Kitabı oku: «Tietoja maailman kansoista, heidän tavoista, uskonnoista ja vaiheista», sayfa 4

9. Roomalaiset

Toinen vanhanaikaisen historian pääkansa on Roomalaiset. – Eteläiseen Italiaan asettui jo varhain Kreikkalaisia siirtokuntia. Mutta vanhimmissa aioissa kansoitti monta itsenäistä kansakuntaa tätä viljavaa maata, joka viimein joutui kokonaan Rooman haltuun. Näistä kansoista ovat Etruskat, jotka levisivät yli ison osan Italian saarentoa, mainittavat. Maan viljaisuus työnsi asukkaansa maanviljelyskeinoon ryhtymään, mutta Etruskat eivät ainoastaan osanneet maatansa viljellä, vaan olivat myös moniin taiteisin pystyneet. Erittäinkin ovat he edistyttäneet kaikkia, mitä ulkonaiseen epäjumalan palvelukseen kuuluu, niinkuin uhria, juhlallisuuksia, juhlakäytöksiä ja ennustustaitoa. Heistä ovat Roomalaiset saaneet parhaimman osan sivistyksensä alkusiemeniä. Rooman vanhin historia on himeän hämäryyden peittämä. Romulo ja Remo ovat niitten miesten nimet, jotka Huhtikuun 21 päivänä vuonna 753 e.Kr. sanotaan perustaneen Roomaa, maailman pääkaupunkia. Siis, kun tämä tapahtui, oli Adrian meren toisella puolella Salomoni jo aikaa sitten vaipunut kuoleman uneen jopa Olympian kilvoitus-leikitkin aljetut. Romulo hankki uuteen kaupunkiinsa asukkaita ja rupesi sitä kuninkaana hallitsemaan. Hän jakoi kansan kolmeen lahkoon ja kunkin lahon kymmeneen luokkaan eli Kuriaan. Itse kansa jakaantui kahteen säätyyn: Patriciat eli ylimysmiehet ja Plebeijat eli alhaisolaiset. Näitten säätyjen välillä syntyi alinomaisia riitoja, jotka kestivät vuosisadat läpitsensä. Patricioille, jotka luultavasti olivat alku-asukkaat, olivat, näet, kaikki valtiovirat annetut; niin esimerkiksi otettiin ainoastaan heidän joukosta Romulon asettaman senaatin jäsenet. Kuningasten valta oli melkein samalainen, kuin Kreikan ruhtinailla ennen oli ollut. He olivat ylimmäiset sotapäälliköt ja ylimmäiset papit, kutsuivat kokoon Senaatin ja kansankokoukset, kun valtion la'ista, sodan ja rauhan asioista oli päätettävä. Ei mihinkään valtiolliseen toimeen ollut rupeaminen, ennenkuin jumaloista oli neuvoa haettu. Tämmöinen tiedusteleminen oli Augura ja Haruspici nimisten pappien tehtävä. Nämät ennustivat lintujen lennosta ja viserryksestä, kanain syömisestä, ukkosen jylinästä, ukontulen leimauksesta ja muista senkaltaisista. Kaikki nämät laitokset olivat alkuansa etruskilaisia. Kuninkaallisen arvon merkit olivat myös etruskilaista syntymäperää. Kuninkaan edellä kävi kaksitoista liktori nimistä miestä, jotka kukin kantoivat varpukerpun, jossa rippui kirves, merkiksi muka että kuninkaan oli oikeus hengeksi rangaista.

Romulon jälkeen hallitsi Numa, joka on valtion oikeana perustajana pidettävänä. Parhaasta päästä koetti hän alamaistensa sydämmiin juurittaa jumalien kunnioittamista; heistä sanoi lakiensa ja laitostensa lähteneen. Hän sääsi monta uutta tapaa jumalanpalveluksessa ja piti tarkan huolen, että nuot pidettäisiin pyhinä. Mikä Romulon hallitessa oli ollut kuninkaallista alusmaata, jakoi Numa pellottomille kansalaisille, että he muka jättäisivät sotahalunsa ja mieltyisivät rauhallisiin toimiin. Sittemmin jakoi hän koko Rooman alan osakuntiin ja asetti jokaiselle peräänkatsojansa, jonka piti kirjoittaman ylös, kuka huolettomasti ja kuka hyvin peltonsa viljeli että kuningas muka tietäisi ahkerat palkita. Lakinsa oli naisille ylen ankarat; he eivät saaneet viiniä juoda eikä ollenkaan miesten toimiin sekaantua. Avioliitto pidettiin semmoisessa pyhyydessä, että 580 vuotta jälkeen kaupungin perustuksen oli kulunut, kun ensimäinen avioliitto rikottiin.

Tämän viisaan lakilaatijan jälkeinen oli Tullo Hostilio, joka paljon laajensi Rooman aluskuntaa. Seuraava kuningas Anko Martio rupesi laivaston rakentamiseen ja hänen jälkeisensä Tarquinio Prisko on maineensa saanut noitten mahdottoman suurten kloakkien rakentamisesta, jotka olivat isojen kupujen näköiset. Myöskin rakensi hän yhteisten taistelusleikkien pitämiseksi kuuluusan Cirko nimisen näytelmäpaikan. Sen ympärillä oli lavitsoita ja itse Cirkon ympärys oli niin suuri, että siihen mahtui 200,000 henkeä. Tähän suunnattomaan rakennukseen, jonka jäännökset vieläkin käyvät katsojista ihmeeksi, täytyi Tarquinion pakoittaa alhaiso päivätöihin. Tämä kuningas kävi myöskin onnellisia sotia naapurikansojansa vastaan ja voitti suuren saaliin. – Servio Tullio, joka seurasi häntä hallituksessa, rupesi uudestaan jakamaan kruunun alusmaat pellottomille ja pääsi sen kautta alhaison suosioon. Myös jakoi hän asukkaat sekä kaupungissa että maalla kolmeenkymmeneen osaan, jotta kansan olot ja asiat enemmin tulisivat näkyville ja selville. Tämä kuningas päästi uusilla laitoksillaan myös Plebeijat jonkunmoiseen mahtavuuteen, ehkä päävalta vielä pysyi Patriciain hallussa. V. 534 e.Kr. nousi viimeinen Rooman kuningas Tarquinio Superbo kuninkaan-istuimelle. Väkivaltaisuudestansa syntyi liittäydys, jonka johdattajana oli Bruto. Tarquinio, joka oli poissa sodassa, pantiin kuninkaan-arvolta pois ja koko kuninkuus poistettiin. Sen siaan asetettiin kaksi ylimmäistä virkamiestä, jotka kutsuttiin Konsuliksi. Nämät piti valittaman joka vuosi Patriciain säädystä. Tämä tapahtui 509 e.Kr. Rooman ensimäiset Konsulit olivat Bruto ja Kollatino. Rooma oli nyt siis tasa- eli vapa-valtio.

Mimmoinen urhoollinen henki ja isänmaanrakkaus näistä aioista alkaen syntyi Roomalaisissa, näyttäköön seuraava kertomus.

Etrurian kuningas Porsenna oli ottanut suojelukseensa tuon Roomasta ajetun Tarquinion ja lähti nyt suurella sotajoukolla Roomalle, asettaaksensa hänen muka oikeuksiinsa. Jo olivat Etruriat aikomuksessa, pakenevia Roomalaisia takaa ajaen, eräästä sillasta hyökäistä kaupunkiin. Silloin kehoitti Horatio Kokle niminen mies innollisesti kansalaisiaan siltaa hävittämään, luvaten itse pidättää viholliset, kunnekka silta olisi revitty. Tämä tapahtui; hän ynnä kaksi muuta sota-urosta viivytteli viholliset niin kauan, kuin silta rikottiin. Mutta kun näki sillan hajota rämähtävän, viskausi täydessä sota-asussa virtaan ja uiskenteli omiensa luokse toiseen rantaan, ehkä vihollisten heittokeihäät viuhahtivat ympärillänsä.

Mutta Porsenna ei peräyttänyt piiritystä. Kova nälkä rupesi kaupungissa riehumaan ja epätoivo voimat uuvuttamaan. Tässä tuskassa esitteli eräs nuori Roomalainen, Mutio Skävola, senaatille, Porsennan tapettamisen ainoana keinona tästä puuhasta päästä. Itse meni hän sentähden väkipuukko takin alla vihollisten leiriin ja tunkeutui aina kuninkaan-istuimelle, jonka vieressä istui kirjoittaja. Tämän luuli nyt Mutio kuninkaaksi ja tappoi hänen siihen paikkaan. Kun hän sitten pantiin kiinni ja aseet riisuttiin häneltä pois, jutteli hän Porsennalle, että Rooman nuoriso oli valalla vannonut tappaaksensa hänen. Kuningas uhkasi nyt heittää hänen tuleen, ellei kohdakkoon tarkemmin selittäisi tämän liittäydyksen seikkoja. "Katso", sanoi Mutio, "kuinka vähän he ruumiistansa pitävät, joilla on kunnia ja maine odotettavana" – ja nämät sanat sanottuansa laski hän oikean kätensä uhri-alttarilla palavaan tuleen ja palautti sen siinä, mitään tuskan tuntoa osoittamatta. Kuningas otatti hänen tulesta pois ja päästi vapauteen.

Kuninkuuden poistaminen koroitti paljon patriciain valtaa ja kun kansa oli ulkonaisen rauhan voittanut, kävivät patriciat yhä jylseimmiksi plebeijia kohtaan. Tästäpä syntyi sisällisiä riitoja, jotka masensi valtion voimat. Viimein syttyi sisällinen kapina ilmituleen ja silloin valittiin ensimäinen Diktatori-niminen virkamies. Kun kova hätä ahdisti valtakuntaa, valittiin tämä virkamies, joka sai kokonaisen itsevaltaisuuden puoleksi vuodeksi. – Nyt koetettiin lievittää plebeijain tilaa. Maksuun kykenemättömien velat annettiin anteeksi ja ne jotka velasta olivat vankeuteen pantuina, päästettiin vapaiksi. Vähän myöhemmin v. 494 e.Kr. saivat plebeijat oikeuden valita omasta säädystänsä kaksi virkamiestä, nimeltä kansantribunat, jotka vuosittain muutettiin. Sittemmin muutettiin ne luvultansa kymmeneksi. Heidän oli velvollisuus suojella kansa Patriciain itsevaltaisuudesta. He taisivat, näet, kiellollansa kaikki senaatin päätökset mitättömiksi tehdä, jos nämät loukkaisivat kansan etua. Itsiensä puolesta olivat pyhinä ja loukkaamattomina pidettävät.

Nyt vasta alkoi meteli Roomassa, kun patriciat kaikin voimin koettivat etuoikeutensa suojella ja plebeijat taas pyrkivät valtiolliseen tasa-arvoon. V. 445 kumottiin se sääntö, joka kielsi avioliittoa patrician ja plebeijan välillä. – Tämän sisällisen metelin pauhatessa, hätyytti myös ulkonainen vaara Roomaa. Gallilaiset, jotka olivat urhoollista ja raakaa sukua, tunkeusivat Alpien yli, valloittaen ison osan Pohjois-italiaa. Roomalaiset koettivat sovintoa hieroa. Vaan turhaan, sillä Gallilaiset, kun Klusion kaupungin piirittäessä huomasivat, että myös Roomalaisten lähettiläät olivat aseisin tarttuneet kaupunkia suojellaksensa, lähtivät he liikkeelle Roomaa vasten, tätä kansan-oikeuden rikkomista muka kostaaksensa. Kaikki pakenivat pakenemistaan puoluskuntain taisteluksista uupuneesta kaupungista. Ainoastaan kahdeksankymmentä vanhaa ukkoa, jotka ennen olivat olleet pappina ja konsulina, eivät tahtoneet enään isiensä kaupunkia jättää, vaan istuivat pitkiin valkoisiin kauhtanoihinsa puettuina torille. Hämmästyneinä hyökkäsivät viholliset kaupunkiin, joka poltettiin tuhaksi. Kapitolion luja linnoitus teki vielä heille vastarintaa. Tämän koettivat nälällä antaumiseen pakoittaa, vaan turhan, sillä nälkä rupesi heitä itsiäkin ahdistamaan, ett'ei heidän muuta neuvoa ollut, kuin matkoille lähteä tyytyen tuhanteen kulta-naulaan.

Pian syntyi sisällinen meteli uudesta. Viimeiset kovat aiat olivat kartuttaneet köyhäin velat ja rikkaat Patriciat rasittivat, minkä voivat, köyhät velkamiehensä. Mutta kansantribunat koettivat kaikin voimin plebeijain asiat edistyttää. Tämä onnistuikin heille niin, että v. 366 e.Kr. määrättiin myöskin plebeijain olevan konsulivirkaan valittavia. Nyt alkoivat taas valloittamisen sodat. Kovan taisteluksen jälkeen voitettiin v. 298 e.Kr. Samnitain väkevä kansa ynnä muita italilaisia kansoja, jotta muutamien vuosien kuluttua koko Italia oli Rooman käskynalaisena. Kovin sota oli Roomalaisilla Epiron kuningasta Pyrroa vastaan, joka lukuisella laivastolla tuli Italiaan, tuoden mukaansa elehvanttia, joita ei ennen Italiassa nähty. – Rooman hallitusmuoto oli nyt aikojen kuluessa täydellisesti muodostunut ja tämä teki Roomalaisille mahdolliseksi maailman hallitsijoiksi pyrkiä. – Näillä ensimäisillä vuosisadoilla jälkeen tasavallan asettamisen elivät Roomalaiset suurimmassa kohtuullisuudessa, vallan taipumattomat Kreikkalaisten hempeytymiseen ja hehkuvaisuuteen. Maanviljelys oli heistä kunniallisin elantokeino. Tähän asti nautittiin leivän siassa jonkunmoista jauhopuuroa. Mutta kun olivat valloittaneet nuot rikkaat Kreikkalaiset kaupungit, eneni varallisuutensa ja sen ohessa myöskin hekumallisuus. Jo näillä aioilla aljettiin Roomassa hopearahaa tekemään. Mutta vaikka näin vähitellen rikkaus yltyi, oli kuitenkin vielä kunnollisuus ja pätevyys hyvällä kannalla. Samnitat lähettivät Kurio Dentatolle, Pyrron voittajalle, rauhan hierojia. Lähettiläät tapasivat hänen istuvan rahilla pesän vieressä, nauriita keittäen. Suu hymyssä käski hän heitä lahjojansa pois viemään, sanoen: "Minä tahdon mielukkaammin olla rikasten hallitsijana, kuin itse olla rikas."

Mutta nyt ei voinut enään Italiakaan tyydyttää Roomalaisten valloittamisen himoa. Pian sekaantuivat riitaan tuon rikkaan Kartagon kanssa. Tällä oli alusmaita Sicilian saarella. Mutta kun Kartago oli merivalta, täytyi myös Roomalaisten hankkia itsellensä laivasto, taitaaksensa menestyksellä tähän sotaan ryhtyä. Mitäs tästä; otettiin voitettu Kartagilainen laiva esikuvaksi ja sen mukaan rakettiin sitten jonkunmoisia aluksia. Väestö harjoitettiin maalla soutamiseen. V. 260 e.Kr. nähtiin ensimäinen Roomalainen laivasto merellä. Roomalaiset, kun tappeluun tulivat, liittivät vitjoilla aluksensa vihollisten laivoihin, jotta sillä lajilla saatiin tapella samalla tavalla kuin maallakin. Sentähden ei ole aivan suureksi ihmeeksi katsottava, että Roomalaiset jo samana vuonna 260 voittivat ensimäisen meritappelunsa. Kartagilaisten täytyi rauhanteossa jättää koko Sicilia ynnä muutamat likellä olevaiset saaret ja kahdenkymmenen vuoden kuluessa maksaa oiva rahasumma. Tämä sota, jota olivat niin mielullisesti käyneet, koroitti isoon määrään Roomalaisten uljuutta ja itse-arvon tuntoa. Mutta nyt jo rupesi valloittamisen himo pakoittamaan heitä semmoisiin töihin, jotka olivat kunnian vaatimuksiin yhdistymättömät. Pian ruvettiin uudestaan sotaan Kartagoa vastaan. Nyt oli, näet, aikomus kukistaa sen Espaniassa paisuva valta. Kaksi sotajoukkoa piti liikkeelle pantaman. Yhden oli Espaniaan lähteminen ja toisen Siciliasta Ahvrikkaan. Mutta Kartagilaisten mainio sotapäällikkö Hannibali kohosi nyt isänmaansa edestä kostajaksi. Verrattomalla rohkeudella ja kestävyydellä vei hän sotajoukkonsa Espaniasta Pyreneain vuoriselänteen yli Galliaan ja Alpi-vuorien yli Italiaan, hätyyttääksensä Roomalaiset oikein maittensa sisustassa. Hannibali kulki voitollisena yhä edemmäksi tehden Kannen tappelussa Roomalaisille kovan tuhon; enempi kuin 50,000 sotamiestä makasi Roomalaisilta kuolleina tappelutanterella; kaatuneitten ritarienkin luku oli niin suuri, että Hannibali lähetti Kartagoon suuren paljouden sormuksia, jotka olivat ritarien kunniamerkkinä. Rooman senaatti ei kuitenkaan joutunut hämmästykseen, vaan kävi uskalluksella sotatoimeen käsiksi, ehkä pelko jo rupesi kaupungissa leviämään. Tästä senaatin verrattomasta uskalluksesta on meillä loistava todistus, kun se sanoi kiitokset Terentiolle, Roomalaisten päällikkö tässä onnettomassa tappelussa, siitä ett'ei hän muka epäillyt isänmaan pelastuksesta. Tämä vakavuus ja kiinteys pelasti Rooman turmiosta. Sillä aikaa kuin Hannibali lepäsi sodan puuhista, valloittivat Roomalaiset Syrakusan, tämän aian komeimman kaupungin. Pian sen jälkeen (v. 211 e.Kr.) ajoivat he Hannibalin Kapuan kaupungista, jonka hän oli ottanut lepopaikaksi, ja taistelivat Espaniassa hyvällä onnella siellä olevia Kartagilaisia vastaan. Tämän aian Roomalaisista sankarista on Kornelio Skipio, joka sittemmin sotavoitostansa Ahvrikassa sai liikanimeksi: Ahvrikkano, suurimman kunnian ansainnut. V. 203 e.Kr. asetti hän sotavoimansa laivoille ja läksi tuon kaidan Euroopan ja Ahvrikan välisen salmen yli purjehtimaan. Ahvrikkaan tultuansa, rupesi hän kaikin voimin Kartagoa ahdistamaan. Yön pimeydessä sytytti hän vihollisten leirin tuleen ja hävitti koko hänen sotajoukkonsa. Roomassa syntyi ääretön ilo; kaikki templit auaistiin, jotta kaikki pääsisivät jumalille kiitoksia lausumaan. Hannibalin, joka tähän asti oli järkähtämätönnä pysynyt Italiassa, oli jo täytynyt isänmaan suojelukseksi Ahrikkaan lähteä. Nyt ei ollut Kartagilaisilla muuta neuvoa, kuin ruveta rauhan hieromiseen. Tämän saivat kovilla ehdotuksilla. Skipio palasi voittajana isänmaahan ja pani valtiorahastoon 130,000 hopea-naulaa. Kaikissa paikoissa tehtiin hänelle muistopatsaita. Hän tahtoi jäädä kaikkia lahjoja vaille eikä ottanut muuta palkinnoksi kuin Ahrikkanon kunnianimen.

Tämän sodan päätös oli koroittanut Roomaa kovin mahtavaksi ja pianpa rupesi tämä toden teolla maailman hallitsijaksi pyrkimään. Nyt alkoi sota Makedonian kuningasta Philippoa vastaan. Tämä voitettiin ja muutamia vuosia jälkeenpäin muutettiin Makedonia roomalaiseksi alusmaaksi. Sama onnen kohtaus saavutti myöskin Kreikkaa. Ei mikään enään voinut Roomalaisille vastarintaa tehdä. Syria, Ekypti ja muutkin valtiot olivat jo täytymyksessä nöyristyä Roomalaisten edessä.

Jo aikaa oli Rooman senaatti päättänyt Kartagon hävittämistä. Sen jakaantuminen erinäisiin puoluskuntiin ja rajariidat naapurien kanssa teki Roomalaisille mahdolliseksi ryhtyä tähän työhön. V. 149 läksi roomalainen laivasto ja sotajoukko Ahrikkaan. Kartagilaiset koettivat kaikella tavalla lepyttää vainoojiansa, jopa antoivat sota-aseensakin heidän haltuun. Mutta roomalainen sotapäällikkö vaati heidät hävittämään oman kaupunkinsa ja vetäymään kauemmaksi pois rannikolta. Tähän hävittömään vaatimukseen eivät onnettomat Kartagilaiset voineet suostua, vaan ryhtyivät hurjistuneina viimeiseen taistelukseen, joka kesti kolme vuotta. V. 146 e.Kr. joutui tuo maailman mainio kaupunki Roomalaisten käsiin. 700,000: sta asukkaasta oli ainoastaan 50,000 elossa. Sotamiehet ryöstivät valloitettua kaupunkia, joka sen jälkeen sytytettiin tuleen. Seitsemän päivää kesti, ennenkuin Kartago muuttui tuhaksi. Se paikka, jossa onneton kaupunki oli seisonut, pantiin maan tasaiseksi ja kirottiin juhlallisella kirouksella ikuiseksi autioksi.

Nyt oli Rooman valta ja suuruus päässyt korkeimmilleen; Tämä suuruus oli avun ja urhoollisuuden synnyttämä. Siihen aikaan rippuivat sodan seikat paljon enemmin miesten urhoollisuudessa, ennenkuin ampuma-aseita ruvettiin käyttämään. Rautainen kypäri peitti raskaasti varustetulle roomalaiselle soturille pään; rautahaarniska suojeli rintaa ja säärin ympärillä oli rautaiset peittimet. Vielä kantoi sotamies pitkän ja leveän puukilven, jolla oli nahkaa päällykseksi ja rautaiset nastat. Rynnäkön-aseina olivat kaksiteräinen miekka ja joko kaksi heittokeihästä tahi pitkä ja painava käsi-keihäs. Paitsi näitä painavia aseita täytyi soturin myös kantaa eväs neljäksi päiväksi ja vielä saha, koppa, köysi, käsimylly, viljat, kattila, piilukirves ja kolme eli neljä vallituspaalua, jotta milloinka hyvänsä voitaisiin linnoitettu leiri rakentaa. Kun oli kova kiire, heitettiin nämät soturin kannettavat juhtien tahi orjien vietäväksi. Kaupunkien piiritettäessä, käytettiin muurinmurtimia, joilla kiviä ja suuria lohkoja semmoisella voimalla pantiin liikkeelle, että he hävittivät muurit. Roomalaisten leirit erittäinkin talvisaikoina olivat oikein kaupunkien näköiset; oli, näet, oikeita katuja, porttia, toripaikkoja ja kaivoksia. Teltit olivat taljoista tehdyt. Jokaisen sotamiehen päiväpalkka oli Auguston aikana 10 assia eli noin 4 1/2 kop. hop. Paitsi sitä sai hän myös vaatteet ynnä jonkun määrän viljaa. Erinomaisesta urhoollisuudesta annettiin erinäisiä palkintoja. Jokaisella legionalla eli rykmentillä oli sotalippu, jossa rippui hopeainen kotka.

Nämät legionat olivat jo kukistaneet kaikki ulkonaiset vastukset, mutta kuitenkaan ei valtio saanut rauhan hedelmiä nauttia, sillä sisälliset kapinat rupesivat taas riehumaan. Vuonna 134 nostivat orjat kapinan. Tämä saatiin kuitenkin nelivuotisen sodan jälkeen taukoomaan. Vielä vaarallisemman metelin nostivat orjat noin kuuskymmentä vuotta tämän jälkeen. Silloin oli hätä käsissä. Viimein sai Krasso tämän kauhistavan metelin tukeutumaan. – Näitten orjasotien välisellä aialla oli valtakunta ollut monessa pulassa. V. 109 samosivat Cimbri ja Teutona nimiset germanilaiset kansat roomalaiseen osaan Gallianmaata ja vaativat asuntopaikkoja. Rooman heitä vastaan lähettämät sotajoukot tulivat kauhistavaan tappioon, mutta pääsivät kärsittyänsä suurta vahinkoa voitolle. Sisälliset levottomuudet kestivät yhä. Valtakunnan hätä nousi korkeimmilleen, kun Italian kansakunnat rupesivat sotaan Roomaa vastaan, pakoittaaksensa sitä vaatimuksiinsa myöntymään. Rauhaa ei tehty, ennenkuin 300,000 miestä oli kaatunut ja Italilaiset päässeet pyyntöinsä perille. V. 88 syttyi ensimäinen varsinainen kansalais-sota ilmi-tuleen. Roomalainen Sulla valloitti Rooman kaupungin; ryöstö ja murha raivosi kaupungissa. Sullan hirmuvalta levitti pelästystä yli ympärin. Hän oli päässyt koko Roomalaisen valtakunnan itsevaltiaaksi ja tämän viran jättänytkin, kun kuoli v. 78 e.Kr.

Rooman valtio hävisi yhä huonommaksi, erityiset jalot miehet koettivat turhaan sitä häviöstä pelastaa. Näitten joukossa oli Pompeio, joka liitti isomman osan tunnettua Aasiata Rooman alusmaihin. Semmoista riemukulkua, kuin tämä Aasian voittaja, Roomaan palattuansa, teki kaupungin läpitse, ei milloinkaan ennen nähty. Pompeio oli valloittanut tuhatta lujaa linnoitusta, yhdeksänsataa kaupunkia, merirosvoilta ottanut kahdeksan sataa alusta, ja perustanut ja kansoittanut yhdeksän neljättä kaupunkia. Enempi kuin 390 ruhtinasta ja ylimystä kävi kansallisessa puvussaan kalliilla kivillä koristetuin riemu-vaunuinsa edellä.

Pianpa syntyi uusia sisällisiä rauhattomuuksia. Näistä on Katilinan liittäydys merkillisin. Tästä hirvittävästä vaarasta pelasti tuo mainio tietoviisas ja puhelija Ciceroni isänmaansa. Muinoinen isänmaan rakkaus oli jo kadonnut Rooman miehistä. Sen etevimmät miehet katsoivat vaan omaa etuansa. Niinpä menivät (v. 60 e.Kr.) Pompeio ja kaksi toista roomalaista ylimystä, nimeltä Caesari ja Krasso yhteen liittoon anastaaksensa ylimmäisen vallan. Pian joutui kaikki valta Pompeion ja Caesarin käsiin. Tasavallallinen hallitus-muoto oli jo toden mukaan kadonnut ja sen siaan sotilais-valta syntynyt. Caesari lähti legioninensa Galliaan, jonka valloitti, ja sai näissä toimissansa uskollisen ja urhoollisen sotavoiman. Pompeio ja Krasso taas hallitsivat Roomassa konsulina. Kun Krasso oli kuollut (v. 52 e.Kr.), hävisi kaikki sovinto liittoveljien keskeltä. Caesari joka nyt oli kokonaan pakoittanut Gallian kansat alamaisuuteen, lähti harjaantuneella sotajoukollansa Italiaan matkaamaan, kukistaaksensa Pompeiota, joka oli kaikenmoisiin juoniin häntä vastaan ruvennut. Molempien välillä syttyi nyt kansalais-sota ilmi tuleen. Tämän loppu oli semmoinen, että Caesari Pharsalon tappelussa (v. 48 e.Kr.) masensi Pompeion voimat, joka tappelun jälkeen sai surmansa. Nytpä oli Caesari Rooman itsevaltiaana. Hänen lahkolaisensa hankkivat antaa hänelle kuninkaan-arvon. Mutta vielä olivat tasavallan puolustajat liiaksi lukuiset. Tasavallallinen liittäydys syntyi ja itse Caesari sai surmansa liittoveljien käsistä. Näitten pääjohdattajana oli Bruto, joka oli Caesarin ystävänäkin. Levottomuudet virisivät taas uuteen voimaan. Antonio, joka oli Caesarin sotapäällikkönä ollut, koki saadaksensa hänen valtaa käsiinsä. Hänen vastustajaksi kohosi Caesarin sukulainen, tuo nuori Oktaviano. Myös senaatti rupesi Oktavianon puolta pitämään ja Antonio julistettiin isänmaansa viholliseksi. Mutta eipä aikaakaan, kun Oktaviano teki liittoa Antonion ja Lepidon kanssa, samatenkuin Caesari, Pompeio ja Krasso ennen olivat tehneet. Nyt rupesi uusi hirmuvalta taas raivoomaan; suuri joukko kansalaisia mestattiin julkisesti tahi surmattiin salassa. Näistä on mainittavin tuo vanha Ciceroni joka oli saanut kunnianimen: "isänmaan isä". Sillä aikaa kuin Antonio oleskeli itämaissa sodantoimissa, anasti tuo sukkela Oktaviano Roomassa vähitellen itsevaltaisuuden. Vuonna 31 e.Kr. puhkesi synkeä eripuraisuus heidän välillänsä ilmisotaan. Aktion meritappelussa tuli Antonio häviöön. – Tämä tappelu lopetti aikakauden Rooman historiasta. Sen loistavin aikakausi oli mennyt palaamattomiin. Vapaus ja sen synnyttämät hyvät avut olivat jo kansasta hävinneet. Oktaviano muuttui nyt Rooman keisariksi,³ Auguston nimellä, ehkä oli niin viisas, että antoi valtion tasavallallisen ulkomuodon pysyä kajoomatta. Mutta keisarin hallitus kävi yhä itsevaltiaammaksi ja sen ohessa lisääntyi valtion hervottomuus. Ulkoa uhkasivat Germanilaiset, Götit ja muut raa'at kansakunnat, jotka hävittivät ja ryöstivät kaukaisempia alusmaita, jopa aikojen kuluessa tunkeusivat Italiaankin. Valtakunnan sisustassa taas pitivät soturit useimmiten hallitusta. V. 395 jälkeen Kristuksen jaettiin valtakunta kahteen osaan: länsiroomalainen ja itäroomalainen keisarikunta. V. 476 jälkeen Kristuksen, viimeisen roomalaiskeisarin Augustulon hallitessa, sai länsiroomalainen keisarikunta loppunsa. Itäroomalainen elikkä Kreikkalainen keisarikunta pysyi aina vuoteen 1453, jona Turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin pääkaupungin.

Näin loppui roomalainen valtakunta. – Roomalaisten yksivakainen ja kova luonne, heidän kolkka ja vakaamielinen jumalanpalveluksensa ynnä sotahalunsa eivät tehneet mieltänsä ihannetaiteisin ja tieteisin taipuvaksi. Jo vanhimmissa aioissakin oli jonkunmoisia virsiä jumalanpalveluksen viettämisessä ja lauluja kesti-atrioilla tavallisia. Mutta vasta sitten kuin Kreikka muuttui Rooman alusmaaksi ja sen olot siis tulivat Roomalaisille tutuiksi, rupesi vireämpi halu ihannetaiteisin ja tieteisin heräämään. Verisiä taistelusleikkiä ynnä petojentappeluja tulivat Kreikan hauskojen kilvoitus-leikkien siaan. Taistelijat hakkasivat toinen toistansa kaikenmoisilla surma-aseilla. Sittemmin, kun Roomalaiset olivat jonkunmoiseen sivistykseen päässeet, rupesi puheliaisuuden taide kukoistamaan. Olikin usein julkisilla puhelijoilla yhtä paljon voimaa, kuin sotapäälliköillä sotajoukkoinensa. Jälkeen Auguston rupesivat taiteet ja tieteet vähitellen riutumaan.

Roomalaisten alinomaset sodat ja valloittamiset kartutti heille sodansaaliista paljon rikkautta. Mutta tämä oli niin kovin epätasaisesti jaettuna, että suurin rikkaus ja viheliäisin köyhyys seisoivat rinnatusten. Rikkaita oli semmoisia, joille meidän aikaiset pohatat tuskin voivat vertoja vetää. Krassolla esimerkiksi sanotaan olleen maantiluksiakin noin puolen-kolmatta miljonan ruplan arvosta. Mutta tämmöinen ääretön rikkaus synnytti ylellisyyden ja komeuden, jota tuskin voimme arvatakkaan, ja sen ohessa myöskin semmoisen tapain turmeluksen, joka on meille ihan outo. Useammissa huoneissa nähtiin kulta- ja hopea-astiat. Kalliit kivet, kuvapatsaat, kultaa, hopeata ynnä muuta kallis-arvoista, jota Roomalaiset sodansaaliina olivat kaiken maailman osista kiskoneet, oli kaikki Roomassa ko'ottuna. Eipä siis ihmettäkään että ylellisyys meni rajattomiin. Erään Skauron näytelmähuoneesta sanotaan olleen 80,000 istunpaikkaa, jotka nojaantuivat 360: teen marmorapatsaisin; vieläpä sanotaan sen olleen koristettu 3,000: nnella kreikkalaisilla kuvapatsailla ja kauniimmilla kuvauksilla. Hehkuvaisuus ei enään tiennyt määrääkään. Sadan peninkulman kaukaisista paikoista tuotiin summattomalla kustannuksella kaloja ja muita herkullisia ruoka-aineita. Pidettiin useinkin kesti-atrioita, jotka maksoivat yli 10,000 hopearuplaa. Erään Hirrion merikalat ja kalalammikot sanotaan maksaneen hänelle vuosittain noin 300,000 hopea ruplaa.

Näin vajosivat Roomalaiset yhä syvemmin hehkuvaisuuteen ja siitä syntyvään tapain turmelukseen. Ei mikään maallinen voima enään olisi voinut estää ihmiskuntaa täydelliseen häviöön joutumasta, ellei Kristin-usko olisi tullut maailman pelastukseksi. Tämä synnytti ihmisissä uudet voimat ja vehkeet ja oli siis uuden aian oikea päivänkoitto. Erittäinkin on Kristinuskosta mainittava, että se jaloilla opillansa vähitellen vaikutti orjuuden poistamisen.