, että Hormio oli menetellyt anteeksiantamattoman hävyttömästi. Hän – Helmer – tiesi todella rakastavansa Lindaa, mutta ei hänen päähänsä olisi pälkähtänytkään puhua rakkaudestaan Lindalle, ennen kuin hän olisi voinut huomata joitain merkkejä Lindassakin toveruutta ja sukulaisuutta lämpimämmistä tunteista. Vihdoin hän tyynnytti itseään sillä ajatuksella, että eihän Hormio Lindaa rakastanutkaan: koko kosiminen oli paljasta juonta – ja rahat taustalla näyttelivät epäilemättä suurinta osaa.

Tahdonponnistuksella hän sitten käänsi ajatuksensa eversti Ansamaan asiaan. Siinä oli varmaan, kuten Linda uskoi, jotain sangen vakavaa takana. Mutta mitä? No, sehän ei oikeastaan liikuttanut häntä, se oli sedän oma yksityisasia. Hänen velvollisuutensa oli vain puhua, niin kuin oli luvannut.

Hän heräsi mietteistään siihen, että ovi aukeni ja eversti Ansamaa astui huoneeseen.

– Halloo, Helmer, mitä tämä merkitsee? Linda hiipii luokseni kuin pakeneva intiaani ja kuiskaa korvaani, että minun heti välttämättä on mentävä hänen kammioonsa, jossa tohtori minua odottaa… Ilveilettekö kanssani vai mitä? Täällä sinä naimaikäinen mies olet nuoren tytön kaikkein pyhimmässä – onko teillä ollut lemmen kohtaus? oletko kosinut? tahdotko siunaukseni?.. Tapasi pyytää sitä on verrattain omituinen!

Everstin ääni oli hilpeä kuten tavallisesti – ehkä hieman liian hilpeä, ajatteli Helmer.

– Suo anteeksi, setä Olavi, että vaivaamme sinua, mutta leikki on mielestämme kaukana…

– Well, sinulla on siis tärkeä ja kiireellinen asia?

– On, mutta etkö sinä istu?

– Olkoon menneeksi, mutta ymmärräthän – vieraat tuolla alhaalla…

– Koetan olla mahdollisimman lyhyt… Linda on kertonut minulle kaikki, mitä tänään on tapahtunut. Minun ei tarvitse siinä viivähtää… Me olemme molemmat, sekä Linda että minä, vakuutetut siitä, että jokin salaperäinen vaara sinua uhkaa. Vaara, joka on poliittista laatua…

– Mitä syytä teillä on semmoiseen uskoon?

– Lindalla oli vallan äsken uusi näky. Hän näki Hormion keskustelemassa ryssän kanssa. Ei mitään muuta, mutta hän huomautti aivan oikein, että se näky ei olisi hänelle tullut, ellei noiden kahden miehen keskustelu olisi koskenut meitä, s.o. ensi kädessä sinua, setä. Linda kyllä ehdotti, että olisin hypnotisoinut hänet ja että sillä tavalla olisimme koettaneet ottaa selvää asiasta, mutta minä ehdotin, että ensin puhuisimme sinun kanssasi.

Jos tohtori oli odottanut vastaväitteitä everstin puolelta, niin hän pettyi. Eversti Ansamaa istui mykkänä ja miettiväisenä. Hänen ilmeensä oli läpeensä vakava.

– Teit oikein, Helmer, hän vihdoin puhkesi sanomaan, – aivan oikein siinä, että heti ilmoitit minulle asiasta. Kiitän sinua. Nyt ei meillä ole aikaa pitempiin keskusteluihin. Laskeutukaamme alas vieraiden luo. Hillitse levottomuutesi ja uteliaisuutesi. Tahdon vielä tänä iltana puhua kanssasi. Ehkä Lindankin kanssa. Ollaan nyt vain rauhallisia… Tule, mennään alas.

Nyt Helmer näki ja tiesi, että jotakin oli tekeillä. Mutta hänen täytyi ihailla everstin rauhallista tyyneyttä. Sanaakaan sanomatta hän nousi ja seurasi Lindan isää alakertaan.