Kitabı oku: «Kahden sydämen salaisuudet», sayfa 3

III

Jalomielinen mies, vaikka en usko itsekään.

En voinut nukkua. Ja vieläpä, kun päässä semmoinen valtimo jyskii! Tekee mieli muistella kaikkea tätä surua. Oi, sitä saastaa! Oi, mistä loasta minä silloin hänet vedinkin ylös! Pitihän hänen ymmärtää se, antaa arvo teolleni… Minua miellytti myös moni seikka, esimerkiksi se, että olin yhden viidettä ja hän tuskin kuudentoista vanha. Se minua viehätti, tämä tunne; suloinen se oli, hyvin suloinen.

Tahdoin, esimerkiksi, toimittaa häät à l'anglaise, s.o. aivan kahdenkesken, ainoastaan kahden todistajan läsnäollessa, joista toinen oli oleva Lukeria ja sitte oitis rautatielle, vaikkapa esimerkiksi Moskovaan (sinne minulla oli sattumalta asiaa) johonkin hotelliin kahdeksi viikoksi asumaan. Mutta hän sitä vastusti, ei suostunut ja minun täytyi mennä tätienkin luo kunnioitustani osottamaan, aivan kuin sukulaisten luo, joilta hänet vien. Minä siihen myönnyin ja osotin tädeille asianomaista kunnioitusta. Lahjoitinpa vielä noille luontokappaleille kullekin sata ruplaa ja lupasin enemmänkin, tietysti kuitenkaan hänelle mitään sanomatta, etten pahoittaisi hänen mieltään tuolla kehnolla asialla. Tädit muuttuivat oitis pehmeiksi kuin silkki. Riideltiinpä myötäjäisistäkin: tytöllä ei ollut lainkaan mitään, mutta ei hän mitään tahtonutkaan. Minun onnistui kuitenkin saada hänet vakuutetuksi, että ilman mitään ei käynyt laatuun ja kapiot toimitin minä, sillä kukapa hänelle muutoin olisi mitään tehnyt? Mutta vähät minusta! Kuitenkin ehdin minä silloin ilmaista hänelle muutamia mielipiteitäni, että hän ainakin niistä olisi selvillä. Ehkäpä kiirehdin liiaksikin. Pääasia on, että hän alusta alkaen jo osotti rakkautta minua kohtaan, vaikka olikin umpiluontoinen; iltaisin, kun tulin, otti hän minut ihastuneena vastaan, kertoa leperteli minulle (niin viattoman viehättävästi!) koko lapsuutensa ajan, kaikki nuoruudestaan, kodistaan, isästään ja äidistään. Mutta minä valoin koko tuon hurmoksen kerrassaan kylmällä vedellä. Ja siinä minun mielipiteeni olikin. Ihastukseen vastasin minä vaiti-ololla, hyvänsuovalla, tietysti… mutta hän huomasi kuitenkin pian, että oli ero välillämme ja että minä olin – arvoitus. Ja sitä minä pääasiallisesti tahdoinkin. Ehkäpä vain arvoituksen takia olin koko tämän tuhmuuden tehnytkin. Ensiksi, ankaruus, – ankaruuden varjossa toin hänen taloonikin. Sanalla sanoen, silloin, kävellessäni ja ollessani tyytyväinen, suunnittelinkin koko järjestelmäni. Ja ilman vähintäkään väkinäisyyttä tuli se aivan itsestään esiin. Eikä toisin ollakaan voinut, minun täytyi tehdä tämä järjestelmä vastustamattomasta syystä, vai joko minä, todella, herjaan itseäni! Järjestelmäni oli vilpitön. Vaan ei, kuulkaahan, jos kerran ihmistä tuomitsee, niin tuomittakoon hänet tosiasiain nojalla… Kuulkaahan:

Kuinka minä alkaisin, sillä on hyvin vaikeaa? Kun alkaa puolustaida, niin silloin vasta vaikea onkin. Nähkääs: nuoriso halveksii, esimerkiksi, rahaa, – mutta minä panin oitis painoa rahoille, annoin arvoa rahoille. Ja panin semmoisen painon, että hän yhä enemmän vaikeni. Siristi vain suuria silmiänsä, kuunteli, katseli ja oli vaiti. Nähkääs, nuoriso on jalomielinen, se on jalomielinen ja intomielinen, mutta suvaitsevaisuutta siinä ei paljoa ole; niin pian kuin jotakin vain on kierosti, niin on ylenkatse valmis. Minä taas tavoittelin mielen suuruutta, tahdoin istuttaa sitä suoraan sydämeen, saada sitä sydämelliseen katsantotapaan, niinhän? Otan inhottavan esimerkin: kuinka esimerkiksi olisin selittänyt lainakassani sellaiselle luonteelle? Tietysti en minä sitä suorastaan ottanut puheeksi, sillä silloin olisi näyttänyt ikäänkuin minä olisin pyytänyt anteeksi lainakassani tähden, vaan minä toimin, niin sanoakseni, ylpeydellä, puhelin melkein vaitiololla. Ja minä olen mestari vaitiololla puhumaan, minä olen koko ikäni siten puhunut, olenpa itsekseni näytellyt vaitiololla kokonaisia murhenäytelmiä. Oi, olenhan minäkin ollut onneton! Olen ollut kaikkien hylkäämä ja unhottama, eikä kukaan, ei kukaan sitä tiedä! Ja yhtäkkiä tuo kuusitoistavuotias sitte haali kokoon minusta kaikellaisia yksityisseikkoja kelvottomilta ihmisiltä ja luuli tietävänsä kaikki, vaikka kaikkein salaisin kuitenkin on jäänyt tämän miehen sydämen sopukkaan. Mutta minä vain olin vaiti ja varsinkin hänen kanssansa olin vaiti ihan eiliseen päivään asti, – ja miksikä olin vaiti? Ylpeydestä vain. Tahdoin, että hän itsestään saisi tietää, minutta, mutta ei vain kunnottomien ihmisten kertomuksista, että hän itse arvaisi ja käsittäisi, mikä mies olin. Ottaessani hänet talooni tahdoin täydellistä kunnioitusta itseäni kohtaan. Tahdoin, että hän seisoisi edessäni rukoillen kärsimyksieni puolesta – ja minä sen ansaitsin. Oi, minä olen aina ollut ylpeä, minä olen aina tahtonut joko kaikki tahi ei mitään! Ja juuri sentähden, etten tahtonut puolta onnea, vaan kaikki, – juuri sen tähden olinkin pakotettu silloin siten toimimaan: "että, muka, arvaahan asia itse ja pidä arvossa!" Sillä, myöntäkäähän itse, että jos olisin ruvennut hänelle selittämään ja kuiskaamaan, kiertelemään ja kunnioitusta anomaan, – niin olisi ollut sama, kuin jos olisin almua pyytänyt… Vaan mitäpäs… vaan mitäpäs minä siitä puhuu!

Tuhmaa, tuhmaa, tuhmaa ja tuhmaa! Ilmoitin hänelle silloin suoraan ja säälimättä (ja minä panen painoa siihen, että tein sen säälimättä) parilla sanalla, että nuorten jalomielisyys on mainio asia, mutta ettei se maksa ollenkaan mitään. Ja miksi ei maksa? Siksi, että sen helpolla saa, ilman elämän kokemusta; kaikki tuo on, niin sanoakseni, "olemassaolon ensimäisiä vaikutelmia", mutta katsotaanpas heitä itse teossa. Huokeahintainen jalomielisyys on aina helppo asia, jopa uhrata elämänsäkin – sekin on helppoa, sillä veri kiehuu ja voimien näytettä, kauneutta hirveästi tekee mieli. Mutta ottakaapa jalomielisyyden urotyö, hyvin raskas, hiljainen, huomaamaton, loistoton, herjattu, semmoinen, johon vaaditaan uhrausta paljon, vaan josta kunniaa ei lähde pisaraakaan, – jossa te, ilosta loistava mies, olette konnana kaikkien silmissä, vaikka olette rehellisin ihminen maailmassa, – koettakaapa siihen työhön ryhtyä, ehei, ettepä uskalla. Mutta minä, minä en ole koko ikänäni muuta tehnytkään, kuin siinä urotyössä taistellut… Alussa riiteli hän hirveästi vastaan, mutta alkoi sitte olla vaiti, jopa ihan täydellisesti, silmiänsä vain kovin siristi kuunnellessaan, suuria, suuria tarkkaavia silmiänsä. Ja… ja sitä paitsi huomasin minä yht'äkkiä tuon epäluottavan, äänettömän, ilkeän hymyn. Ja tuo hymy huulillaan tuli hän talooni. Totta on sekin, ettei hänellä ollut enää minne mennä…

IV

Yhä vain tuumia ja tuumia.

Kuka meistä silloin ensin alkoi?

Ei kukaan. Se alkoi itsestänsä, ihan alusta. Sanoin, että toin hänet talooni ankarin vaatimuksin, vaan jo alusta pitäen olin ystävällisempi. Jo hänen morsiamena ollessaan ilmoitin hänelle, että hänen toimeksensa tulisi panttien vastaanottaminen ja rahan ulosantaminen eikä hän silloin siihen mitään sanonut (huomatkaa se!) Jopa hän sitte ryhtyi oikein innolla työhön. Tietysti jäi asunto, huonekalut ja kaikki ennalleen. Asunnossamme on kaksi huonetta: toinen on iso sali, josta osa on väliseinällä jaettu kassahuoneeksi, toinen, myöskin iso huone, on meidän yhteinen ja samalla makuuhuonekin. Kalusto on huono, hänen tädillänsäkin se oli parempi. Jumalainkuvakaappini on salissa, jossa kassakin on; minulla huoneessani on kaappi, jossa on muutamia kirjoja ja arkku, jonka avaimet ovat minulla; sitä paitsi on sänky, pöytiä ja tuolia. Hänen vielä morsiamena ollessaan sanoin, että elannoksemme, se on ruoaksi minulle, hänelle ja Lukerialle, jonka sain luokseni houkutelluksi, olen määrännyt ruplan päivässä, ei enempää: "minun, näet, tuli saada kolmekymmentä tuhatta ruplaa kolmessa vuodessa, muutoin ei olisi raha-ansiota". Hän ei vastustellut, mutta minä korotin itse ruokarahan kolmellakymmenellä kopekalla. Samoin teatterikin. Olin sanonut hänelle, hänen morsiamena ollessansa, ettemme tulisi käymään teatterissa ja kuitenkin oltiin kerran kuukaudessa teatterissa, hyvillä paikoilla, permannolla. Me kävimme yhdessä, olimme kolme kertaa, näimme "Onnen etsinnän" ja "Pericholen", muistaakseni (mutta mitä joutavia!). Ääneti sinne menimme, ääneti palasimme takaisin. Miksikä, miksikä alusta alkaen rupesimme olemaan ääneti? Eihän alussa ollut riitaakaan, mutta vaiti yhä vain oltiin. Muistan, että hän silloin aina katsoi minuun ikäänkuin salaa: mutta kun sen huomasin, niin lisäsin vain vaitioloa. Totta on, että minä aloin vaitioloa käyttää eikä hän. Hänen puoleltaan oli pari ystävyyden osoitusta, jopa hän yritti syleilläkin minua; mutta kun nämä puuskat olivat sairaanomaisia, hysteerillisiä ja minä halusin lujaa onnea ja kunnioitusta, niin otin ne kylmästi vastaan. Ja minä olin oikeassa; joka kerta oli näiden puuskien jälkeen seuraavana päivänä riitaa.

Eikä oikeastaan mitään riitaa ollut lainkaan, mutta äänettömyyttä vain ja – ja yhä julkeampi oli hänen muotonsa. "Kapinaa ja itsenäisyyttä" – sitä se tiesi, mutta sitä hän vain ei osannut. Niin tuo lempeäluontoinen olento kävi yhä julkeammaksi. Uskotteko, minä muutuin hänelle saastaksi, minä sen huomasin. Ja siitä ei ollut epäilystäkään, että hän ajoittain joutui aivan suunniltaan. Mutta kuinkas sellaisesta loasta ja kurjuudesta tultua, jossa täytyi lattioita pestä, oli mahdollista kiukustua meidän köyhyytemme tähden? Nähkääs, ei se köyhyyttä ollut, vaan säästäväisyyttä, ja missä tarvitsi, siinä oli yltäkylläisyyttäkin niinkuin liinavaatteissa, puhtaudessa. Minä olen aina ennenkin ajatellut, että miehen puhtaus se on, joka vaimoa viehättää. Muutoin ei hän nurissut minulle köyhyydestäni, vaan minun muka saituudestani taloudessa: "tarkoituksensa hänellä siis on, tahtoo, näet, lujaa luonnetta osoittaa". Teatterista hän kieltäytyi yht'äkkiä itse. Ja yhä enemmän kasvoi pilkallinen ilme hänen kasvoissaan, mutta minäpä lisäsin äänettömyyttä, minä vain lisäsin äänettömyyttä.

Eikö sitte pitäisi puolustaida? Pääasia oli lainakassa. Suvaitkaahan: minä kyllä tiesin, ettei nainen, semminkään kuusitoistavuotias, voi täydellisesti miehelle alistua. Naisilla ei ole itsenäisyyttä, se on selviö, se on nytkin, nytkin minulle selviö. Mitäpä siitä, että hän tuolla salin pöydällä makaa: totuus on totuus eikä Stuart Millkään sille mahda mitään. Mutta rakastava nainen, oi, – hän jumaloitsee rakastetun olennon vikojakin, jopa hänen ilkitöitänsäkin. Eikä tämä itsekään keksisi ilkitöilleen sellaisia puolustussyitä, kuin nainen keksii. Se on kyllä jalomielistä, mutta ei itsenäistä. Naisia on turmellut juuri tämä itsenäisyyden puute. Ja mitäs? Sanon sen vieläkin, jos osoitatte minulle tuota pöytää? Onko se itsenäistä, mitä siinä pöydällä on? Oi – oi!

Kuulkaahan: hänen rakkaudestaan olin minä silloin vakuutettu. Heittäytyihän hän silloinkin kaulaani. Hän rakasti siis tahi, oikeammin sanoen, – tahtoi rakastaa. Niinpä niinkin: hän halusi rakastaa. Ja pääasia on, ettei mitään sellaisia ilkitöitäkään ollut, joille hänen olisi tullut puolustusta etsiä. Te sanotte samoin kuin kaikki muutkin: lainanantaja. Vaan mitäpä siitä, että olen lainanantaja? Se merkitsee vain, että on olemassa syitä, jos mitä jalomielisin mies on ruvennut lainanantajaksi. Nähkääs, hyvät herrat, on aatteita… s.o. nähkääs, jos muutaman aatteen lausuu julki, sanoilla ilmaisee, niin tuntuu se hirveän tyhmältä. Itseäkin hävettää.

Mutta minkä tähden? Ei minkään tähden. Sen tähden, että olemme kaikki kelvottomia emmekä siedä totuutta, tahi en oikein tiedä minkätähden. Sanoin vastikään "jalomielinen mies". Se on naurettavaa, mutta kuitenkin se oli niin. Sehän on tosi, s.o. kaikkein totisin tosi! Niin, minulla oli oikeus silloin koettaa turvata asemaani ja avata tämä lainakassa; "te hylkäsitte minut, te, ihmiset, juuri te ajoitte minut pois ylenkatseellisella vaitiololla. Minun intohimoiseen pyrintööni vastasitte te koko elinaikani kestävällä loukkauksella. Minulla siis oli oikeus suojata itseäni seinällä, kerätä nuo kolmekymmentä tuhatta ruplaa ja päättää elämäni juoksu jossakin Krimin etelärannikolla, vuoristossa, viinitarhan keskellä, maatilallani, jonka ostaisin näillä kolmellakymmenellä tuhannella, vaan pääasiallisesti ollakseni kaukana teistä kaikista, mutta ilman vihaa teitä vastaan, ihanne sielussani, rinnallani rakastettu vaimo, perheen ympäröimänä, jos Jumala niin tahtoi, ja auttaen seudun köyhiä asujamia." Tietysti on hyvä, että tämän nyt puhun itsekseni, mutta olisikos ollut mitään tyhmempää, jos silloin olisin sanonut hänelle tämän ääneen? Siitä syystä istuimmekin silloin ylpeästi ääneti. Sillä mitä hän olisi ymmärtänyt? Kuudentoista vuoden vanha, aivan nuori vielä, – mitä olisi hän minun puolustuksistani, minun kärsimyksistäni ymmärtänyt. Hän oli suoraviivainen luonne, ei tuntenut elämää, hänen vakaumuksensa olivat nuoret ja helpolla saadut, hänessä oli tuota "kaunosielujen" lyhytnäköisyyttä, mutta pääasia olisi ollut lainakassa ja – siinä kaikki, (vaan olenkos minä ollut mikään hirviö lainanantajana, eikös hän ole nähnyt, kuinka minä olen menetellyt ja olenko liikaa ottanut?!) Oi, kuinka totuus on hirveä maan päällä!

Tämä ihana, tämä lempeä, tämä taivahinen olento, hän oli sieluni tyranni, kärsimätön tyranni ja kiusaaja. Minähän loukkaisin itseäni, ellen sitä sanoisi! Luuletteko, etten häntä rakastanut? Kuka saattaa sanoa, etten häntä rakastanut? Nähkääs, se oli ironiaa, se oli kohtalon häijyä ivaa! Me olemme kirotut, ihmisten elämä yleensä on kirottu! (Ja minun varsinkin!). Ymmärränhän sen nyt, että jossakin olin erehtynyt. Jotakin siinä kävi toisin. Kaikki oli selvä, tuumani oli kirkas kuin taivas: "Olla tyly, ylpeä eikä kaivata mitään henkisiä lohdutuksia ja kärsiä ääneti". Niin olikin, minä en ole valehdellut, en ole valehdellut. "Itsepähän sitte saa nähdä, että siinä oli jalomielisyyttä, jota hän ei osannut huomata, – ja kun sen joskus oivaltaa, niin antaa hän sille kymmenen kertaa suuremman arvon ja lankee tomuun rukoilemaan ristissä käsin". Semmoinen oli tuumani. Mutta jotakin siinä unhotin tahi jätin huomaamatta. Jotakin jäi siinä tekemättä. Mutta riittää jo, riittää! Ja keltä nyt anteeksi pyydän? Kun loppui, niin loppui. Rohkeutta, mies, ja ole ylpeä. Sinä et ole syypää…

Mitäs, minä puhun totta, en pelkää katsoa totuutta kasvoista kasvoihin:hän oli syypää, hän oli syypää…