Kitabı oku: «Kavaluus ja rakkaus», sayfa 4

KOLMAS NÄYTÖS

Ensimäinen kohtaus.

Sali Presidentin tykönä.

Presidenti ja sihtieri Wurm tulevat.

Presidenti. Se oli juuttaan kepponen!

Wurm. Sitä minä pelkäsin, armollinen herra! Pakoitus ärsyttää vaan huikentelevaa ihmistä, eikä paranna koskaan.

Presidenti. Ja minä niin luotin tähän keinoon! Arvelin näin: kun tyttö häväistään, täytyy hänen, niinkuin upsierin, peräytyä hänestä.

Wurm. Aivan oikein! Häväistys siinä kyllä olikin tarpeen.

Presidenti. Ja kumminkin – kun nyt tyynellä mielellä asiata oikein ajattelen – minun ei olisi pitänyt antaa hätäyttää itseäni. – Uhkaustaan ei hän toki koskaan täyttäne.

Wurm. Sitä elkää taatko. Loukattu rakkaus ei pidä mitään hulluutta liikana. Te sanoitte, että herra majuori jo ennenkin on pudistanut päätään teidän hallituksellenne! Sen minä uskon. Ne ajatukset, jotka hänellä yli-opistosta oli mukanansa, eivät jo alusta alkaen olleet minulle mieleen! Mitä niillä pilven-takaisissa hourauksissa mielen-jaloudesta ja luonnon-aatelista tekikään tässä hovissa, jossa suurin viisaus on se, että ajan ja tilan mukaan voi tehdä itsensä suureksi ja pieneksi! Hän on liian nuori ja tulinen rakastamaan hovi-juonten mutkaista ja hidasta juoksua, eikä muu saa hänen kunnian-himoansa liikkeelle kuin mikä korkeata ja vaarallista on.

Presidenti (tuskastuneena). Vaan mitäs se viisas muistutuksesi parantaa meidän asiata?

Wurm. Se on osoittava teidän ylhäisyydellenne haavan ja kuka-ties siteenkin. Semmoista luonnetta – antakaa anteeksi – ei olisi koskaan pitänyt tehdä uskotuksi tahi taas ei koskaan vihoilliseksi! Häntä innoittaa se keino, jolla te olette noussut. Kuka-ties on tähän asti vaan pojan velvollisuus pidellyt pettäjän kieltä puhumasta. Jos te hänelle annatte tilaisuuden, pojan itsestänsä oikein karistella; jos useimmin ryntäätte hänen rakkautensa päälle ja niin saatte hänen luulemaan, ett'ette enää olekaan hellä isä, niin tulevat hänessä isänmaan-rakastajan velvollisuudet etu-nenään. Ja jo se kummallinen houraus, saattaa oikeuden käsiin niin merkillinen uhri, voipi hänet viehättää likaamaan oman isänsä.

Presidenti. Wurm! – Wurm! – sinä talutat minut kauhean putouksen partaalle.

Wurm. Kyllä minä teidät takaisinkin vien, armollinen herra. Saanko puhua vapaasti?

Presidenti (istuutuen). Niinkuin kirottu kirotulle!

Wurm. Siis suokaa anteeksi – Koko presidentistä tulee teidän kiittää notkeata hovi-taitoanne; miks'ette isääkin antaneet saman taidon ohjattavaksi? Vielä muistan, kuinka avo-sydämin te edeltäjänne silloin viehätitte korttia pelaamaan ja kuinka hänen tykönänsä yli puoli-yön ystävällisellä burgundi-viinillä huuhtelitte suita ja mieltä, ja kuitenkin oli se se sama yö, jona myrsky nousi ja vei koko miehen häviöön – Miksi nyt pojallenne vihoillisen näytitte? Hänen ei olisi pitänyt koskaan siitä saada vihiä, että hänen rakkautensa tunnettiin. Tytön mielessä olisi teidän pitänyt alottaa hävitystyö, mutta poikanne sydän pitää itsellänne! Näin olisitte ollut se viekas sota-päällikkö, joka ei käy vihollisen päälle sota-rinnassa, vaan koettaa siittää eri-puraisuutta hänen väessänsä!

Presidenti. Mitenkäs se olisi syntynyt?

Wurm. Aivan helposti – ja asia ei vieläkään ole ihan pilassa. Unhottakaa joksi-kuksi ajaksi, että olette isä. Elkääkä ruvetko taistelemaan poikanne rakkauden kanssa, jota vastukset vaan kiihdyttävät. Jättäkää se minun huolekseni, minä koetan hävittää sen oman tulensa voimalla.

Presidenti. Millä tavalla?

Wurm. Minä ymmärtänen kehnosti mielten lämpö-mittaria, tai on majuori luulemisessa yhtä julma kuin rakkaudessa! Tehkäämme tyttö hänestä luulon-alaiseksi – Toden-näöllä tahi ilman. Yksi tippanen hiivaa nostaa hänet kauheaan kuohuun!

Presidenti. Mutta mistä saamme sen tippasen?

Wurm. Se on juuri temppu! – Ennen kaikkea, armollinen herra, tahtoisin tietää, kuinka suurena pidätte vahinkoanne, jos majuori vielä edellensäkin hyljeksii ladyn naimista – kuinka painavata se teistä on, että rakkauden-seikka porvarin-tytön kanssa lopetetaan ja liitto ladyn kanssa saadaan aikaan?

Presidenti. Voitko vielä kysyä, Wurm? – Koko valtani on vaarassa, jos liitto ladyn kanssa puretaan, ja kaulani, jos majuoria siihen pakoitan!

Wurm (vilkkaasti). Olkaahan nyt niin hyvä ja kuunnelkaa! – Herra majuorin kiehdomme kavaluudella. Tyttöä kohtaan käytämme kaiken teidän voimanne. Me kirjoitutamme hänellä rakkaus-piljetin toiselle miehelle, ja saatamme sen jollakulla tavalla majuorin käsiin.

Presidenti. Mitä hulluutta! Luuletko, että tyttö niin herkästi rupee omaa kuolo-tuomiotansa kirjoittamaan?

Wurm. Hänen täytyy, jos te minulle annatte vallan käyttää asiata. Minä tunnen hänen hyvän sydämensä perinpohjin. Hänellä ei ole kuin kaksi heikkoa puolta, joilla hänen päällensä voimme käydä – isänsä ja majuori. Jälkimäistä ei kosketa; sitä paremmin voimme soittajata tanssittaa.

Presidenti. Niinkuin esi-merkiksi?

Wurm. Sen mukaan, mitä teidän ylhäisyytenne kerroitte tapauksesta soittajan kodissa, ei mikään ole niin helppoa, kuin että nostamme rikos-kanteen isän päälle. Ruhtinan ystävä ja pää-ministeri on kuin majesteetin sijainen. Joka edellistä loukkaa, loukkaa majesteettiakin. – Vähintäänkin tahdon minä tällä peloituksella sen poloisen ajaa neulan-silmän läpi.

Presidenti. Mutta – oikein todella ei semmoista juttua pidä nostaa.

Wurm. Ei millään muotoa – sen verran vaan, että saamme koko perhe-kunnan pihtiin – Panemme siis kaikessa hiljaisuudessa soitto-mestarin kiinni – Tehdäksemme hätä oikein kovaksi, voimme äitinkin ottaa mukaan, – puhumme hengen-asiasta, kaakista, ikuisesta vankiudesta, ja teemme sen tyttären kirjeen ainoaksi vapauttamisen ehdoksi.

Presidenti. Hyvä! hyvä! ymmärrän.

Wurm. Hän rakastaa isäänsä – hulluuteen asti, olin sanoa. Hänen henkensä, eli kumminkin vapautensa, vaara – tytön tunnon-nuhteet, että hän muka on ollut siihen syynä – mahdottomuus saada majuoria – ja viimein hänen päänsä huumentuminen, jonka minä otan tehdäkseni – nämä seikat yhteensä tekevät, että tytön pitää mennä pyydykseen.

Presidenti. Mutta poikani? Etkö luule hänen siitä saavan vihiä? Eikö hän joudu vielä isompaan raivoon?

Wurm. Jättäkää se minun huolekseni, armollinen herra! – Isää ja äitiä ei lasketa ennen irti, kuin koko perhe-kunta on valallansa vannonut koko asian pitävänsä salassa, ja niin muodoin vahvistavat meidän petoksen.

Presidenti. Valalla? Mitä vala auttaa, pöykiö?

Wurm. Meikäläisissä ei mitään, armollinen herra! Vaan tässä ihmis-lajissa kaikki – Ja katsokaahan nyt, kuinka kauniisti me kumpikin tällä tavalla voitamme tarkoituksemme – Tyttö menettää majuorin rakkauden ja hyvän maineensa! Isä ja äiti tulevat kovan onnen kautta pehmeämmiksi, ja viimein pitävät he sitä vielä armona, jos minä naiden tyttären saatan hänelle kunniansa takaisin.

Presidenti (nauraa päätänsä pudistaen). Mun täytyy tunnustaa itseni voitetuksi sinulta, konna! Verkkosi on saatanallisesti hieno! Oppilas voittaa opettajansa – Vaan nyt tulee kysymys, kelle se piljetti on kirjoitettava? Kenen kanssa yhteyttä pitäväksi hänet teemme?

Wurm. Arvattavasti semmoisen kanssa, joka poikanne päätöksen kautta joko kaikki voittaa eli kaikki menettää!

Presidenti (vähän arveltuansa). Min'en tiedä muita kuin hovi-marsalkin.

Wurm (nostelee olka-päitään). Minun lempeni ei se mies olisi, jos

Loviisa Milleritär olisin.

Presidenti. Miksikä ei? Kummaa! Hohtava puku – alinomainen ruusu-vetten ja bisamin haju – jokaisesta tuhmasta sanasta kourallisen tukaatia – sepähän kumma olisi, ett'ei tämä voisi turruttaa porvarillisen tyttö-repaleen hieno-tuntoisuutta! Ei, hyvä ystävä! ei luulevaisuus ole niin tarkoin punnitseva! Minä lähetän marjatkin perään.

(Soittaa.)

Wurm. Sillä välin, kuin teidän ylhäisyytenne toimittaa sen ja soittajan kiinni-panon, menen minä ja hankin sen puhutun rakkaus-kirjeen.

Presidenti (mennen kirjoitus-pöydällensä). Jonka tuot minun lukeakseni, niin pian kuin se on valmis. (Wurm menee. Presidenti istuksen kirjoittamaan; palvelija tulee; hän nousee ylös ja antaa tälle paperin.) Tämä kiinni-panon käsky pitää viipymättä vietämän oikeuteen – toinen teistä kutsukoon hovi-marsalkin tykööni.

Palvelija. Se armollinen herra ajoi juuri nyt rappujen eteen.

Presidenti. Sitä parempi – Vaan kiinni-pano pitää varovaisuudella tehtämän, ettei melua synny.

Palvelija. Hyvä, teidän ylhäisyytenne!

Presidenti. Ymmärrätkö? Aivan hiljaa.

Palvelija. Hyvä, hyvä, teidän ylhäisyytenne!

(Pois.)

Toinen kohtaus.

Presidenti ja hovi-marsalki.

Hovi-marsalki (hädin). Pistäyn vaan en passant, rakas ystävä! – Kuinka voitte? kuinka jaksatte? – Tän' iltana on suuri opera Dido – sitten mitä komein fyyrwerki – siinä palaa kokonainen kaupunki – Tulettenhan tekin sitä katsomaan, vai kuinka?

Presidenti. Minulla on omassa kodissani liekkiä kyllä, niin että koko herrauteni voipi savuksi muuttua – Te tulette kuin kutsuttu, hyvä marsalki, minulle neuvoa antamaan ja apua yhdessä asiassa, joka koskee meitä molempia ja voipi meitä joko auttaa eli kummankin perinpohjin hävittää. Istukaahan!

Hovi-marsalki. Minua rupee hirvittämään, hyvä ystävä!

Presidenti. Niinkuin sanoin – joko auttaa eli perinpohjin hävittää. Te tiedätte, mikä tarkoitus minulla oli poikani majuorin ja ladyn kanssa. Ymmärrätte myös, kuinka välttämätöin tämä liitto oli meidän menestystämme vahvistamaan. Kaikki on kukistumassa, Kalb! Ferdinand ei suostu!

Hovi-marsalki. Ei suostu – ei suostu – enkö minä asiata jo ilmoitellut ympäri kaupunkia? Kaikki ihmisethän jo tästä naimis-kaupasta puhuvat!

Presidenti. Te voitte tulla kaikkein ihmisten edessä valhettelijaksi.

Hän rakastaa toista!

Hovi-marsalki. Mitä pilaa! No onko sekin este?

Presidenti. Siinä niskurissa mitä suurin.

Hovi-marsalki. Olisko hän niin hullu ja knuffaisi lykkyänsä luotaan?

Kuinka?

Presidenti. Kysykäähän häneltä ja kuulkaahan, mitä hän vastaa!

Hovi-marsalki. Mutta, mon Dieu! mitä voipi hän vastata?

Presidenti. Että hän aikoo kaikelle maa-ilmalle julaista sen rikoksen, jolla me nousimme, – että hän aikoo ilmoittaa meidän väärät kirjeet ja kuitit, ja meidät teloittajan käsiin saattaa – semmoista voipi hän vastata!

Hovi-marsalki. Onko teillä täysi järkenne?

Presidenti. Semmoista vastasi hän jo. Sen aikomuksensa oli hän jo täyttää – siitä sain hänet vaan suurimmalla alennuksellani estetyksi. Mitä on teillä sanomista tähän?

Hovi-marsalki (tuhman näöllä). Mun järkeni taukoo liikkumasta!

Presidenti. Tämä vielä menisi mukiin. Vaan samassa olen vakoojieni kautta saanut tietää, että yli-ruokamestari von Bock on juuri rupeemassa ladyä kosimaan.

Hovi-marsalki. Te saatatte minut vimmaan! Kenenkä sanotte? von Bockin sanotte – Tiedättenkös sen, että me hänen kanssansa olemme vihoilliset, peri-vihoilliset? Ja tiedättenkö, minkä tähden olemme vihoilliset?

Presidenti. Siitä en ole sanaakaan ennen kuullut!

Hovi-marsalki. Rakas ystävä! Niin saatte sen nyt kuulla, ja olette vihasta halkeava. Muistanettenko vielä niitä tanssi-pitoja hovissa – siitä alkaa jo olla yksi-kolmatta vuotta – joissa enkeliskaa ensi kerran tanssittiin, ja jolloin kreivi von Meerschaumin naamari-puvulle kruunusta tippui kuumaa vaksia – ettenhän, Jumalan nimessä, sitä ole voinut unhottaa!

Presidenti. Kuka semmoista voisi unhottaa?

Hovi-marsalki. Katsokaahan! Näissä pidoissa oli ruhtinatar Amalia tanssin vilinässä pudottanut sukka-nauhansa. Kun tämä saatiin tietää, tulivat kaikki vimmaan – von Bock ja minä – me olimme silloin vielä kammari-junkkaria – kävelemme kuuruisillamme ympäri koko tanssi-salin etsien sukka-nauhaa – viimein keksin minä sen – von Bock keksii kanssa – von Bock töytää sitä ottamaan, tempaa sen minun kädestäni – kuulkaahan! vie sen ruhtinattarelle ja varastaa näin sen kiitoksen, joka oikeastaan oli minulle tuleva. – Mitä ajattelette semmoisesta käytöksestä?

Presidenti. Hävyttömästi tehty!

Hovi-marsalki. Varastaa minulta kiitoksen – minä olin pyörtyä. Semmoista onnettomuutta ei ole vielä kellenkään tapahtunut. – Viimein toinnuin kuitenkin, lähenin hänen korkeuttansa ruhtinatarta ja sanoin: armollinen rouva! von Bock eli niin onnellinen, että sai teille kokottaa sukka-nauhanne, vaan se, joka sen ensin keksi, palkitsee itsensä hiljaisuudella ja on vaiti.

Presidenti. Bravo, marsalki, bravissimo!

Hovi-marsalki. Ja on vaiti – Vaan sitä en von Bockille jätä anteeksi vielä viimeisellä tuomiollakaan – se kelvotoin ja häjy imartelija! – Ja siinä ei vielä ollut kaikki – Kumartuessamme maahan sukka-nauhaa tavoittamaan pyyhkäsi von Bock oikealta puolen valhe-tukastani kaiken tukka-jauhon pois, niin että minä poloinen sitten koko illan olin kuin minkä törhelö.

Presidenti. Tämä on nyt se mies, joka Milforditttaren naipi ja siten tulee hovin ensimäiseksi mieheksi.

Hovi-marsalki. Te pistätte minua puukolla sydämeen. Tulee? tuleeko? Min vuoksi hän tulee hovin ensimäiseksi mieheksi? Mikä hänet siksi tekee!

Presidenti. Se, että minun Ferdinandini ei suostu naimaan, eikä muita kosijoita ilmesty.

Hovi-marsalki. Vaan ettenkös tiedä mitään keinoa, jolla majuori saataisiin suostumaan? – Vaikka se olisi kuinka hullu ja kummallinen! – Eihän maa-ilmassa voi löytyä mitään niin inhoittavaa keinoa, johon emme nyt mielellämme tarttuisi, saadaksemme tuo pahan hengen von Bock sysätyksi pois ladystä!

Presidenti. Minä tiedän vaan yhden keinon, ja se on teidän vallassanne.

Hovi-marsalki. Minunko vallassani? Ja se on?

Presidenti. Riitauttaa majuori rakastettunsa kanssa.

Hovi-marsalki. Riitauttaa? Mitä tarkoitatte te? kuinka voin minä sen tehdä?

Presidenti. Kaikki on voitettu, niin pian kuin saamme hänen tyttöä luulemaan.

Hovi-marsalki. Varkaaksiko, meinaatte?

Presidenti. En, mitä semmoista! Kuinka hän sitä uskoisi? – vaan että tyttö pitää yhtä toisenkin kanssa.

Hovi-marsalki. Ja tämä toinen?

Presidenti. Siksi pitää teidän ruveta, paroni.

Hovi-marsalki. Minunko? minun? – Onko tyttö aatelia?

Presidenti. Kuinka niin? Mitä hulluutta! – Musikantin tytär.

Hovi-marsalki. Niin muodoin porvarillinen? Se ei käy laatuun; vai mitä?

Presidenti. Mikä ei käy laatuun? Mitä joutavaa! Kuka hullu koskaan kysyy kahden punakan kasvon suku-perää?

Hovi-marsalki. Vaan muistakaa toki minun kunniatani! Ja arvoni hovissa!

Presidenti. Se on toista! Antakaa anteeksi! En ole ennen tiennyt sitä, että tapojen laittamattomuus on teistä enempi kuin voima ja valta. Ollaan siis puhumatta!

Hovi-marsalki. Elkää suuttuko, paroni! en minä sitä tarkoittanut.

Presidenti (kylmästi). Ei – ei! Teillä on aivan oikein. Minuakin se jo tuskastuttaa. Minä annan reen tauota. Ja von Bockille toivotan onnea ensimäiseksi ministeriksi. On maa-ilmata muuallakin. Minä pyydän eroni herttualta.

Hovi-marsalki. Entä minä? – Teidän on hyvä ylpeillä, teidän! Te olette ottanut tutkinnot! Vaan minä, – mon Dieu! mikä minusta sitten tulee, jos hänen korkeutensa minut virasta luovuttaa?

Presidenti. Tois-päiväinen sukkeluus! menneen-vuotinen muoti!

Hovi-marsalki. Rukoilen teitä, armas, kulta ystävä! Painakaa alas se ajatus! Suostunhan minä vaikka mihin!

Presidenti. Suostuttenko siis nimeänne antamaan rakkauden-kohtaukseen, jonka se Milleritär kirjallisesti on teille ehdotteleva?

Hovi-marsalki. Jumalan nimessä sitten, minä suostun.

Presidenti. Ja hänen kirjeensä johon-kuhun pudottamaan, josta sen majuori välttämättömästi saa nähdä?

Hovi-marsalki. Esi-merkiksi paraatilla nostan sen nenä-liinan kanssa lakkaristani ja olen pudottavinani.

Presidenti. Ja majuorin edessä olette sitten olevinanne tytön rakastaja?

Hovi-marsalki. Mort de ma vie! Kyllä minä hänet kylvetän! Kyllä minä sen näsä-viisaan opetan minun lempiini sekautumaan!

Presidenti. No, sitten on asia oikealla ladulla! Kirje pitää jo tänään kirjoittaa. Teidän pitää jo ennen iltaa tulla tänne, tehtäväänne minun kanssani harjautumaan!

Hovi-marsalki. Niin pian kuin olen kuus-toista visiitiä tehnyt, jotka ovat suurimmasta painosta. Suokaa siis anteeksi, että aivan paikalla lähden liikkeelle!

(Menee.)

Presidenti (soittaa). Minä luotan viekkauteenne, marsalki!

Hovi-marsalki (huutaa ovelta.) Ah, mon Dieu! Tunnettenhan minut!

Kolmas kohtaus.

Presidenti ja Wurm.

Wurm. Soittaja vaimoinensa on onnellisesti ja ilman hälinättä saatu vanki-huoneesen. Tässä on myös se kirje, olkaa hyvä ja lukekaa!

Presidenti (luettuansa). Mainion hyvä, sihtieri! Hovi-marsalki saatiin myös puuttumaan asiaan! – Tämmöisen myrkyn kuin tämä on pitäisi parhainkin terveys visvaiseksi pitaliksi muuttaman. – Nyt heti joudu isän tykö, ja sitten paikalla tyttären!

(Menevät pois eri puolille.)

Neljäs kohtaus.

Kammari Millerin kotona.

Loviisa ja Ferdinand.

Loviisa. Elä, kultanen, puhu mitään! min'en usko meillä enää olevan yhtään onnen päivää. Kaikki toivoni on sammunut.

Ferdinand. Sitä enemmän kiihtyy minun toivoni! Isäni on vihastunut; hän on käyttävä kaiken voimansa meitä vastaan! Hän pakoittaa minut luonnottomaksi pojaksi! Pahoin pelkään, että tulen loukkaamaan pojallisen velvollisuuteni! Oma tuskani ja hätäni on minusta puristava hänen murha-työnsä mustan salaisuuden. Pojan täytyy antaa isänsä teloittajalle – Me olemme suuressa vaarassa – ja suuri vaara siihen piti ollakin, että minä uskalsin sen kauhean hyppäyksen tehdä – Kuule, Loviisa! – Ajatus, suuri summatoin niinkuin rakkauteni, tungeksen mieleeni – Sinä, Loviisa, ja minä ja rakkaus! – tämä ympyrä käsittää koko taivaan, eikö niin? vai tahdotko sinä vielä jotakuta neljättä siihen lisäksi?

Loviisa. Ole vaiti! elä puhu! Minä peljästyn siitä, mitä sanoa aiot!

Ferdinand. Jos meillä ei maa-ilmalta enää ole mitään vaatimista, niin miksi sitten sen hyväksymistäkään kerjäilemme? Miksi uskaltaa siinä, missä ei mitään voi voittaa, vaan voipi kaikki menettää? – Voipihan sun silmäsi säihkytä yhtä lempeästi, kuvastuipa sen valo Reinissä, Elbessä tahi Itä-meressä! Mun isän-maani on se paikka, jossa Loviisa minua rakastaa! Sun askelesi hietaisessa erä-maassa ovat minulle viehättävämmät kuin synnyin-kaupunkini tuomiokirkko! – Mitä me kaupungin-loistosta pidämme? Missä olemmekin, joka paikassa nousee yksi aurinko ja laskeksen yksi – jonka näyn rinnalla kaikki taiteen tuotteet vaalenevat! Jos emme Jumalata saa missään kirkossa palvella, niin vetää joka yö yllemme äärettömän temppeli-laen, jossa vaihtelevainen kuu saarnaa parannusta, ja tähti-joukko hiljaisesti rukoilee kanssamme! – Voimmeko rakkauden keskusteluissa koskaan väsyä? Yksi myhäys mun Loviisaltani antaa ainetta vuosi-sadoiksi, ja elämän aika on rientänyt ohitse, ennenkuin saan selvän yhdestä ainoasta kyyneleestäsi!

Loviisa. Eikö sinulla sitten muita velvollisuuksia olekaan kuin rakkautesi vaan?

Ferdinand (häntä halaten). Sinun rauhasi on pyhin velvollisuuteni!

Loviisa (hyvin vakavasti). Ole siis ääneti ja jätä minut yksinäni. Minulla on isä, jolla ei ole muuta rikkautta kuin tämä ainoa tytär – . joka huomenna tulee kuuden-kymmenen vanhaksi – joka joutuisi presidentin koston alaiseksi!

Ferdinand (keskeyttäen hänet sukkelasti). Ja joka seuraa meidän kanssa. Elä siis enää vastustele, rakkaani! Minä menen nyt ja teen rahaksi kaikki kalliit kaluni, ja nostan summia isäni nimeen. Ryöväriltä saapi varastaa, ja eikö hänen rikkautensa ole isän-maan veri-hikeä? – Kello yks yöllä tulee tähän vaunut porttinne eteen. Te kiirehditte siihen, ja me pakenemme!

Loviisa. Entä isäsi kirous, joka meitä seuraa jälestä? Kirous, sinä ajattelematoin, joka murhaajaakin ja rosvoa kamoittaa, ja joka meitä kurjia pakolaisia kuin haamu seuraisi meri mereltä takaa! – Ei, rakkahani! Jos vaan paha-teko voipi sinut pysyttää minulle, niin on minulla vielä voimaa sinusta erota.

Ferdinand (seisoo yhdessä kohdin ja mumisee synkästi). Oikeinko todella?

Loviisa. Erota! – O, kuinka rajattomasti kauhea tämä ajatus on – se tunkee sydämen läpi kuin tulinen miekka ja voipi kuolemattoman hengenkin kuolettaa! – Ferdinand, sinusta erota! – Vaan eihän kuitenkaan erota voi kestä, joka ei ole ollut luonamme ja ystävämme, ja sinun sydämesi kuuluu sinun säätyysi. – Minä olin sitä vallatessani tehdä kirkon-varkauden, ja vavisten luovun nyt varastamastani kalusta.

Ferdinand (muoto väännyksissä ja pureskellen ala-huultansa). Luovut siitä nyt?

Loviisa. En! Katso minua silmiin, rakas Walter! Elä niin katkerasti hammasta pure! Suo minun kehoittaa esi-merkilläni nääntyvätä uskallustasi! Suo minun tänä hetkenä olla miehuullinen sankari – antaa isälle karannut poikansa takaisin – luopua liitosta, joka longistaisi maallisen järjestyksen saumoistansa. – Minä tässä olen rikoksen-alainen – minun sydämeni on ylpeillyt hulluilla, julkeilla, toivoilla – onnettomuuteni on nyt rangaistukseni. Niin anna minun nyt edes jäädä siihen makeaan ja viehättävään tuntoon, että näin muodoin tein uhrauksen – Ethän toki tätä nautintoa minulta tahdo raastaa?

Ferdinand (on ajatustensa hämmennyksessä temmannut käteensä viulun ja koetellut sillä soittaa. – Nyt nyhtäisee hän kielet poikki, lyö viulun säväksi ja purskahtaa kovasti nauramaan.)

Loviisa. Walter! Hyvä Jumala! Mitä tämä on? Miehisty, armaani! – Tämä hetki – eron hetki – kysyy järkeä ja miehuutta! Sinulla on sydän, rakas Walter! Minä tunnen sen! Lämmin on rakkautesi kuin elämä, ja rajatoin kuin avaruus. – Anna se jolle-kulle arvoisammalle, jalo-sukuiselle – ja onnellisimmatkin vaimot ovat sitä kadehtivat – (Alas-painaen kyyneleensä.) Minua ei sinun pidä enää näkemän – Tämä turhamainen pettynyt tyttö-raukka itkeköön surunsa yksinäisten muurien varjossa, hänen kyyneleistänsä ei pidä kukaan huolta. – Tyhjä ja kuollut on mun tulevaisuuteni – Kuitenkin tahdon aina silloin tällöin haistella menneen ajan surkastunutta kukka-myttyä. (Osoittaa hänelle kätensä, silmänsä syrjään kääntäen.) Jääkää hyvästi, herra von Walter!

Ferdinand (hyppää huumeuksistansa ylös). Minä pakenen, Loviisa! Etkö todella seuraa kanssani?

Loviisa (on istuutunut kammarin perä-puoleen ja pitelee muotoansa käsillään). Velvollisuuteni käskee mun jäämään ja kärsimään.

Ferdinand. Käärme, sinä valehtelet! Sinua pitelee täällä mikä muu!

Loviisa (syvimmän sisällisen kärsimyksen äänellä). Olkaa sitten siinä luulossa – ehkä se vähemmin vaivaa.

Ferdinand. Kylmä velvollisuus tulista rakkautta vastaan! – Ja minua pettäisit tällä verukkeella? – Joku lemmitty pidättää sinua, mutta onnetoin sinä ja hän, jos luulossani on perää!

(Menee kiireesti pois.)

Viides kohtaus.

Loviisa yksinänsä.

(Hän istuu vielä jonkun aikaa vaiti ja liikahtamatta tuolissa, nousee viimein ylös, tulee edemmäksi ja katselee pelolla ympärillensä.)

Kuin vanhemmat niin kauan ovat poissa! – Isä lupasi heti tulla takaisin, ja nyt on jo viis hirmuista tuntia kulunut – Olisko häntä kohdannut mikä tapaturma? – Mikä minulla on? – Miksikä käy henkeni näin raskaasti? (Nyt tulee Wurm huoneesen ja seisahtuu oven suuhun; Loviisa ei keksi häntä.) Lieneekö tuo mitään – se on vaan kiihtyneen vereni kuvituksia – Kun mieli on kerran tullut kovasti liikutetuksi, niin näkee silmä joka nurkassa kummituksia.

Kuudes kohtaus.

Loviisa ja sihtieri Wurm.

Wurm (lähenee). Hyvää iltaa, mamseli!

Loviisa. Hyvä Jumala! kuka siellä puhuu? (Käännäksen, keksii sihtierin ja peräytyy hämmästyneenä.) Kauheata, kauheata! Petollista aavistustani seuraa onnettomin tosi. (Sihtierille ylen-katseellisella katsannolla.) Presidentiäkö te etsitte? Hän ei ole enää täällä!

Wurm. Etsin teitä, mamseli!

Loviisa. Minua ihmettää, kun ette siis turulle mennyt!

Wurm. Miksikä juuri sinne?

Loviisa. Morsiantanne kaakilta hakemaan.

Wurm. Hyvä mamseli! te luulette minua syyttä —

Loviisa (alas-painaen vihaisen vastuun). Mikä on nyt asianne?

Wurm. Tulen lähetettynä isältänne.

Loviisa (hämmästyen). Minun isältäni? – Missä on isäni?

Wurm. Jossa hän ei kernaasti olisi.

Loviisa. Jumalan tähden! Sukkelaan! Minua aavistuttaa pahoin – Missä on isäni?

Wurm. Vanki-huoneessa, koska sitä niin tietää tahdotte.

Loviisa (katsahtaen ylös-päin). Se vielä lisäksi! Se lisäksi! —

Vanki-huoneessa? Ja minkä tähden vanki-huoneessa?

Wurm. Herttuan käskystä.

Loviisa. Herttuan?

Wurm. Jonka majesteetti on loukattu hänen ensimäisessä ministerissänsä ja —

Loviisa. Mitä? Kuinka? O, kaikki-valtias!

Wurm. Ja joka tämän loukkauksen tahtoo tuntuvasti rangaista.

Loviisa. Sitä vielä puutuimme! Sitä! – Aivan oikein, minun sydämelläni oli vielä paitse majuoria yksi kallis olento maa-ilmassa, – niin kuinka sitä voitiin jättää liikuttamatta! – Majesteetin loukkaus – Taivaallinen isä! Pelasta, pelasta uskoni, joka on vaipumassa – Entä Ferdinand?

Wurm. Ottaa lady Milfordin eli kirouksen ja perintönsä menetyksen.

Loviisa. Kauhea vapaus valita! – Ja kuitenkin on hän onnellisempi. Hänellä ei ole isää, jonka voi menettää. Vaikka se, ett'ei ole isää, jo on kyllä suuri kirous, sekin! – Isäni loukannut majesteetin – sulhaseni saa ladyn eli kirouksen ja perintönsä menetyksen – Tämä on todella ihmeteltävää! Täydellinen konnuus on myös täydellisyys – täydellisyys? Ei, tässä puuttuu vielä jotakin – Missä äitini on?

Wurm. Kehruu-huoneessa.

Loviisa (surkeasti naurahtaen). Nyt on mitta täysi! – Täysi, ja nythän minä olen vapaa – Puhtaaksi kuorittu kaikista velvollisuuksista – ja kyyneleistä – ja riemuista – vapautettu Jumalastakin – Enhän minä häntä enää tarvitse – (hirmuinen äänettömyys.) Ehkä teillä on vielä joku sanoma? Puhukaa suunne puhtaaksi. Nyt voin minä kuulla jos mitä.

Wurm. Mikä tapahtunutta on, sen tiedätte.

Loviisa. Niin muodoin en vielä kaikkea, mikä tulevaa on? (Vai äänettömyys, jolla ajalla hän katselee sihtieriä ylhäältä alas asti.) Voi sinua mies-parka! Toimitat surkeata toimitusta, joka varmaan ei tee sinua autuaaksi. Onnettomia tekeminen on jo kyllä kauheata, vaan hirmuista on sen niille kuuluttaminen – korppina lonkkuminen ja vieressä seisominen, kun sydän-parka verta vuotaen sykkää kovan onnen vartaalla, ja kristityt ihmiset ahdistuksessansa epäilevät Jumalata. – Jumala minua varjelkoon! Vaikka sinä joka hiki-tipusta, jonka näet maahan putoovan, saisit tynnörin kultaa, niin en sittenkään minä tahtoisi olla sinuna – Mitä voipi vielä tapahtua?

Wurm. En minä tiedä.

Loviisa. Ette ole tietävinänne – Tämä valoa karttava sanan-saattaja pelkää sanojen sorinata, vaan näkönne kolkko hiljaisuus puhuu jo onnettomuutta – Mitä on vielä jälellä? Ikään sanoitte, että herttua tahtoo tuntuvasti rangaista. Mitä merkitsette tällä sanalla tuntuvasti?

Wurm. Elkää kyselkö enempää.

Loviisa. Kuule mies! Teloittajan luona olet sinä käynyt koulua. Kuinka muuten niin hyvästi ymmärtäisit sovitella raudat vanki-rukan väriseviin jäseniin, ja hänen sykkävätä sydäntänsä onkin laupiuden kädellä hivellä? Mikä odottaa isääni? – Jo se, minkä myhäellen sanot, ennustaa kuolemata; minkähän-näköistä se sitten on, jonka sisälläsi pidät sanomatta? – sano sekin ulos! Pane kerrassa koko se musertava paino hartioilleni! Mika odottaa isääni?

Wurm. Hengen-asia!

Loviisa. Vaan mikäs se on? – Minä olen viatoin, tietämätöin poloinen, enkä ymmärrä teidän peljättäviä sanojanne. Mikä se on hengen-asia?

Wurm. Se on riita oikeudessa, jossa voipi pää mennä.

Loviisa (vakavasti). Niin kiitoksia sanomastanne!

(Juoksee kiireesti toiseen kammariin.)

Wurm (seisoo hämmästyneenä). Mitä tämä merkitsee? Eihän tuo hupakko ottane – ? – Perkele! Ei se sitä tee – Minä juoksen jälestä – mun täytyy vastata hänen hengestänsä.

(Lähtemässä hänen jälestänsä.)

Loviisa (tulee takaisin, päällys-vaate päällä). Suokaa anteeksi, sihtieri, minun täytyy panna huoneet lukkoon.

Wurm. Ja minnekkä semmoisella kiireellä?

Loviisa. Herttuan tykö.

(Lähtee menemään.)

Wurm. Mitä? Minne?

(Hämmästyneenä pitelee hän häntä kiinni.)

Loviisa. Herttuan tykö. Ettenkö kuule? Juuri sen saman herttuan tykö, joka isäni tahtoo hengeltä tuomituttaa – Ei! ei tahdo, vaan jonka täytyy tuomituttaa, sentähden että sitä muutamat konnat tahtovat; joka koko majesteetinloukkaus-juttuun ei anna muuta kuin majesteettinsä nimen ja ruhtinallisen alle-kirjoituksensa.

Wurm (nauraa kovasti). Herttuan tykö!

Loviisa. Arvaan, mille nauratte – vaan enhän minä sieltä armoa haekaan – Jumala varjele! en, en muuta kuin inhoa huudostani. Minä olen kuullut, että maa-ilman suuret eivät ole tulleet tuntemaan sitä, mikä kurjuus on – eivät tahdo sitä tuntea. Minä tahdon hänelle sanoa, mitä kurjuus on – tahdon hänelle kuvata kaikilla kuoleman kouristuksilla, mikä kurjuus on – tahdon hänelle luuta myöten ulvoa hirmuisella huudolla, mitä kurjuus on – ja silloin, kun kauhistus nostaa hänen hiuksensa pystyyn, silloin tahdon vielä lopuksi hänen korvaansa huutaa, että kuolon hetkenä ruhtinastenkin rinnan pitää röhistä, ja että viimeisessä tuomiossa majesteettiä ja kerjäläisiä seulotaan yhdellä seulalla.

(Lähtee menemään.)

Wurm (ilkeän-ystävällisesti.) Menkää, menkää, hyvä lapsi! Todella ette viisaampaa voi tehdä. Minä oikein käsken ja kehoitan teitä, menkäte, ja minä annan teille vakuutukseni, että herttua ottaa pyyntönne korviinsa.

Loviisa (seisattuu äkkiä). Mitä sanotte? – Te itse se heitätte minua menemään? (Tulee kiireesti takaisin.) Hm! Mitä teen, poloinen? Jotain saatanallista siinä lienee, koska tuo mies siihen kehoittaa – Mistä te sen tiedätte, että ruhtinas ottaa valitukseni korviinsa?

Wurm. Kun hänelle armo-työstänsä on niin kaunis palkinto tarjona.

Loviisa. Palkintoko? Mitä palkintoa voi hän ihmisellisyydestänsä vaatia?

Wurm. Kauniista anojasta on palkintoa kyllä.

Loviisa (seisoo liikahtamatta, sitten riutuvalla äänellä). O, vanhurskas Jumala!

Wurm. Isällenne ette toivottavasti katsone tämän armollisen taksan jälkeen pannuksi liian korkeata hintaa?

Loviisa (kävelee edes-takaisin, levottomasti). Jaa, jaa! Se on tosi! Niitä suojelee totuudelta heidän oma kehnoutensa, niinkuin kerubimin miekat – Auttakoon kaikki-valtias sinua, isäni! Tyttäresi voipi kuolla edestäsi, vaan ei syntiä tehdä!

Wurm. Tämä lienee hänelle, mies-paralle, aivan uutta – "Loviisani," sanoi hän minulle, "on minut maahan langettanut! Loviisani nostaa minut taas ylöskin!" – Minä juoksen, mamseli, hänelle vastuunne saattamaan!

(On lähtevinänsä.)

Loviisa (juoksee hänen perästänsä ja pidättää hänet). Elkää menkö! elkää menkö! Hiljaa! – Kuinka nopea tämä kiro-henki on, kun missä ihmisten hävittäminen on kysymyksessä! Minä olen hänet langettanut! Minun pitää nostaa hänet taas ylöskin! Sanokaa jotakin! Antakaa neuvoa! Mitä voin minä tehdä? Mitä pitää mun tehdä?

Wurm. Tässä ei ole kuin yksi ainoa keino!

Loviisa. Ja se on?

Wurm. Jota isännekin pyytää —

Loviisa. Isänikin? – Mikä keino se on?

Wurm. Se on teille helppo.

Loviisa. Vaikein kaikesta on minulle häpeä.

Wurm. Jos majuorin teette vapaaksi.