Kitabı oku: «Kahden sydämen salaisuudet», sayfa 5

TOINEN OSA

I

Ylpeyden uni.

Lukeria ilmoitti minulle vast'ikään, ettei hän enää tahdo olla luonani ja että hän, kun rouva on haudattu, – lähtee pois. Minä rukoilin polvillani viisi minuttia, vaikka aioin rukoilla koko tunnin, mutta minä yhä ajattelen, – ajattelen, ja yhä vain sairaita ajatuksia, ja pääni on kipeä, – mitäs sitä rukoileekaan, – syntihän se olisi! Kummallista on myöskin, ettei minua nukuta; suuressa, liian suuressa surussa, ensimäisten, kovimpien puuskien jälkeen aina nukuttaa. Kuolemaan tuomittujen sanotaan viimeisenä yönä nukkuvan tavattoman sikeästi. Ja niinhän ollakin pitää, sehän on luonnon mukaista, sillä muutoinhan eivät voimat kestäisi… Minä panin maata sohvalle, vaan en nukkunut…

… Kuusi viikkoa kestäneen sairauden aikana hoidimme me häntä yötä ja päivää, – minä, Lukeria ja kokenut sairaanhoitajatar, jonka olin palkannut sairaalasta. Rahaa en säälinyt, jopa tahdoin tuhlatakin sitä hänen tähtensä. Minä kutsutin luoksemme tohtori Schröderin ja maksoin hänelle kymmenen ruplaa käynnistä. Kun vaimoni alkoi tointua, näyttäydyin hänelle vähemmin. Mutta mitäpäs minä kerron?! Kun hän jo oli päässyt kokonaan jalkeille, niin hän istui hiljaa ja ääneti erityisen pöydän ääressä, jonka myöskin siihen aikaan ostin häntä varten… Niin, se on totta, me olimme ihan vaiti; tuota, aloimmehan me kyllä sitte puhella, mutta ihan jokapäiväisistä asioista. Minä, tietysti, tahallanikaan en puhellut paljoa, mutta huomasinpa, ettei hänkään tahtonut liikoja sanoa. Minusta se oli aivan luonnollista hänen puoleltansa: "Hän oli liiaksi masentunut ja liiaksi voitettu, ajattelin minä, ja tietystihän pitää antaa hänen unhottaa ja tottua". Sillä lailla sitä sitte oltiinkin ääneti, mutta minä valmistauduin joka hetki tulevaisuutta varten. Minä ajattelin, mitä hänkin, ja minusta oli hirveän huvittavaa arvata: mitähän hän nyt siinä itsekseen ajattelee?

Sanonpahan vieläkin: oi, tietysti, ei kukaan arvaa, kuinka paljon minä kärsin, voihkiessani hänen tähtensä hänen sairautensa aikana. Mutta minä voihkin itsekseni ja tukehdutin voihkaukseni rintaani Lukerialtakin. En voinut ajatella, en olettaakaan, että hän kuolisi saamatta tietää kaikkia. Muistan, että kun vaara jo oli ohitse ja hän alkoi toipua, niin rauhoituin pian ja kokonaan! Vaan ei sillä hyvä, – minä päätin lykätä tulevaisuutemme niin kauaksi aikaa, kuin mahdollista, ja jätin toistaiseksi kaikki entisellensä. Niin, silloin tapahtui minussa jotakin kummallista ja erikoista, muuksi en voi sitä sanoa: minä riemuitsin ja riemuni pelkkä tajuaminen jo tuntui minusta yllättävältä. Siten kului koko talvi. Oi, minä olin tyytyväinen, tyytyväisempi kuin koskaan ennen, ja sitä olin koko talven.

Nähkääs, minun elämässäni oli muudan hirveä ulkonainen tapahtuma, joka siihen saakka, s.o. tuohon suureen kohtaukseen asti vaimoni kanssa, joka päivä ja joka tunti oli painanut minua, se oli, näet, – maineeni menetys ja ero rykmentistä. Toisin sanoen: se oli itsevaltainen vääryys minua kohtaan. Totta on, etteivät toverini minua rakastaneet vaikean luonteeni ja kentiesi naurettavankin luonteeni takia, vaikka usein on niinkin, että joku ihmisen mielestä ylevä ja kunnioitusta ansaitseva asia jostakin syystä tovereista näyttää naurettavalta. Oi, minua ei rakastettu koulussakaan. Minua ei ole rakastettu koskaan eikä missään. Minua ei Lukeriakaan voi rakastaa. Vaikka tuo tapaus rykmentissä oli seurauksena siitä, ettei minua rakastettu, niin oli se epäilemättä satunnaista laatua. Sanon sen siksi, ettei ole mitään harmillisempaa eikä tuskallisempaa, kuin hukkuminen sattumasta, joka saattaa tapahtua ja olla tapahtumatta, onnettomien asianhaarain yhtymisestä, jotka olisivat voineet kiitää ohitse kuin pilvet. Älykkäälle ihmiselle on se alentavaa. Tuo tapaus oli seuraava:

Näytöksien väliajalla teatterissa olin mennyt ravintolaan. Husaari A – v tuli silloin yht'äkkiä sisään ja alkoi kaikkien siellä olevien upseerien ja yleisön läsnä ollessa kovalla äänellä puhua kahden muun husaarin kanssa siitä, että rykmenttimme kapteeni Besumtsev oli käytävässä juuri aikaansaanut skandaalin "ja on luultavasti päissään". Keskustelua ei syntynyt, mutta asia oli erehdys, sillä kapteeni Besumtsev ei ollut päissään eikä juttu ollut oikeastaan mikään skandaali.

Husaarit alkoivat puhella toisista asioista, ja siihen se päättyikin, mutta seuraavana päivänä levisi juttu rykmenttiimme ja oitis aljettiin siellä puhua siitä, että kun ravintolassa ei meidän rykmentistämme ollut muita kuin minä yksinäni, ja kun husaari A – v oli lausunut röyhkeitä sanoja kapteeni Besumtsevista, niin en ollut mennyt A – vin luo enkä keskeyttänyt häntä. Mutta miksi olisin sen tehnyt? Jos hän kerran oli vihoissaan Besumtseville, niin oli se heidän keskinäinen asiansa eikä minulla ollut siihen mitään sekaantumista? Kuitenkin alkoivat upseerit olla sitä mieltä, ettei asia vain ollut mieskohtaista laatua, vaan että se koski koko rykmenttiä, ja koska meidän rykmenttiimme upseereja siellä ei ollut muita kuin minä, niin osoitin minä sillä ravintolassa oleville upseereille ja yleisölle, että meidän rykmentissämme on upseereja, jotka ovat näin välinpitämättömiä omasta ja rykmenttinsä kunniasta. Minä en voinut olla yhtä mieltä siinä asiassa.

Minulle ilmoitettiin, että voin kaikki korjata, jos vielä nytkin, näin myöhään, tahdon muodollisesti selittäidä A – vin kanssa. Minä en sitä tahtonut ja kieltäydyin siitä ylpeästi, sillä olin kovin suutuksissani. Sen jälkeen hain oitis virkaeron, – siinä koko juttu. Minä erosin ylpeänä, mutta henkisesti masennettuna. Minä lannistuin sekä tahdoltani että ymmärrykseltäni. Silloin, näet, sattui juuri, että lankoni Moskovassa oli tuhlannut pienen omaisuutemme ja minunkin osani siitä, joka oli hyvin pieni, ja minä jäin kuin jäinkin ilman yhtään kopeekkaa kadulle. Olisin kyllä voinut ruveta yksityiseen palvelukseen, mutta en viitsinyt, loistavaa sotilaspukua kannettuani, ja johonkin rantatien virkaan en voinutkaan ruveta. Siis – häpeä kuin häpeä, kunniattomuus, kuin kunniattomuus, lankeemus, kuin lankeemus ja mitä pahempi, sitä parempi, – niin minä valitsin. Sitte seurasi kolme vuotta synkkiä muistoja ja olo Vjasemskin talossakin. Puolitoista vuotta sitte kuoli Moskovassa kummini, rikas eukko, ja odottamatta jätti hän muun muassa minullekin jälkisäädöksen mukaan kolme tuhatta ruplaa. Mietin asiaa ja silloin ratkaisin kohtaloni. Päätin avata lainakassan, pyytämättä ihmisiltä anteeksi; rahaa ja sitte oma tupa ja – uusi elämä kaukana entisistä muistoista, se oli aikeeni. Sillä välin vaivasi minua kuitenkin joka hetki, joka minuutti synkkä mennyt aika ja iäksi turmeltunut maineeni. Mutta silloin minä nain. Sattumako vai ei, – en tiedä. Ja tuodessani hänet talooni, tahdoin tuoda sinne ystävän, sillä kovin tarvitsin ystävää. Mutta minä näin selvään, että ystäväni oli valmistettava, lopullisesti viimeisteltävä, jopa voitettavakin. Ja oliko minun mahdollista niin yhdellä haavaa selittää jotakin tuolle kuusitoistavuotiaalle, jolla oli omat ennakkomielipiteensä. Kuinka olisin voinut, esimerkiksi, ilman tuota satunnaista hirveää revolverikohtausta, saada hänet vakuutetuksi, etten ole pelkuri ja että minua rykmentissä oli väärin luultu pelkuriksi? Mutta tuo kohtaus sattui parhaaseen aikaan. Kestettyäni sen, sain kostetuksi koko synkän entisyyteni. Ja vaikka ei kukaan muu sitä saanut tietää, niin saihan ainakin hän, ja se oli kaikki, mitä tahdoinkin, sillä hän oli minulle kaikki, haaveitteni koko tulevaisuuden toivo! Hän oli ainoa ihminen, jonka valmistin itselleni, enkä toista tarvinnutkaan, – ja hän sai kaikki tietää, hän sai tietää ainakin, että väärin oli kiirehtinyt liittymään vihollisteni joukkoon. Tämä ajatus ihastutti minua. Hänen silmissänsä en enää saattanut olla konna, vaikka silti eriskummallinen ihminen, mutta tämä ajatuskaan ei nyt, kaiken sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, miellyttänyt minua ollenkaan niin kovin: kummallisuus ei ole vika, päinvastoin se toisinaan hyvin viehättääkin naisen luonnetta. Sanalla sanoen, minä lykkäsin tahallani toistaiseksi ratkaisun; mikä oli tapahtunut, oli riittävää rauhalleni ja siinä oli kylliksi kuvia ja aiheita haaveilulleni. Sepäs se on ilkeintä, että olen haaveksija: itselläni oli kylliksi aiheita, ja hänestä ajattelin, että kylläpähänodottaa.

Siten kului koko talvi ikäänkuin jotakin odottaessa. Minä katselin häntä mielelläni salaa, kun hän istui siinä pienen pöytänsä ääressä. Hän teki työtä, ompeli liinavaatteita ja lueskeli iltasin toisinaan kirjoja, joita otti kaapistani. Kirjojen valinta kaapista näkyi myöskin todistavan minun edukseni. Hän ei käynyt melkein missään. Hämärän tullen päivällisen jälkeen saattelin häntä joka päivä kävelylle ja me jalottelimme, mutta ei ihan ääneti, niinkuin ennen. Minä oikein koetinkin, että näyttäisi siltä, kuin emme olisi olleet vaiti, vaan puhelleet, mutta, niinkuin jo sanoin, käyttäydyimme molemmat niin, ettemme olleet liiaksi puheliaita. Minä tein sen tahallani ja hänelle, ajattelin minä, on välttämätöntä "antaa aikaa". Tietysti on kummallista, ettei aina talven loppuun asti kertaakaan johtunut mieleeni, että minä halusti salaa katselin häntä, mutta etten ainoatakaan hänen katsettansa koko talven kuluessa tavannut minuun kohdistuneena. Ajattelin, että se oli arkuutta hänessä. Sitä paitsi oli hän kovin aran ja nöyrän, kovin voimattoman näköinen, tautinsa jälkeen. Ei, ajattelin, parempi on odottaa, niin – niin "hän itse yht'äkkiä tulee luokseni".

Tämä ajatus viehätti minua äärettömästi. Lisään vielä, että toisinaan ikäänkuin tahallani kiihoitin itseäni ja todellakin saatoin henkeni ja ymmärrykseni niin pitkälle, että ikäänkuin pahastuin häneen. Ja tätä kesti jonkun aikaa. Mutta vihani ei voinut koskaan kypsyä eikä kiintyä sielussani. Ja sen tunsin itsekin, että tämä oli vain ikäänkuin leikkiä. En silloinkaan, kun aviovälimme rikoin ostamalla sängyn ja tuon väliseinän, en koskaan, en koskaan voinut pitää häntä rikoksellisena. Eikä sentähden, että kevytmielisesti olisin hänen rikostaan tuominnut, vaan sentähden, että aioin hänelle täydellisesti antaa anteeksi, jo ensi päivästä saakka, jo ennenkuin sängynkään ostin. Sanalla sanoen, se oli omituista minun puoleltani, sillä minä olen siveellisen ankara. Päinvastoin oli hän silmissäni niin voitettu, niin lannistettu, niin masennettu, että minun tuli häntä toisinaan tuskallisen sääli, vaikka minua sen ohessa toisinaan suorastaan miellyttikin ajatus hänen masentumisestaan. Tämä ajatus meidän eriarvoisuudestamme minua miellytti…

Sattuipa, että minä sinä talvena tahallani sain tehdä muutamia hyviä töitä. Annoin anteeksi kaksi velkaa ja rahaa annoin eräälle köyhälle naiselle ilman panttia. Minä tästä en puhunut vaimolleni mitään enkä tehnytkään niitä ollenkaan sentähden, että hän saisi tietää; mutta tuo nainen tuli itse kiittämään ja milteipä polvillaan. Sillä lailla tuli se ilmi; minusta näytti, että vaimoni todellakin mielihyvällä otti vastaan tämän tiedon.

Mutta kevät lähestyi, huhtikuu oli jo puolivälissä, sisäikkunat otettiin pois ja aurinko alkoi kirkkain sätein valaista hiljaisia huoneitamme. Silmissäni vain oli suomukset, jotka sokaisivat järkeni. Voi, noita onnettomia, turmiollisia suomuksia! Kuinka kävikään, että ne yht'äkkiä putosivat silmistäni ja minä aloin yht'äkkiä nähdä ja ymmärsin kaikki. Oliko se sattuma, vai oliko määrätty hetki tullut, vai auringon sädekö lienee sytyttänyt tylsyneessä järjessäni ajatuksen ja aavistuksen? Ei, ei se ollut ajatus, eikä aavistus, vaan joku hermo alkoi minussa yht'äkkiä liikkua, melkein jo kuollut hermo värähti ja virkosi ja valaisi koko tylsyneen sieluni ja pirullisen ylpeyteni. Minä ikäänkuin hypähdin silloin paikaltani. Ja tämä tapahtuikin yht'äkkiä ja odottamatta. Se tapahtui iltapuoleen, noin viiden aikaan päivällisen jälkeen…

II

Suomukset putosivat yht'äkkiä.

Pari sanaa ensin. Jo kuukausi sitä ennen huomasin minä hänessä kummallista miettiväisyyttä, ei enää äänettömyyttä, vaan miettiväisyyttä. Senkin minä huomasin yht'äkkiä. Hän istui silloin työnsä ääressä, pää kumartuneena ompelukseen päin, eikä nähnyt, että minä häntä katselin. Ja yht'äkkiä minua silloin kummastutti se, että hän oli käynyt laihaksi, hänen kasvonsa olivat kalpeat, huulet vaaleat, – minua tämä kaikki kokonaisuudessaan, yhdessä miettiväisyyden kanssa, hämmästytti tavattomasti ja yhdellä kertaa. Minä olin jo ennenkin kuullut pientä, kuivaa rykimistä, varsinkin öisin. Minä nousin oitis ylös ja lähdin pyytämään Schröderiä luokseni sanomatta vaimolleni mitään.

Schröder tuli seuraavana päivänä. Vaimoni oli kovin hämmästynyt ja katseli vuoroon Schröderiä, vuoroon minua.

– Minähän olen terve, sanoi hän, epämääräisesti hymähtäen.

Schröder ei häntä paljoa tarkastellut (nuo lääkärit ovat välistä niin koppavan välinpitämättömiä), mutta sanoi minulle vain toisessa huoneessa, että se oli taudin seurauksia ja että keväämmällä ei olisi hullumpaa lähteä jonnekin meren rannalle, ellei käynyt päinsä suorastaan muuttaa maalle huvilaan asumaan. Sanalla sanoen, hän ei sanonut mitään, paitsi että se oli heikkoutta tahi jotakin muuta sellaista. Kun Schröder oli mennyt ulos, sanoi vaimoni minulle jälleen yht'äkkiä, hirveän vakavasti katsoen minuun:

– Minä olen ihan, ihan terve.

Mutta sen sanottuaan, hän samassa punastui, näköjään häpeästä. Näköjään oli se häpeää. Oi, nyt minä ymmärrän: hän häpesi, että minä vielä olinhänen miehensä, pidin huolta hänestä, olin yhä vielä ikäänkuin hänen oikea miehensä. Vaan silloin minä en sitä ymmärtänyt ja pidin punastumisen syynä kainouden. (Suomukset!)

Sitte, kuukautta myöhemmin, istuin eräänä kirkkaana päivänpaisteisena päivänä huhtikuussa, viidettä käydessä, kassani ääressä ja tein laskujani. Yht'äkkiä kuulin minä, että hän tehden työtä pöytänsä ääressä huoneessamme hyvin, hyvin hiljaa… hyräili. Tämä uutuus teki minuun järkyttävän vaikutuksen enkä nytkään vielä käsitä sitä. Siihen saakka en ollut melkein koskaan kuullut hänen laulavan, paitsi ehkä ihan ensimäisinä päivinä sen jälkeen kun hän tuli talooni ja kun vielä kujeilimme ampuessamme maaliin revolverillani. Silloin oli hänen äänensä vielä jotensakin vahva ja heleä, vaikkei varma, mutta hyvin miellyttävä ja terve.

Nyt oli hänen laulunsa niin kovin heikko, – oi, ei se ollut surullinen (se oli joku romanssi), mutta hänen äänessänsä oli jotakin ikäänkuin revähtänyttä, särkynyttä, ikäänkuin se ei olisi voinut hallita itseänsä, ikäänkuin itse laulu olisi ollut sairas. Hän hyräili puoliääneen ja yht'äkkiä hänen äänensä, korkealle kohottuaan, katkesi, – niin ohukainen oli se ääni, niin surkeasti se katkesi: hän rykäsi ja alkoi taas hyvin, hyvin hiljaa, tuskin kuuluvasti hyräillä.

Minun tunteilleni ehkä nauretaan, mutta ei koskaan kukaan ymmärrä, miksi mieleni tuli niin liikutetuksi. Ei, ei minun vielä ollut sääli häntä, se oli jotakin aivan toista. Alussa, ainakin ensi hetkinä, valtasi minut yht'äkkiä neuvottomuus ja hirveä ihmettely, joka oli niin kummallinen, sairaan-omainen ja melkein kostonhimoinen: "laulaa ja minun kuullen! Onko hän unhottanut minut, vai?"

Aivan hämilläni jäin minä paikalleni, nousin sitte yht'äkkiä, otin hattuni ja menin ulos, ikäänkuin ajattelematta. Ainakaan en tiedä, kuinka ja miksi Lukeria antoi minulle päällystakkini.

– Hän laulaa? sanoin minä ehdottomasti Lukerialle. Tämä ei minua ymmärtänyt, vaan katsoi minuun yhä mitään käsittämättä. Olivathan sanani todellakin epäselvät.

– Ensi kertaako hän laulaa?

– Ei, kyllä hän toisinaan lauleskelee teidän poissa ollessanne, vastasi Lukeria.

Muistan kaikki. Minä astuin portaita alas, menin ulos kadulle ja aioin mennä minne sattui. Menin kulmaan asti ja aloin katsoa jonnekin. Ohitseni kuljettiin, minua survaistiin, mutta minä en tuntenut mitään. Kutsuin luokseni ajurin ja vuokrasin hänet, tietämättäni miksi, Poliisisillan luo. Mutta sitte jätin hänet yht'äkkiä ja annoin hänelle kaksikymmentä kopekkaa.

– Siin' on siitä, että sinua vaivasin, sanoin minä, typerästi nauraen hänelle, mutta sydämessäni syttyi yht'äkkiä omituinen ihastus.

Käännyin kotia, riennättäen askeleitani. Tuo levähtänyt, särkynyt, surkea sävel helähti taas yht'äkkiä sielussani. Olin pakahtua. Silmistäni putoilivat nyt suomukset. Kun hän kerran on alkanut laulaa minun läsnäollessani, niin on hän unhottanut minut, – se oli nyt selvää ja hirveätä. Sitä sydän tunsi. Mutta ihastus loisti sielussani ja voitti pelon.

Oi, kohtalon ivaa! Eihän mitään muuta ollut eikä voinutkaan olla sielussani koko talvena, kuin tuo ihastus, mutta missä olin minä itse koko talven? Olinko minä sieluni kanssa?

Juoksin hyvin sukkelaan portaita ylös, en tiedä, arastelinko sisään tullessani. Muistan vain, että koko lattia ikäänkuin aaltoili ja minä ikäänkuin uin vedessä. Astuin huoneeseen, hän istui entisellä paikallaan ja ompeli, pää kumarassa, mutta ei enää laulanut. Pikaisesti ja välinpitämättömästi katsahti hän minuun, mutta mikään katse se ei ollut, vaan ele ainoastaan, tavallinen ele, kun joku astuu huoneeseen.

Menin suoraan hänen luoksensa ja istuin hänen viereensä tuolille, aivan lähelle; olin kuin hullu. Hän katsahti minuun nopeasti, aivan kuin pelästyksissään, minä tartuin hänen käteensä enkä muista mitä hänelle sanoin, s.o. aion sanoa, sillä puhuakaan en osannut, niinkuin piti. Ääneni katkesi eikä totellut minua. Enkä tiennyt edes, mitä sanoisin, hengästyin vain.

– Puhutaan nyt… kuulehan… sano jotakin, – sopersin minä yht'äkkiä jotakin typerää, – sillä mitä järkevää siinä olisi saanut sanotuksi. Hän säpsähti taas ja horjahti taaksepäin, kovin säikähdyksissään katsellen kasvojani, mutta yht'äkkiä kuvastui ankara hämmästys hänen silmissänsä. Niin, hämmästys ja ankaruus. Hän katseli minua suurilla silmillään. Tuo ankaruus, tuo ankara hämmästys musertamalla musersi minut: "Sinä siis vielä kaipaat rakkautta, rakkautta?" – oli ikäänkuin kysymys tuossa hämmästyksessä, vaikka hän olikin vaiti. Mutta minä näin siinä kaikki, kaikki. Koko ruumiini vavahti ja minä pudota romahdin hänen jalkojensa juureen. Niin, minä vaivuin hänen jalkojensa juureen. Hän hypähti yht'äkkiä paikaltaan, mutta minä sain hänet tavattomalla voimalla pidätetyksi molemmista käsistä.

Ja minä ymmärsin täydellisesti epätoivoni, oi, niin, minä ymmärsin sen! Mutta, uskotteko, ihastus kiehui sydämessäni niin rajusti, että luulin kuolevani. Minä suutelin hurmoksissa ja onnellisena hänen jalkojaan. Niin, äärettömän ja rajattoman onnellisena sekä ymmärtäen koko pääsemättömän epätoivoni. Minä itkin, tahdoin puhua jotakin, vaan en voinut. Pelästys ja hämmästys muuttuivat hänessä yht'äkkiä jonkinlaiseksi huolestuneeksi ajatukseksi, erikoiseksi kysymykseksi, ja hän katsoi minuun oudosti, jopa villistikin, hän tahtoi mitä pikimmin käsittää jotakin ja hymähti. Häntä hävetti hirveästi se, että suutelin hänen jalkojansa ja hän veti ne pois, mutta silloin minä suutelin sitä kohtaa lattialla, jossa hänen jalkansa olivat olleet.