Kitabı oku: «Sisaret: Romaani», sayfa 18

"Voi, isä, isä!" Klea huusi, "niin et saa puhua. Elää sinun pitää, eikä kuolla, sillä katso tuo Publius tahtoo minua puolisokseen, ja taivahiset tietävät, kuinka mielelläni minä häntä seuraan, ja Irene jää meidän luoksemme minun ja hänen sisareksensa. Ilahuttaneehan edes se sinua, isäni! Mutta sano, missä paikassa haava sinua polttaa, mihin paikkaan murhaaja iski?"

"Lapset, lapset," erakko mumisi, ja kirkas hymyily välähti hänen kasvoillaan. "Kun senkin vielä saan nähdä eläessäni! niin, armolliset jumalat tekevät siinä hyvin, ja saadakseni sen toimeen, minä olisin mielelleni kuollut vaikka sata kertaa."

Klea talui hänen näin puhuessaan, hänen kätensä huulilleen ja sanoi, kyynelien tähden tuskin kuuluvalla äänellä:

"Mutta haava, isä, haava!"

"Vähät siitä, vähät siitä," erakko vastasi, "väkevä myrkky murtaa voimani, eikä tikari, eikä nuoli. Nyt voin rauhallisena kuolla, sillä nyt ette minua enään tarvitse. Sinä Publius, olet nyt tuleva minun asemaani näitten suhteen, ja sinä olet sen paremmin voiva, kuin minä. Klea Publius Scipion vaimona! Uneksinut kyllä olen, että niin olisi käyvä, ja tietänyt olen aina ja tuhansin kerroin itsekseni sanonut samoin kuin nytkin sanon sinulle poikaseni: 'Tämä, tämä Klea on hyvä luonnoltaan ja ainoastaan jaloin hänet ansaitsee.' Sinulle, Publiukseni, minä suon hänet; ja nyt antakaa tässä silmieni edessä toisillenne kätenne, sillä olinhan minä Klealle isänä."

"Niin oletkin ollut," Klea nyyhkytti. "Varmaankin olet minun tähteni, minua suojellaksesi, lähtenyt kopistasi, ja saavuttanut kuoleman."

"Onni, onni," vanhus sammalsi.

"Minun päälleni," Publius huusi, tarttuen Serapionin käteen, "oli murhaajia ärsytetty, jotka tappoivat sinut minun asemestani. Mutta vielä kerran, missä on haavasi?"

"Kohtaloni käy toteen," erakko vastasi, "sen päätöksiä ei mikään suljettu koppi, ei mikään lääkäri, eikä mikään parantava yrtti voi kumota. Käärmeen myrkkyyn minä kuolen, niin kuin syntyessäni ennustettiin. Ja joll'en olisikaan lähtenyt Kleaa etsimään, niin olisi käärme luikahtanut häkkiini ja päättänyt elämäni. Antakaa minulle kätenne, lapseni, kylmyys nousee yhä ylemmäksi ja sen sormi liikuttaa jo sydäntäni."

Vähään aikaan hän ei voinut puhua sanaakaan, sitten hän puhui hiljaan:

"Yhtä teiltä pyytäisin. Vähäisen omaisuuteni, joka oli määrätty sinulle ja Irenelle, voitte käyttää hautajaisiini. Minä en tahdo, että minut poltetaan, niin kuin isälleni tehtiin, ei, vaan palsameeratkaa minut hyvästi ja asettakaa minun muumioni äitini muumion viereen. Jos kuoleman jälkeen voimme nähdä toisiamme, ja minä luulen niin olevan, niin tahtoisin vielä kerran häntä mielelläni tavata, sillä hän rakasti minua niin suuresti, ja minusta tuntuu siltä, kuin jälleen olisin pieni ja kietoisin käteni hänen kaulansa ympärille. Toisessa elämässä minä en varmaankaan ole onnettomuuden lapsi, niin kuin tässä, – toisessa olossa… Lapset, jos tässäkin elämässä suloinen ilo on minulle hymyillyt, lapset, niin kiitän minä siitä teitä. Klea… Tuossahan on pikku Irenenikin!"

Nämä olivat Serapion erakon viimeiset sanat ja syvään huoaten hän oikaisi jäseniään ja oli kuollut.

Mutta Klea ja Publius painoivat hellästi hänen uskolliset silmänsä kiinni.

KOLMASKOLMATTA LUKU

Niin kuin ei kreikkalaisessa Serapeumissa, samoin ei egyptiläisessä Apishautojen läheisessä temppelissäkään, outo, yön hiljaisuutta häiritsevä melu ollut jäänyt huomaamatta, mutta jo vallitsi jälleen täydellinen hiljaisuus kuolleitten kaupungissa, kun Osiris-Apiin temppelin suuri ovi viimeinkin aukeni ja vähäinen, juhlakulun tapaisesti järjestetty pappijoukko astui näkyviin, temppelipalvelijoitten astuessa edellä, käsissä uhripuukkoja ja kirveitä. Publius ja Klea, jotka seisten kuolleen ystävänsä pään vieressä, uskollisesti vartioivat hänen ruumistaan, näkivät heidän tulevan ja Roomalainen sanoi:

"Olisipa ollut yhtä väärin lähettää sinut tänä yönä minun seurattani temppeliin kuin jättää ystävä parkamme tänne vartijatta."

"Minä sanon vielä kerran," Klea innokkaasti puuttui puheisiin, "että me olisimme leikkiä laskien aivan mahdottomaksi tehneet Serapionin viimeisen tahdon täyttämisen hänen mielensä mukaan, jos hyena tahi shakaali meidän poissa ollessamme olisi vahingoittanut hänen ruumistaan, ja minä olen niin iloinen siitä, että minä ainakin olen saanut näyttää kuolleelle ystävällemme, kuinka kiitollinen minä hänelle olen kaikesta siitä hyvästä, jota hän on kaikkena elin-aikanaan meille osoittanut. Jopa hänen eronsakin tähden tulee meidän olla kiitollisia, sillä kuinka rauhallinen ja ihana tämä hänen ruumiinsa vieressä vietetty hetki oli! Myrskyt ja taistelut ovat meidät yhdistäneet…"

"Ja täällä," Publius häntä keskeytti, "olemme tehneet hyvän ja kestävän rauhan elin-ajaksemme."

"Minä suostun siihen mielelläni," Klea vastasi ja loi silmänsä maahan, "sillä minä olen voitettu."

"Tunnustithan äsken minulle," Publius sanoi vastaukseksi, "ett'et koskaan ole ollut onnettomampi, kuin silloin, kun luulit osoittaneesi, kuinka voimakkaasti saatoit minua vastustaa, ja minä sanon sinulle, ettet sinä koskaan ole näyttänyt niin ylevältä ja samalla niin rakastettavalta, kuin silloin, kun sinä keskellä triumfiasi luovuit voitostasi. Semmoisia hetkiä ainoastaan kerran elämässään kokee. Minulla on hyvä muisto, mutta jos sen joskus unohdan ja olen tyly ja äkkipikainen, niin kuin luontoni on, niin muistuta minulle tätä paikkaa ja tuota kuollutta, niin tyly mieleni on heltyvä ja minä olen muistava, että sinä kerran olit valmis uhraamaan henkesi edestäni. Minä teen tämän sinulle helpoksi, sillä kunnioittaakseni sitä miestä, joka pani henkensä sinun puolestasi alttiiksi ja joka minun asemestani murhattiin, minä liitän – enkä minä sitä Roomassakaan peruuta – hänen nimensä, Serapionin, muihin nimiini. Isän tavoin hän on käyttäinyt kohtaamme, ja sen tähden minun tulee pitää hänen muistoaan yhtä suuressa arvossa, kuin jos minä olisin ollut hänen poikansa. – Velat ovat minusta aina olleet vastenmieliset, mutta miten voisin palkita sinulle sen, mitä tänään olet minulle tehnyt, sitä en minä voi käsittää, ja kuitenkin minä olen oleva valmis minä päivänä ja millä hetkellä tahansa vastaan ottamaan sinulta uutta rakkauden lahjaa. Velallinen on puoleksi vanki, sanotaan, ja sen tähden minä pyydän sinua olemaan armollinen voittajallesi."

Publius tarttui hänen käteensä, pyyhkäsi hiukset hänen otsaltaan, kosketti sitä sitten kepeästi huulillaan ja pitkitti:

"Tule nyt mukaani, niin jätämme kuolleen noitten pappien haltuun."

Klea kumartui vielä kerran erakon ruumiin yli, ripusti hänen kaulaansa sen amuletin, minkä erakko oli hänelle antanut, hänen matkalle lähtiessään, ja seurasi sitten ääneti ystävätään.

Sitten kun he olivat saapuneet juhlakulkueen luo, niin Publius kertoi sen johtajalle, miten he olivat Serapionin löytäneet, ja pyysi häntä noudatuttamaan ruumista ja kalleimmalla tavalla valmistamaan sitä hautajaisiin heidän temppelinsä palsamoimishuoneessa.

Muutamat temppelin palvelijat istuutuivat ruumiin viereen vartioimaan, ja kulkue palasi temppeliin, sitten kun he olivat paljon kyselleet Publiukselta ja myöskin huomanneet tapetun murhaajan.

Niin pian kuin rakastavaiset jälleen olivat kahden kesken, Klea tarttui kiihkeästi Corneliolaisen käteen ja sanoi:

"Ystävällisiä sanoja sinä olet minulle puhunut, ja minä kiitän sinua siitä, mutta minä olen tottunut totta puhumaan ja vähimmin kaikista minä tahdon pettää sinut. Kaiken mitä rakkautesi minulle tuottaneekin, saan lahjaksi, sillä sinä et ole minulle ollenkaan mitään velkaa, mutta minä taas sinulle sitä enemmin, sillä sinä olet, sen mukaan kuin nyt olen saanut tietää, temmannut sisareni tämän maan mahtavimman käsistä, mutta minä sitä vastoin kuullessani, että Irene oli sinua seurannut ja että murhaajat sinua uhkasivat, minä täydelleen uskoin, että sinä olit viekoitellut tyttöä armaanasi sinua seuraamaan, ja silloin – silloin – minä vihasin sinua, ja silloin, niin, minun täytyy se tunnustaa – silloin minä kauheassa silmittömyydessäni toivoin sinulle kuolemaa."

"Ja loukkaisiko tämä toivo minua?" Publius kysyi. "Ei, tyttöseni, se vasta minulle oikein osoittaa, että sinä minua niin rakastat, kuin minä tahdon, että minua rakastetaan. Tämmöinen viha tämmöisessä tilassa on rakkauden hämärä varjo ja kuuluu siihen yhtä välttämättömästi, kuin johonkin muuhun todelliseen olentoon. Missä sitä ei ole, siinä ei tarkoitetakaan mitään semmoista, siinä saatetaan ainoastaan tarkoittaa hämärätä utukuvaa, jotain olematonta, varjoa. Klean kaltainen ei rakasta puoliksi eikä vihaa puoliksi, mutta jotain käsittämätöntä hänessäkin on, niin kuin jokaisessa muussa naisessa. Kuinka sinun toivosi, nähdä minut kuolleena, muuttui siksi kauheaksi päätökseksi, että antaisit tappaa itsesi minun puolestani?"

"Minä näin murhaajat," Klea vastasi, "ja rupesin heti inhoamaan heitä ja heidän tehtävätään ja kaikkea sen tapaista; minä en tahtonut hävittää Irenen onnea ja minä rakastin sinua kuitenkin paljoa lämpöisemmin, kuin minä sinua vihasin; ja sitten – mutta jättäkäämme se sikseen!"

"Ei, sano vaan kaikki!"

"Sitten oli aika…"

"No Klea?"

"Sitten, – sillä olenhan kahdesti elänyt nämä viime hetket, kun me äsken vähän puhellen käsitysten istuimme Serapionin ruumiin vieressä, sitten pappien keskiöinen laulu vaikutti sydämeeni, ja kun minä hurskaitten sävelten kaikuessa rukoilin mieleni ylennykseksi, silloin oli kuin kaikki, mikä minussa ennen oli ollut kylmää ja kovaa, nyt olisi tullut vireämmäksi, lempeämmäksi ja lämpöisemmäksi. Kaikkea hyvää ja oikeata ja hyvää piti minun jälleen ajatteleman, ja nopeammin ja helpommin minä päätin uhrata itseni sinun ja Irenen puolesta, kuin minä siitä sitten saatoin luopua. Minun isäni oli Zenon oppilaita…

"Ja sinä," Publius keskeytti häntä, "aiot toimia Stoan opin mukaan. Minä tunnen sen myöskin; mutta minä en tunne sitä siveätä ja viisasta, joka elämästään taistellessaan saattaisi niin elää ja toimia, kuin tämä oppi käskee, toteuttamalla omassa elämässään koko siveyslain pienimmätkin kohdat, rikkomatta niistä yhtäkään. Oletko koskaan kuullut puhuttavan stoalaisen filosoofin sielunrauhasta, kärsivällisyydestä ja tasamielisyydestä? Näyttää siltä, kuin tämä kysymys sinua loukkaisi, mutta sinä et saattaisi omaksesi omistaa yhtäkään näistä ominaisuuksista, sillä minä olen nähnyt sinun rikkovan jokaista niistä: eivätkä ne sovikaan naisen olentoon, ja kiitos jumalten, ett'et sinä ole mikään naispukuun puettu stoalainen, vaan nainen, todellinen nainen, jommoisen naisen olla pitää. Zenolta ja Khrysippokselta et ole mitään muuta oppinut, kuin mitä jokainen talonpojan tytär saattaa oivalliselta isältään oppia, minä tarkoitan totuudessa pysymistä ja hyveen rakastamista. Älä pyri pitemmälle, minä olen siihen jo yllin kyllin tyytyväinen."

"Oi Publius," Klea huudahti, tarttuen ystävänsä käteen, "minä ymmärrän, mitä tarkoitat ja tiedän sinun olevan oikeassa. Onneton on nainen, niin kauan kun luulee itseään voimakkaaksi, eikä luule tarvitsevansa muuta turvaa, kuin oman tahtonsa ja järkensä eikä muuta neuvon-antajaa, kuin se viisaasti järjestetty oppi, johon hän liittäytyy. Ennen kun sinä olit omani, ja minä vilpittömänä kuljin omaa tietäni, minä olin – en tahdo kauvemmin sitä ajatella – jotakin puolinaista, joka luulin itseäni kokonaiseksi, mutta nyt, vaikkapa kohtalo tempaisisikin sinut minulta, niin kuitenkin voisin löytää turvan, johon saattaisin vaivan ja epätoivon päivinä turvaantua. Ei Stoan opista eikä itsestään nainen saata sitä löytää, vaan siten että hän uskollisesti luottaa jumalien apuun."

"Minä olen mies", Publius keskeytti häntä, "ja kuitenkin minä uhraan niille ja mielelläni taivun heidän päätöksiinsä."

"Mutta minä," Klea sanoi, "näin eilen Serapiin temppelissä sen palvelijan arvottomasti käyttäivän, ja se tuntui minusta niin pahalta ja oli minusta vastenmielistä, ja niin katosi jumalisuus mielestäni, mutta suurimman kurjuuden ja syvimmän rakkauden kautta minä sen jälleen löysin. Enkä minä enää saatakaan ajatella ylläpitävän voiman olevan rakkautta vailla, enkä sen rakkauden, joka tekee ihmiset onnelliseksi, olevan pyhyyttä vailla. Joka kerran on niin rukoillut rakkaan olennon puolesta, kuin minä erämaassa rukoilin sinun puolestasi, se ei varmaankaan koskaan unhoita rukoilemista. Semmoinen rukoileminen ei varmaankaan ole turha! Vaikkapa ei mikään jumaluus sitä kuulisikaan, niin on kuitenkin siinä itsessään ihmeellinen vahvistava voima. Nyt minä jälleen tyynenä palaan temppeliimme, kunnes sinä noudat minut sieltä, sillä minä tiedän aivan salaisten, viisasten ja hyvien ystävien pitävän huolta rakkaudestamme."

"Etkö tahdokaan minua seurata Apollodorin ja Irenen luo?" Publius kysyi hämmästyneenä.

"En," Klea vastasi jyrkästi. "Vie minut mieluummin takaisin Serapeumiin. Kukaan ei minua vielä ole vapauttanut siitä velvollisuudesta, johon olen sitoutunut, ja meille molemmille on arvokkaampaa, että Asklepiodor antaa sinulle Philotaan tyttären puolisoksi, kuin että sinä liittäytyisit ryöstettyyn Serapiin palvelijattareen."

Vähän aikaa Publius katseli maahan, sitten hän sanoi vilkkaasti:

"Tahtoisinpa kuitenkin, että tulisit mukaani. Sinä taidat olla hyvin väsynyt, mutta minä vien sinut muulillani Apollodor kuvanveistäjän luo. Vähän minä välitän ihmisten puheista, kun vaan itse tiedän oikein tekeväni, ja Euergeteeltä minä kyllä taidan sinua suojella, joko sitten jälleen pyrit temppeliisi, tahi seuraat minua taiteilijan luo. Tule vaan, minusta olisi liian vaikeata sinusta jälleen erota. Voittaja ei luovu seppeleestään, sen juuri voitettuaan vaikeassa taistelussa."

"Ja kuitenkin pyydän sinua viemään minua takaisin Seraapiin temppeliin," Klea pyysi, pannen oikean kätensä Corneliolaisen käteen.

"Näyttääkö sinusta tie Memphiisen liian pitkältä, oletko mielestäsi aivan uuvuksissa?"

"Minä olen mielenliikutuksesta, tuskasta, surusta ja ilosta suuresti väsynyt, mutta kyllä sentään hyvin ratsastamaan kykenisin; mutta minä pyydän, vie minut takaisin temppeliin."

"Vaikkako tunnet itsesi kyllin voimakkaaksi luokseni jäämään, ja huolimattako siitä, että haluan viedä sinut heti Apollodorin ja Irenen luo?" Publius kysyi hämmästyneenä ja veti kätensä hänen kädestään. "Tuolla muuli odottaa. Nojaudu käsivarteeni. Tule, tee niin kuin minä tahdon!"

"En, Publius, en. Sinä olet herrani, ja vastustamatta tahdon sinua aina totella. Ainoastaan yhdessä asiassa salli minun noudattaa omaa tahtoani tänään ja vastakin! Siinä, mikä koskee naista, tiedän minä paremmin päättää kuin sinä, siinä nainen yksin tietää."

Publius ei vastannut mitään näihin sanoihin, vaan hän suuteli Kleaa, kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja toisiinsa nojautuen he molemmat saapuivat Serapeumin portille, jossa he erosivat toisistaan muutamaksi tunniksi.

Klea pääsi temppeliin ja heittäytyi heti huonolle vuoteelleen, kuultuaan pienen Philon voivan hyvin.

Miten autiolta huone hänestä tuntui, miten kärsimättömän tyhjältä

Irenettä!

Noudattaen äkillistä päähän pistosta hän nousi omalta vuoteeltaan, paneihe sisarensa vuoteelle, ikäänkuin se olisi tuonut kaukana olevan lähemmäksi, ja ummisti silmänsä. Mutta hän oli liian kiihtynyt ja väsynyt, voidakseen sikeästi nukkua.

Nopeasti vaihtelevat unelmat keskeyttivät lakkaamatta hänen vilpitöntä kiitosrukoustaan ja hänen levotonta puoli-untaan ja asettivat hänen sieluunsa milloin suloisia, onnellisia, milloin surkeita, surullisia kuvia.

Samalla hän oli kaukaa kuulevinaan soittoa ja näkymättömät kädet olivat häntä heiluttavinaan edes takaisin.

Roomalaisen kuva hallitsi itsevaltiaasti muita.

Viimeinkin virkistävä uni ummisti lujemmin hänen silmänsä ja unessa hän näki rakastajansa Roomassa olevan talon, tämän ylhäisen isän ja arvokkaan äidin, joka näytti olevan hänen oman äitinsä kaltainen, ja useitten mahtavien senaattorien kasvot.

Hän tunsi olevansa suuresti hämmästynyt, ollessaan kaikkien näiden muukalaisten keskellä, jotka kysellen katselivat häntä ja sitten ojensivat hänelle ystävällisesti kätensä.

Myöskin tuo jalo rouva lähestyi häntä ystävällisesti ja syleili häntä; mutta kun Publius levitti kätensä ja hän riensi hänen syliinsä ja oli painavinaan huulensa hänen huulilleen, silloin herättäjä palvelijatar tänään, kuin muinakin päivinä, kolkutti hänen oveaan herättääkseen hänet.

Tällä kertaa hänen unennäkönsä häntä miellytti ja hän olisi mielellään vielä maannut; mutta hän pakoitti itseään nousemaan vuoteeltaan, ja ennen kuin aurinko täydelleen oli noussut, niin hän oli auringon kaivon luona ja täytti, ett'ei velvollisuuttaan laiminlöisi, molemmat alttarin astiat vedellä.

Väsyneenä ja puoleksi unen vallassa ollen hän asetti kultaiset astiat paikoilleen ja lepäsi erään pylvään jalustalla papin vuodattaessa maahan hänen tuomaansa vettä juoma-uhriksi.

Oli jo aivan valoisa, kun hän jälleen katseli pylvähikkäästä temppelin etehisestä linnan pihaan.

Uusi valo valaisi pylväitä ja sen vinot säteet paistoivat kirkkaasti valaisten kauaksi saliin, jossa muuten tavallisesti oli hämärä.

Sangen juhlalliselta, ylevältä ja ikään kuin uudesta vihityltä hänestä tämä pyhä paikka jälleen näytti, ja vastustamatonta vaistoa noudattaen, hän nojautui pylvääsen, kädet pystyssä ja silmät ylöspäin käännettyinä, hän kiitti jumalaa hänen hyvyydestään, ja hän saattoi pyytää ainoastaan yhtä, että jumala suojelisi Publiusta, Ireneä ja häntä itseään kärsimyksistä, suruista ja erehdyksistä.

Hänen mielestään hänen sydämensä oli ollut synkkä kappale, joka nyt vasta oli saavuttanut kirkkaan valovoiman, se oli ollut kuivettunut ja nyt siihen jälleen puhkesi vihreitä lehtiä ja kirjavia, loistavia kukkia.

Niittenkin on sallittu kunnollisesti toimia, jotka itsekseen jätettyinä, rehellisesti ja totisesti koettavat elää oikean ja toden mukaisesti, mutta hyve ja oikea sisällinen onni yhtyvät ainoastaan niitten sydämissä, jotka osaavat etsiä ja löytää jumalan, olkoon se sitten Serapis tahi Jehova.

Etupihan portilla Asklepiodor tuli Kleaa vastaan ja käski häntä seuraamaan itseään.

Ylimmäinen pappi oli saanut tietää, että hän salaisesti oli lähtenyt temppelistä. Kun Klea oli hänen kanssaan kahden kesken hänen hiljaisessa huoneessaan, tämä kysyi häneltä totisesti ja ankarasti, miksi hän oli rikkonut hänen käskynsä ja hänen suostumuksettaan lähtenyt temppelistä.

Klea kertoi hänelle silloin, miten hänen, sisarensa tähden tuskissaan, oli täytynyt lähteä Memphiisen ja että hän siellä sai tietää Roomalaisen, Publius Cornelius Scipion, joka oli ottanut ajaakseen hänen isänsä asiaa, pelastaneen Irenen Euergetes kuninkaan käsistä ja vieneen hänet turvapaikkaan. Keskiyön aikana hän oli yksin lähtenyt paluumatkalle.

Ylimmäinen pappi näytti iloitsevan näistä ilmoituksista, ja kun hän edelleen kertoi, että Serapion, ollen hänen tähtensä huolissaan, oli lähtenyt kopistaan ja erämaassa suistunut surman suuhun, niin ylimmäinen pappi sanoi:

"Kaiken sen tiedän jo, lapseni. Jumalat antakoot erakolle anteeksi ja Serapis suokoon hänelle armoaan tulevaisessa elämässä, antaen hänelle anteeksi hänen rikotun valansa. Hänen kohtalonsa on toteutunut. Sinun, tyttöseni, syntyessäsi ovat paremmat tähdet välkkyneet, kuin hänen, ja minä saatan jättää sinut rankaisematta. Sen teenkin mielelläni, ja, Klea, jos minun Andromedani saa kasvaa, toivoisin hänen tulevan sinun kaltaiseksesi. Se on korkein kiitos, minkä isä saattaa antaa toisen miehen tyttärelle. Ollen tämän temppelin johtaja, minä käsken sinua tänään, niin kuin ennenkin, täyttämään ruukkusi, kunnes mies, joka sinut ansaitsee, astuu eteeni ja pyytää sinua vaimokseen. Luullakseni, hän ei kauvan itseään odotuta."

"Kuinka sen tiedät, isä…" Klea punastuen kysyi.

"Minä luen sen silmistäsi," Asklepiodor vastasi ja katseli häntä ystävällisesti, kun hän hänen viittauksestaan läksi huoneesta.

Niin pian kun hän oli yksin, hän kutsutti kirjurinsa ja sanoi:

"Philometor kuningas on käskenyt, että hänen veljensä, Euergeteen, syntymäpäivää tänään vietettäisiin Memphiissä. Nostata kaikki liput ja kiinnitytä Pyloneihin kukkaseppeleet, jotka pian tulevat Arsinoësta, käske viemään uhrieläimet ulos ja julistamaan juhlakulku puolenpäivän ajaksi. Kaikkien temppelin asukkaitten täytyy myöskin olla huolellisesti koristettuina. – Mutta nyt ryhdyn toiseen asiaan. Komanus oli täällä ja on Euergetes kuninkaan nimessä luvannut meille suuria ja kertonut, että hän aikoo rankaista veljeään Philometoria siitä, että tämä on ryöstänyt Irenen, temppelimme palvelijattaren. Samalla hän minua pyytää lähettämään ryöstetyn sisaren, ruukunkantajattaren Klean, Memphiisen kuulusteltavaksi; mutta siitä ei tule mitään. Tänäänkin suljemme temppelin ovet, vietämme juhlaa itseksemme, emmekä päästä ketään muuriemme sisäpuolelle uhraamaan ja rukoilemaan, ennenkuin sisaruksien kohtalo on turvattu. Jos kuninkaat itse tulevat tänne ja tahtovat tuoda sotamiehensä muassaan, niin me otamme heitä vastaan kunnioittavaisesti, niin kuin tuleekin, mutta me emme anna heille Kleaa, vaan viemme hänet kaikkein pyhimpään, jonne ei Euergeteskään minutta uskalla mennä, sillä antaessamme alttiiksi tämän tytön, me annamme arvomme ja samalla itsemmekin."

Kirjuri kumarsi ja ilmoitti sen jälkeen kahden Osiris-Apiin papin tahtovan puhutella Asklepiodoria.

Klea oli, lähtiessään ylimmäisen papin luota kohdannut nämä miehet ja oli toisen kädessä nähnyt sen avaimen, jolla hän oli avannut Apishautojen oven.

Hän peljästyi, hänen velvollisuuden tuntonsa käski häntä heti ilmoittamaan papilliselle sepälle, miten huonosti hän oli hänen asiansa toimittanut.

Vanha Krates istui, Klean hänen luokseen tullessa, jalat käärittyinä, työnsä ääressä ja iloitsi nähdessään Klean, sillä ollen huolissaan hänen ja Irenen tähden hän ei yöllä saanut unta ja aamu yöstä hänen pelkonsa oli hirveän unen kautta kiihtynyt tuskaksi.

Muuten äreän ukon ystävällisestä tervehdyksestä rohkaistuna Klea hänelle tunnusti, ett'ei hän ollutkaan antanut avainta pääkaupungin sepälle, vaan että hän oli sillä avannut Apishautojen oven ja unohtanut avaimen oveen.

Tämän kuullessaan vanhus tuimistui, heitti rautapuikon, jota hän juuri valmisteli, ja viilan työpöydälleen ja huudahti:

"Niin siis olet tehtäväsi täyttänyt! Ensi kerran luotin naiseen, ja tämmöisen palkan sain! Pahat tässä tulee sekä sinulle että minulle, ja jos saadaan tietää, että minun ja sinun tähden Apishautojen pyhyyttä on häväisty, niin he syystäkin minua monin tavoin sakoittavat, ja sinua he rankaisevat vankeudella ja nälällä."

"Ja kuitenkin isäseni," Klea tyynesti vastasi, "tunnen olevani viatoin etkä luultavasti sinäkään, jos olisit ollut samassa kauheassa tilassa, kuin minä olin, olisi toisin menetellyt."

"Luuletko, saatatko uskoa sitä?" vanhus tiuskasi. "Ja entäs jos nyt avain ja luultavasti koko lukkokin on varastettu, ja minä olen tehnyt tämän kauniin ja vaivaloisen työn turhaan?"

"Mikä rosvopa uskaltaisi pyhiin hautaholveihin mennä?" Klea kysyi ujosti.

"Ovatko nuo sitten niin hätyyttämättömiä?" Krates keskeytti häntä. "Ja onhan kuitenkin tuommoinen kurja olento, kuin sinä olet, ne uskaltanut avata. Mutta odotapas, odota, joll'eivät jalkani minua vaan niin vaivaisi…"

"Kuule minua," tyttö rukoili ja astui kiihtynyttä seppää lähemmäksi. "Sinä et lavertele, sen eilen minulle näytit, ja kun olen sinulle kertonut, mitä minä tänä yönä olen nähnyt ja kokenut, niin sen tiedän varmaan, sinä annat minulle anteeksi."

"Kunpahan vaan et erehtyisi!" seppä huusi. "Kummia seikkojapa nuo olisivatkin, jotka saisivat minut mieltäni muuttamaan, rankaisematta jättämään mokomaa velvollisuuksien laiminlyömistä ja mokomaa rikosta!"

Ja kummia seikkoja vanhus taisikin kuulla, sillä kun Klea oli lakannut kertomasta mitä hän viime yönä oli kokenut, niin silloin kyyneleet tulvailivat sekä hänen omista että sepänkin silmistä.

"Kirotut jalat," hän jupisi vastatessaan neitosen kysyvään silmäykseen, ja pyyhäistessään takkinsa hihalla suolaisen kyyneleen poskeltaan. "Niin tuommoinen pöhöttynyt jalka on kipeä, tyttöseni, ja tämmöinen raajarikko, kuin minä olen, ei aina ole väkevin. Vanhat naiset tulevat miesten kaltaisiksi ja vanhat miehet naisten. Niin, sitä vanhuutta! Paha on, kun on tämmöiset jalat, mutta pahempi on, että muisto vuosien kuluessa heikkonee. Minähän eilen jätinkin avaimen Apishautojen oveen, ja minä lähetän heti pyytämään Asklepiodoria minun nimessä anomaan Egyptiläisiltä anteeksi, jotka minulle kuitenkin ovat monestakin teosta kiitollisuuden velassa."