Kitabı oku: «Eversti Ansamaa», sayfa 6
– Eikö sitten mikään voi tehdä loppua ristiriidastanne? Ettekö voi tulla vakuutetuksi siitä, että ilmianto on alhainen teko?
– Minulla oli kunnia tänään esittää teille ratkaisukeino, mutta te hylkäsitte sen, neiti Linda.
– Entä jos nyt olisin tullut ilmoittamaan teille, että hyväksyn keinonne?
Nimismies oli odottanut, että Linda lausuisi nämä sanat, ja kuitenkin ne tulivat aivan kuin yllätyksenä ja synnyttivät täydellisen mellakan hänen ajatuksissaan ja tunteissaan. Häpeätä, rakkautta, intohimoa, voitonriemua, ja taas häpeätä… Hänen äänensä oli käheä, kun hän sai vaivoin sanotuksi:
– Te suostuisitte siis tulemaan vaimokseni?
– Niin, vastasi Linda tuskin kuuluvasti, tuntien sydäntään äkkiä kouristavan. – Minä tulen vaimoksenne, ellei muuta keinoa ole isäni pelastamiseksi.
Nimismies tuijotti Lindaan pitkään, katseessaan sanomaton tuska.
– Voi minua onnetonta, voi meitä onnettomia! hän äkkiä huudahti ja heittäytyi lähellä olevalle tuolille. Siinä hän painoi kasvonsa käsiinsä ja voihki ääneen.
– Mikä on? kysyi Linda nopeasti, pelästyen ja pahinta aavistaen. —
Ette suinkaan ole…? Sanokaa, sanokaa!
– Minä olen sen jo tehnyt, vastasi nimismies kolkosti.
– Aih! kirkaisi Linda ja olisi kaatunut selälleen, ellei käsillään olisi käynyt kiinni seinään takanaan.
Samassa lensi ovi auki ja Mari ryntäsi sisään.
– Neiti, neiti! hän huusi, mutta jäi ällistyneenä seisomaan, kun huomasi, ettei mitään hätää ollutkaan.
– Kiitos, Mari, ei se mitään, sanoi Linda, kooten voimansa ja hilliten itseänsä. – Odota vielä hetkinen eteisessä, kohta lähdemme.
Tyttö totteli heti ja sulki oven jälkeensä.
– Niin on siis kuin aavistin, puhui Linda väsyneesti. – Te ette osannut menetellä gentlemannin tavoin ettekä niin kuin suomalainen mies, joka aina puoltaa omia maanmiehiään… No niin, onko nyt kaikki menetetty? Eikö ole enää pelastuksen mahdollisuutta?.. Olen kuullut, että venäläiset ovat rahanahneita. Eikö heitä voisi ostaa? Ettekö te säälistä isää tai minua kohtaan tahtoisi auttaa? Ettekö voisi välittää kauppaa? Tiedättehän, että olemme rikkaita. Minäkin olen rikas. Voin koska tahansa antaa teille joitakuita satojatuhansia… Sanokaa, että tahdotte korjata erehdyksenne. Sillä olihan se erehdys? Nyt tekin tuomitsette oman tekonne!.. Auttakaa nyt minua.
Linda oli alkanut väsyneesti, mutta reipastui puhuessaan. Oli kuin hän olisi tahtonut siveellisesti tukea masentunutta miestä ja milteipä lohduttaa häntä. Nimismies katsoi häneen ihmetellen. Ja kun Linda mainitsi summia, millä hän oli valmis ostamaan isänsä vapauden, alkoivat Hormion pienet silmät loistaa ahneudesta.
– Olen menetellyt kuin aasi, sen huomaan nyt, mutisi hän itsekseen, ajatellen, mitä kaikkea hän olisi voinut voittaa omakseen: mutta ehkei asia vielä ole auttamattomasti kadotettu. Kyllähän venäläiset ovat kullalle alttiita, hän sanoi ääneensä, – sopisi koettaa ehkä…
– Niin, koettakaa, koettakaa… Rahasta minä vastaan millä hetkellä hyvänsä. Rahani ovat Vaasan pankissa…
– Hm … mutta asia on hiuskarvan varassa.
– Kuinka niin?
– Pelkään, että he vielä tänä yönä … aamupuolella … tulevat everstiä noutamaan…
– Mitä! mitä te sanotte?.. Oi Jumalani!..
– … niin että on toimittava nopeasti… Eiköhän joka tapauksessa olisi viisainta paeta … nyt heti…
– Oi Jumalani, oi Jumalani! Tämä vielä puuttui… Tänä yönä … mutta silloinhan minun täytyy juosta kotiin … tai antakaa minun käyttää puhelinta, varottaa isääni heti…
– Ei, ei, hitto soikoon!.. Suokaa anteeksi… Puhelinta vartioidaan … äsken everstikin soitti tänne ja puhui aivan sopimattomia … minun täytyi heti lopettaa keskustelu…
– Sitten ei ole muuta neuvoa kuin rientää juoksujalkaa kotiin… Ja te, aiotteko koettaa?
– Aion … ja jos en onnistu – huomatkaa tämä, neiti Ansamaa – ei minullakaan ole muuta edessä kuin pako teidän kanssanne…
– Niin, niin, tulkaa vain… Hyvästi nyt!
Lindan käsi oli jo oven kahvassa, kun nimismies vielä huusi hänen jälkeensä:
– Neiti Ansamaa, pysyttekö tekin sanassanne?
– Missä? kysyi Linda hämillään, ymmärtämättä toisen tarkoitusta.
– Tuletteko toisin sanoen vaimokseni?
– Ah niin, tietysti, jos isäni pelastuu, vastasi Linda soinnuttomasti ja kiiruhti ovesta ulos.
– Nyt on toimittava. Valtit ovat kädessäni, oli peli mikä tahansa! ajatteli nimismies yksin jäätyään ja riensi pöydällä olevan telefonin luo.
9
Erottuaan tohtorista eversti Ansamaa oli sammuttanut valot konttorihuoneesta ja vetäytynyt omalle puolelleen. Siinä hän nyt istui "juttutuvan" nojatuolissa, piippuaan poltellen ja mietiskellen päivän tapahtumia.
Onhan mahdollista, hän ajatteli, että Hormio jo on ilmoittanut asiasta venäläisille – siihen mieheen ei voi lainkaan luottaa, – mutta vähän luultavaa se on. Onhan hänellä seitsemän päivää armonaikaa omien sanojensa mukaan… Mutta millä tavalla mies on päässyt perille salaisuudestani?.. Hän arvasi sen tänään lopullisesti… On tietenkin nähnyt vieraita joskus täällä liikkuvan, noita nuoria miehiä, joista Lindakin oli levoton…
Ajatusten siirtyessä tyttöön kävi everstin kasvojen ilme lempeäksi ja hymyileväksi. Armas lapseni, hän sanoi itsekseen, tuommoinen oli juuri äitisikin, ylen herkkätuntoinen, aina tekemisissä henkimaailman asukasten ja ilmestysten kanssa, mutta myös aina hellä, rakastavainen ja huolissaan puolestani… Nelly parka, kyllä silloinkin uskosi ja kärsivällisyytesi pantiin koetukselle, kun Cubaan läksin; kyllä sinun kyyneleesi valuivat ja kyllä rukouksesi olivat kuumia – mutta miehesi oli suomalainen ja siis itsepäinen kuin härkä, veri täynnä entisen kullankaivajan seikkailuhalua… Ja onnellisestaan kaikki päättyi… Mutta nyt on oikeastaan sama peli edessä … elämässä kaikki uudistuu ja toistuu… Linda Nellyn tilalla … Suomi Cuban … päättyneeköhän tämä seikkailu yhtä onnellisesti kuin edelliset?..
Everstin mietteet muuttuivat vakavammiksi ja raskaammiksi. Linda parka, hän ajatteli, nyt on tainnut tulla sinun vuorosi joutua kosketuksiin elämän kovuuden kanssa – ja lisäksi oman isäsi kautta. Sillä tässä ei käy totuutta salaaminen. Hormioon ei ole luottamista, ja koska venäläiset itsekin jo epäilevät, on kysymys vain ajasta. Ennemmin tai myöhemmin tulee salaisuus heidän tietoonsa, ja silloin on otettava seuraukset vastaan … tai paettava niitä… Lindan mielestä pako saattaisi olla luonnollinen, mutta vanhalle sotamiehelle ei… Eversti Ansamaa ei pakene. Hän on vapaaehtoisesti tehnyt, mitä on tehnyt, ja iloisena ja ylpeänä hän myös kantaa tekonsa seuraukset… Lindalle se tulee koetukseksi, mutta varmasti hän isänsä ymmärtää… Rakas lapseni, isäsi taistelee isänmaansa puolesta, ja isänmaan puolustaja ei pakene… Ihmisen täytyy olla varustettuna kaikkeen… Joka tapauksessa olisi liian uhkarohkeata minun enää jatkaa tätä työtäni … asettaisin alttiiksi niiden hengen ja elämän, joita tahdon auttaa … huomenna täytyy sähköttää…
Huomenna täytyy sähköttää Helsinkiin, hän toisti puoliääneen ja nousi.
– Nyt on paras mennä levolle, kello näkyy olevan yksitoista.
Eversti laski uuninreunuksella seisovan pendyylin kumeat, soinnukkaat lyönnit, joiden ääni aina hiveli hänen korviaan, ja oli astumaisillaan makuuhuoneeseensa, kun äkkiä kuului sähkökellon nopea, vieno kilinä.
Eversti seisahtui hämmästyneenä.
– Halloo, lähettikö? Sitä en osannut odottaa, hän huudahti itsekseen ja palasi kiiruusti kirjotuspöydän luo. – Well, sitä parempi, saan perille suullisen sanoman ja varotuksen…
Hän istui kirjoitustuoliin, painoi pöytälaudan alareunaan kätkettyä sähkönappulaa ja odotti.
Hetken kuluttua kuului konttorihuoneesta askeleita, koputettiin ovelle kolme kertaa ja sisään astui nuori mies, talvitakki yllään ja lakki päässään, Hän sulki oven jälkeensä, seisahtui asentoon, tehden kunniaa sotilaallisella tavalla, ja virkkoi:
– Alas tsaarivalta, herra eversti!
– Ja Suomi vapaaksi, lisäsi eversti Ansamaa, vastaten tervehdykseen käden liikkeellä. – Te tulette odottamatta. Onko raporttia?
– Kaksi, herra eversti.
– Toinen?
– Helsingissä tiedetään, että venäläisten taholla epäillään tätä paikkakuntaa. Tänä päivänä on varmaankin nimismies saanut käskyn ottaa asiasta selvää.
– Hyvin seuraavat aikaansa Helsingissä. Nimismies on saanut käskyn tänään. Olen sen hänen omasta suustaan kuullut. Entä vielä?
– Katsovat parhaaksi lakkauttaa – ainakin toistaiseksi – miesten siirron tämän paikkakunnan kautta.
– Luonnollisesti. Entä jos minua aletaan epäillä?
– Tässä on teille passi siltä varalta, herra eversti. Nuorukainen lähestyi ja ojensi everstille pienen mustan vihon, jonka hän oli taskustaan ottanut; vetäytyi sitten taas pari askelta taaksepäin ja odotti, yhä kunniaa tehden.
– All right, sanoi eversti Ansamaa ja laski passin pöydälle, – entä toinen raportti? Tänä yönä lähtee viimeinen plutoona herra everstin johdolla…
– Tänä yönä?
– Kello yksi.
Eversti vihelsi.
– Tavalliseltako paikalta? hän kysyi.
– Niin, Mattilan mökiltä.
– Kuinka monta?
– Kaksikymmentä viisi… Juho Anderssonin johdolla.
– Kaksikymmentäviisi! Ali right. Onko muuta?
– Ei muuta, herra eversti.
Virallinen sananvaihto oli loppunut ja eversti Ansamaa sanoi muuttuneella, kohteliaalla äänellä:
– Riisukaa päällysvaatteenne, herra Halme, ja istukaa. Ulkona on pakkanen ja te poltatte varmaan mielellänne savukkeen, sill'aikaa kuin muutan pukua. Kello on vasta vähän yli yksitoista, meillä on aikaa melkein tunti… Sanoitte johtajan nimen olevan Juho Andersson? Ylioppilas?
– Ylioppilas Juho Andersson, vastasi vieras, joka oli heittänyt yltään päällystakin ja lakin, istuutunut nojatuoliin ja sytytteli savuketta.
Eversti kirjoitti jotakin, pisti paperin taskuunsa ja nousi.
– Nyt jätän teidät hetkeksi, herra Halme. Saatte rauhassa levätä ja mediteerata.
Kauan ei kestänyt, ennen kuin eversti palasi makuuhuoneestaan, puettuna täydelliseen hiihtopukuun poronnahkalapikkaineen ja piippalakkineen. Nuorukainen hypähti kohteliaasti pystyyn ja seisoi odotellen.
– Istukaa vain vielä, nuori ystävä, puheli eversti, – koska tässä vielä on puolen tuntia aikaa, pistän minäkin tupakaksi ennen lähtöä.
Hän sytytti rakasta piippunysäänsä, istui ja katseli mielihyvällä nuoren Halmeen avomielisen puhtaita kasvoja, joita tällä hetkellä näytti varjostavan jokin alakuloinen ajatus.
– Well, ystävä Halme, teiltä taitavat loppua nyt nämä Pohjanmaan matkat.
– Niin kai, herra eversti … ikävä kyllä.
– Eikö teitä itseänne haluttaisi mennä meren taa?
– Eipä taitaisi minusta olla sotamieheksi. Palvelen mieluummin isänmaatani toisella tavalla.
– Mitä nyt aiotte tehdä?
– Jatkaa lukujani yliopistossa suurimmalla kiireellä…
– Mikä se taas oli teidän pääaineenne?
– Teologiaahan minä…
– Aa … se on totta, teistä tulee pappi… Sitähän minä jo ennen olen ajatellut teiltä kysyä, että mistä johtuu teidän innokas poliittinen harrastuksenne, kun olette teologi… Ja vielä tämänsuuntainen politiikka… Pelkään, että monikaan pappi ei tässä maassa ajattele niin kuin te. Äskettäin, tänä iltana kuulin muutaman nuoren papin kiivaasti väittävän, että esivaltaa, joka ei kanna miekkaa hukkaan, on ennen kaikkea toteltava. Ja esivalta – se on kai meillä tätä nykyä venäläinen hallitus…
– Ah, herra eversti, innostui nuorukainen ja hänen silmänsä säkenöivät, – minä nojaudun toiseen raamatunlauseeseen, joka sanoo: "enemmän tulee kuulla Jumalaa kuin ihmisiä". Katolilaiset saattavat sekoittaa toisiinsa kirkon ja Jumalan käsitteet, mutta meillä protestanteilla ei ole siihen oikeutta eikä syytä. Kirkko on kokoomus ihmisiä, kirkko saattaa erehtyä, se on protestanttisuuden periaate – meillä on omantunnonvapaus. Ja protestanttisuus sai alkunsa Saksasta. Saksa on meidän katolisista syrjävaikuttimista puhdistuneen kristinuskomme kehto, samalla kun se on koko nykyaikaisen sivistyksen kotimaa. Kuinka voisi epäröidä protestanttisen Saksan ja kreikkalaiskatolisen Venäjän välillä? Venäjä edustaa meille ihmisten väkivaltaa, mutta Saksa Jumalan sanan vapautta! Kuinka ei meidän suomalaisten myötätunto ja rakkaus olisi saksalaisten puolella?
Eversti Ansamaa nyökäytti päätään hyväksyvästi useampia kertoja toisen puhuessa.
– Aivan niin, nuori ystäväni, hän sitten sanoi, – tuota puhetta minä ymmärrän.
He istuivat vähän aikaa ääneti, sitten nuorukainen arasti kysyi:
– Te mahdatte olla ylen rikas, herra eversti?
– Olen kyllä, vastasi eversti Ansamaa hymyillen – näissä meikäläisissä oloissa… Amerikassa en ollut suurpohatta… Mutta kuinka niin? Voinko teitä palvella jollakin tavalla?
– Olen laskenut itsekseni, että mahdatte olla ylen rikas, jatkoi nuorukainen haaveellisesti, ikään kuin ei olisi kuullut vanhemman miehen kysymystä. – Kuulin eräältä toverilta, että te olette lahjottanut matkarahat jokaiselle nuorelle miehelle, joka asian puolesta tahtoo taistella… Mutta tällä tavallahan te jo olette tuhlannut sangen suuria summia, herra eversti!
– Tuhlannut? Vai tuhlaukseksiko sitä sanotte?
– Ei, ei, herra eversti, se oli sopimaton sana! Kuinka paremmin ja jalommin voisi rahojansa käyttääkään! Minä vain olen kysynyt itseltäni, että miksei teillä ole enemmän valtaa käsissänne? Miksi valta on semmoisten käsissä, jotka sitä väärin käyttävät? Miksei Suomi ole vapaa ja miksi ette te ole meidän hallitsijamme? Oi, herra eversti, kun kuvittelen olevani valmis pappi ja kirkossa jumalanpalveluksen jälkeen rukoilevani esivallan puolesta, niin tahtoisin, että te olisitte se esivalta! Oi, mikä onni, jos seurakunnan kanssa saisin rukoilla teidän puolestanne, – jos te olisitte meidän kuninkaamme tai meidän presidenttimme!
– Miksi herran nimessä semmoisia haaveilette? kysyi eversti ihmeissään, vaikka nuoren miehen haltioitunut ilme ja kiihkeät sanat saivat kieliä värähtämään hänen sydämessään.
– Sen tähden, herra eversti, vastasi toinen yksinkertaisesti, – että te olette erilainen kuin muut ihmiset. Teitä täytyy rakastaa ja kunnioittaa ja teitä tahtoisi palvella. Te teette aina oikein – ja vielä enemmän – te teette aina hyvää.
Eversti ei voinut pysyä kylmänä. Tämä on ihmeellistä, hän ajatteli, toinen rakkaudentunnustus jo tänä iltana… Ja vallan odottamatta… Mitähän tämä merkitsee? Minkä tähden näin saan tuntea toisten rakkautta? Läheneekö loppuni? Uhkaako minua tuho?
Hän kääntyi poispäin salatakseen liikutustaan, ja hänen katseensa sattui uuninreunuksella naksuttelevaan kelloon. Heti hän oli tunnelmansa herra.
– Halloo, hän huudahti, – kello on yli kaksitoista! Enkä kuullut sen lyövän. Meidän on aika lopettaa haaveemme ja lähteä, rakas herra Halme.
Eversti kirjoitti vielä jotakin paperille, sulki paperin kuoreen ja kirjoitti osoitteeksi sanat Pro Patria, jonka jälkeen hän nousi ja käski sotilaallisen virallisella äänellä:
– Ordonanssi!
Nuorukainen seisoi hänen edessään kunniaa tehden.
– Tämän kirjeen viette asianomaiselle henkilölle Helsingissä, jatkoi eversti, – ja raporteeraatte, että minä tänä yönä johdatan viimeisen plutoonan kunnian tielle, että olen vastaanottanut kiitollisuudella asianomaisen passin, mutta etten tule sitä käyttämään; ja vielä, että tätä kirjettä ei tarvitse avata, ellei minulle mitään tapahdu – siis ainoastaan siinä tapauksessa, että minulle jotain tapahtuu, joka estää minua palvelemasta. Ymmärrättekö?
– Ymmärrän, herra eversti. Ja koska on mahdollista, että me emme tapaa toisiamme pitkään aikaan, niin ottakaa muistoksi minulta toivomus, että hyvin menestytte luvuissanne ja aina säilytätte jalot käsitteenne uskonnosta ja isänmaasta, sekä tämä pieni lahja.
Eversti Ansamaa veti taskustaan toisen kirjeen ja ojensi molemmat nuorelle ylioppilaalle.
– Iloisiin näkemiin siis, jos kohtalo suo.
– Jumal'antakoon, herra eversti, sopersi nuorukainen väräjävin huulin ja silmät kyynelissä, otti vastaan kirjeet ja marssi ulos, kaapaten mennessään päällysvaatteet tuolilta, jonne ne oli jättänyt.
Pari minuuttia myöhemmin poistui talostaan omille asioilleen kuutamokirkkaaseen yöhön eversti Ansamaa, harteilla pitkä viitta päässä karvalakki.
10
Kun Linda Marin saattamana taas kulki maantiellä kotia kohti, hengittäen talviyön raikasta ilmaa, tyyntyi hänen mielensä vähitellen, ja hänen askeleensa, jotka alussa olivat hätääntyneitä, tasaantuivat reippaaksi käynniksi. Hänen ajatuksensa askaroitsivat siinä uhkaavassa onnettomuudessa, joka lähestyi Ansamaan rauhallista kotia, eikä hän ollenkaan muistanut tyttöä, joka pysytteli hänen rinnallaan uskaltamatta katkaista emäntänsä äänettömyyttä.
Niin kauheata kuin olikin ajatella, että vielä tänä yönä saattoivat viedä hänen isänsä, oli selvä tieto odotettavan iskun suuruudesta sittenkin parempi kuin tuskainen levottomuus. Nyt saattoi katsoa tosiseikkoja silmiin ja varustautua pahimman varalle. Sillä olihan edes toivoa, että isku rahan avulla saataisiin estetyksi.
Oi isä armas, ajatteli Linda, sydän paksuna surusta, mihin umpisokkeloon sinun jalo sydämesi on meidät kaikki saattanut. Sinä olet kuin suuri lapsi, haaveilija, maailmanparantaja. Aina tahdot taistella sorrettujen ja vainottujen puolesta, ennen miekalla, nyt rahoilla ja muulla tavalla. Sinä et jaksa uskoa Vapahtajan sanaan: ken miekkaan tarttuu, hän miekkaan hukkuu… Ja kumma se onkin, että kaikista jaloimmat ihmiset tahtovat itse muuttaa oloja tämän maan päällä eivätkä jätä asioiden johtoa Jumalan käsiin. Vai onko se niin, että Jumala käyttää jaloja ihmisiä välikappaleinaan heidän tietämättään?.. Niin, niin, isä, enhän minä sinua tuomitse enkä arvostele. Sydämeni kapinoi vain sitä ajatusta vastaan, että sinä, joka olet silmissäni jaloin ihminen maan päällä, joutuisit raakojen ja väkivaltaisten joukkojen raadeltavaksi ja leimattavaksi alhaiseksi rikoksentekijäksi… Sitä ei sydämeni kestä, se ei saa tapahtua… Ja kuitenkin se juuri nyt uhkaa… Oi, isä, millä tavalla itse otat vastaan tämän iskun? Masennutko?.. Et, et, häpeä on semmoista kuvitellakaan! Sinä olet yhtä iloinen ja levollinen kuin aina muulloinkin. Sinä varmaan nousisit mestauslavalle hymy huulillasi, sinä sankari ja marttyyri…
Ja Linda tunsi hetkeksi ylpeätä riemua siitä, että hänen isänsä oli se, mikä hän oli: ei ollut toista hänen vertaistaan. Hän tahtoi päästää tunteensa ilmoille ja muistaen äkkiä tyttöä vierellään hän kääntyi tämän puoleen ja sanoi:
– Sano, Mari, mitä pidät isästäni, everstistä?
– Mitäkö pidän everstistä? vastasi palvelijatar, hämmästyen. —
Kaikkihan everstistä pitävät!
– Niin, eikö totta? Häntä täytyy rakastaa!
– Tietenkin, ei ole toista semmoista isäntää.
– Luuletko, että hän koskaan voisi tehdä mitään väärää?
– Hänkö? Everstikö! Ken semmoista väittäisi, hän sietäisi kuolla, sanoi tyttö niin lujalla vakaumuksella, että kyyneleet nousivat Lindan silmiin.
– On niitä, jotka semmoista väittävät…
– Nimismieskö! keskeytti Mari silmät pyöreinä, – sitäkö varten neiti sinne keskellä yötä? Enkös äsken arvannut…
– Hys, Mari, varotti Linda, peläten menneensä liian pitkälle, – älkäämme puhuko enää tästä … maantielläkin voi olla korvansa… Mutta sanopa minulle, mitä sinä tämäniltaisesta kokouksestamme pidit?
– Hyvähän se oli, niin kuin ennenkin…
– Entä puheista?
– No, en tiedä… Kyllähän ne kaikki puhuivat kauniisti … mitäs minä niitä asioita niin ymmärtäisin… Mutta sen vain sanon, että eversti se minusta paraiten puhui.
– Niinkö, Mari kulta? Minkä tähden sinä enimmin hänen puheestaan pidit?
– No siitä syystä tietysti, että hän on saksalaisten puolella.
Linda oli vallan ihmeissään.
– Oletko sinäkin, Mari, saksalaismielinen?
– Kuinkas muuten? Kaikki suomalaiset kai sitä ovat … ei suinkaan
Suomen kansa voi olla venäläisten puolella!.. Vai mitä, neiti?
Tässä oli vastaus kansan suusta, suora ja rehellinen vastaus! Hänen isäntä oli sittenkin oikeassa, tiesi, mitä Suomen kansa piti oikeana ja totena. Lindasta tuntui, kuin suomukset olisivat pudonneet hänen silmiltään. Hänen isänsä esiintyi hänelle uudessa valossa. Isä ei ollut enää paljas yksilö – jalo tosin, mutta poikkeuksellinen, – vaan isä oli kuin Suomen kansan elävä edustaja. Ei hän asettunut kansan yläpuolelle sitä opettamaan tai oman ohjelmansa mukaan sitä pelastamaan, hän arvasi ja tiesi, mitä kansa itse sisimmässään kaipasi ja tahtoi. Hän oli kuin kansan puhetorvi, kuin välikappale kansan kädessä… Jumala oli lähettänyt hänet tänne juuri Suomen kansaa ymmärtämään ja auttamaan…
Tämä oli kaikki niin suurta, että Lindaa melkein hävetti äskeinen nimismiehen luona käynti.
Ja hänestä oli kuin sinä hetkenä kaikki suru ja ahdistus olisi ollut pyyhkäistynä pois hänen sielustaan. Hän tunsi itsensä vapaaksi ja voimakkaaksi. Hän tunsi, että hän ei ollut yksin, että hänen isänsä ei ollut yksin. Suomen kansa oli heidän takanaan. Suomen kansa kantoi sylissään heidän sielunsa. Jos hänen isälleen mitään tapahtuisi, kohtaisi isku ei ainoastaan häntä, Lindaa, vaan koko Suomen kansaa. Kansa ottaisi kokonaisuudessaan osaa hänen suruunsa, niin, se olisikin Suomen kansan suma, ja Jumala ei jättäisi sitä kostamatta.
– Kiitos, Mari, hän kuiskasi tytölle vaitiolon jälkeen, – sinun sanasi suuresti lohduttivat minua… Nyt tahdon ilmaista sinulle salaisuuden: venäläiset ovat saaneet tietää, että isäni on Saksan puolella tässä sodassa, ja ken tietää, mitä he nyt aikovat tehdä isälle…
– Nimismieskö sen konnan työn on tehnyt? … kysyi palvelijatar kauhistuen, – minä äsken kuulin vähäsen oven lävitse… Mutta sanokaa, neiti rakas, eiväthän ne sentään mitään everstille taida?
– Voi Mari, voi Mari, pelkään pahinta… Mutta vanno minulle, ettet kellekään mitään puhu tästä asiasta.
– Sen vannon… Mutta sanokaa, neiti, mitä te sille nimismiehelle?
– No etkö ymmärrä, että koetin pyytää häntä olemaan vaiti?.. Minulla oli näet syytä epäillä, että hän aikoi puhua…
– Eikö se sitten suostunut?
– Hän oli jo antanut ilmi.
– Voi hyvä Jumala!.. Mutta mitä varten se sitten kosi neitiä?
Linda huomasi, ettei hän enää voinut peräytyä tunnustuksissaan. Olihan sitä paitsi Mari ehdottomasti luotettava. Hän kertoi lyhyesti tytölle päivän tapahtumat, ja kiitollinen ja samalla kauhistunut Mari kuunteli päivitellen ja ihmetellen.
Täten he saapuivat kotiin, Linda mieleltään melkoisen reippaana.
Ansamaan talo oli pimeä, ainoastaan kyökin puolelta näkyi tulta.
– Isä näkyy menneen levolle, sanoi Linda, palataan sisään kyökin kautta samaa tietä kuin tulimme… En huoli isää vielä herättää… Odotan ensin nimismiestä ja hänen sanomaansa…
Linda nousi sitten omalle puolelleen, ja Mari jäi valaistuun eteiseen odottamaan nimismiehen saapumista.
Lindasta oli sanomattoman ihmeellistä, mitä hän äsken ulkona oli tunteissaan kokenut. Se oli todella kuin päivän nousua hänen sielussaan, ikään kuin hän siihen saakka olisi vaeltanut pimeydessä ja äkkiä nähnyt aamuauringon karkottavan tieltään yöllisiä usvia. Hänen oma henkilökohtainen surunsa muuttui niin mitättömäksi. Kun kerran isä vapaaehtoisesti oli valmis kärsimään kansansa puolesta, kuinka ei hän, tytär, sitä tekisi? Eikö hänen oma kärsimyksensä pyhittyisi isän uhrin kautta? Eikö se olisi kärsimystä kansan silmien edessä, julkista, ylevää, pyhää surua?.. Kuinka hän saattoikaan olla niin pikkumainen, että meni armoa pyytämään ilmiantajalta? Tekikö Vapahtaja niin Juudaalle? Ei, Vapahtaja sanoi: mene ja tee nopeasti mitä aiot tehdä. Niin hänen isänsäkin tekisi, jos hän näkisi, että toisella oli päätös valmiina. Mutta nimismies ei sentään ollut mikään Juudas. Hän horjui päätöksissään, hän epäröi ja epäili… Oli miten oli, jos hänen nyt onnistui ostaa isä vapaaksi, olisi tämä kuin viittaus Jumalalta, että isä oli liian kallisarvoinen joutuakseen vihollisten käsiin… Mutta syvällä uskonnollisessa ja haltioituneessa sielussaan Linda miltei toivoi, että nimismiehen ostoyritys raukeaisi tyhjiin…
Ja äkkiä hänestä tuntui mahdottomalta ottaa vastaan nimismiestä omassa huoneessaan. Minä en voi päästää sitä miestä tänne luokseni, hän itsekseen huudahti, inhoni häntä kohtaan on voittamaton! Ja kun hän samassa muisti, minkä lupauksen hän oli miehelle antanut, jos kauppa onnistuisi, puistatti häntä. Voi, mihinkä kurjuuteen olenkaan itseni syössyt! Ja jos vielä isä ei välitäkään uhrauksestani…
Tämä viimeinen ajatus sai hänet ajatuksissaan pysähtymään: Oli aivan kuin toivon säde olisi pilvestä pilkistänyt. Jos ei isä minun uhristani välitä, niin on itse uhri tarpeeton… Ei, ei, hän katuen lausui, itsekkäästi en saa ajatella. En saa vaivata päätäni ollenkaan näillä mietteillä. Tahdon elää äskeisessä tunnelmassani, sen viileässä rauhassa… Mutta nimismies voi saapua minä hetkenä hyvänsä, ja minä tahdon puhutella häntä tuolla alhaalla…
Kello lähenikin puolta yhtä. Linda nousi kiireesti sohvalta.
Eteisessä istui uskollinen Mari.
– Kun nimismies tulee, osoita hänet saliin. Siellä otan hänet vastaan, kuiskasi Linda ohimennessään. – Tuolla hän taitaakin jo saapua, koska kuuluu kolinaa…
Linda pujahti suureen tyhjään saliin ja sytytti ovenpielestä lähimmän sähkölampetin. Meni sitten istumaan sohvalle odottamaan.
Samassa ovi eteiseen aukeni ja nimismies Hormio riensi sisään, kasvot riemusta loistavina.
– Linda, neiti Linda, hän huusi, – voitto on meidän! Eversti on vapaa.
Linda tunsi kaiken verensä syöksyvän sydämeen ja oli vähällä pyörtyä. Silmät suljettuina, kasvot kalpeina hän istui kotvan aikaa liikkumatta, puhumatta. Mitä hänen sielunsa tunsi? Oliko se riemua vai oliko se kauhua? Ei hän osannut sitä itselleen selvittää.
– Te huudatte niin äänekkäästi, sai hän vihdoin vaivoin sanotuksi.
– Suokaa anteeksi, neiti Linda, jatkoi nimismies hillitymmin, – olen niin iloinen teidän ja isänne puolesta.
Ja itsenne puolesta, lisäsi Linda väsyneesti ajatuksissaan. Ääneen hän kysyi:
– Te sanotte siis, että venäläiset suostuvat ottamaan rahaa?
– Suostuvat, suostuvat … se on kuin päätetty asia…
– Kuin päätetty? Ei siis aivan varma?
– Varma kyllä, mutta tietysti ei lopullisesti järjestetty.
– Hm … ja hinta?
– Saatte todella kiittää minua, neiti Linda, ettei teidän tarvitse heittää kaikkia rahojanne venäläisille koirille… Niiden kanssa pitää osata sopia… Niin, summa, jonka lupasin, on kymmenentuhatta ruplaa.
Lindan oli vaikea salata inhoaan.
– Vai niin, hän sanoi, – ja nyt tulitte rahoja hakemaan?
– No, eipä juuri niinkään… Nähkääs, neiti Ansamaa, kapteenilla on pieni ehto…
– Ehto?
– Niin, hän tahtoo puhutella teitä henkilökohtaisesti.
– Minua?.. Mitä?.. Mainitsitteko minusta tuolle … kapteenille?
– Kuinka muuten? Enhän omasta puolestani voinut ryhtyä ostamaan eversti Ansamaata vapaaksi, minä, köyhä mies!
– Ooh! valitti Linda ja peitti kasvonsa käsillään.
Nimismies käsitti omalla tavallaan nuoren tytön silminnähtävän tuskan ja hämmingin.
– Kyllähän ymmärrän, että se on teille vaikeata, hän koetti lohdutella… Teidän hienon, sivistyneen ja rikkaan naisen antautua neuvotteluihin venäläisen sotilaan kanssa… Mutta voin teille vakuuttaa, että kapteeni Stroganoff on kohtelias ja liukaskielinen mies. Hän on oikea kavaljeeri ja puhuu kuulemma ranskaa puhtaasti… Kyllä hänen kanssaan kaupan hieronta onnistuu… Hän tahtoisikin vielä tänä yönä, jos mahdollista … tai viimeistään huomenaamuna; mutta nyt yöllä sopisi paraiten, sillä tämänlaatuisia afäärejä täytyy järjestää salassa… Ja kestättehän nyt tämän viimeisen koetuksen isänne takia, neiti Linda… Päättäkää, nyt: joko tänä yönä? Minä riennän siinä tapauksessa ilmoittamaan kapteenille…
Linda oli istunut kuin kuumilla kivillä, kasvot yhä käsien peitossa.
– Oih, minä en kestä tätä häpeätä ja tuskaa! hän äkkiä huudahti, pystyyn kavahtaen. – Nyt pakenen isän luo kertomaan kaikki.
Ja hän riensi nimismiehen ohi ovelle päin. Hormio hätääntyi.
– Mutta, rakas neiti, koetti hän estellä, kiiruhtaen tytön jälkeen, – mitä nyt aiotte? Kertomaan isälle! Oletteko suunniltanne? Jos eversti saa asiasta tietää, hän heti tekee sen tyhjäksi!
Ja hän tarttui kädellään tytön käsivarteen.
– Päästäkää minut! kivahti Linda, ravistaen päältään nimismiehen otteen, ja oli samalla ovesta ulkona.
Sanomattoman hämmästyneenä nimismies ei osannut muuta kuin seurata hänen kintereillään. Linda juoksi eteisen poikki konttoriin, nimismies perässä. Mari, joka vuorostaan kummastuen katseli tätä näkyä, piti viisaimpana seurata perässä kolmantena. Hän sytytti sähkölampun konttorissa, ja kun toiset riensivät edelleen everstin huoneeseen, hän seurasi ja teki saman tempun siellä, sillä Linda ei semmoista ehtinyt ajatella. Linda seisoi jo makuuhuoneen ovella koputtamassa, nimismiehen estellessä häntä rukouksillaan ja liikkeillään.
Kun ei oven takaa mitään ääntä kuulunut, vaikka Linda jo jyskytti kovasti, päätti hän rohkeasti astua isänsä pyhimpään. Hän teki käskevän ja torjuvan liikkeen kädellään, jota nimismies ei voinut olla tottelematta – koska häntä ei muutenkaan haluttanut astua everstin eteen, – avasi oven ja pujahti isän kamariin, sulkien oven jälkeensä.
– Hän on hullu, hän on hullu, hoki nimismies itsekseen puoliääneen ja rupesi kävelemään edes takaisin lattialla oven edessä.
Kun Linda kiihotuksesta vapisevana ja samalla arkana seisoi isänsä makuuhuoneen lattialla, kuiskasi hän ensin, katse maahan luotuna: – isä! ja kun ei mitään kuulunut, toistamiseen: – isä, anna anteeksi! Vasta sen jälkeen hän nosti silmänsä ja katsoi ympärilleen.
Kuu paistoi täydeltä terältään kahdesta korkeasta ikkunasta sisään, joiden eteen yöverhoja ei oltu vedetty. Sen haaveellisessa valossa näkyivät selvästi kaikki esineet huoneessa, pöydät, tuolit, kaapit, piirongit, taulut, peilit, lavoaarit ja selvistä selvimpänä suuri, leveä empire-sänky keskellä vastapäistä seinää. Ja sänky oli koskematon: valkoisena hohti täyteläinen päänalus, valkoisena pitsilakanan reunus, joka sirosti oli käännetty tumman silkkipeitteen yli, kukaan ei ollut sänkyä käyttänyt. Isä oli poissa.
Tämä viimeinen yllätys sai Lindan jähmettyneenä seisomaan paikoillaan. Hän tuijotti sänkyyn päin silmät harallaan niin kuin ihminen, jonka ajatukset ovat epäjärjestyksessä, ja vasta hetken perästä hänen aivonsa taas alkoivat toimia. Mutta se tunnelma, mikä nyt syntyi ja kasvoi hänessä, nöyryytti hänen mieltään, jäähdytti hänen sieluaan. Oli aivan kuin vieras olento olisi häntä nuhdellut ja puhutellut.
– Tuossa nyt näet, sinä uppiniskainen ja tottelematon lapsi, tuntui tuo ääni hänen sisässään sanovan, – mikset kuunnellut isäsi käskyä, kun hän pyysi sinua olemaan mitään tekemättä? Nyt olet saattanut ajattelemattomalla teollasi isäsi ja itsesi auttamattomaan häpeään. Isältäsi et saa lohdutusta etkä tukea. Hän on tällä hetkellä poissa, omilla teillään. Sinun täytyy yksin suoriutua pälkähästä. Tämä on sinun rangaistuksesi, tyhmä tyttö.
Mutta missä, missä on isä? kysyi Linda itseltään.