Kitabı oku: «Pikku Fadette», sayfa 10

XXV

Olipa sentään muuan, joka hänet usein tapasi ja piti häntä tarkoin silmällä, nimittäin Landry Barbeau. Hän oli kuin suunniltaan, milloin ei saanut mielensä mukaan puhua hänen kanssaan; mutta oltuaan hetkisen Fadetten seurassa, hän tuli rauhalliseksi ja tyytyväiseksi, sillä tyttö antoi hänelle viisaita neuvoja ja ohjasi hänen ajatuksensa hyvään suuntaan. Tyttö leikki hänen kanssaan leikkiä, johon ehkä sekottui jonkun verran viehättämishaluakin, ainakin ajatteli Landry toisinaan siten; mutta kun pojan aikeet olivat rehelliset eikä tyttö tahtonut tietää rakkaudesta mitään, ei ainakaan ennenkun Landry oli tarkoin punninnut asiaa joka puolelta, ei hänellä ollut oikeutta loukkaantua Fadetten käytöksestä. Fadette puolestaan ei voinut epäillä hänen teeskentelevän rakastavansa enemmän kuin mitä todella tunsi, sillä Landryn tunteet olivat tulisemmat kuin mikä on tavallista maalaisten keskuudessa, jotka tällaisissa tapauksissa ovat jäykempiä kuin kaupunkilaiset. Ja Landry oli luonteeltaan ehkä vielä jäykempi kuin monet muut, eikä kukaan olisi voinut arvata että hän niin pian syttyisi, ja jos joku olisi sen tiennytkin, – Landry muuten salasi tarkoin tunteensa – olisi hän siitä kovasti hämmästynyt. Mutta kun pikku Fadette huomasi että Landry oli antautunut hänelle niin kokonaan ja niin äkkiä, epäili hän hänen tunteitaan vain hetkellisiksi, tai vielä pahempaa: että häneen itseensä tarttuisi joku kiihkeä halu ja että asiat heidän välillään kehittyisivät pitemmälle kuin mitä kunnia myöntää kahdelle lapselle, jotka eivät vielä ole siinä ijässä että voivat mennä naimisiin, ei ainakaan vanhempien väitösten ja maailmanviisauden mukaan. Sillä rakkaus ei juuri mielisti odota, ja kun se kerran on päässyt kahden nuoren vereen, niin onpa melkein ihme, jos se odottaa muiden suostumusta.

Mutta pikku Fadette, joka oli pysynyt ulkonäöltään lapsena kauvemmin kuin kukaan muu, oli ymmärrykseltään ja tahdonlujuudeltaan paljoa aikaistuneempi kuin hänen ikäisensä tavallisesti. Hänellä täytyi todellakin olla harvinaisen luja sielu, sillä hänen sydämensä oli yhtä tulinen, ehkäpä tulisempikin kuin Landryn sydän ja veri. Hän rakasti tuota poikaa aivan mielettömästi, mutta käyttäytyi kuitenkin tavattoman varovasti; yöt ja päivät, joka hetki hän ajatteli Landryta ja oli menehtyä maltittomuudesta ikävöidessään saada häntä nähdä ja hyväillä, mutta niin pian kun hän joutui hänen läheisyyteensä, oli hän rauhallisen näköinen, puheli hänen kanssaan järkevästi, eipä ollut edes rakkauden tulta tuntevinaankaan, vaan salli hänen korkeintaan kättään puristaa.

Ja Landry, joka niissä lymypaikoissa, joissa he usein tapasivat toisiaan, väliin pimeässäkin, olisi voinut unohtaa itsensä siinä määrässä, ettei enää olisi taipunut hänen tahtonsa alle, niin hullaantunut kun hän nyt tyttöön oli, pelkäsi kuitenkin siinä määrässä hänen paheksumistaan ja oli niin epävarma siitä, rakastiko tyttö häntä todella, että hän käyttäytyi hänen seurassaan yhtä viattomasti kuin jos Fadette olisi ollut hänen sisarensa ja hän itse Jeanet, Heinäsirkka.

Hälventääkseen sellaisia Landryn ajatuksia, joita hän ei pitänyt suotavina, kertoi Fadette hänelle asioita, joista hänellä oli tietoja ja joiden suhteen hän järkevyytensä ja luonnollisten taipumustensa perusteella oli päässyt paljoa pitemmälle kuin minne isoäidin opastukset ulottuivat. Hän ei tahtonut salata mitään Landrylta, ja kun poika yhä vieläkin hiukan varoi taikatemppuja, teki hän parastaan saadakseen hänen ymmärtämään, ettei paholaisella ollut mitään tekemistä hänen salaisten tietojensa kanssa.

"No niin, Landry", sanoi hän pojalle eräänä päivänä; "ei sinun pidä enää ajatella pahojen henkien sekaantumista. On ainoastaan yksi henki, ja se on hyvä, sillä se on Jumalan henki. Paholainen on pappien keksintö, ja haltijoita on ainoastaan vanhojen talonpoikaiseukkojen mielikuvituksessa. Pienenä ollessani uskoin minäkin tuollaista ja pelkäsin isoäidin temppuja. Mutta hän teki minusta pilaa, sillä päivänkirkasta totta on kun sanotaan, että jos joku epäilee kaikkea, niin se on hän, joka koettaa muitakin uskotella, eivätkä kutkaan usko vähemmin pimeyden ruhtinaaseen kuin poppamiehet, jotka häntä ovat alati avukseen huutavinaan. He tietävät hyvin, etteivät he ole häntä milloinkaan nähneet eivätkä milloinkaan saa häneltä mitään apua. Ne, jotka ovat olleet kyllin yksinkertaisia häneen uskoakseen ja ovat koettaneet häntä esiinloihtia, eivät ole milloinkaan siinä onnistuneet. Niinpä esimerkiksi Passe-aux-Chiens'in mylläri, josta isoäiti on minulle kertonut. Tämä meni suuri ryhmysauva kädessä erääseen tienristeykseen, manatakseen paholaisen esiin ja antaakseen sille, niinkuin sanon, aika selkäsaunan. Kuultiin hänen huutelevan pimeässä: 'Tuletko sinä, senkin susi? Tuletko, viheliäinen koira? Tuletko, sen sarvipää?' Mutta sarvipää ei tullut, ei milloinkaan. Ja mylläri paisui ylpeydestä miltei hupsuksi ja sanoi että paholainen oli häntä pelännyt."

"Mutta", sanoi Landry, "tuo sinun uskosi ettei paholaista muka olekkaan, ei pidä yhtä kristinopin kanssa, pikku Fanchonini."

"Siitä asiasta en kykene väittelemään", sanoi tyttö; "mutta vaikkapa hän olisikin olemassa, niin olen aivan varma ettei hänellä ole valtaa liikkua täällä maan päällä meitä pettämässä ja riistämässä sielujamme Herralta. Niin hävytön hän ei voi olla, ja kun maa on Jumalan oma, niin ei kukaan muu kuin Jumala voi hallita kaikkia maassa olevia eläviä ja kuolleita kappaleita."

Kun Landry oli vapautunut tuhmasta pelostaan, ei hän voinut olla ihailematta sitä hurskautta, mikä ilmeni kaikissa pikku Fadetten ajatuksissa ja rukouksissa. Olipa hän paljoa hartaampi uskossaan kuin muut. Hän rakasti Jumalaa koko sydämensä lämmöllä, sillä hän oli kaikissa asioissa niin innostunut ja sydämellinen, ja kun hän puhui Landrylle tuosta rakkaudestaan, huomasi tämä kummakseen että hänelle itselleen oli opetettu rukouksia ja uskonnollisia menoja, joita hän ei milloinkaan ollut yrittänytkään käsittämään ja joita hän noudatti kunnioittavasta velvollisuudentunnosta, tuntematta koskaan rakkautta Luojaa kohtaan, niinkuin pikku Fadette.

XXVI

Kun Landry näin puheli ja kuleskeli pikku Fadetten seurassa, oppi hän tuntemaan monien kasvien ominaisuuksia ja joukon lääkkeitä sekä ihmisten että eläinten parantamiseksi. Hän teki pian kokeen, yrittäen parantaa muuatta isä Caillaudin lehmää, joka oli saanut liiallisesta apilansyömisestä puhallustaudin; ja kun eläinlääkäri oli sen hylännyt, sanoen ettei se voisi elää enää tuntiakaan, antoi hän lehmälle erästä juomaa, jota pikku Fadette oli opettanut hänen valmistamaan. Hän suoritti lääkitsemisensä salassa, ja kun isäntä poikineen, suruissaan niin kauniin lehmän kadottamisesta, tuli aamulla ulos sitä kuoppaamaan, seisoi se jo pystyssä ja haisteli heiniä, silmät kirkkaina ja turvotus miltei kokonaan hävinneenä. Toisen kerran oli kyykäärme purrut nuorta hevosta, ja Landry pelasti sen nopeasti, tälläkin kertaa Fadetten neuvojen avulla. Vihdoin hän sai koetella hänen keinojaan vesikauhuisen koiran parantamisessa, joka paranikin eikä purrut enää ketään. Kun Landry, mikäli mahdollista, salasi tuttavuuttaan pikku Fadetten kanssa, ei hän liioin kehunut taitojaan, vaan elukkain paraneminen luettiin hänen hellän hoitonsa ansioksi. Mutta isä Caillaud, joka hänkin ymmärsi tuollaisia asioita, niinkuin jokaisen oikean maanviljelijän pitää, hämmästyi ja sanoi:

"Isä Barbeau ei ole mikään taitava elukkain hoitaja eikä hänellä ole liioin karjaonneakaan, sillä hän menetti monta eläintä viime vuonna, eikä se ollut ensi kertaa. Mutta Landry on karjanhoitajaksi syntynyt, sillä se on synnynnäinen lahja eikä siihen vaikuta koulunkäynnit eikä tutkinnot, ellei ole sitä luontumusta luonnossa. Mutta Landrylla on sellainen, ja hän osuu aina oikeaan. Poika on luonnolta saanut suuren lahjan, ja se on taloudenhoidossa suuremman arvoinen kuin käteinen raha."

Isä Caillaud ei puhunut noin yksinkertaisuudesta eikä taikauskoisuudesta, mutta kyllä hän erehtyi aikalailla otaksuessaan että tuo taito ilmeni Landryssa luonnonlahjana; Landryn ainoa ansio tässä suhteessa oli se, että hän seurasi tarkoin ja järkevästi saamiaan ohjeita. Puhe luonnonlahjasta ei silti ole pelkkää tarua, sillä pikku Fadette sen omisti ja voi sen pienen järkevän opastuksen perusteella, minkä hän oli saanut isoäidiltään, aavistaa ja löytää, kuten oikea keksijä ainakin, niitä erinomaisia ominaisuuksia, jotka Jumala on kätkenyt muutamiin kasveihin. Hän ei silti ollut mikään noita, mutta hänellä oli huomiokyky, jonka avulla hän kykeni tekemään vertailuja, vetämään johtopäätöksiä ja suorittamaan kokeita, ja se on kieltämättä luonnonlahja. Isä Caillaud käsitti tämän lahjan vieläkin suuremmaksi. Hän oli sitä mieltä, että jokaisella karjanhoitajalla ja maanviljelijällä on oma luontumuksensa ja että hänen pelkkä läsnäolonsa joko hyödyttää tai vahingoittaa karjaa. Ja kun kaikissa väärissäkin luuloissa on aina jonkun verran totuutta, täytyy meidän myöntää että huolellisuus, siisteys ja tunnollisuus ovat aina omiaan kääntämään hyväksi sen, minkä huolimattomuus ja tyhmyys yrittävät viemään perikatoon.

Kun Landry oli aina ollut tällaisiin asioihin innostunut, vahvistui hänen ystävyytensä Fadettea kohtaan vielä enemmän kiitollisuudesta hänen neuvoistaan ja kunnioituksesta nuoren tytön taitoa kohtaan. Hän oli Fadettelle erittäin kiitollinen, että tämä oli pakottanut hänen karkottamaan luotaan lemmenhaaveilut heidän kulkiessaan ja keskustellessaan, ja hän käsitti että Fadette ajatteli enemmän ihailijansa etua ja hyötyä kuin omaa huviaan saada alati osakseen hänen ihailuaan, niinkuin Landry alussa oli toivonut.

Landry oli tuota pikaa niin rakastunut, ettei hän enää olisi ensinkään hävennyt osottaa rakastuneensa tuohon pieneen tyttöön, jota pidettiin rumana, häijynä ja huonosti kasvatettuna. Hän tosin käyttäytyi varovaisesti, mutta se tapahtui etupäässä kaksoisveljensä tähden, sillä hän tunsi tämän mustasukkaisuuden ja tiesi miten vaikeata Sylvinetin oli ollut suvaita edes hänen lievää suhdettaan Madeloniin, tunnetta, joka oli ollut aivan pintapuolinen ja tyyni verrattuna siihen, mitä hän nyt tunsi Fanchon Fadetia kohtaan.

Mutta jos Landry olikin liian kiihkeätunteinen käyttäytyäkseen tyynesti, oli pikku Fadette sitävastoin taipuvaisempi säilyttämään salaisuuksia, eikä hän sitäpaitsi tahtonut saattaa Landryta liiaksi tuttaviensa pilan esineeksi, ja kun hän lisäksi vielä rakasti häntä liiaksi tuottaakseen hänelle ikävyyksiä perheensä keskuudessa, pakotti hän Landryn niin suureen salaperäisyyteen, että kului miltei vuosi ennenkun heidän suhteensa tuli ilmi. Landry oli totuttanut Sylvinetin olemaan valvomatta kaikkia hänen tekojaan ja toimiaan, ja seutu, joka ei ole erittäin tiheään asuttu, vaan sensijaan metsäinen ja rotkoteitä täynnä, on aivan kuin luotu salaisia rakkauskohtauksia varten.

Kun Sylvinet huomasi ettei Landry enää ajatellut Madelonia, niin – vaikka hän alussa olikin myöntynyt tuohon veljenrakkauden tasajakoon, varsinkin kun sitä melkoisesti lievensi Landryn ujous ja tytön varovaisuus – tuotti hänelle kuitenkin suurta iloa että Landry ei pitänyt kiirettä riistääkseen rakkauttaan häneltä, antaakseen sen jollekin naiselle, ja kun hän oli mustasukkaisuudestaan vapautunut, soi hän veljelleen enemmän vapautta mennä minne halusi ja toimia mielensä mukaan, niinhyvin sunnuntaisin kuin muinakin lepoaikoina. Landry kyllä keksi verukkeita tullakseen ja mennäkseen miten paraiten soveltui, ja varsinkin sunnuntai-iltoina hän läksi hyvissä ajoin Kaksolasta eikä tullut Pricheen ennenkun vasta keskiyön aikana, mikä oli hänelle hyvin helppoa, sillä hän oli tehnyt vuoteensa kalustovajaan. Siten saattoi Landry tulla kotiin mihin aikaan tahansa ketään herättämättä, ja hänellä oli aina sunnuntaipäivät vapaita maanantai-aamuun saakka, sillä isä Caillaud ja hänen vanhin poikansa, jotka molemmat olivat vakavia miehiä, käymättä milloinkaan kapakassa tai pitämättä kaikkia lepopäiviä kestipäivinä, olivat ottaneet tavakseen sinä päivänä huolehtia talon hoidosta, niin että kaikki nuoret, jotka viikon kuluessa tekivät raskaampaa työtä kuin he, saivat vapaasti liikkua ja huvitella, niinkuin Luojan tarkotuskin on.

Ja talvella, jolloin yöt ovat niin kylmät, että tuskin saattaa käydä ulkona kedolla rakastettuaan tapaamassa, löysivät Landry ja pikku Fadette mukavan turvapaikan Jacotin-tornissa, entisessä kunnan kyyhkyslakassa, joka, vaikka kyyhkyset olivat sen jättäneet jo vuosia sitten, oli vielä hyvin suojattu ja turvattu, sijaiten sitäpaitsi Caillaudin mailla. Ukko käytti sitä ylijäämän viljansa säilytyspaikkana, ja kun Landrylla oli avain ja torni sijaitsi Prichen maitten rajalla, hyvinaidatun apilaniityn keskellä, eikä aivan kaukana vierinkiviportaalta, niin olisipa paholainen ollut jotenkin kekseliäs, jos hän olisi voinut tulla sinne rakastaviamme yllättämään. Kun ilma oli suojainen, menivät he nuoreen metsään, jota kasvaa kaikkialla koko seudulla. Se onkin oiva pakopaikka varkaille ja rakastaville, ja kun meidän tienoillamme ei ole lainkaan varkaita, käyttävät sitä rakastavaiset, ja siellä he voivatkin olla rauhassa eikä heidän siellä myöskään ikävä tule.

XXVII

Mutta mikään salaisuus ei voi ajan pitkään pysyä piilossaan, ja niinpä eräänä kauniina sunnuntaipäivänä, kun Sylvinet asteli kirkkotarhanaidan vieritse, kuuli hän veljensä äänen parin askeleen päässä itsestään, muutaman nurkkauksen takana. Landry puhui hyvin hiljaa, mutta Sylvinet tunsi veljensä äänen niin hyvin, että hän olisi aavistanut sen siksi, vaikkei olisi varmasti kuullutkaan.

"Mikset tahdo tulla tanssimaan?" puheli veljen ääni jollekin, jota Sylvinet ei nähnyt. "Siitä on niin pitkä aika, kun sinä olet jäänyt messun jälkeen karkeloimaan, ettei kellään olisi mitään sanomista, vaikkapa tanssisinkin kanssasi, minä, joka nyt enää tuskin olen missään tuttavuussuhteessa sinuun, niinkuin ihmiset luulevat. Ei kukaan voisi sanoa sen tapahtuvan rakkaudesta, vaan hyväntahtoisuudesta ja senvuoksi, että minä niin pitkän ajan päästä luonnollisesti olen utelias tietämään vieläkö tanssit yhtä hyvin kuin ennenkin."

"Ei, Landry", vastasi joku ääni, jota Sylvinet ei tuntenut, sillä hän ei ollut kuullut sitä pitkään aikaan – pikku Fadette nimittäin oli pysyttäytynyt piilossa koko maailmalta ja varsinkin häneltä. "Ei", sanoi hän, "parasta on ettei kukaan kiinnitä huomiota minuun, ja jos sinä tanssisit kerran kanssani, tahtoisit varmaan tanssia joka sunnuntai, eikä enempää tarvittaisi juttujen syntymiseksi. Ole varma että olen oikeassa siinä, mitä aina olen sinulle sanonut, että sinä päivänä, kun ihmiset saavat tietää sinun minua rakastavan, sinä päivänä meille alkaa surun aika. Anna minun nyt mennä, ja kun olet ollut aikasi kotonasi ja kaksoisveljesi seurassa, niin tule minua tapaamaan yhtymäpaikallamme."

"On kuitenkin perin ikävää, kun ei saa milloinkaan tanssia", sanoi Landry; "sinä pidit niin paljo tanssista, rakkaani, ja sinä tanssit niin hyvin! Miten hauskaa olisikaan pitää sinua kädestä ja tuntea sinun pyörähtelevän minun käsivarteni vyötäiselläsi, ja nähdä sinut notkeana ja kauniina karkeloivan vain minun kanssani."

"Sehän se juuri pahinta olisikin", vastasi tyttö. "Mutta minä huomaan kyllä että sinä kaipaat tanssia, rakas Landryni, enkä ymmärrä miksi olet siitä luopunut. Mene sinä vaan vähän tanssimaan! Minun olisi oikein hauska ajatella sinun huvittelevan ja minä odottaisin sinua tavallista kärsivällisemmin."

"Sepä se, sinulla on aivan liian paljo kärsivällisyyttä", sanoi Landry äänellä, joka ei juuri osottanut suurtakaan määrää tuota samaa ominaisuutta; "minä mieluummin annan hakata molemmat jalkani poikki kuin tanssin tyttöjen kanssa, joita en rakasta ja joita en tahtoisi suudella, vaikka saisin sata frangia."

"Niin, niin; mutta jos minä tanssisin", sanoi pikku Fadette, "silloin minun täytyisi tanssia muidenkin kuin sinun kanssasi ja antaa heidänkin suudella itseäni."

"Ei, mene vaan, mene sinä vaan kiireisesti kotiin", sanoi Landry; "minä en tahdo että kukaan sinua suutelisi."

Senjälkeen kuuli Sylvinet enää vain etääntyviä askeleita, ja jottei huomattaisi hänen kuunnelleen veljeään, poikkesi hän nopeasti kirkkomaahan, antaakseen Landryn mennä ohi.

Tämä keksintö oli Sylvinetille kuin puukonpistos sydämeen. Hän ei yrittänytkään selvitellä kuka tuo tyttö oli, jota Landry rakasti niin intohimoisesti. Hänelle oli kyllin tietää että oli olemassa henkilö, jonka tähden Landry unohti hänet ja joka kiinnitti kaikki hänen ajatuksensa, jopa siinä määrässä, että hän salasi ne kaksoisveljeltään eikä uskonut hänelle asiataan. "Hän varmaankin epäilee minua", ajatteli hän, "ja tuo tyttö, jota hän niin rakastaa, luultavasti opettaa hänet minua pelkäämään ja inhoomaan. Nyt ei minua enää kummastuta, että hänellä on kotona niin ikävä ja että hän tulee aina niin levottomaksi, kun tahdon lähteä hänen kanssaan kävelemään. Luovuin siitä, kun olin huomaavinani että hän halusi olla mieluummin yksin; nyt tahdon vielä tarkemmin varoa etten häntä häiritse. En sano hänelle mitään, sillä hän voisi suuttua että olen huomannut semmoista, jota hän ei ole tahtonut minulle uskoa. Minä kärsin yksin, sillaikaa kun hän iloitsee siitä että on päässyt minusta eroon."

Sylvinet teki päätöksensä mukaan, jopa meni pitemmälle kuin olisi ollut tarpeellistakaan, sillä hän ei ainoastaan varonut pidättämästä veljeään luonaan, vaan läksipä ensin itse tiehensä, ollakseen Landryta vaivaamatta, ja hiipi puutarhaan uneksimaan, sillä hän ei tahtonut mennä ulos kedolle. "Jos sattuisin siellä Landryta vastaan", ajatteli hän, "niin hän luulisi että minä häntä vakoilen, ja osottaisi käytöksellään että häntä häiritsen."

Ja niin palasi vähitellen hänen vanha surunsa, josta hän oli jo miltei parantunut, palasi niin raskaana ja itsepintaisena, että se pian näkyi hänen kasvoillaankin. Hänen vanha äitinsä nuhteli häntä lempeästi, mutta kun poikaa hävetti kahdeksantoistavuotisena osottaa samaa heikkoutta kuin viisitoistavuotisena, ei hän tahtonut milloinkaan tunnustaa mikä häntä vaivasi.

"Hänestä ei tule milloinkaan oikeata työmiestä", sanoi isä Barbeau. "Mutta hän tekee minkä voi, ja kun hän voi, ei hän edes tarpeeksi säästä voimiaan. Sentähden en tahtoisi panna häntä palvelukseen vieraitten luo, sillä nuhteiden pelosta hän pian tappaisi itsensä liikanaisella työllä, hänen voimansa kun ovat niin tuiki heikot, ja sitte saisin sitä katua koko elämäni."

Barbeaun muori oli aivan samaa mieltä ja teki kaiken voitavansa virkistääkseen Sylvinetiä. Hän kysyi monelta lääkäriltä neuvoa hänen terveytensä hoitamisen suhteen; toiset sanoivat että poikaa oli, mikäli mahdollista, säästettävä työstä eikä annettava hänen juoda muuta kuin maitoa, koska hän oli niin heikko; toiset taas että häntä piti pakottaa lujaan työhön ja juomaan hyvää viiniä, koska hän oli heikko ja kaipasi vahvistusta. Barbeaun muori ei tiennyt ketä totella; niinkuin aina käy, kun kysyy monen neuvoa.

Niin epäillessään hän ei onneksi totellut kumpaistakaan neuvoa, ja Sylvinetin elämässä meni kaikki menoaan, poikkeamatta oikeaan tai vasempaan; hän kantoi hiljaisuudessa surunsa ja kaikki oli jotakuinkin siedettävää, kunnes Landryn rakkausjuttu tuli ilmi ja Sylvinetin tuskia lisäsi vielä veljensä surut.

XXVIII

Se oli Madelon, joka pääsi asian perille. Hän tosin teki tämän keksinnön aivan tahtomattaan, mutta hän käytti sitä kuitenkin hyväkseen, saadakseen aikaan ikävyyksiä. Hän oli jo täydelleen lohduttanut itsensä Landryn suhteen, ja yhtä lyhytaikainen kun hänen rakkautensa oli ollut, yhtä pian hän hänet unohtikin. Hän tunsi kuitenkin yhä vieläkin Landrya kohtaan jonkinlaista vihaa, joka vain odotti tilaisuutta purkautuakseen – naisessa, kuten tiedämme, on harmi pitkäikäisempi kuin kaipaus.

Asia sukeutui näinikään. Kaunis Madelon, joka oli tunnettu siististä käytöksestään ja ylpeydestään poikia kohtaan, oli itse asiassa aikalailla mielistelevä eikä hetikään niin järkevä eikä uskollinen kuin Sirkka-raukka, josta oli puhuttu niin pahaa ja josta oli niin huonot tulevaisuudentoiveet. Madelonilla oli ollut jo kaksi sulhasta, lukuunottamatta Landryta, ja hän suositteli paraikaa kolmatta, joka oli hänen serkkunsa, Prichen Caillaudin nuorin poika. Vyyhti oli kuitenkin hiukan sotkuinen, sillä hänen viimeinen ihailijansa vartioi häntä, ja kun tyttö pelkäsi että tämä panisi toimeen jotain rettelöitä, eikä tiennyt missä saisi rauhassa kuherrella uuden ihailijansa kanssa, suostui hän tämän ehdotukseen mennä hetkiseksi puhelemaan kyyhkyslakkaan, jossa juuri Landry ja pikku Fadette tapasivat toisiaan kaikessa vilpittömyydessä.

Cadet Caillaud oli hakenut uutterasti kyyhkyslakan avainta, mutta löytämättä, sillä se oli aina Landryn taskussa, eikä hän uskaltanut siitä kysyä, sillä hänellä ei ollut sellaiseen mitään syytä. Cadet Caillaud luuli että se oli kadonnut tai että isänsä kantoi sitä avainkimpussaan, eikä ollenkaan epäillyt murtautua sisään. Mutta silloinpa olivatkin Landry ja Fadette jo siellä, ja nuo neljä rakastavaa sielua tulivat hyvin noloiksi toisensa nähdessään. Kaikille neljälle oli yhtä tärkeätä vaijeta eikä kertoa koko tapauksesta kenellekään.

Mutta Madelonille sattui ikäänkuin uusiutunut mustasukkaisuuden ja vihan puuska, nähdessään että Landry, joka nyt oli seudun kauniimpia ja paraimmassa maineessa olevia poikia, aina Saint-Andochen juhlasta asti oli ollut pikku Fadettelle uskollinen, ja hän päätti kostaa. Uskomatta asiaa Cadet Caillaudille, joka oli rehellinen nuorukainen eikä olisi mihinkään sellaiseen sekaantunut, otti hän avukseen pari nuorta ystävätärtä, jotka hekin olivat vähän harmissaan siitä, että Landry näytti heitä ylenkatsovan eikä enää milloinkaan pyytänyt heitä tanssiin. He rupesivat vartioimaan pikku Fadettea, eikä kestänyt kauvankaan ennenkun he olivat vakuutetut hänen hellästä suhteestaan Landryhyn. Niin pian kun he olivat päässeet tästä selville ja nähneet heidät pari kertaa yhdessä, levittivät he siitä tiedon koko seutukuntaan, sanoen jokaiselle, ken vain kuulla tahtoi – ja kyllä korvat ja kielet ovat aina herkkiä, kun on kysymys juorujen kuulemisesta ja levittämisestä – että Landry oli pikku Fadetteen liittyessään joutunut ala-arvoiseen tuttavuuteen.

Nyt tarttuivat kaikki nuoret tytöt asiaan, sillä kun kaunis ja rikas poika osottaa huomiota jollekin määrätylle tytölle, on se aivan kuin loukkaus kaikkia muita kohtaan, ja jos vain ilmautuu tilaisuus päästä tuota tyttöä soimaamaan, niin sitä ei suinkaan laiminlyödä. Ja varmaa on, että kun naiset johonkin juttuun sekaantuvat, niin se leviää nopeasti ja laajalle.

Niinpä, viisitoista päivää Jaccottornin seikkailun jälkeen – tornista ei kuitenkaan puhuttu sanaakaan, enemmän kuin Madelonistakaan, joka oli karttanut ollenkaan itse asiaan sekaantumasta, jopa oli kovin hämmästyvinään tuosta uutisesta, jonka hän oli liikkeelle pannut – tiesivät kaikki ihmiset, pienet ja suuret, nuoret ja vanhat, että Landry Barbeau oli Sirkkaan rakastunut.

Tämä huhu saapui Barbeaun muorinkin korviin, joka tuli kovin surulliseksi eikä tahtonut sitä kertoa miehelleen. Mutta Barbeau sai siitä tiedon toiselta taholta ja Sylvinet, joka oli tarkoin säilyttänyt veljensä salaisuuden, huomasi nyt ikäväkseen että se olikin koko maailman tietona.

Eräänä iltana, kun Landry aikoi tapansa mukaan lähteä aikaisin Kaksolasta, sanoi hänen isänsä – äidin, vanhimman sisaren ja kaksoisveljen läsnäollessa – : "Älä mene niin kiireisesti, Landry; minulla on jotakin sanomista sinulle. Mutta minä odotan kunnes kummi-setäsi tulee, sillä tahdon että ne perheemme jäsenet, jotka kohtalostasi eniten huolehtivat, ovat läsnä, kun nyt pyydän sinulta selitystä."

Ja kun Landryn kummi, setä Landriche, oli saapunut, sanoi Barbeau:

"Se, mitä nyt aijon sinulle sanoa, rakas poikani, on varmaan tuntuva sinusta hiukan hävettävältä, enkä minäkään puolestani ole aivan häpeämättä, kun nyt vasten tahtoani näen olevani pakotettu kuulustelemaan sinua perheemme läsnäollessa. Mutta minä toivon, että tämä häpeä on oleva sinulle hyödyksi ja parantava sinut vaarallisesta kiihkostasi.

"Näyttää että olet joutunut erääseen tuttavuussuhteeseen, joka sai alkunsa viime Andochen-juhlassa pian vuosi sitten. Minä kuulin kyllä siitä puhuttavan jo heti silloin, sillä huomiota herättävää oli nähdä sinun tanssivan koko päivän seudun kaikkein rumimman, siivottomimman ja huonomaineisimman tytön kanssa. Minä en kuitenkaan kiinnittänyt siihen huomiotani, sillä luulin sinun vain laskeneen leikkiä, vaikken voi sanoa sitä hyväksyneenikään, sillä en pidä kanssakäymisestä huonojen ihmisten kanssa ja vielä vähemmin siitä, että heidän taakkansa tehdään entistäkin raskaammaksi saattamalla heidät ihmisten häpeän ja vihan alaiseksi. En huolinut puhua siitä kanssasi, sillä kun näin sinun seuraavana päivänä niin surullisena, luulin että kaduit etkä tulisi sitä enää uudistamaan. Mutta viime viikolla olen taasen kuullut toista väitettävän, ja vaikka olen sen kuullut luotettavilta henkilöiltä, en tahdo sitä kuitenkaan uskoa, ellet itse sano sitä todeksi. Jos olen väärin epäillyt, niin voit uskoa sen johtuvan siitä mielenkiinnosta, millä sinua seuraan, ja velvollisuudentunnosta valvoa käytöstäsi. Jos koko jutussa ei ole perää, olen kovin iloinen, jos tahdot kunniasanallasi vakuuttaa että niin on ja että on väärin tahdottu halventaa sinua minun silmissäni."

"Isäni", sanoi Landry; "jos tahdot minulle sanoa niistä minua syytetään, niin tahdon sinulle vastata totuuden mukaisesti ja kaikella sillä kunnioituksella, mihin olen sinulle velkapää."

"Luulen jo kyllin selvästi antaneeni sinun ymmärtää, että sinua syytetään sopimattomasta rakkaussuhteesta Fadetin muorin tyttärentyttäreen. Eukko on jotenkin huono ihminen, puhumattakaan että tuon onnettoman tytön oma äiti häpeällisellä tavalla hylkäsi miehensä, lapsensa ja kotiseutunsa seuratakseen muuatta sotilasrykmenttiä. Sinua syytetään siitä, että kuleksit kaikkialla pikku Fadetten kanssa, ja minä pelkään että sinä siten sekaannut kehnoon rakkausjuttuun, jota ehkä saat kaiken ikäsi katua. Joko nyt ymmärrät?"

"Ymmärrän, rakas isäni", vastasi Landry; "mutta salli minun vielä kysyä jotakin, ennenkun vastaan sinulle. Onko Fanchon Fadet sinun mielestäsi minulle ala-arvoinen toveri perheensä vai oman itsensä puolesta?"

"Epäilemättä molempiin seikkoihin nähden", vastasi Barbeau vähän ankarammin kuin alussa, sillä hän oli odottanut saavansa nähdä Landryn alakuloisena, mutta näkikin hänet rauhallisena ja ikäänkuin mihin hyvänsä valmistuneena. "Ensiksikin", sanoi hän, "on huonomaineinen perhe ruma häpeäpilkku, ja niin kunnioitettu ja arvossa pidetty perhe kuin meidän, ei milloinkaan haluaisi yhtyä Fadetin perheeseen. Toiseksi ei pikku Fadette itsekään herätä kunnioitusta eikä luottamusta. Olemme nähneet hänet pienestä pitäin ja tiedämme hyvin hänen maineensa. Olen kuullut sanottavan – ja tunnustan sen itsekin nähneeni pari kolme kertaa – että hän nyt vuoden päivät on pitänyt itsestään parempaa huolta, ei laukkaa enää ympäri pikkupoikien kanssa eikä ole kenellekään epäkohtelias. Sinä näet, etten tahdo olla puolueellinen; mutta tuo ei vielä voi minulle vakuuttaa, että tytöstä, joka on saanut noin huonon kasvatuksen, koskaan tulisi kelpo vaimo, ja kun tunnen isoäidin liian hyvin, on minulla täysi syy pelätä että koko jutun pohjana on juoni, jonka tarkotuksena on houkutella sinulta lupauksia ja siten saattaa sinut häpeään ja ikävyyksiin. Olenpa kuullut sanottavan niinkin, että tyttö on raskas; en tosin ole tahtonut sitä uskoa ihan suoraapäätä, mutta minua surettaisi kovin, jos niin olisi, sillä silloin sinä saisit kantaa syyn ja koko juttu saattaisi päättyä oikeudenkäyntiin ja häväistykseen."

Landry, joka heti ensi sanasta oli päättänyt olla levollinen ja vastata sävyisästi, menetti nyt malttinsa. Hän karahti aivan tulipunaiseksi ja nousi seisoalleen:

"Isäni", sanoi hän; "ne, jotka ovat teille tuollaista sanoneet, ovat valehdelleet kuin koirat! Ne ovat halventaneet Fanchon Fadetia niin katalasti, että jos ne olisivat nyt tässä, niin vaatisin heidän peruuttamaan sanansa tai ottelemaan kanssani, kunnes jompikumpi meistä makaisi hengetönnä maassa. Sano heille, että he ovat roistoja ja pakanoita, että he sanokoot minulle vasten silmiä samaa, mitä ovat sinulle kuiskanneet, kurjat raukat – niin saavat oppia ymmärtämään mitä heidän rauhaansa kuuluu!"

"Älä tuollalailla suutu, Landry", sanoi Sylvinet, joka tuli kovin surulliseksi nähdessään veljensä noin kuohahtavan. "Isähän ei syytä sinua tuon tytön viettelemisestä, vaan pelkää että tyttö on ollut tekemisissä jonkun toisen kanssa ja että hän nyt kuleksii sinun kanssasi yöt päivät, uskotellakseen ihmisille että sinä olet syyllinen ja siis hyvitykseenkin velvollinen."