Kitabı oku: «Eversti Ansamaa», sayfa 8
Perimmäinen puoli luolasta oli kirkkaammin valaistu. Korokkeella istui jalat ristissä allaan puolialaston, nuorennäköinen intiaanipäällikkö. Mutta ei hän ollut koskaan semmoista intiaania nähnyt. Tunnusomaiset jalot ja ylpeät atsteekkilaiset piirteet olivat tässä äärettömiin saakka hienostuneet ja lempeiksi muuttuneet. Niissä kuvastui käsittämättömän syvä suru, joka oli jumalalliseen hymyilyyn henkevöitynyt. Ei hän osannut kuvata silmien väriä, mutta niistä säteilevä tumma ja pehmeä lämpö tunki hänen sielunsa sisimpään. Hän ei ollut koskaan tuntenut sellaista taivaallista onnea ja autuutta, jollaiseen hänen sielunsa nyt aivan kuin pukeutui. Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään niin puhtaaksi, niin alttiiksi kaikelle jalolle, niin valmiiksi kaikkeen hyvään kuin nyt. Aivan kuin itsestään hän vaipui polvilleen ja kumartui nöyränä maahan asti.
– Levez-vous, mon frère! Nouskaa veljeni! kuului silloin ranskaksi tuon ylevän olennon lempeä, sointuisa ääni – ja hän, Ansamaa, saattoi vieläkin kolmenkymmenen vuoden kuluttua kuulla tuon ihmeellisen äänen soivan korvissaan. Kuin käskyä totellen hän nousi ja loi katseensa taas elämänsä ihanimpaan näkyyn, ja nyt hän huomasi, että intiaanipäälliköllä oli edessään maassa suuri avattu kirja, jonka lehtiä hän ryhtyi kääntämään. Löydettyään etsimänsä paikan hän lausui:
– Voici votre horoscope. Faites attention, mon frère, je vais vous le lire. Kas tässä horoskooppinne. Kuunnelkaa, veljeni, tahdon lukea sen teille.
Hän, Ansamaa, ei siihen saakka ollut n.s. horoskoopeista muuta ymmärtänyt, kuin että ne olivat keskiaikaista taikauskoa, mutta nyt hänestä tuntui luonnollisimmalta asialta maailmassa, että horoskooppi oli vankkaa todellisuutta ja että muukalainen – tämä viisas muukalainen, joka puhui niin suloisen pehmeätä ranskan kieltä, joka kutsui häntä veljekseen ja oli hänelle niin salaperäisen tuttu – saattoi tietää ja tuntea hänen horoskooppinsa. Olento jatkoi, ja hän, Ansamaa, kuunteli tarkasti:
– Vous êtes né sous une étoile bien-heureuse. Pourquoi pleurer, pourquoi désespérer, mon frère? Vous aimez, vous désirez, vous aurez. Mais rien n'est durable dans ce monde ici-bas. Tout change, tout passe. Abandonnez votre âme au Pere éternel, très-haut, tout-puissant, et l'amour divin vous conduira vers la béatitude infinie du royaume de Dieu.
[Olette syntynyt onnellisen tähden alla. Miksi itkeä, miksi olla toivoton, veljeni? Te rakastatte, te toivotte, te saatte. Mutta mikään ei kestä kauan tässä maailmassa. Kaikki muuttuu, kaikki haihtuu. Jättäkää sielunne ikuisen Isän huomaan, korkeimman, kaikkivaltiaan, niin jumalallinen rakkaus vie teidät Jumalan valtakunnan ääretöntä autuutta kohti.]
Tämän tuo jumalallinen ihminen vielä oli puhunut kuin omasta puolestaan, katsellen häntä, Ansamaata, silmiin. Mutta nyt hän kääntyi katselemaan kirjan tekstiä, nosti oikean kätensä ja luki harvaan omituisella rytmillä, ikään kuin runomitalla, pitkän, pitkän horoskoopin. Kuinka selvästi hän vielä muisti tuon luvun alkusanat:
– Vous êtes doué de facultés qui peuvent mener à tout succès une forte et persévérante volonté.
[Teillä on kykyjä, joiden avulla voimakas ja kestävä tahto voi saavuttaa suuren menestyksen.]
Ja sitten seurasi tekstiä, joka mitä ihmeellisimmällä tavalla kuvasi hänen elämänsä vaiheita, menneitä ja tulevia siihen saakka kuin hän täyttäisi 42:n ikä-vuotensa. Ja niinkuin hän silloin saattoi todeta horoskoopin tietojen tarkkuuden 25 ikävuoteensa saakka, oli hän monta kertaa myöhemmin tunnustanut itselleen, että nekin tiedonannot, jotka silloin koskivat tulevaisuutta, olivat yksityiskohtaisesti käyneet toteen. Hänestä oli äkkiä tullut kullankaivaja, hän oli löytänyt hyvän elämän, rikastunut – ja, paras kaikesta, voittanut Nellynsä sydämen ja käden… Mutta loppuelämää koskeva ennustus oli hänestä itsestään sisältänyt ainoastaan nuo oraakkelimaiset sanat: "kun mielestänne kaiken menetätte, silloin suoritatte elämänne siunauksellisimman työn." Sitä vastoin puhui horoskooppi laajemmin yleisistä asioista ja maailman tulevasta tilasta. Nykyajan ihmiset, se sanoi, elävät merkillisessä ajankäänteessä. Uusi aika on tulossa, uusi sivistys on luotava. Vanha kulttuuri on rappiolla. Ihmiset palvelevat kultaista vasikkaa, yksilöt itseänsä, yhteiskunnat luokkaetuja. Tullessaan uusi aika suuren myrskyn tavalla pyyhkäisee kaiken vanhan ja rappeutuneen tieltään. Ihmiskunta saa kokea vaikeita synnytystuskia ja suuria mullistuksia tapahtuu. Mutta uusi sivistys on luova uuden taivaan ja uuden maan. Ihmiset puhdistuvat itsekkyydestään, yhteiskunnat alkavat toimia kaikkein parhaaksi. Taistelun ja kamppailun sijaan astuu yhteistyö. Elämä järjestetään veljeyden ja auttamisen pohjalle. Ne ihmiset, jotka nyt jo uskaltavat elää veljellistä ja epäitsekästä elämää, ne ovat uuden tulevan sivistyksen edelläkävijöitä…
Millä mustasukkaisella huolellisuudella hän olikaan säilyttänyt pyhimpänä salaisuutenaan muiston tästä kohtauksesta. Ei yhdellekään ihmiselle, ei omalle vaimolleenkaan, hän ollut siitä koskaan kertonut. Kuka sen todenperäisyyteen olisi uskonutkaan? Kuka ikinä oli kuullut puhuttavan "maailman viisaimmasta ihmisestä"? Häntä yksin oli kohdannut tämä ihmeellinen armo, hän yksin oli saanut puhutella jumalallista olentoa maan päällä.
Sillä hän oli häntä. Suurta Käärmettä puhutellutkin. Luettuaan horoskoopin loppuun saakka oli viisas intiaani hymyillen kääntynyt hänen puoleensa ja kehottanut häntä kysymään, mitä tahansa hän halusi tietää. Ja hän, Ansamaa, oli kysynyt. Hän oli kysynyt kummallisia asioita, rohkeita, vaikeita, personalliasia. Ja kaikkiin hän oli saanut vastaukset, vastaukset, joista hän sisässään tiesi, että ne olivat tosia…
Kun tunti oli kulunut ja hän vihdoin jätti oudon, yliluonnollisen luolan astuakseen takaisin jokapäiväiseen inhimilliseen maailmaan, oli hän kuin toinen ihminen, kuin uudestisyntynyt lapseksi ja kevyen onnellinen kuin henkiolento. Pois oli pyyhitty suru, alakuloisuus, epätoivo. Usko oli ottanut asuntonsa hänen sydämeensä, usko, joka tuntui kykenevän siirtämään vuoria…
Ja nyt oli kolmekymmentä vuotta kulunut ja yhtä elävänä oli hänen muistissaan tuo unohtumaton hetki. Hän, köyhä suomalainen poika, oli päässyt osalliseksi elämän korkeimmasta salaisuudesta, sen yliluonnollisesta henkiperäisyydestä, joka antoi kuoliniskun epäuskolle, ja monta kertaa hän oli itseltään kysynyt: kuinka voin minä palvella ihmiskuntaa, niinkuin minun tulee? Eilen illallakin, kun rovasti kiitti häntä ja lausui liikuttavia sanojaan hänen hyvyydestään, puheli hän koko ajan sydämelleen: mitä olet sinä tehnyt, että tätä kaikkea olet ansainnut? Jos rovastikin olisi tuntenut hänen salaisuutensa, ei hän olisi ihmetellyt hänen tekojaan…
Kuu oli laskenut, aamu hämärä. Pakkasilma tuntui koleammalta, eversti riuhtaisihe irti aurinkoisista, kesäisistä unelmistaan talviaamun harmaaseen todellisuuteen ja lisäsi vauhtia, kiitäen suksillaan kohti kotia, joka ehkä nyt ratkaisisi hänelle tuon kohtalokkaan kysymyksen: oliko hän tällä kertaa suorittanut elämänsä kauneimman työn?
12
Eversti Ansamaa hiihti suoraan Mattilan mökille, jätti suksensa sinne, haki viittansa harteilleen ja karvalakin päähänsä sekä lähti kävellen kotia. Merkillisen virkistyneeksi hän tunsi itsensä, voimakkaaksi ja elämänhaluiseksi, vaikka oli valvonut ja liikkunut koko yön.
Lähestyessään kartanoa hän jonkun verran hämmästyi huomatessaan oman puolensa, alakerrassa, kokonaan valaistuksi; samoin olivat Lindan ja tohtorin huoneet yläkerrassa valaistut, ja kyökin puolella tietysti oli tulta. Mutta kovin aikaisinpa oli talo liikkeellä. Ovatkohan huomanneet minun poissaoloni ja siitä tulleet levottomiksi, hän ajatteli, vai jokohan koti-tarkastus on käynnissä? Varmuuden vuoksi hän päätti pujahtaa kyökin puolelta sisään, ettei heti joutuisi kutsumattomien vierasten käsiin, jos niitä hänen huoneissaan hääräili.
Kyökissä puuhailivat piiat vanhan Miinan, taloudenhoitajan, johdolla. Kun eversti astui kynnyksen yli, oli Miina ensimmäinen, jonka silmä sattui häneen.
– Herra Jeesus siunatkoon, huudahti hän käsiään yhteen lyöden, – tuossahan se eversti itse tuleekin! Ja me kun olemme olleet levottomia… Kyllä se neitikin nyt tulee hyvilleen. Juokse siitä heti, Mari, ja ilmoita neidille.
– Ei tarvitse, Mari, kielsi eversti, – menen kohta itse.
Hän hymyili palvelijattarien parvelle, jotka kaikki ällistyneinä häneen tuijottivat.
– Olen ollut asioilla koko yön… Jos Miinalla nyt on lämmintä kahvia, maistuu se oikein hyvältä – juon heti kupin täällä, jos on valmista…
Kahvia oli, ja pienen puuhan perästä everstillä oli höyryävä kuppi kädessään, vaikka Miina siunaili ja esteli ja olisi tahtonut tarjota kahvin isännälle paremmassa huoneessa.
– Minun puoleni näkyi olevan valaistu, lausui eversti juodessaan, – ketä siellä on?
Se oli kuin sulkujen poistamista tulvaveden tieltä. Nyt alkoi voivotus ja siunailu, itku ja katkonainen kertominen, josta selvisi, että kolme hirmuista miestä, jotka vain ryssää solkkasivat, ja lisäksi nimismies – ajatelkaa, nimismies, mokomakin maanpetturi! – olivat väkisin tunkeutuneet taloon ja ruvenneet penkomaan everstin huoneita – mitä niistä etsinevätkin. Ei semmoista ilkityötä eikä häpeätä oltu ennen kuultu!
– Ei suinkaan heille mitään vastarintaa tehty? virkkoi eversti, hiukan huolissaan sanoista "väkisin tunkeneet".
– Kukas mokomille sapelijunkkareille ja pistooli-niekoille…!
– All right, ei sitten hätää… Kiitoksia nyt kahvista, hyvää se oli näin aamutuimaan… Rauhottukaa nyt, Miina ja te lapset, ja jatkakaa työtänne… Ehkä Mari huomiota herättämättä löytää minulle vaikkapa tohtorin tohvelit, niin riisun nämä hiihtokengät tässä… Nousen sitten tältä puolelta yläkertaan ja menen tytärtäni tapaamaan, ennen kuin esitän itseni kutsumattomille vieraille…
Kun eversti Ansamaa saapui Lindan huoneeseen, huomasi hän Lindan ja tohtorin syventyneen vakavaan keskusteluun. Linda istui sohvalla ja tohtori nojatuolissa hänen vieressään ja molempien kasvoilla kuvastui syvä, joskin hillitty ja rauhallinen suru. Mutta heti nähdessään, kuka tuli, Linda vilpittömästi ilostui ja juoksi isänsä syliin.
– Isä, isä, vihdoinkin sinä tulit! Kuinka olen sinua odottanut!
Niin … me olemme Helmerin kanssa odottaneet sinua koko yön.
Tohtori ilmaisi myös ilonsa everstin saapumisesta.
– Rakkaat ystävät, vastasi eversti, – näen, että olette valvoneet koko yön, ja olen suuresti pahoillani siitä, joskin olen syytön siihen. En aavistanut teistä erotessani illalla, että minulla oli tehtäviä suoritettavana vielä tänä yönä, ja kun lähdin uskoin teidän nukkuvan, eikä päähäni juolahtanutkaan mitään ilmoittaa… Suokaa nyt kuitenkin anteeksi, että minun tähteni näin…
– Voi, eihän se ole mitään, isä, keskeytti Linda, – aivan toiset asiat meitä nyt huolestuttavat… Täällä on tapahtunut kummia sinun poissa ollessasi… Joko tiedät, mikä sinua odottaa?
– Tiedän niin paljon, että kun huomasin huoneeni valaistuiksi, tulin kyökin puolelta sisään ja siellä sain kuulla, että kotitarkastus paraillaan on käynnissä…
– Niin … jospa tyytyisivät kotitarkastukseen, mutta, oi isä, he odottavat sinua… Siellä on nimismies ja siellä on venäläisiä … kerro sinä, Helmer.
– Niin, selitti tohtori, – kellon neljän tienoissa tulivat. Soitettiin kiivaasti ovelle, minä kävin avaamaan. Sisään astui kolme venäläistä ja Hormio. Kysyivät sinun huonettasi, ja vaikka selitin, ettet ollut kotona, marssivat sinne muitta mutkitta. Hormio vastasi kaikkien puolesta: "kyllä tiedämme; tiedämme, missä hän on, ja odotamme täällä, kunnes hän tulee."
– "Mitä te sitten aiotte everstille?" kysyin. Hormio selitti: "poliittisesti epäiltävät henkilöt tietysti vangitaan." – "Vangitsemiset ja viemiset näkyvät olevan teille mieluista työtä", sanoin, "mutta millä oikeudella everstiä epäilette ja mitä todistuksia teillä on hänen syyllisyydestään?" – "Todistuksista kyllä me pidämme huolta, ja niitä näkyy ilmestyvän pyytämättäkin", hän sanoi ja näytti paperia, jonka hän otti kirjoituspöydältäsi. "Tässä esimerkiksi on passi everstille väärällä nimellä. Ei suinkaan oikeissa asioissa kulkeva ihminen semmoista tarvitse!" Minun olisi todella tehnyt mieli lyödä miestä korvalle, mutta hillitsin itseni ja poistuin… Mikähän sekin passi lienee ollut?
– Halloo, huudahti eversti, – passi! Sen unohdin pöydälle. Se on kyllä oikea väärennetty passi, jonka juuri tänä yönä sain pyytämättäni Helsingistä… Kas, kuinka langat punoutuvat!.. Se olisi minun pitänyt arvata…
– Odottaakohan sinua nyt vankeus, isä? kysyi Linda.
– Well, sen kyllä arvaa, sanoi eversti vakavasti.
– Oi isä, minusta on niin kamalaa ajatella, että he vangitsevat sinut ja vievät sinut pois … ehkä kauas Siperiaan. Olen taistellut itseni kanssa koko yön. Kun olit poissa emmekä tienneet, missä olit, olen monta kertaa toivonut salaisesti, että olisit paennut ja pelastunut, isä, vaikka omatuntoni joka kerta sanoi minulle, ettet sinä ollut sitä tehnyt… Ja katsos, isä, näin äidin taas ja hän lohdutti minua. Hän sanoi, että sinä olet "oikein valinnut". Sen tähden olen myös koko ajan sisimmässäni ollut rauhallinen ja tietänyt, että Jumala sinun askeleitasi ohjaa, isä, vaikka ne vievätkin siihen, että nyt menetämme kaiken onnemme…
Linda oli taas sulkeutunut isänsä syliin ja nojasi päätään hänen rintaansa vastaan, nyyhkyttäen hiljaa. Eversti koetti lohdutella, mutta oli itse syvästi järkytetty. Hänen tyttärensä viimeiset sanat jäivät kaikumaan hänen sieluunsa – juhlallisina, täynnä surua ja täynnä suurta aavistusta. "Nyt me olemme kaiken menettäneet." Oliko tämä merkki taivaasta? Oliko hän nyt suorittanut elämänsä työn? Mutta samalla hänet täytti sanomaton sääli lastansa kohtaan, jonka kotionnen hän nyt murskasi. Voi minua kurjaa, voi kurjaa kohtaloani! Nyt hänestäkin tuntui, että hän oli kaiken menettänyt – menettänyt viimeisenkin uskon itseensä…
Aivan kuin aavistaen, mitä isän tunteissa liikkui, Linda lakkasi nyyhkyttämästä, katsoi ylös ja pyysi:
– Suo anteeksi heikkouteni, isä, ajattelin itseäni ja omaa suruani… Ei sotilaan tytär sillä tavalla saa surra… Ja kyllä minä osaan olla rauhallinenkin…
– Kiitos, Linda, vastasi eversti nöyrän hellästi, – isäsi ei juuri tunne itseään kunniakkaaksi sotilaaksi nyt, pikemmin katuvaiseksi pahantekijäksi… Mutta koska asia ei nyt enää valituksilla muutu ja koska nuo venäläiset eivät tiedä minun vielä saapuneen, voimme keskustella hetkisen rauhassa. Istutaan, niin kerrotte, mitä täällä oikein on tapahtunut ja mitä varten koko yön olette valvoneet.
– Oi isä, sanoi Linda heidän istuuduttuaan, minun täytyy aloittaa tunnustamalla, minkä hirveän tyhmyyden olen tehnyt, vaikka parhaimmassa tarkoituksessa.
Hän teki selkoa yöllisestä käynnistään nimismiehen luona ja kaikesta, mikä siitä seurasi. Eversti kuunteli kyynelsilmin, sydämessään liikutettuna tyttärensä uhrautuvaisesta rakkaudesta, joka esiintyi niin kauniina ja suurena hänen oman kylmäverisyytensä rinnalla.
– Sano nyt, isä, mitä sinä olisit tehnyt, lopetti Linda kertomuksensa. – Venäläinen kapteeni olisi ollut ostettavissa venäläisillä ruplilla, ja minä olen menettelylläni tehnyt senkin pelastusmahdollisuuden tyhjäksi.
– Olet tehnyt oikein, lapseni, vastasi hänen isänsä vakavasti. – Ei minun vapauteni olisi ollut sinun uhrauksesi arvoinen. Ei sen perästä minulla olisi ollut onnen päivää… Pikemmin arvostelen ajattelemattomaksi päähänpistoasi ollenkaan ruveta semmoisiin hankkeisiin… Vaikken suinkaan epäile, ettei se ovi vieläkin olisi avoinna, jos itse tahtoisin sitä käyttää…
Ja eversti lisäsi äkkiä iloisemmalla äänellä:
– Soisitko, Linda, että koettaisin sitä keinoa? Se varmasti tepsisi! Jos kymmenestä tuhannesta siirtyisimme sataantuhanteen ruplaan ja siitä vielä korkeammalle, niin olen varma siitä, että uhkaavan vankilan muurit tasautuvat maan tasalle. Sano, Linda, lähdenkö paikalla?.. Ehkä olisi väärinkin jättää käyttämättä mitään keinoa…
Veri oli noussut Lindan kasvoihin. Hän tuijotti eteensä puoleksi pelokkaasti, puoleksi ikäänkuin riemuiten siitä toivon tähdestä, joka äkkiä vilkahti näkyviin hänen murheensa mustalla taivaalla.
– Minkätähden sen tekisit, isä? hän arasti kysyi. – Minunko tähteni?
– Sinun tähtesi tietenkin … ja meidän onnemme tähden.
– Se ei siis itsessään mielestäsi olisi oikea teko?
– Well, en tahdo sanoa … asioita voi katsoa monelta kannalta … miehekästä se ei ehkä olisi…
– Sano vain suoraan, isä, että se olisi uhraus sinun puoleltasi.
Eversti ei vastannut heti.
– Entä jos olisi? hän sitten sanoi, – etkö sinäkin, lapseni, ollut valmis uhrautumaan minun tähteni? Ja onhan toki luonnon järjestys, että minä vanhempana pikemmin saan unohtaa itseni…
– Oi isä, älkäämme puhuko tästä! En minä ota sinulta semmoista uhria vastaan…
Ja ikäänkuin hän olisi saavuttanut takaisin hetkeksi horjahtaneen tasapainonsa ja varmuutensa, Linda jatkoi:
– Ethän sinä, isä, ole itseäsi etkä omaa onneasi ajatellut, kun olet tehnyt, mitä olet tehnyt. Suomea olet ajatellut, yhteisen isänmaamme parasta! Vaikka minä en uskokaan miekkaan, väkivaltaan ja sotaan, ymmärrän kuitenkin sinua, isä. Täällä me olemme yhdessä Helmerin kanssa puhuneet sinusta ja molemmat ymmärtäneet, että sinä, isä, rakastat Suomea ja olet todellinen isänmaamme ystävä, koska sinä uskallat tehdä ja työskennellä sen hyväksi oman henkesi ja onnesi uhallakin. Mitä me muut olemme Suomen hyväksi tehneet sinun rinnallasi? Ja kuinka nyt minä tai kukaan muu saisi pienimmässäkään mitassa tahrata sinun tekojesi puhdasta mainetta? Kuinka minä voisin pyytää sinulta semmoista, joka ei olisi yhtäpitävää ja sopusoinnussa entisten epäitsekkäiden ja jalojen tekojesi kanssa? Kuinka voisin pyytää, että sinä nyt minun tähteni ajattelisit itseäsi, kun koko elämäsi on ollut toisten hyvän ajattelemista? Ei isä, anna minunkin ottaa osaa suureen työhösi! Anna minunkin jonkun verran kieltää itseäni!.. Eikö totta, Helmer? Sano sinäkin isälle ajatuksesi.
– Ehdottomasti on totta, mitä Linda on puhunut, vastasi tohtori.
Eversti oli kuunnellut liikutettuna tyttärensä sanoja: noin juuri hänen Lindansa tuli puhua… Onnellisesti hymyillen ja melkein ujosti hän kysyi:
– Ettekö siis, rakkaat ystävät, tuomitsekaan vanhan everstin tekoja vääriksi ja maata kavaltaviksi?
– Kuinka suomalaisina sitä voisimme tehdä, kun olemme harkinneet asiaa! vastasi tohtori empimättä, ja Linda huudahti:
– Ellei asia olisi puhdas ja jalo, et sinä, isä, olisi siihen antautunut.
– Kiitän teitä, lapset, sanoi eversti ja hänen äänensä vapisi, – parempaa lohdutusta en tarvitse vankilassa istuessani. Nyt ei pimeinkään koppi ole minulle synkkä, kun tiedän, että te olette käsittäneet vanhan sydämeni hyvän tarkoituksen… Sinun luvallasi, Linda, en siis yritä lahjoa venäläistä kapteenia… Totta puhuen paljas ajatuskin inhottaa minua… Mies seisokoon aina tekojensa takana ja kantakoon niiden seuraukset… Sitä paitsi uskon, että tekoni kantavat muutakin hedelmää kuin vain vankeutta itselleni. Vielä koittaa päivä, jolloin Suomelle on oleva hyödyksi se, mitä me nyt olemme tehneet. Kun Suomi kerran itsenäisenä valtiona ottaa osaa Euroopan politiikkaan, silloin muistellaan meikäläistenkin tekoja ja tunnustetaan, että ne osaltaan painoivat vaa'assa Suomen hyväksi, silloin kuin Euroopan valtakunnat tekivät päätöksensä Suomen valtiollisesta riippumattomuudesta.
He istuivat kaikki kolme ääneti jonkun aikaa. Ilmassa oli juhlatunnelmaa. Vihdoin eversti nousi ja sanoi:
– Eron hetki lähenee, lapset… Tehkäämme tämä ero niin kevyeksi ja iloiseksi kuin mahdollista. Minulla on ehdotus. Sinä, Linda, toimitat, että valmistavat juhla-aamiaisen … kuinka monta noita tuolla alhaalla taas olikaan?
– Neljä, Hormio ja kolme venäläistä, ilmoitti tohtori.
– Ja meitä on kolme, jatkoi eversti, – juhla-aamiaisen siis seitsemälle hengelle. Ovathan nuo vieraamme viettäneet yönsä kuivin suin. Eivät arvatenkaan pane pahaksi, jos kutsumme heidät aterioimaan, ennen kuin vankilaan lähdemme… Se on samalla kuin sovitusjuhla, niin ei jää ikäviä muistoja kenellekään… Eikö niin, Lindaseni?
– Oi isä, mikä sydän sinulla on! huudahti Linda ja heittäytyi uudestaan isänsä syliin. – Sinä muutat pimeyden päiväksi ja murheen riemuksi!.. Oletteko huomanneet, että aurinko on noussut ja että sähkölamppujen valo on kalvennut hyödyttömäksi?.. Äsken, juuri kun päivän ensimmäiset säteet tulvivat sisään ikkunasta ja kultasivat sinun tummia kutriasi, isä, tuntui minusta äkkiä, että äidin sanoissa "ikuisuudessa ei ole hätää" piili jokin salaperäinen merkitys ajankin suhteen. Minusta tuntui, että meillä ei ole syytäkään antautua murheen valtaan. Tuntui, että ennen pitkää tulee jotakin suurta tapahtumaan, jotakin suurta, joka mullistaa kaikkia pikkumaisia käsityksiä oikeasta ja väärästä … tai näyttää, että se, jota nyt pidetään vääränä ja kapinallisena, onkin oikeata ja laillista ja kaunista, kun se on rakkaudesta tapahtunut… Oi isä, en tiedä, mitä se on, mutta aavistan, että tulee tapahtumaan sellaista, joka sinutkin vankeudesta vapauttaa… Tämä eromme ei ole ainiaaksi. Tulemme vielä tapaamaan … ennen pitkää… Ja jos veisivät sinut Siperiaan, seuraan tietysti mukana…
– All right, Linda, aikamme on täynnä yllätyksiä … ehkä hyvinkin saattaa tapahtua jotain semmoista…
– Varmasti tapahtuu, isä… Etkö sinäkin, Helmer, usko niin?
– Miksen?.. Sodassa Saksa voi päästä voitolle…
– Ei, ei, ei se ole sitä. Se on jotakin paljon suurempaa ja ihmeellisempää.
– Ehkä vallankumous Venäjällä? sanoi eversti.
– Niin, vallankumous, vallankumous yli koko Euroopan, puhui tyttö haaveillen, – vallankumous, joka vapauttaa kaikki hyvät ihmiset ja antaa heidän rakkaudessa työskennellä kansojensa hyväksi.
Lindan silmät loistivat. Oli kuin hän olisi katsellut kaukaista ja ihanaa näkyä. Hurmaavan kaunis hän oli sekä nuoren ihailijansa että vanhan isänsä silmissä.
– Ja tuota ihanaa tulevaisuutta odotellen meidän todella kannattaa elää läpi vaikeankin nykyajan, päätteli eversti. – Mene nyt, Linda, toimittamaan ruokaa, niin me tohtorin kanssa lähdemme kutsumattomien vieraittemme luo.
Hän painoi hellän suudelman tyttärensä otsalle ja viittasi tohtoria tulemaan.
Kesällä 1917.
