Kitabı oku: «Kahden sydämen salaisuudet», sayfa 2

– En tarvitse kymmentä, antakaa viisi, minä sen lunastan varmaan.

– Vai ette tahdo kymmentä? Kuva on kuitenkin sen arvoinen, – lisäsin minä huomattuani, että hänen silmänsä taas alkoivat hehkua. Hän oli vaiti. Minä toin hänelle viisi ruplaa.

– Älkää ylenkatsoko ketään; olen itse ollut tuollaisessa pulassa, vieläpä pahemmassakin, ja että nyt näette minut tällaisessa toimessa… niin johtuu se vain kaikesta, mitä olen kärsinyt…

– Te siis kostatte yhteiskunnalle? Niinkö? keskeytti hän minut yht'äkkiä hyvin pilkallisella kysymyksellä, jossa, muutoin, piili paljon viatontakin s.o. ylimalkaista, sillä silloin ei hän vielä ollut tehnyt erotusta minun ja muiden välillä, niin että hän sen sanoi melkein loukkaamatta. Vai niin, – ajattelin minä, – vai olet sinä semmoinen, luonteesi tulee ilmi; siis uuden suunnan ihmisiä ollaan.

– Nähkääs, huomautin minä heti, puoleksi leikillä, puoleksi, salamielisesti: "minä – minä olen osa sitä kokonaista, joka aina pahaa suo, vaan aina hyvää luo"…

Hän katsahti minuun pikaisesti ja hyvin uteliaasti, mutta hänen katseessaan oli kuitenkin paljon lapsellista.

– Odottakaa… Mikä ajatus se oli? Mistä se oli? Minä olen kuullut sen jossakin…

– Älkää vaivatko päätänne; sillä lauseella esittää Mefistofeles itsensä Faustille. Oletteko lukenut Faustia?

– E… en tarkkaan.

– Se on, ettette ole sitä ollenkaan lukenut. Mutta teidän on se luettava. Minä näen taas huulillanne pilkallisen ilmeen. Pyydän, älkää otaksuko minussa olevan niin vähän ymmärrystä, että, kaunistaakseni lainanantajan tointani, tahtoisin esiintyä teille Mefistofeleenä. Lainanantaja pysyy lainanantajana. Sen tiedän.

– Te olette niin kummallinen… Enhän minä ollenkaan tahtonut teille mitään sellaista sanoa.

Hän tahtoi sanoa: minä en odottanut, että olisitte sivistynyt ihminen, mutta ei sitä sanonut; minä kuitenkin tiesin, että hän niin ajatteli. Olin häntä kovin kummastuttanut.

– Nähkääs, huomautin minä, joka alalla voi tehdä hyvää. En, tietysti, puhu itsestäni, sillä minä en tee muuta kuin pahaa, mutta…

– Tietysti voi jokaisessa toimessa tehdä hyvää, sanoi hän, luoden minuun nopean ja läpitunkevan katseen. "Niin juuri, jokaisessa toimessa", lisäsi hän yht'äkkiä.

Oi, minä muistan, muistan kaikki nuo silmänräpäykset. Ja minun on lisättävä, että kun nuoriso, tuo herttainen nuoriso tahtoo sanoa jotakin viisasta ja sattuvaa, niin se heti liian suoraan ja selvään kasvoissaan osoittaa että: "kas nyt, muka, minä sanon sinulle jotakin viisasta ja sattuvaa" – eikä se ole meikäläisten kerskaavaisuutta, vaan selvään näkee, että se itse pitää sitä arvossa, ja uskoo ja kunnioittaa, ja luulee, että muutkin aivan samalla lailla sitä kunnioittavat. Oi, sitä suoramielisyyttä! Mutta silläpä sitä voittaakin. Ja hänessä se oli ihanaa!

Muistan kaikki, – en mitään ole unohtanut. Kun hän oli mennyt, tein oitis päätökseni. Samana päivänä kävin viimeisellä tiedustelumatkallani ja sain kuulla kaikki hänen jäljellä olevat nykyiset salaisuutensa; hänen entisen elämänsä olin saanut tietää Lukerialta, joka ennen oli palvellut heidän luonaan ja jonka jo muutamia päiviä aikaisemmin olin lahjonut. Tuo salaisuus oli niin hirveä, etten käsitä kuinka vielä saattoi nauraa, niinkuin hän teki, ja kysellä Mefistofeleen sanoista, kun itse oli sellaisessa kauheassa tilassa. Mutta – nuoriso on nuorisoa! Juuri niin ajattelin silloin hänestä ylpeänä ja iloisena, sillä sehän osotti mielen jaloutta: vaikka hän, näet, olikin turmion partaalla, niin Goethen ylevät sanat kuitenkin säilyttivät tenhonsa. Nuoruus on aina jalomielinen, vaikkapa vähässä ja usein väärässäkin. Minä, näet, puhun vain hänestä yksistänsä. Ja pääasia on, että minä pidin häntä jo ikäänkuin omanani enkä epäillyt ylivallastani. Tiedättekös, se on varsin hekumallinen tuo ajatus, kun ei enää epäile.

Vaan mitäs minä?! Jos minä tällä lailla jatkan, niin milloin minä saankaan kaikki yhteen kohtaan kootuksi? Pikemmin, pikemmin, – tämähän ei ollut ollenkaan sitä, mitä aion sanoa, Herra Jumala!

II

Naimatarjous.

"Salaisuuden", jonka sain hänestä kuulla, selitän tässä lyhykäisesti. Hänen isänsä ja äitinsä olivat aikoja sitte kuolleet, kolme vuotta jo ennenkuin hän oli jäänyt kunnottomien tätiensä luo. Onpa liian vähäkin sanoa heitä kunnottomiksi. Toinen heistä oli leski, sillä iso perhe, – kuusi lasta, toinen toistaan pienempiä, – toinen taas oli iäkäs ja häijy vanhapiika. Molemmatkin olivat häijyjä. Hänen isänsä oli ollut virkamies, kirjuri pelkästään ja ainoastaan personallista aatelia: kaikki aivan kuin minua varten. Minä olin aivan kuin ylemmässä maailmassa: olinhan virasta eronnut loistavan rykmentin alikapteeni, perinnöllistä aatelia, itsenäinen mies j.n.e. ja mitä lainakassaani koski, niin voivat tädit katsella sitä asiaa ainoastaan kunnioituksella. Tätiensä luona oli hän ollut kolme vuotta orjuudessa: oli kuitenkin jossakin suorittanut tutkinnon, – olipas ehtinyt, olipas keinon keksinyt, vaikka joka päivä armottomasti täytyi työtä tehdä, – ja se merkitsi, että hänessä oli halu johonkin korkeampaan ja jalompaan. Mutta mitäs varten minä naida tahdoin? Vaan vähät minusta, siitä sittemmin… Ja siitäkös nyt kysymys onkaan? – Tätiensä lapsia hän opetti ja ompeli heille paitoja eikä lopulta vain sitä tehnyt, vaan pesi lattioitakin, hän, tuo heikkorintainen. He häntä suorastaan pieksivät ja soimasivat jokaisesta leipäpalasesta. Jopa asia päätyi siihen, että aikoivat myydä hänet. Hyi! Jätän kertomattakin nuo häpeälliset yksityisseikat. Myöhemmin ilmaisi hän minulle kaikki. Tätä kaikkea tarkkasi kokonaisen vuoden ajan heidän naapurinsa, muudan rihkamakauppias, joka kuitenkaan ei ollut vain pelkkä rihkamakauppias, sillä hänellä oli kaksi hedelmämyymälääkin. Häneltä oli kuollut jo kaksi vaimoa ja hän etsi kolmatta, ja siinä hän tytön löysi: "se on, näet, vaatimaton, on kasvanut köyhyydessä ja minä nainkin vain orpojani varten". Hänellä oli todellakin lapsia. Hän kosi, alkoi hieroa kauppaa tätien kanssa, hän oli viidenkymmenen vanha. Tyttö kauhistui. Ja tähän aikaan juuri hän alkoi käydä luonani saadakseen ilmoituksia "Golos" – lehteen. Vihdoin alkoi hän rukoilla tätiään, että he antaisivat hänen ajatella asiaa edes pikkaraisen aikaa. Hänelle se myönnettiin, vaan enempää ei ja nyt he alkoivat ahdistaa häntä: "Itsekään emme tiedä mitä syödä ilman liikaa suuta". Minä olin jo kuullut kaiken tämän, mutta sinä päivänä vasta tein päätökseni.

Iltasella tuli kauppias heille tuoden puodistaan makeisia viidenkymmenen kopeekan arvosta: tyttö istui hänen seurassaan, kun minä kutsutin hänet Lukerian kautta kyökistä ulos ja käskin kuiskuttamaan hänelle, että olin portilla ja halusin heti paikalla sanoa hänelle jotakin. Minä olin silloin itseeni hyvin tyytyväinen. Ja ylipäänsä olin koko sen päivän hirveän tyytyväinen.

Siinä portilla selitin minä Lukerian läsnä ollessa hänelle, joka oli hämmästynyt jo siitä, että olin kutsuttanut hänet ulos, selitin, että pidän onnena ja kunniana… Toiseksi, ettei hän kummastelisi, että näin portilla… "olen, muka, rehellinen mies ja olen ottanut kaikesta selkoa". Enkä minä valehdellutkaan, sanoessani olevani rehellinen mies. Mutta vähät siitä! Enkä puhunut ainoastaan sopivalla tavalla, s. o. osoittaen olevani hyvin kasvatettu ihminen, vaan hyvin omaperäisestikin, ja se on pääasia. Vai onko paha sitä tunnustaa? Olen tahtonut tuomita itseäni ja sen teenkin. Minun tulee siis puhua sekä vastaan että puolesta, ja puhunkin. Olen perästäpäin muistellut sitä mielihyvälläkin, vaikka se on typerää: ilmaisin silloin suoraan häpeämättä, että, ensiksikään, en ole erittäin lahjakas, en erittäin viisas, ken tiesi, en erittäin hyväluontoinenkaan, vaan jotensakinjokapäiväinen egoisti (minä muistan tämän lauseen, keksin sen silloin sinne mennessäni ja olin tyytyväinen) ja että minussa ehkä on monta hyvinkin pahaa puolta muissa suhteissa. Kaiken tuon sanoin omituisella ylpeydellä, – niinkuin semmoista sanotaan. Luonnollisesti oli minulla niin paljon aistia, että, ilmaistuani jalosti vikani, en jättänyt ilmaisematta ansioitanikaan: "sen sijaan, muka, on minulla sitä ja sitä ja sitä". Minä näin, että hän vielä hirveästi pelkäsi, mutta en lieventänyt mitään, vieläpä, huomattuani sen, varta vasten kovensin: sanoin suoraan, ettei hänen tarvitse nälkää nähdä, mutta mitä pukuihin, teattereihin ja tanssiaisiin tulee, – niin niistä ei voi olla puhettakaan; kentiesi tuonnempana, kun pääsen tarkoitusteni perille. Tämä ankara puhetapa kovin viehätti minua. Lisäsin ja myöskin aivan kuin sivumennen, että kun olin ryhtynyt tällaiseen toimeen, s.o. lainakassan pitäjäksi, niin oli minulla sitä varten muudan päämäärä, oli, muka, olemassa muudan sellainen asianhaara… Sitäpaitsi minulla oli oikeuskin niin puhua, sillä minulla todellakin oli muudan päämäärä ja oli olemassa sellainen asianhaara. Nähkääs, minä olen koko ikäni vihannut tällaisia kassoja ja vaikka todellakin on naurettavaa lausua itselleen salaperäisiä asioita, niin sittenkin olen tahtonut "kostaa yhteiskunnalle". Se on totta, totta, totta! Senpä tähden hänen sutkauksensa sinä aamuna, että minä muka "kostan", ei ollut paikallaan. S.o. nähkääs jos olisin sanonut hänelle suoraan: "niin kyllä, minä kostan yhteiskunnalle", niin olisi hän purskahtanut nauruun, niinkuin tänä aamuna ja silloin se todellakin olisi ollut naurettavaa. Mutta nyt osottautui, että epäsuoralla vihjauksella, käyttämällä salaperäistä lausetapaa, saattoi vaikuttaa mielikuvitukseen. Sitä paitsi en enää peljännyt mitään: tiesinhän, että tuo lihava kauppias joka tapauksessa oli hänelle minua inhottavampi ja että minä, portilla seisoessani, olin hänelle kuin pelastuksen enkeli. Ymmärsinpäs sen! Oi, konnuudet ihminen ymmärtää erinomaisen hyvin! Mutta oliko se edes konnuutta? Kuinka on ihmistä tuomittava? Enkös minä sitte häntä jo silloin rakastanut?

Odottakaahan: tietysti minä en hiiskunut hänelle hyvästä teosta puolta sanaakaan; päin vastoin, aivan päin vastoin: "kiitollisuuden velassa olen, muka, minä ettekä te? Sen minä sanoin selvin sanoin, en malttanut olla sanomatta ja se tuntui kentiesi typerältä, sillä huomasin hänen kasvoissansa pikaisen rypyn. Mutta kokonaisuudessa oli voitto kuitenkin minun puolellani. Odottakaahan: jos kerran muistelen kaikkea tätä ikävää, niin mainitsen viimeisenkin halpamaisuuden: minä seisoin siinä ja päässäni liikkui ajatus: sinä olet pitkä, muhkea mies, hyvin kasvatettu ja – ja vihdoin, kerskaamatta puhuen, et ole ollenkaan ruma. Semmoista ymmärrykseni silloin soitteli. Tietysti hän minulle siinä portilla sanoi: otan. Vaan… vaan minun täytyy se lisätä: hän ajatteli kauvan, ennenkuin sen sanoi. Niin mietti, niin mietti, että minä jo olin kypsyä: 'no, kuinkas?' – enkä malttanutkaan, vaan oikein komeasti kysäisin: 'no, kuinkas nyt sitte?'"

– Odottakaahan, minä mietin, vastasi hän.

Ja niin vakavat olivat hänen somat kasvonsa, että silloinkin jo olisin voinut kaiken nähdä! Mutta minäpä pahastuin: "vai, ajattelin minä, horjuu hän minun ja tuon kauppiaan välillä?" Oi, silloin minä en vielä käsittänyt! En mitään, en mitään minä silloin vielä käsittänyt! Tähän päivään saakka en ole mitään käsittänyt! Minä muistan, että Lukeria juoksi minun jälkeeni, kun jo olin mennyt pois, seisautti minut tiellä ja sanoi kiireissään: "Jumala palkitsee teitä, herra, että otatte meidän kauniin neitimme, mutta älkää hänelle tästä mitään puhuko, hän on niin ylpeä."

Ylpeä! Minä, nähkääs, itsekin rakastan noita hieman ylpeitä. Ylpeät ovat varsinkin silloin kauniita, kun… no, kun ei enää epäile vallastaan heidän yli, eikö niin? Oi, kelvotonta, kömpelöä ihmistä! Oi, kuinka minä olinkin tyytyväinen! Tiedättekö, että kun hän siinä portilla seisoi miettien, antaisiko minulle myöntävän vastauksen vai ei, ja minä häntä ihmettelin, – tiedättekö, että hän saattoi silloin ajatella näinkin: "Jos kerran onnettomuus on tullakseen kumpaisessakin tapauksessa, niin eikö ole parempi suorastaan valita niistä pahempi, s. o. tuo lihava kauppias; lyököön sitte päissään pikemmin minut kuoliaaksi." Vai kuinka luulette, saattoihan hän niinkin ajatella? Mutta nytkään en ymmärrä suorastaan mitään! Sanoin vast'ikään, että hän saattoi niin ajatella; valitako kahdesta onnettomuudesta pahempi, s.o. kauppias. Vaan kumpi oli silloin hänestä pahempi? Kauppiasko vai Goetheen viittaava lainanantaja? Se on vielä kysymys! Mikä kysymys? Sitäkään en ymmärrä: vastaus makaa pöydällä ja minä sanon: kysymys! Mutta vähät minusta! Minusta nyt ei ole puhettakaan. Muuten, mitä se minua liikuttaa, – minustako on puhe vai ei? Sitäpä puolta en osaa ollenkaan ratkaista. Parempi olisi panna maata. Päätäni kovin kivistää…