Kitabı oku: «Sisaret: Romaani», sayfa 19

NELJÄSKOLMATTA LUKU

Kaikki tummat pilvet olivat kadonneet, jotka viime yönä olivat synkistäneet sinistä taivasta ja peittäneet kuun valon.

Koillistuuli, joka aamulla oli herännyt, oli ne hajoittanut, ja pilviä syövä Zeus oli niellyt viimeisetkin niistä.

Oli ihana aamu, ja kun päiväntähti yhä ylemmä kohosi, yhä nopeammin hajoitti ja hävitti Niilin yli leijailevan valkean sumun ja usvan, joka hienon, läpikuultavan, siniharmaan silkkiviitan tavoin oli ympäröinyt itäisiä vuoria, silloin katosi myöskin öinen kylmyys kapean kaupungin pimeimmästäkin sopesta, kaupungin, joka peninkulman pituisena levisi virran länsirannalle, ja ihmeen kirkas valo, joka valaisi katuja ja taloja, palatsia ja temppeliä, puutarhoja, lehtikäytäviä ja lukemattomia Memphiin satamassa olevia laivoja, toi lämpöä muassaan, joka täälläkin on tervetullutta näin talvipäivän koittaessa.

Käyttääkseen koillistuulta vastavirtaan purjehtiakseen, tungeskeli laivureita ja laivamiehiä Niilin rannalla, ja voimakkaan laulun kuuluessa purjeita nostettiin ja ankkuria hinattiin.

Niin ylentäynnä laivoja oli ranta, että tuskin saattoi käsittää, kuinka lähtöön valmiit pääsivät pois jälelle jäävien joukosta, mutta jokainen sentään uran löysi, josta viimeinkin kulkuväylälle pääsi, ja pian vilisi veneitä virralla, jotka kaikki etelään päin purjehtivat ja joitten kautta virta näytti siltä, kuin se olisi ollut peitetty ylinäkymättömällä uivalla telttileirillä.

Pitkin satamakatua kulki pitkissä jonoissa, raskaasti sälytettyjä kameleja, kepeästi kuormitettuja aasia ja tummanvärisiä orjia. Viimeksimainitut lauloivat, päivän vaivoista väsymättöminä, ja päällysmiesten ruoskat riippuivat vielä heidän vyöllään.

Härkävankkuria lastattiin tahi ne lähestyivät tavaroineen maallenousu-paikkaa, ja laivurit alkoivat jo kokoontua yksityisten suurten kauppiasten ympärille, joista useimmat olivat kreikkalaisen ja ainoastaan harvat egyptiläisen tapaan puetut, tuodakseen lastinsa isännilleen tahi uudelleen vuokratakseen laivojaan.

Enimmin meluttiin siinä paikassa satamaa, missä veronkantajat työskentelivät suurissa telteissään, sillä useimmat laivat pysähtyivät Memphiin luona ainoastaan pannakseen Niilitullin kuninkaan "pöydälle".

Kirjavalta kyllä myöskin näytti sataman läheinen tori, missä taatelia ja viljaa, eläinten vuotia ja kuivattua kalaa oli suurin läjin kasattuina ja jonne animonia ja määkiviä karjalaumoja oli ajettu, enimmän-tarjoavalle myötäväksi.

Ikäänkuin riikinkukot ja muutkin kirjavat kukot ahkeraan kaapivien kanojen keskellä kanakopissa, täällä toimeliaan joukon keskellä, kuljeskeli jalkaisin sekä ratsain sotamiehiä, puettuina kirjaviin takkeihin ja loistaviin asepukuihin, ylhäisiä ylimyksiä, yllään kauaksi loistavasta, punaisesta, sinisestä ja keltaisesta silkkikankaasta tehty juhlapuku, ja heitä orjat kantoivat kantotuoleissa tahi he seisoivat kauniisti kullatuissa vaunuissa. Myöskin oli täällä seppelöityjä, pitkiin valkeisiin viittoihin puettuja pappia ja koristettuja neitoja, jotka menivät satamaa lähellä oleviin ravintoloihin huilua soittamaan tahi tanssimaan.

Tämän vilkkaan hälinän keskellä juoksentelivat lapset, katselivat halukkain silmin kukkuralleen leivoksilla täytettyjä koria, joita leipuripojat taitavasti kantoivat päälaellaan. Erittäin lukuisat koirat kohottelivat kuonojaan, kuin tämmöinen herkkujen kantaja niitä lähestyi, ja moni niistä ulvoi innoissaan, kun joku porvarivaimo astui niitten sivu orjansa kanssa, joka korissa kuljetti sekä kaaliksia ja hedelmää, että myöskin vasta teurastettuja lintuja ja veristä lihaa juhlapaistiksi.

Siellä oli puutarhan työväkeä, poikia ja tyttöjä suurin joukoin, jotka kantoivat kaksittain puisilla paareilla tahi yksittäin laudoilla ja seipäillä kukkaseppeleitä, köynnöksiä ja tuoksuvia kukkaviuhkoja, ja niillä paikoin rantaa, missä kuninkaan laivat olivat ankkurissa, useita työmiehiä paraillaan oli kietomassa lippulatvaisien mastojen ympärille lehviä ja kukkaseppeleitä ja koristamassa niitä kirjavilla lyhdyillä.

Pitkissä jonoissa juhlapukuun puettua temppeliväkeä, koko maan viiden papistokunnan edustajat, kulki satama-katua pitkin kuninkaan palatsiin päin, kantaen lahjoja ja lippuja, ja puuhaileva väkijoukko väistyi kunnioittavaisesti heidän tieltään.

Juhlallinen, loistava joukko, joka liikkui maallenousu-paikalla keskellä toimekasta vilinää, näytti harmaassa jokapäiväisessä puvussa olevilta kultakudelmilta.

Euergetes, kuninkaan Aleksandriassa hallitseva veli vietti tänään

Memphiissä syntymäpäiviään ja koko kaupungin piti ottaa osaa juhlaan.

Jo ensi tunnilla auringon nousun jälkeen oli uhrieläimiä teurastettu. Ptah'n temppelissä, joka oli Pharaoiden arvokkaan pääkaupungin suurin ja vanhin temppeli, viimmeksi löydetty pyhä Apishärkä, jota Euergetes varhain aamulla oli käynyt kunnioittamassa ja joka hyvänä merkkinä siitä, että kuninkaan tuumat onnistuisivat, oli syönyt hänen kädestään, oli ylt'yleensä kultakoristeilla peitetty ja sen oma, sekä sen äidin ja sitä varten pidettyjen lehmien asunto, oli runsaasti koristettu kukilla.

Ainoastaan puolipäivään saakka sallittiin Memphiläisten askareitaan toimittaa ja asioitaan ajaa, mutta silloin torit tyhjennettiin, puodit, työhuoneet, koulut suljettiin, ja suurella markkinapaikalla Ptah'n temppelin edustalla piti molempien kuninkaiden kustannuksella miehille, naisille ja lapsille katseltavaksi, kuultavaksi ja ihmeteltäväksi näytettämän kaikenlaisia maallisia ja uskonnollisia näytelmiä.

Kaksi Aleksandrialaista miestä, toinen Lesbosta kotoisin oleva Aiolialainen, toinen Juutalaiseen seurakuntaan kuuluva Palestiinalainen, joka ei pukunsa eikä kielensä puolesta eronnut helleniläisestä kaupunkilaisestaan, tervehti toisiaan kuninkaallisten laivain ankkuripaikan kohdalla, joista muutamat lelluivat Niilillä, purppuranpunaiset purjeet levällään ja käännellen norsunluulla koristettuja paksulta kullattuja kokkiaan.

"Kahdessa tunnissa", Juutalainen sanoi, "matkustan kotiini. Uskallanko tarjota sinulle venettäni käytettäväksi, vai aiotko ottaa osaa juhlaan ja lähteä vasta huomenna? On kaikenlaisia näytelmiä katseltavina ja hämärän koittaessa pannaan suuri valaistus toimeen."

"Mitäpä minä välitän näistä barbaarisista turhuuksista!" Lesbolainen vastasi. "Jo egyptiläinen musiikki yksistään saattaa minut epätoivoon. Olen tehnyt tehtäväni, tavaroita, jotka Bereniksen ja Koptoksen kautta tulivat Araabiasta ja Indiasta, olen tarkastellut ja valinnut niistä sen, minkä itse tarvitsen, ennen kuin laiva, jolla ne ovat, kulkee mareottilaiseen satamaan ja ennen kuin muut ehtivät Aleksandriassa ennen minua. Minä en viivy tuntiakaan kauemmin, kuin välttämättömästi täytyy, tässä pesässä, joka on yhtä kurja kuin suurikin. Eilen näin kymnasiumin ja ylhäiset kylpylaitokset. Kurjaa oli, sen minä sanon. Loukkaisinpa Aleksandrian kalatoria ja hevosten uittopaikkoja, jos niihin vertaisi näitä."

"Ja entäs teaatteri sitten!" Juutalainen huudahti. "Ulkomuoto vielä menee mukiin, mutta näytteleminen! Eilen näytettiin Menanderin 'Thaïsta'. Mädänneillä omenilla olisi Aleksandriassa sen sanon, se nainen ajettu näyttölavalta, joka uskalsi näytellä (tuota) viekasta ja samalla kylmää hetairia. Vieressäni istui paksu, ruskea Egyptiläinen, sokerileipuri tahi joku muu sen tapainen, joka oli naurusta pakahtua, eikä hän kuitenkaan, voin vaikka vannoa sen, ymmärtänyt sanaakaan koko komediasta. Muoti vaatii että Memphiissä, vieläpä käsityöläistenkin pitää osata kreikkaa. Uskallan toivoa, että tulet vieraakseni?"

"Aivan kernaasti," Lesbolainen vastasi. "Minä aioin juuri hakea venettä. Oletko tyytyväinen toimiisi?"

"Kuta kuinkin," Juutalainen vastasi. "Minä ostin Ylä-Egyptistä viljaa ja sijoitin tänne aittoihin. Koko tuo rivi oli polkuhinnasta vuokrattavana, ja niin me hyvin tulemme toimeen, kun sijoitamme viljamme tänne emmekä Aleksandriaan, jossa varastohuoneita tuskin on rahalla saatavissa."

"Se on viisaasti se," Lesbolainen vastasi. "Kyllähän täällä satamassa vilkasta on, mutta jo sekin, että monet aitat ovat tyhjiä, ja vuokrien huokeus osoittavat Memphiin menevän taaksepäin. Ennen tämä kaupunki oli laivojen määräpaikkana, mutta nykyjään useimmat pysähtyvät täällä ainoastaan tullia maksaakseen ja täydentääkseen miehistön ruokavarastoja. Tällä väkirikkaalla seudulla on iso vatsa, ja monesti kyllä täällä suurempia kauppoja hierotaan, mutta enimmät niistä laivoista, mitkä täällä pysähtyvät, menevät kuitenkin edelleen Aleksandriaan."

"Merta juuri kaivataan," Juutalainen hänet keskeytti. "Memphis käy kauppaa ainoastaan Egyptin kanssa, mutta me maailman kanssa. Joka täältä lähettää tavaroita, se sälyttää kameleja, kurjia aasia ja laakeita Niiliveneitä, mutta me lastaamme satamissamme suuria laivoja. Kun talvimyrskyt ovat päättyneet niin me lähetämme yksistään Ostiaan ja Pontukseen kaksikymmentä trieriä egyptiläistä eloa. Teidän intialaiset ja araabialaiset tavaranne, joita te tuotatte äsken kaupalle avatuista aithiopialaisista maista, vaativat vähemmän tilaa, mutta minä tahtoisin mielelläni tietää, kuinka moneen talenttiin teidän liikkeenne viime vuonna nousi. Näkemään asti siis minun laivassani; sen nimi on 'Euphrosyne' ja on tuolla aivan noitten kahden vanhan kuninkaan kuvapatsaan kohdalla… Kukapa näitä nimiä voisi muistaa! Kömpelöitä ja barbaarisia ne ovat! Kolmen tunnin perästä lähdemme liikkeelle. Minulla on laivassani kunnon kokki, joka vähän välittää niistä ruokasäännöistä, joita minun Palestiinalaiset kansalaiseni noudattavat. Siellä on myöskin saatavissa muutamia uusia kirjoja ja oivallista Bybloksen viiniä."

"Vähät sitten huolimme huonoista tuulista," Lesbolainen nauroi.

"Näkemään asti kolmen tunnin perästä!"

Israelilainen tervehti matkatoveriaan kädestä ja meni varjoisaa käytävää myöten, jonka varsilla oli mahdottoman tuuhealatvaisia sykomoria, ensiksi rantaa pitkin, mutta sitten hän poikkesi kapealle kadulle, joka vei kaupungin satamaan.

Hetkeksi hän pysähtyi erään kulmakartanon sisäänkäytävän kohdalle; kartanon toinen sivu oli rantaan päin, toinen, jossa oli ovi ja pieni öljypuoti, oli kadulle päin; outo näky veti nimittäin hänen huomionsa puoleensa. Mutta hänellä oli ennen lähtöään vielä paljon toimitettavaa ja hän riensi kohta eteenpäin, tarkemmin huomaamatta komeata miehistä henkilöä, joka tuli häntä vastaan, matkahattu päässä, hartioilla viitta, jommoista muuten vain matkoilla käytettiin.

Huone, jota Juutalainen oli katsellut, oli Apollodor kuvanveistäjän, ja herra joka oli omituisesti puettu tähän päivän aikaan katsoen ja kaupungilla kävelemistä varten, oli Roomalainen Publius Scipio.

Hänen huomiotaan näytti se, mikä kuvanveistäjän ovenvieressä olevassa pienessä puodissa tapahtui, vielä enemmän herättävän, kuin Israelilaisen, sillä hän nojautui vastapuolella puotia olevan puutarhan aitaan ja katseli, päätään pudistellen, vähän aikaa niitä kummallisia seikkoja, joita siinä oli nähtävänä.

Puinen, huoneen seinään kiinnitetty pöytälevy, jolle kauppiaat tavallisesti asettivat rahansa ja jolla tavallisesti oli muutamia öljy-astioita, ulottui hiukan kadulle, niin kuin ikkunan lauta, ja tällä omituisella leposialla istui selin puotihuoneesen, joka ei ollut paljoa suurempi uhkeata matkavaunua, ylhäisen näköinen nuorukainen, vaalean siniseen hihattomaan ihokkaasen puettuna.

Hänen vieressään oli valkoinen siniraitainen hienosta villakankaasta tehty umationi. Hänen jalkansa riippuivat kadulle päin, ja niitten loistava valkeus oli alastoman Egyptiläis-pojan mustan ihon kummallisena vastakohtana, joka kyykistyneenä istui hänen jalkojensa juurella, sylissään häkki täynnä kyyhkysiä.

Kreikkalaisella, joka istui kurjalla puotipöydällä, oli kultainen rengas kauniin voidellun kiharaisen tukkansa ympärillä, jaloissa hienoimmasta nahasta tehdyt sandaalit ja tässä alhaisessa asussakin hän näytti kyllin ylhäiseltä, mutta iloisemmalta kuin ylpeältä, sillä hänen kauniit kasvonsa hymyilivät kiinnittäessään kahta pientä, punaisen harmaata turtturi kyyhkystä ruusun punaisilla silkkinauhoilla siihen kauniisen koriin, jossa ne olivat, ja sen jälkeen painaessaan kallis-arvoisen kultaisen naisen rannerenkaan pelästyneen eläimenpään yli ja kiinnittäessään tämän valkoisella langalla sen siipiin.

Kun tämä oli hänelle onnistunut, hän kohotti koria korkealle, katseli sitä hymyillen ja tyytyväisenä ja oli juuri antamaisillaan sen mustalle pojalle kun hän huomasi Publiuksen, joka puutarhan aidan luota astui häntä kohden.

"Kaikkien Jumalien nimessä, Lysias," Roomalainen huusi, ystävätään tervehtimättä, "mitä hulluja vehkeitä sinulla taas on? Oletko öljykauppiaaksi tullut vai onko kyyhkysien kesyttäminen tullut työksesi?

"Toinen olen ja toista teen," Korintholainen nauroi, sillä tämä se todellakin oli, jota Roomalainen oli puhutellut. "Mitäs pidät tästä pesäsestäni? Minusta tämä on ihmeen soma, ja kas miten hyvin näille pikku elukoille kultarengas sopii, joka yhdistää niitten kaulat!

"Levitä nyt," hän jatkoi, pikku auttajaansa päin kääntyneenä, "käpäläsi, sen ruskea krokotiili, kanna tämä kori varovaisesti kädessäsi sisään ja lausu nyt minun mukaani: 'rakkaudesta sairastavalta Lysiaalta ihanalle Irenelle!' – Katsopas vaan, Publius, miten tuo peto minulle irvistelee valkeine hampaineen! Saat kohta kuulla, ett'ei hänen kreikkansa ole yhtä virheetön, kuin hänen hampaansa. Korvat pystyyn pikku Ikneumon! Kerro vielä kerran, mitä sinun tuolla – näetkö, tuolla jonne osoitan sormellani? – mitä sinun siellä pitää sanoa herralle tahi emännälle, joka sinulta ottaa kyyhkyiset!"

Kurjasti tapaillen poika kertoi Korintholaisen tervehdyksen Irenelle, ja hänen silloin suutaan ammottaessaan, Lysias, joka taitavasti osasi heittää litteää kiveä, niin että se hyppien kiiti veden pintaa pitkin, viskasi erittäin sievästi hopeadrakmin hänen suuhunsa. Tämä makupala poikaa miellytti, sillä otettuaan rahan suustaan, hän asettui leukapielet selällään anteliaan herransa eteen odottaen uutta heittoa; mutta tämä löi häntä kipeästi kämmenillään päähän ja leuan alle, ja sanoi pojan hampaitten kalistessa yhteen:

"Vie nyt pesä sisään ja odota vastausta."

"Tämä lahja on siis Irenelle?" Publius kysyi. "Emme ole pitkään aikaan nähneet toisiamme. Missä olit eilen koko päivän?"

"Olisi paljon hauskempi kuulla, mitä sinä olet toimittanut koko tämän pitkän yön kuluessa. Näytät siltä, kuin tulisit suoraan Roomasta! Euergetes on jo tänä aamuna kerran ja kuningatar kahdesti lähettänyt sinua etsimään, kuningatar on aivan korvia myöten sinuun rakastunut!"

"Mitä joutavia! – Selitäpäs minulle mitä sinä täällä teet."

"Kerro sinä ensiksi missä olet ollut."

"Minulla oli tärkeä matka tehtävä, josta myöhemmin sinulle kerron, vaan en nyt; ja sillä matkalla on minulle tapahtunut aivan erinomaisia, niin uskallanpa sanoa, ihmeellisiä seikkoja. Ennen auringon nousua lepäsin sitten siellä olevassa ravintolassa ja nukuin ihmeekseni niin sikeästi, että vasta tuskin kaksi tuntia sitten heräsin."

"Niukka selityshän tuo on, mutta kyllähän minä sen tiedän, että kun sinä et tahdo puhua, niin ei jumalakaan voi saada suustasi sanaakan. Mitä minuun tulee, niin vaitiolollani loukkaisin itseäni, sillä minun sydämeni on kuin juhta, jonka selkään on liikoja kuormia sälytetty, ja puhuminen sitä keventää. Voi, Publius, minulle käy tänään, niinkuin Tantalus-paralle, jonka nenän ympärillä riippui mehuisia peerunoita ja jotka kutkuttivat hänen nälkäistä vatsaansa, vaan joita hän ei kuitenkaan koskaan voinut saada! Kas tuolla – tuolla sisällä asuu Irene, peeruna, persikka, granaatti-omena, jota minun janoova sydämeni kiihkeästi ikävöi. Naura vaan! Tänään saattaisi Paris rankaisematta kohdata Helenaa, sillä Eros on minuun ampunut kaikki nuolensa. Sinä et niitä näe, mutta minä ne tunnen, sillä kukaan ei ole vielä vetänyt niitä haavoista. Eikä pikku Irenekään ole aivan haavoittumatta päässyt siivekkään pojan pilkkaan ammunnatta. Hän on itse sen minulle tunnustanut. Minun on mahdotonta häneltä mitään kieltää, ja sentähden olen tehnyt sen tyhmyyden, että olen vannonut ankaran valan, ett'en hänen luonaan käy, ennen kuin hän jälleen on yhdessä suuren, ankaran sisarensa kanssa, jota minä pelkään. Niinkuin nälkäinen susi kylmään aikaan hiipii temppelin ympärillä, jossa lampaita uhrataan, samoin minä eilen kuljeskelin tämän huoneen ympärillä, häntä nähdäkseni tahi kuullakseni edes sanankin hänen suustaan, sillä hänen puheensa on kuin satakielen laulua; mutta turhaan. – Varhain tänä aamuna minun taas täytyi lähteä tänne, ja koska ikuinen kierteleminen ei minua ensinkään hyödytä, niin minä ostin tuolta vanhalta öljykauppiaalta, joka tuolla nurkassa makaa, hänen rihkamansa ja asetuin hänen puotiinsa, sillä täältä ei kukaan jää minulta huomaamatta, joka menee Apollodorin huoneesen tahi sieltä lähtee; sitä paitsi on minua ainoastaan kielletty Irenen luona käymästä, hän itsekin sallii minun lähettää hänelle tervehdyksiä, eikä sitä kiellä kukaan, ei itse Apollodorkaan, jonka kanssa minä vähän aikaa sitten puhelin."

"Semmoinenko tervehdys oli myöskin se linnunpesä, jonka sinun ruskea lemmen lähettilääsi vei tuonne sisään?"

"Luonnollisesti. Se on jo kolmas. Ensiksi minä lähetin kauniin pelkistä granaattikukista tehdyn kukkavihon ja sen lisäksi runon pätkän, jonka minä tänä yönä sepitin, sitten korillisen persikoita, joita hän niin mielellään syö, ja nyt kyyhkyset. Tuossa on hänen vastauksensa. Armas kultaseni! Kukkavihosta minä sain tämän punaisen nauhanpätkän, hedelmistä tämän persikan, johon on purtu. Olenpa utelias tietämään, mitä minä saan kyyhkysistäni. Ruskean poikanulikan ostin itselleni torilta; minä otan hänet mukaani Korinthiin muistoksi Memphistä, jos hän nyt tuo minulle jotain hyvää. Ovi aukeaa ja tässä hän on. Tule tänne, nulikka, mitä tuot?"

Publius kuunteli ja katseli kädet selän takaa ystävänsä vilkkaita sanoja ja liikkeitä, joka hänestä tänään vielä enemmän kuin muulloin näytti jumalien huolettomalta suosikilta, jonka vallattomista töistä iloitaan, koska se soveltuu hänen olentoonsa ja koska huomataan, että hän yhtä vähän saattaa siitä luopua kuin puut kukkasista.

Kun Lysias oli huomannut pojan kädessä olevan mytyn, ei hän sitä ottanut tältä, vaan lennätti koko poika-nulikan, joka ei suinkaan ollut niin aivan kepeä, tämän vyötäisillä olevasta nahkavyöstä luokseen, kuin lapsen leikkikalun ja sanoi: "Minä opetan sinua lentämään, pikku Niilihevonen. Näytäpäs nyt, mitä sinulla on!"

Nopeasti hän otti hämmästyneen, ällistelevän pojan sormista mytyn, punnitsi sitä kädessään ja sanoi Publiukseen päin kääntyneenä…

"Siinä tuntuu olevan jotakin painavaa, mitähän tänä lienee?"

"Minä olen vähän kokenut tämmöisissä asioissa," Roomalainen vastasi.

"Minä taas erittäin," Lysias vastasi. "Tässä saattaisi, odota – tässä saattaisi olla hänen vyösolkensa. Koettelepas, se on varmaankin jotakin kovaa."

Publius koetteli tarkasti sormillaan myttyä, jonka Korintholainen hänelle ojensi, ja sanoi sitten hymyillen:

"Minä aavistan, mitä sinä tuossa saat, ja jos minä olen oikeassa, niin olen siitä iloinen. Irene lähettää sinulle, luullakseni, kultaisen rannerenkaasi kohteliaasti takaisin."

"Joutavia," Lysias vastasi. "Solki oli hyvin tehty ja arvokas, ja kaikki tytöt pitävät koristuksista."

"Ainakin sinun Korintholaiset ystävättäresi! Mutta katso sentään, mitä mytyssä on."

"Avaa sinä se," Korintholainen pyysi.

Publius irroitti ensiksi siteen, otti sen ympäriltä valkean palttinapalan ja löysi vihdoin haperaan kauppapapyyrukseen käärityn esineen.

Kun tämä viimeinenkin peite oli otettu pois, tuli todellakin näkyviin rannerengas ja tämän alla oli pieni vahataulu.

Lysias ei ollenkaan ollut tyytyväinen tähän löytöönsä ja katseli hämmästyneenä ja harmissaan hyljättyä lahjaansa, mutta pian hän hillitsi vihansa ja sanoi, kääntyen ystävänsä puoleen, joka ei iloinnut hänen vahingostaan, vaan katseli totisena maahan:

"Tälle taululle on myöskin kirjoitettu jotakin. Se on varmaankin tuon oivallisen aterian lientä, joka asetettiin minun eteeni."

"Syö se vaan," Publius keskeytti hänet. "Se on sinulle terveellinen varoitus vastaiseksi."

Lysias otti taulun käteensä ja katseltuaan sitä kaikin puolin hän sanoi:

"Se on kuvanveistäjän, sillä tuossa on vielä hänen nimensä. Ja tuossa… Todellakin, hän on runolla maustanut lientä tahi katkerata lääkettä, niinkuin sinä mieluummin näyt tahtovan. Ne eivät ole kauniisti vaan selvään kirjoitetut, ja ovat joka tilassa katsottavat opettavaisiksi."

"No?" Roomalainen uteliaasti kysyi, Lysiaan lukiessa. Mutta tämä ei katsahtanutkaan kirjoituksesta, vaan vastasi hiljaan huoaten ja siveli hyppysillään nenäänsä:

"Aivan hyvää siitä, johon se ei kuulu. Tahdotko kuulla hänen kyhäelmäänsä?"

"Lue se, minä pyydän!"

"Hyvä," Korintholainen sanoi, huokasi vielä kerran ja luki:

 
Kaunis on kohtalo, kun sulo rakkaus lempivät liittää,
Mutta he kammoen pois lähetyttävät kieltävän kullan.
 

"Tuossa on lääkkeeni! Mutta ihmiset eivät ole kyyhkysiä ja minä tiedän jo miten vastaan.

"Annappa, Publius, solkesi, jolla viittasi on kiinnitetty, näytäthän siihen puettuna omalta sanansaattajaltasi; minä piirrän soljella vastaukseni vahaan."

Roomalainen antoi Lysiaalle vahvalla neulalla varustetun, kultaseppeleellä kaunistetun soljen ja sillä aikaa, kun hän käsillään piteli viittaansa, sillä hän ei tahtonut että ne harvatkaan, jotka kulkivat tätä katua pitkin, tuntisivat hänet, Korintholainen kirjoitti:

 
Kyyhky kun lempivi, niin uros yksin itsensä muokkaa
Vaan kun lempivi mies, myös kultansa kauniiksi laittaa.
 

"Saako kuulla?" Publius kysyi ja hänen ystävänsä luki hänelle heti runonsa, antoi pojalle taulun ja rannerenkaan, jonka hän uudelleen nopeasti kääri kääreisin ja käski poikaa heti viemään ne kauniille Irenelle.

Mutta Roomalainen pidätti poikaa ja, pannen kätensä Korintholaisen olkapäälle hän kysyi:

"Mutta jos neito ottaa vastaan tämän lahjan ja sen jälkeen useita muitakin, sillä olethan sinä kyllin rikas aivan mielin määrin lahjoja hänelle antaaksesi, – mitä sitten teet Lysias?"

"Mitäkö sitten teen?" täten puhuteltu toisti enemmän epäillen ja ujommin kuin äsken. "Sitten minä odotan Klean kotiin tuloa ja – niin, naura minulle vaan, mutta minä olen toden teolla miettinyt mennä naimisiin tämän tytön kanssa ja viedä hänet muassani Korinthiin. Minä olen ainoa poika ja jo kolmeen vuoteen ei isäni ole antanut minun olla rauhassa. Hän tahtoo välttämättömästi äitiä valitsemaan minulle puolisoa tahi itseäni sitä tekemään. Ja vaikka minä toisin hänelle tämän ruskean poika nulikan pikimustan sisaren, niin hän luultavasti iloitsisi! Hurjemmin kuin tähän pikku Ireneen, minä en ole rakastuva mihinkään muuhun tyttöön! Sinä tiedät minkä arvoinen meidän sukumme on ja kun se juohtuu minun mieleeni, silloin melkein – "

"Silloin melkein?" Roomalainen kysyi terävästi ja totisesti.

"Silloin minä arvelen, että ruukunkantajatar, tuomitun miehen tytär meidän talossamme…"

"Pidätkö sinä sitten minun Roomalaista sukuani sinun Korintholaista sukuasi huonompana?" Publius ankarasti kysyi.

"Päinvastoin, Publius Cornelius Scipio Nasica. Me olemme rikkautemme kautta mahtavia, mutta te olette vallan ja vaikutusvoimanne kautta."

"Vaikka me olemme mahtavia, niin minä kuitenkin vien Irenen sisaren

Klean aviovaimonani isäni huoneesen."

"Teetkö niin?!" Lysias huudahti, hypähti penkiltä ja heittäysi Roomalaisen syliin, vaikka muutamat Egyptiläiset, jotka samalla kulkivat heidän ohitseen autiota katua pitkin. "Sittenhän on kaikki hyvin, sitten, – voi, kuinka kepeäksi sieluni käy, – sitten Irene tulee puolisokseni, niin totta kuin hengissä tahdon pysyä! Oi Eros ja Aphrodite ja Zeus isä ja Apollo, kuinka hauskaa tämä on! Tuntuupa kuin suurin noista pyramiideista olisi pudonnut sydämeltäni! Nyt, sinä sen nulikka, mene tuonne sisään ja vie kauniille Irenelle, uskollisen Lysiaan morsiamelle, – kuuletko mitä minä sanon? – heti tämä taulu ja rannerengas. Mutta sinä et osaa sitä oikein toimittaa, minä kirjoitan tähän runoni yläpuolelle: Uskollinen Lysias ihanalle Irenelle, tulevalle puolisolleen! No niin! eikä hän nyt luullakseni lähetä sitä takaisin, tuo oiva tyttö! Kuule, nulikka, jos hän ei sitä lähetä takaisin, niin sinä tänään juhlakentällä saat niellä niin paljon leivoksia, että saat kuolintaudin, vaikka minä maksoin sinusta aivan äsken viisi kulta-rahaa. Pitääkö hän rannerenkaan, Publius, pitääkö vai ei?"

"Pitää."

Muutaman minutin perästä poika palasi joutuisasti, nykäisi kiivaasti

Korintholaista ihokkaasta ja huusi:

"Tulkaa, tulkaa mukaan, sisään, huoneesen!"

Lysias hyppäsi taitavasti pojan yli, tempasi oven auki ja levitti kätensä, kun hän huomasi Irenen, joka vikkelästi kuin takaa ajettu gaselli, kiiti kapeita tikapuitten kaltaisia portaita pitkin alas Lysiaan luo, samalla kertaa nauraen ja itkien heittäytyäkseen hänen syliinsä.

Nopeasti huulet toinen toisensa tapasivat, mutta tämän ensi suutelon jälkeen Irene vetäytyi irti hänestä, riensi jälleen portaita myöten ylös ja huusi, seisten yhdellä ylimmistä portaista, riemuiten: "Minä en saattanut muuta tehdä! Kun Klea on täällä, näemme jälleen toisemme!" ja katosi sitten yläkertaan.

Ikäänkuin hurmaantuneena Lysias palasi ystävänsä luo, heittäytyi jälleen penkille ja sanoi:

"Nyt vaikka taivas pudotkoon, minua se ei huolestuta! Ikuiset jumalat, kuinka ihana tämä maailma on!"

"Kummallinen ihminen," Roomalainen keskeytti ystävänsä ihastusta, "et suinkaan sinä ainaiseksi saata jäädä tähän mustaan puotiin."

"Minä en liikahda paikaltani, ennen kuin Klea tulee tänne. Tuo poika saa tuoda minulle ruokaa, niin kuin vanha varpunen poikasilleen, ja hätätilassa jäisin tähän vaikka viikoksi, niinkuin pienet sardellit, joita Aleksandriassa öljyssä säilytetään."

"Sinun tarvitsee, toivoakseni, odottaa ainoastaan muutamia tuntia; mutta minun täytyy mennä, sillä minä aion valmistaa kuningas Euergeteelle harvinaisen huvin syntymäpäiväksi, ja minun täytyy sentähden lähteä palatsiin. Juhlallisuudet ovat jo täydessä vauhdissa. Kuulepas miten satamassa huudetaan ja pauhataan; olen eroittavinani Euergeteen nimen."

"Toivotan puolestani onnea paksulle hirviölle, ja hyvästi, siksi kun kohta tavataan, lanko."