Kitabı oku: «Eversti Ansamaa», sayfa 7

– Mitä se sinua tällä hetkellä liikuttaa? vastasi leppymätön ääni hänen sisässään. – Kyllä isäsi itsestään huolen pitää ja omista teoistaan vastaa. Vastaa sinäkin omistasi! Sano nimismiehelle, mitä hänen on tehtävä, ilmoita tahtosi venäläiselle kapteenille, joka odottaa vastaustasi.

Mutta onko isä sitten paennut? kysyi Linda itseltään.

– Semmoistako sinä isästäsi epäilet? vastasi leppymätön ääni hänen sisässään. – Isäsikö pakenisi? Sinä houkkio saatat semmoista kuvitella, sinä olisit valmis pakenemaan, sinä olisit valmis vääryyttä tekemään, sinä olisit valmis turvautumaan rahaan ja petokseen, sinä olisit valmis ostamaan toisen ihmisen kunnian ja viettelemään häntä väärille teille … sinä, sinä, syntinen ja ylpeä olento. Nöyrtyä sinun pitää ja katumuksen tuhkalla peittää pääsi…

Oi Jumalani, oi Jumalani, mitä minun pitää tekemän? huusi Linda itsekseen sielunsa äärimäisessä tuskassa.

Mutta silloin tapahtui semmoista, mitä niin usein ennenkin oli hänelle tapahtunut. Ympäristö haihtui hänen näkyvistään, hän joutui tajunnassaan pilveen, joka äkkiä haihtui, niin että hän saattoi katsoa silmillään toiseen ylimaalliseen maailmaan. Ja siellä matkan päässä oli hänen äitinsä, hänen armas äitinsä, joka taivaisesta kodistaan seurasi tyttärensä askeleita maan päällä ja riensi avuksi, kun tytär oli hädässä. Äiti, äiti, kuiski Linda sielussaan. Ja hänen äitinsä hymyili, hellää, kirkastettua hymyilyä, joka vuodatti virvottavaa lohdutusta Lindan kuumeiseen sieluun. Ja äiti puhui taivaallisella, kuulumattomalla äänellä, joka kaikui Lindan sielussa: "lapseni, älä murehdi. Isäsi on valinnut oikein. Ikuisuudessa ei ole hätää." Lindan silmät kyyneltyivät autuaallisesta kiitoksesta ja hän kurotti kätensä äitiä kohden ja olisi tahtonut pidättää häntä, mutta äiti vetäytyi pois, yhä hymyillen, ja häipyi vähitellen näkyvistä, ja sumu peitti kaiken.

Huomaamattaan oli Linda vaipunut polvilleen ja kuumat kyyneleet valuivat poskia pitkin. Mutta sanomaton helpotus tuntui sydämessä ja sielussa vallitsi rauha – sama rauha kuin äsken ulkona. Ja nyt Linda tiesi, että se rauha ei vähällä haihtuisi…

Hän oli vielä jonkun aikaa polvillaan rukoillen ja mietiskellen, sitten hän pyyhki kyyneleensä ja nousi. Kiitoksia, äiti kiitoksia isä hän kuiskasi sydämessään ja palasi vakavana, mutta rauhallisena isän työhuoneeseen.

Täällä oli nimismies jo käynyt maltittomaksi odotuksesta. Nyt hän pysähtyi keskellä käyntiään ja katsoi Lindaan jännittyneen kysyvästi, vieläpä hämmästyneesti, sillä hän oli arvatenkin odottanut näkevänsä everstin Lindan asemasta.

– No, hän kysäisi, – kuinka asia päättyi?

Linda kulki rauhallisesti isänsä kirjoituspöydän luo ja nojasi kädellään siihen. Hänestä tuntui helpommalta siinä asennossa sanoa sanottavansa.

– Herra nimismies, hän alkoi, eikä hänen äänensä sointu ilmaissut vähintäkään kiihtymystä, – minun täytyy pyytää teiltä anteeksi tämäniltainen käytökseni. Se on lievimmin sanoen ollut hysteeristä. Mutta ehkä ymmärrätte, että nuori tyttö tällaisten tapahtumain sattuessa saattaa kadottaa tasapainonsa. Joka tapauksessa pyydän, että te gentlemannina unohtaisitte kokonaan käyntini teidän kotonanne. Ymmärrätte myös, että mistään niinkutsutusta kaupasta ei voi olla puhettakaan. Se oli hullun ja ajattelemattoman tyttären houretta. Isäni tyttärenä minun ei tarvitse, ei salassa eikä julkisesti, ostaa isääni vapaaksi minkäänlaisista vaaroista, jotka häntä uhkaavat hänen oman vanhurskaan vaelluksensa takia.

Nimismies kuunteli suu selällään, silmät sirrillään. Enkö sitä arvannut, hän ajatteli, eversti kielsi… S – n naiset.

– Varotinhan teitä, neiti Linda, sanoi hän ääneen, – menemästä

everstin puheille… Mutta ehkä eversti itse tahtoo tavata kapteenia?

Jollei asiasta tänä yönä päästä selvyyteen, perii meidät hukka.

Venäläiset vievät isänne!

Linda vavahti, mutta vastasi vakavasti:

– Isäni puolesta en osaa mitään sanoa, päätös on minun omani.

– Kuinka? kysyi toinen ällistyneenä, eikö juuri eversti saanut mieltänne muuttumaan?

– Ei, päätös on minun. En ole isääni puhutellut.

– Ettekö? Eikö eversti siis ollutkaan huoneessaan?

– Ei. Isäni ei ole kotona.

– Ei kotona?

Hormion ilme muuttui äkkiä. Hän katsoi Lindaan tutkivasti, epäillen.

Sitten hän kysyi verkalleen ja juhlallisella äänenpainolla:

– Suokaa anteeksi, neiti Ansamaa, ei suinkaan isänne ole…

– Mitä? ihmetteli Linda.

– Tarkoitan, ettei … ettei suinkaan eversti ole itselleen mitään tehnyt?

– Mitä hän olisi itselleen tehnyt? kysyi Linda, ymmärtämättä toisen tarkoitusta, mutta samalla pelästyen.

– No … tämmöisissä tapauksissa ei suinkaan ole tavatonta… Kun ihminen näkee, että hänen elämänsä on hukkaan mennyt, että kaikki hänen kauniit suunnitelmansa raukeavat tyhjiin, silloin elämä muuttuu hänelle raskaaksi taakaksi, jonka hän niin pian kuin mahdollista heittää päältään… Oletteko varma siitä, neiti Ansamaa, ettei isänne tuolla sisällä ole…

– Tehnyt itsemurhaako? huudahti Linda keskeyttäen, sillä vihdoinkin hän ymmärsi. – Herra nimismies, te ette tunne isääni lainkaan. Eversti Ansamaa ei ole pelkuri… Jos epäilette, käykää katsomassa everstin makuuhuoneessa.

Hormio ei odottanut uudistettua käskyä. Kiireesti hän riensi viereiseen huoneeseen, ja kun hän tuokion kuluttua palasi, oli hän miettiväisen näköinen.

– Te olitte oikeassa, neiti Linda, ja minä tunnustan erehdykseni. Mitä nyt siis aiotte tehdä?

– Enkö sitä jo teille sanonut? Olen pyytänyt teiltä anteeksi äskeistä hysteeristä käytöstäni ja toivon, että te osaatte selittää asian kapteenillenne.

– Mutta hyvä neiti Linda, ettehän te nyt ehdoin tahdoin tahdo syöstä isäänne turmioon? Kun pelastus on teidän kädessänne…

– Älkää minua piinatko, herra Hormio. En tiedä mitään isäni turmiosta, tiedän vain, mitä minun itseni pitää tehdä. En saa tähän asiaan sekaantua.

– Vai niin, neiti Ansamaa, sanoi nimismies muuttuneella äänellä, – te olette tehnyt nyt uuden päätöksen, sanotte… Entä äskeinen lupauksenne minulle? Eikö se mitään merkitse? Narrinako te minua pidätte, juoksupoikananne? Eivätkö sananne äsken kuuluneet: "pelastakaa isäni ja minä olen teidän"? Enkö toista sanojanne oikein? Eikö teitä lupauksenne minuun sido? Minä olen nyt pelastanut isänne! Olen asettanut itseni ja kunniani alttiiksi teidän tähtenne. Teidän tähtenne olen mennyt venäläisen kapteenin luo, olen sanonut hänelle: "emmekö voi antaa eversti Ansamaan olla rauhassa? Hänen tyttärensä tarjoaa meille suuren summan hyvitykseksi." Onko se virkamiehen menoa esivallan luo? Eikö sitä kutsuta lahjomiseksi? Enkö minä sillä teollani ole iki-päiviksi tahrannut virkamieskunniaani? Mitä teillä tähän on sanottavana, neiti Ansamaa?

Linda seisoi kalman kalpeana, kädet tuskasta yhteen puristettuina.

– Ettekö voi antaa minulle anteeksi? hän sopersi. – Ettekö voi sääliä nuorta ajattelematonta tyttöä? Enkö voi millään hyvittää erehdystäni?

– Ette millään muulla kuin sillä, että pysytte sanassanne ja tulette vaimokseni.

– Mutta herra nimismies, kuinka voitte semmoista vaatia?.. Avioliitto on pyhä asia … ja tehän tiedätte, etten minä teitä rakasta.

– Eipä se avioliitto äsken ollut teidän mielestänne niin pyhä. Mutta mitä siitä! Kyllä te opitte minua rakastamaan, ja silloinhan liittomme on pyhä.

– En ikinä sitä opi. Ennemmin toki kuolen.

– Vai niin, kaunis neito? Mutta minä, Oskar Hormio, en kaksi kertaa samana päivänä ota vastaan rukkasia, en Linda Ansamaaltakaan! Mikä on minun, on minun. Te olette antanut sananne ja minä pidän siitä kiinni, ja nyt meidän on paettava yhdessä, sillä muu ei ole minullakaan edessäni!

Tämän sanottuaan Hormio, läähättäen vihasta ja intohimosta, silmät verisinä, syöksyi Lindan kimppuun ja kaappasi hänet syliinsä. Tyttö kirkaisi ja ponnisti vastaan, mutta raivostunut ja hullu mies oli ylivoimainen. Pusertaen koko voimallaan tyttöä rintaansa vasten hän ryntäsi kantamuksineen konttorihuoneeseen ja sieltä eteiseen. Linda makasi pyörtyneenä hänen käsillään.

Mutta eteisessä kohtasi nimismiestä odottamaton este.

– Seis mies! komensi tohtori Grahn, joka revolveri ojona seisoi suorana ja kookkaana ulko-oven edessä. – Lain valvojat näkyvät nykyaikana näyttävän ryöväreinkin osaa… Laskekaa neiti Ansamaa tuonne penkille… ja Mari pitää hänestä huolta… Mutta te, Hormio, otatte vaatteenne ja korjaatte luunne tästä paikasta niin pian kuin mahdollista… Totelkaa, revolveri on ladattu ja tohtori Grahn on tunnettu voimistaan.

Mitä nimismies vimmastaan ja vihastaan huolimatta olisi osannut muuta kuin tehdä työtä käskettyä? Niin lähellä toiveittensa päämäärää ja äkkiä menettää kaikki! Hän laski Lindan sylistään, ja Mari, joka pahaa aavistaen oli juossut tohtoria hakemaan, – otti emäntänsä heti hellän huolenpitonsa alaiseksi.

Nolona kuin pahanteossa tavattu varas ainakin nimismies kokosi päällysvaatteensa ja hiipi luimuna ovesta ulos. Vasta pihalla hän puki palttoon ylleen ja lähtiessään sadatellen ja kiroillen kotiapäin kulkemaan hän ei osannut ajatella kuin yhtä ainoata asiaa: kostoa, kostoa, lopullista kostoa.

Tämä on jo kolmas kerta kuin tänään poistun tuosta kirotusta talosta. Joka kerralla olen päättänyt kostaa, ja kolmas kerta on tosi kerta… Mutta miten? Miten voin niin kostaa, että se tuntuu, tuntuu kaikkien luissa ja ytimissä?.. Ei heitä vielä uhkaa mikään muu kuin kotitarkastus, vaikka sitä tyttöä täytyi pelottaa… Eikä se kapteeni kymmenestä tuhannesta ruplasta olisi suostunutkaan luopumaan muusta kuin kotitarkastuksesta … ei olisi uskaltanut… Piru vieköön, ettei minulla pidä olla mitään todistuksia Ansamaan syyllisyydestä. Jos olisi pienintäkään todistusta muuta kuin mitä itse kerran satuin näkemään Mattilan mökin luona – josta en sittenkään voi valaa tehdä – niin asia olisi selvä. Silloin Ansamaa heti vangittaisiin… Mutta minne se eversti on hävinnyt? Mitä hän keskellä yötä tekee ja missä hän liikkuu?

Samassa leimahti ajatus Hormion aivoissa. Hän seisahtui maantiellä kuin naulattu, sivalsi kädellään otsaansa ja huudahti:

– Mikä s – n tomppeli olenkaan! Sitähän se tietysti on! Eversti on ohjaamassa niitä helvetin poikia Saksan matkalle… Etten sitä ennen hoksannut. Mutta ei ole vielä myöhäistä. Nyt olet sinä vihdoinkin satimessa, kirottu Ansamaa! Mattilan mökiltä helvettiin, no, kyllä jäljistä näkyy! Että vihdoinkin keksin keinon… Nyt sen kapteenin silmät lentävät selälleen, kun hän kuulee, mitä uutisia minulla on. Nyt saadaan itse kala verkkoon ja silloin voidaan lunnaista sopia kalan itsensä kanssa. Ja silloin ei päästetä liukumaan ei kymmenillä eikä sadoilla tuhansilla. Silloin piru vie on suuremmat rahat helisemässä. Silloin tunnustellaan, kuinka rikas se Ansamaa on…

Näitä kauniita ja lohdullisia itsepuheluja jatkaen oli nimismies Hormio lähtenyt liikkeelle juoksujalkaa ennättääkseen ajoissa venäläisen ystävänsä luo.

11

Vakavana katselee kuu maailman menoa talviselta taivaaltaan.

Mikä on tuo kumma öinen kulkue, joka tummana kiitää yli kuutamoisen kentän? Hanki hohtaa hopeisena, varjot tanssivat terävinä lumella, revontulet räiskyvät pohjolan taivaalla. Pitkä jono hiljaisia hiihtäjiä; reippaat liikkeet siinä toistuvat rytmillisessä tahdissa, jäntevät vartalot notkuvat ja nousevat, sauvat posahtavat säännöllisesti lumeen, sukset suihkivat ja vuoroon lotkahtavat hankea vastaan… Mutta kuu seuraa kummastellen Suomen poikien matkaa, ja vain tähdet iskevät ymmärtävästi silmää.

Jo kuuluu huutoa ja melua etäältä hiihtäjien takaa. Perimmäinen mies heittää silmäyksen selkänsä taa ja näkee parin kilometrin päässä aavikon toisessa laidassa parven ratsumiehiä, jotka täyttä laukkaa kiirehtivät hiihtäjien jäljissä.

– Hei pojat, kasakat ajavat meitä takaa! hän huutaa tovereilleen, – lisätkää vauhtia, minkä ennätätte!

Moni silmä vilkaisee taaksepäin ja salaman nopeudella kulkee tieto oppaaseen saakka, joka ensimmäisenä eteenpäin kiitää.

– All right, pojat, huutaa hän vastaukseksi, nyt pistetään kilpaa, ja kun tuohon metsään päästään, olemme suojassa, sillä sen lumen peittämille kiville ja kannoille eivät kasakat osaa meitä seurata!

Hurjaksi kiihtyy hiihtäjien vauhti. Pakkanen polttaa poskia ja hengitys käy raskaaksi, mutta metsän ranta lähenee pitkin askelin. Takaa-ajajien huudot yltyvät myös ja äkkiä pamahtaa talviyön hiljaisuudessa kaikuva laukaus ja kuula vinkuu hiihtomiesten ohi.

– Älkää hajaantuko, pojat, pysykää jonossa vain, niin ei ole hätää, huudahtaa taas opas rohkaisevasti ja hänen neuvonsa kulkee silmänräpäyksessä perimäikseen mieheen.

Yhä kiihtyy hiihtäjien vauhti, yhä kuuluu takaa uusia laukauksia, mutta jo on opas ennättänyt metsän laidalle ja hävinnyt puiden suojaan, ja mies mieheltä katoaa hiihtäjien pitkä jono näkyvistä talvisen Tapiolan hämäriin sokkeloihin. Lumiaavikolla on enää vain meluava kasakkajoukko, joka metsänrinteelle päästyään pian huomaa jatkuvan takaa-ajon mahdottomaksi. Hevoset kompastuvat näkymättömiin kuoppiin ja tuuheat lumiset oksat lyövät miehiä vasten kasvoja. Kiroillen ja meluten heidän täytyy palata takaisin tyhjin toimin.

Ja silloin kuukin vetää pyöreän naamansa leveään hymyyn…

Puolentoista tuntia myöhemmin oli hiihtomiesten joukko, eksytettyään kekseliäillä tempuilla mahdolliset takaa-ajajansa, saapunut määräpaikkaansa meren rannalla, suureen taloon, jonka avarassa tuvassa he nyt loimuavan takkavalkean ympärillä lepuuttivat jäseniään, jatkaakseen sitten matkaansa kompassi yksin oppaana, aavalle jään peittämälle meren selälle. Iloisesti jutellen istuivat siinä nuoret miehet, mitkä lattialla, mitkä jakkaroilla ja tuoleilla, ja riittihän heillä juttelun aihetta, sillä niin jännittävää matkaa ei ollut vielä yhdelläkään "plutoonalla" ollut. Yhtä hyvin kuin he tässä nyt loikoilivat terveinä ja tyytyväisinä olisivat voineet maata verissään lumiaholla tai juosta kilpaa kasakkaratsujen kanssa nagajkojen kannustamina. Nuorten tavalla he ilakoitsivat ja nauroivat nenästä vedetylle viholliselle, nyt kun vaara oli onnellisesti ohi.

Ovi aukeni ja heidän oppaansa, eversti Ansamaa, joka oli puuhannut ulkona, astui tupaan. Yhtenä miehenä nuorukaiset hypähtivät pystyyn kunnioitustansa osoittaakseen. Heidän silmänsä loistivat hyvästä mielestä ja ihastuksesta. Eversti teki torjuvan liikkeen kädellään.

– Olkaa vapaasti kuin kotonanne, lapset, hän kehotti, – pienikin lepo on paikallaan, sillä teillä on pisin taival vielä edessänne… Tässä tulee vähän suuhun pantavaa, sillä vasta alkanut vuorokausi tulee kysymään voimianne.

Everstin kintereillä seurasi emäntä kahden piian kanssa, käsivarsilla suuret kantamukset, joita he alkoivat järjestää pitkälle pöydälle tuvan toisella seinällä. Heidän siinä häärätessään ja kulkiessaan ulos ja sisään selitti eversti, että ruoka oli enimmäkseen kylmää, sillä kiireessä ei voinut herkkuja vaatia eikä aikaa ollut tuhlaamisen varalle, mutta paistettuja perunoita saataisiin ja kuumennettua maitoa ja kaiken päälle kahvia, johon kaikkeen nuoret miehet, joilla ei suinkaan suurenmoisia vaatimuksia ollut, tietysti ilmaisivat kiitollisen tyytymyksensä.

Pian istuttiin pöytään aterioimaan, ja sill'aikaa kuin toiset nauttivat ruuista hyvällä halulla, maisteli eversti kupistaan kuumaa maitoa ja piti nuorille pienen puheen, jota he syödessään ja juodessaan tarkasti kuuntelivat.

– Kello on nyt neljä ja ennen päivännousua täytyy teidän olla ainakin peninkulman päässä rannasta. Aivan kohta saatte siis ajaksi jättää Suomen, nuoret ystävät. Tämä hetki, jonka vielä vietätte kotimaassanne, on vakava hetki, se on eron hetki. Ja eron hetkellä ihminen ei tiedä, koska jälleennäkeminen tulee tapahtumaan. Ihminen päättää, Jumala säätää, sanotaan. Toivomme on, että iloisina ja reippaina saatte palata vapautettuun isänmaahanne, mutta voivathan asiat kääntyä toisiksikin, eikä teidän sovi silmät ummessa lähteä näin tärkeälle retkelle. En tunne teitä henkilökohtaisesti, pojat, mutta olemme eläneet yhdessä muutamia jännittäviä tunteja, ja yhteiset vaarat, yhteiset seikkailut lähentävät ihmisiä nopeasti toisiinsa. Kuvittelen edustavani teille isänmaatanne, jota rakastatte ja tahdotte palvella henkenne kaupalla, ja suokaa minun sen tähden eromme hetkellä evästää teitä muutamilla ajatuksilla. Pankaa mieleenne, pojat, vanhan everstin sanat… Me emme elä enää ajassa, jolloin sotaa kevytmielisesti ihailtiin. Tällä hetkellä käydään maailmassa laajuudessaan ennen kuulumatonta sotaa, mutta kukaan ajatteleva ihminen ei enää hyväksy sotaa semmoisenaan. Meissä miehissä juoksee seikkailuhaluinen veri, mutta me olemme nykyään siksi valistuneita, että tuolle halullemme osaamme etsiä tyydytystä muualta kuin sotatantereelta. Nykyistä maailmansotaa ei käydä seikkailunhalun tyydyttämiseksi. Sen juuret ovat syvemmällä – yksilöiden ja kansojen itsekkäisyydessä ja kehittymättömyydessä. On kansoja tämän maan päällä, joiden elämänhalu suuntautuu toisten kansojen hallitsemiseen ja sortamiseen; semmoiset kansat ovat ihmiskunnan veljeyden nimessä pelottavia. Semmoisia on esim. Englannin kansa. Sehän ei ole itsessään suuri. Mutta sen ahneus ja vallanhimo ovat saattaneet sen valtikan alle kolmannen osan maailmaa. Ja kuinka onnellinen esim. India Englannin holhouksen alaisena on? Semmoisia on myöskin Venäjän kansa. Siinä on moskovalainen kantajoukko, joka on anastanut Suomet, Karjalat, Itämeren maakunnat. Puolat, Galitsiat, Ukrainat, Kaukasiat, Siperiat j.n.e., ja me tunnemme kaikki liiankin hyvin, kuinka onnellisia vieraat kansat ovat moskovalaisen valtikan suojassa. Olisiko Saksan kansa myöskin samanlainen? Nykyään puhutaan paljon Saksan barbaarisuudesta, viitataan Slesvig-Holsteiniin ja saksalaiseen Puolaan, mutta tunnustakaamme totuus: Saksan keisarikunta on nykyajan historiassa siksi nuori, ettemme vielä kykene sitä suurvaltana ja toisten sortajana arvostelemaan. Sillä ei ole ollut tilaisuutta näyttää, miten se suurvaltana menettelisi, sillä sen suurvallaksi kohoamista ovat juuri Englanti, Ranska ja Venäjä kaikin mokomin koettaneet estää. Nykyinen sota on kyllä toiselta puolen Saksan pyrkimistä suurvallaksi toisten rinnalle – ja se pyrkimys on yhtä oikeutettu kuin toistenkin, – mutta syvemmin katsoen tämä sota on aiheutunut kansojen väsymyksestä, väsymyksestä sortoon ja orjuuteen. Saksakin on vain vitsa kohtalon kädessä, sillä sodan sisäinen tarkoitus on kaikkien kansain, pientenkin, vapautus ja tasa-arvoon nousu. Saksa on maailman vitsa ja Saksan kautta käy täytäntöön historian tuomio sorron ja väkivallan yli. Me suomalaiset olemme pieni kansa ja puolueeton kansa. Jos te ja minä ja monet muut suomalaiset asetumme Saksan puolelle tässä sodassa, ei tämä tapahdu vihasta venäläisiä kohtaan eikä halusta kavaltaa laillista hallitustamme. Se tapahtuu siksi, että ymmärrämme hiukan historiaa ja osaamme vetää johtopäätöksiä tulevaisuuden suhteen. Otaksukaamme, että liittolaiset tässä sodassa voittavat. Mitä meillä silloin on odotettavissa Suomessa? Vapauttako, itsenäisyyttäkö? Meidänkö takiamme, pienten, sorrettujen kansain takiako Englanti, Ranska ja Venäjä luopuisivat anastushalustaan ja vallanhimostaan? Meidänkö vapautemme ja itsenäisyytemme takia he olisivat verensä vuodattaneet? Emme saata olla niin sokeita, että sitä uskoisimme. Tiedämme varmaan, että niin kauan kuin Venäjä pysyy yhtenäisenä valtakuntana, se ei saata päästää meitä itsenäisiksi, vaikka siinä hallituksen muutoskin tapahtuisi. Ainoastaan jos Saksa voittaa, tai ainakin jos Saksa kestää niin kauan, ettei kukaan voita, – ainoastaan silloin koittaa kansojen vapautuksen päivä. Ja niin ollen, kuinka me suomalaiset yksilöinä saattaisimme olla muuta kuin Saksan puolella sekä hengessämme että teoissamme, mikäli tämä on mahdollista? Jos vähänkään rakastamme isänmaatamme, kuinka saattaisimme liittyä niiden puolelle, jotka isänmaatamme sortavat, jotka estävät sen vapaata kehitystä? Ja kuinka saattaisimme olla liittymättä niihin, joilta olemme uskontomme ja tietosivistyksemme saaneet ja joiden oma historiallinen tehtävä vaatii, että pienten kansojen itsenäisyys toteutuu, että esim. Venäjän luonnoton jättiläisvaltio hajaantuu luonnollisiin alkuosiinsa… Edustaen hengessäni yhteistä suomalaista isänmaatamme minä kaikesta sydämestäni siunaan teitä ja toivon teille kaikkea menestystä epäitsekkäässä, isänmaalle niin tärkeässä työssänne… En mitään juo, mutta sanon vain: teidän maljanne, pojat, ja Suomen malja!

Näin sanoessaan eversti Ansamaa nousi ja nuorukaiset seurasivat oitis esimerkkiä kalpeina liikutuksesta.

– Herra eversti, puhkesi vapisevin huulin puhumaan heidän johtajansa, ylioppilas Andersson, jonka puoleen useimpien katseet olivat kannustavina kääntyneet, – me kiitämme teitä. Me kiitämme teitä kaikesta sydämestämme. Teidän sananne olivat kultaisia sanoja. Me olemme painaneet ne unhottumattomina mieliimme. Te puhuitte todella niin kuin isänmaamme olisi puhunut – niin kuin me toivomme, että Suomi, armas synnyinmaamme, olisi meille puhunut. Me lähdemme kuin pakolaiset, kuin rikoksentekijät salaa kotimaastamme, ja kuitenkin palaa kirkkaana ja tahrattomana isänmaanrakkauden pyhä tuli meidän rinnassamme. Kuinka mielellämme soisimme, että Suomi meitä ymmärtäisi, ettei kansamme meitä tuomitsisi, että historia kerran näyttäisi, että tekomme oli oikea! Se tapahtuu rakkaudesta, ja vihassa sitä ei saa tuomita. Sentähden, herra eversti, teidän sananne olivat meille kalliit. Te ymmärrätte meitä, te autatte meitä, te rakastatte Suomea niin kuin me. Suokaa meidänkin kiitollisina tässä korottaa yhteinen äänekäs huutomme: eläköön eversti Ansamaa, eläköön armas Suomi!

– Eläköön! eläköön! eläköön! kaikui voimakkaan nostavasti viidenkolmatta nuorukaisen hurmaantuneista rinnoista…

Ja nyt olivat nuorukaiset lähteneet, hiihtäen häipyneet kuutamossa hohtavaa jäätä myöten ensimmäisen merensaaren taa, ja eversti Ansamaa oli yksin matkalla kotiin. Hän oli suorittanut viimeisen velvollisuutensa, hänen osansa oli nyt loppuun näytelty, hän sai vuorostaan väistyä näyttämöltä. Mikähän häntä kotona odotti? Rauhako vaiko rauhan loppu? Jatkuisivatko hänen päivänsä kuten tähän saakka vai kääntäisikö sallimus uuden lehden hänen elämänkirjassaan? Epäilemättä jotakin tapahtuisi, asiat eivät saattaneet jäädä ennalleen. Kotitarkastus ei toisi mitään ilmi, sillä hänellä ei ollut säilössä mitään vaarallisia papereita. Kirjoja ehkä. Saksassa ja Ruotsissa painetuita, mutta mitä niistä? Sinänsä ne eivät mitään todistaneet – viekööt, jos haluavat. Mutta tämänöinen takaa-ajo! Se osotti, että olivat päässeet selville kokouspaikasta Mattilan mökillä, ja jos nyt saattoivat todistaa, että hän, Ansamaa, oli ollut leikissä mukana, silloin ei hänen rauhansa ja vapautensa ollut paljonkaan arvoinen. Ehkä itse asiassa Hormiolla oli osansa tuossa takaa-ajossa. Se oli hyvinkin luultavaa, ja parasta oli silloin valmistautua pahimpaan…

– "Pahimpaan", toisti hän itsekseen, hymyillen omalle ajatukselleen, – pahimpaan – niinhän ihmiset sanovat – mutta onko minun kannaltani olemassa mitään pahaa? Eikö kaikki elämässä palvele suurta ja pyhää tarkoitusta, eikö kärsimys aina ole a blessing in disguise, niin kuin meidän oli tapana sanoa Amerikassa Emersonin mukaan, "salapukuinen siunaus"? Mikä kärsimys, mikä kohtalon käänne, joka itseäni kohtaisi, voisi minua pelottaa? Enkö minä ole suurimmat kauhut kokenut ja ylevimmät onnet? Olen aina valmis kuolemaan…

– Minun Herrani ja Mestarini, sinä sen tiedät, hän kuiskasi sydämessään.

Hän hiihteli hiljalleen eteenpäin maantiellä. Hän ei kulkenut taannoisia erämaan polkuja, vaan selvää tietä, mutta hän oli ypöyksin ja luonnon tunnelma oli yhtä mystillinen nyt kuin silloin. Kuu vielä paistoi, vaikka sen valo verkalleen vaaleni, ja luonnossa oli hiljaista, ah niin hiljaista. Silloin tällöin vain rauhallinen risahdus metsässä, kun joku oksa petti ja lumi lusahti maahan.

Hänestä tuntui, että hän hiihti kohti kuolemaa. Ja kuoleman portilla kysyttäisiin häneltä: miten olet elämäsi käyttänyt? Hän tiesi, että jos hän nyt joutuisi venäläisten käsiin, niin moni hänen omista maamiehistäänkin tuomitsisi hänet valtionkavaltajaksi ja vääryydentekijäksi ja pitäisi kukaties hirttonuoraa sopivimpana palkkana mokomalle isänmaanystävälle, mutta hän tiesi myöskin, ettei tämäkään julkinen häväistys hänen mieltään järkyttäisi, sillä hänen käsityksensä oikeasta olivat lujat ja hän oli aina horjumatta niistä kiinni pitänyt. Ja sitten hänellä oli vielä tuo oma, syvin salaisuutensa, jota ei kukaan kyennyt häneltä riistämään ja joka oli häntä kannustanut läpi elämän. Olikohan se vanha sana nyt täyttynyt? Olikohan nyt tullut hetki, jolloin hän saisi todistuksen siitä, että oli suorittanut elämänsä "siunauksellisimman työn"? Sillä niinhän tuo ennustus sanoi, että "silloin hän olisi suorittanut elämänsä siunauksellisimman työn, kun hän itse kaiken oli menettänyt". Se ei tapahtunut silloin Cuban kapinassa, vaikka hän sitä toivoi ja odotti; – omasta mielestään hän silloin oli tehnyt hyvää työtä. Oliko ratkaisu tuleva nyt? Saisiko hän nyt merkin korkeudesta?

– Kuinka taikauskoiseksi kahdennenkymmenennen vuosisadan maailma minua, vanhaa miestä, arvostelisikaan, jos se lukisi näitä ajatuksiani, hän itsekseen hymyili. – Mutta yksin nyt olenkin, yksin … eli kahdenkesken sinun kanssasi, Jumalani, ja sen tähden uskaltaa sieluni vapaasti puhua ja muistella menneitä … muistella sitä suurinta, suurinta, mitä se on kokenut…

Ja hänen ajatuksensa kääntyivät menneihin aikoihin, kolmekymmentä vuotta taaksepäin, ja nostivat muistojen kätköistä hänen tuhansien rikkaitten kokemustensa kallisarvoisimman ja säteilevimmän helmen – tuon yhden tunnin "maailman viisaamman ihmisen" luona, tunnin, josta oli muodostunut hänen elämänsä huippukohta ja keskipiste, tunnin, joka oli antanut aatteellisen sisällön koko hänen elämälleen, tunnin, jonka hän oli luullut viettäneensä unelmien utuisessa harhataivaassa, ellei hän tietäisi, että kaikki todella oli maan päällä tapahtunut.

Hän oli nuori silloin ja, kuten hän vahvasti uskoi, onnettomasti rakastunut, onnettomasti, sen tähden että hänen rakastamansa Nelly oli melkein lapsi vielä eikä rakkaudesta mitään tiennyt ja sen tähden että tyttö ylhäisenä, rikkaana, oikein amerikkalaiseen aatelistoon kuuluvana oli hänelle, silloin vielä köyhälle, suomalaiselle clerkille, saavuttamaton. Hän oli alistunut kohtaloonsa ja valmistautunut mielessään elämään vanhanpojan ilotonta elämää, Nellylle ikuisesti uskollisena… Hän oli haaveilija ja realisti samalla kertaa… Mutta mitä siitä? Hän oli matkalla – kauppamatkalla Nellyn isän asioissa – ja saapunut pieneen kaupunkiin Montanassa, kun sikäläisessä hotellissa toinen matkustavainen – hän on sille miehelle ainaisesti kiitollinen, – johon hän satunnaisesti tutustui, kysyi häneltä, tahtoisiko hän käydä "Suuren Käärmeen, maailman viisaimman miehen" puheilla. Merkillistä, että tuo vieraan matkustavaisen kysymys tuli kuin vastauksena hänen oman sielunsa sisimmälle rukoukselle! Sillä hän oli pitkän aikaa kulkenut yhtenä toivomuksena ja pyyntönä: jospa olisi ihminen, joka voisi selittää minulle, mitä tämä elämä on!

– Sille miehelle. Suurelle Käärmeelle, on jokaisen ihmisen elämä kuin avattu kirja, sanoi vieras salaperäisellä katseella, joka herätti kummallisen aavistuksen hänen sydämessään. – Mutta ainoastaan rohkealla on pääsy viisaan miehen luolaan. Uskallatteko? Tahdotteko?

Riemumielin hän kiitti – "en pelkää mitään maailmassa", hän kehui, – ja sai vieraalta kartan, joka osotti, mitä teitä ja polkuja hänen tuli kulkea, kaupungista ulos tultuaan, löytääkseen Kalliovuorten luolalle.

Toimitettuaan isäntänsä asiat hän eräänä kauniina kesäaamuna vaelsi ulos kaupungista yksin ja jännitetyin mielin. Kartta oli tarkka. Hänen oli merkillisen helppo löytää tie, vaikka se luikerteli niittyjen poikki, purojen yli, aarniometsän hämärässä, vuorenseinämiä ylös… Viisi tuntia marssittuaan, hypättyään, ryömittyään, kiivettyään hän tiesi seisovansa pyhän luolan edessä, sillä tuossa lausui hänet tervetulleeksi ruusu-ovi, josta vieras oli puhunut.

Hän muisti vieraan sanat, että ainoastaan rohkealla oli pääsy luolaan, ja hän ihmetteli itsekseen, ettei hänen rohkeuttaan oltu pantu millekään koetukselle tai ehkä arka ihminen ei olisi tämän kävelymatkan vaikeuksia kestänyt … olisihan hänkin ollut hukassa, aseeton kun oli, jos petoeläimiä olisi näkynyt…

Vaistomaisesti hän nosti hattuaan ja teki kumarruksen ruusuovelle, joka kahden pilvenkorkuisen kuusen keskellä näytti aukenevan suoraan kallion sisään. Tuntien äkkiä aavemaista kunnioitusta hän lähestyi ovea ja ojensi kätensä sitä avatakseen. Silloin hän huomasi, ettei se ollutkaan ovi vaan verho. Pitkiin maahan riippuviin lankoihin oli pujotettu tuoksuavia vaalean- ja tummanpunaisia ruusuja, jotka etäältä katsoen muodostivat kuin yhtenäisen oven. "Kuinka nuokin elävät ruusut noin tuoreina pysyvät", hän itsekseen ihmetteli ja koski kädellään verhoon…

Samassa sähisi äänekkäästi, pelottavasti, ja ruusujen takaa kymmenet pienet käärmeet nostivat viheriät päinsä pistäen ulos suustaan sihisevät kaksipäiset kielensä. Hän tempasi äkillisellä liikkeellä kätensä takaisin ja oli kuitenkin tuntevinansa pistoksen sormessaan. Hämmästyneenä, kauhistuneena hän peräytyi muutamia askeleita ja tuijotti eteensä, odottaen, koska käärmeet ilmestyisivät oven ulkopuolelle. Kun ei mitään kuulunut, ei näkynyt, kun ruusuverho taas riippui rauhallisena houkuttelevassa suloudessaan, hänen mieleensä juolahtivat vielä kerran vieraan sanat "ainoastaan rohkea" ja hän tuli ajatelleeksi, että tässä nyt kysyttiin rohkeutta. Ehkä tämä olikin koetus, ehkä viisaan luo ei päässyt kuin henkensä uhalla, – mitä hän kuolemaa pelkäisikään, jos se hänen elämänsä ongelman ratkaisisi? Ja päättävästi hän astui eteenpäin.

Läpi monien hirmujen hän kulki, – niitä ei nyt kannattanut muistellakaan, – mutta lopulta hän seisoi hämärässä luolassa. Hän kuuli soittoa, ihmeellistä ylimaallisen ihanaa soittoa, joka täytti hänen sielunsa autuaalla aavistuksella. Ja keskellä soittoa hän kuuli äänen, joka lempeästi, vienon tuulenhenkäyksen tavalla kutsui häntä nimeltä.

– Olavi Ansamaa! se lauloi, – Olavi Ansamaa!

Ääntäminen oli oudosti muukalainen, paljon pehmeämpi ja soinnukkaampi kuin amerikkalaisten.

Ihmetellen ja kuitenkin pitäen kaikkea luonnollisena tässä lumotussa luolassa hän tähysteli odottavasti tummaan verhoon, jonka takaa kutsuva ääni kuului. Samassa tämä aukenikin keskeltä ja hävisi molemmille syrjille, ja hänen hämmästynyt, ihastunut katseensa näki "Suuren Käärmeen, maailman viisaimman ihmisen".