Kitabı oku: «Pikku Fadette», sayfa 14

XXXVIII

"Minkätähden syytätte minua ilkeydestä?" sanoi hän. "Te solvaatte minua, kun näette etten jaksa itseäni puolustaa."

"Sanon teille totuuden, Sylvinet", jatkoi Fadette, "ja sanonpa teille useammankin kuin yhden totuuden. Minä en liioin surkuttele teitä sairautenne vuoksi, sillä ymmärrän ettei se ole erittäin vaarallista ja että jos siinä suhteessa teitä uhkaa joku vaara, niin olette vaarassa tulla hulluksi, ja sitä jouduttaaksenne teette parastanne, tietämättä itsekään mitä seurauksia heikkoudestanne ja pahuudestanne voi vielä olla."

"Sanokaa mielisti että olen heikko", vastasi Sylvinet; "mutta mitä pahuuteen tulee, niin sitä syytöstä en luule ansaitsevani."

"Älkää yrittäkö puolustautumaan!" sanoi pikku Fadette. "Tunnen teidät paremmin kuin te itse, Sylvain, ja sanon teille että heikkous synnyttää vilpillisyyttä, ja sentähden te olette itsekäs ja kiittämätön."

"Jos teillä on minusta niin huonot ajatukset, Fanchon Fadet, niin se johtuu kai siitä, että veljeni Landry on puhunut minusta pahaa ja osottanut teille kuinka vähän hän minusta pitää, sillä jos te tunnette minua tai luulette tuntevanne, niin se ei voi olla mahdollista muuten kuin hänen kauttaan."

"Sitä minä juuri odotinkin, Sylvain! Tiesin ettette voisi puhua kolmea sanaa syyttämättä kaksoisveljeänne, sillä teidän kiintymyksenne häneen on aivan mieletöntä ja uhkaa sentähden muuttua vihaksi ja kiukuksi. Siitä näen että olette puolihullu, ettekä ensinkään mikään hyvä ihminen. Mutta minä sanon teille että Landry rakastaa teitä kymmenentuhatta kertaa enemmän kuin te häntä, ja todistukseksi voin mainita ettei hän ole vielä milloinkaan teitä moittinut, mutta te sitävastoin kiusaatte ja moititte häntä alituiseen, vaikka hän aina tekee tahtonne mukaan ja palvelee teitä kaikessa. Kuinka voitte luulotellakkaan etten minä näkisi erotusta hänen ja teidän välillä? Ja mitä enemmän Landry on puhunut teistä hyvää, sitä huonommiksi ovat minun ajatukseni teistä muuttuneet, sillä olen tullut siihen johtopäätökseen, että niin hyvää veljeä ei voi syyttää ja soimata muu kuin huono ihminen."

"Vai niin, te vihaatte minua, Fadette? En ole milloinkaan muuta uskonutkaan ja tiesin hyvin että te, puhumalla minusta pahaa, riistitte minulta veljenikin rakkauden."

"Noita sanoja minä myöskin odotin, herra Sylvain, ja olen oikein iloinen että nyt vihdoin alatte minuakin syyttää. Ja nyt saatte kuulla vastaukseni, että olette sydämetön ja valheellinen olento, kun voitte tuollalailla tuomita ja solvata henkilöä, joka on aina teitä palvellut ja puolustanut teitä sydämessään, vaikka tiesikin teidät vihamiehekseen, henkilöä, joka on sata kertaa luopunut suurimmasta ja ainoasta huvistaan, huvista nähdä Landryta ja olla hänen seurassaan, lähettääkseen hänet sensijaan teidän luoksenne ja suodakseen teille sen onnen, minkä hän itseltään kielsi. En ole kuitenkaan ollut teille mitään velkaa. Olette aina ollut viholliseni, ja niin kauvan kun voin muistaa, en ole milloinkaan tavannut niin kovasydämistä ja ylpeätä poikaa kuin te olette ollut minua kohtaan. Olisin voinut monestikin teille kostaa, mutta etten ole sitä tehnyt, vaan tietämättänne päinvastoin palkinnut pahan hyvällä, niin se on johtunut siitä, että minulla on suuret käsitykset kristityn velvollisuudesta antaa lähimäiselleen anteeksi, ollakseen itse Jumalalle otollinen. Mutta kun puhun teille Jumalasta, ette luultavasti ymmärrä minua vähääkään, sillä te olette hänen ja oman autuutenne vihollinen."

"Sallin teidän puhua melkein mitä tahansa, Pädette, mutta tämä on jo liikaa; tehän sanotte minua pakanaksi."

"Ettekö siis äsken sanonut toivovanne kuolemaa? Ja luuletteko että se on mikään kristillinen toivomus?"

"Niin en sanonutkaan, Fadette; sanoin vaan että – ." Sylvinet keskeytti puheensa aivan pelästyneenä sen johdosta, mitä oli sanonut ja mikä nyt, Fadetten nuhteitten jälkeen, tuntui hänestä itsestäänkin suorastaan jumalattomalta.

Mutta tyttö ei antanut hänelle vähääkään rauhaa, vaan jatkoi yhä hyökkäyksiään.

"Onhan mahdollista", sanoi hän, "ettette ajatellut niin pahasti kuin sananne kuuluivat, ja minäkin uskon ettette toivo kuolemaa ensinkään niin hartaasti kuin koetatte uskotella, voidaksenne olla herrana perheessänne ja kiduttaa äiti-raukkaanne, joka siitä kovin pelästyy, ja kaksoisveljeänne, joka on kyllin yksinkertainen uskoakseen että tahdotte muka tehdä lopun elämästänne. Mutta minua te ette niin helposti petä, Sylvain. Luulen että te pelkäätte kuolemaa yhtä paljon ja vielä enemmän kuin joku toinen ja että teitä huvittaa pelottaa niitä, jotka teitä rakastavat. Teitä huvittaa, kun näette miten viisaimmat ja välttämättömimmät päätökset aina raukeevat tyhjiin, kun te vaan uhkaatte kuolla – onpa todellakin mukavaa ja suurellista, ettei tarvitse sanoa kuin yhden sanan, saadakseen kaikki taipumaan ympärillään. Siten olette täällä kaikkien herra. Mutta kun se on luontoa vastaan ja kun te siten koetatte hallita keinoilla, joita Jumala ei hyväksy, niin rankaisee hän teitä tekemällä teidät vielä onnettomammaksi, kuin mitä olisitte jos tottelisitte, sensijaan että komennatte. Siten väsytte elämään, joka on käynyt teille liian helpoksi. Voin teille sanoa suoraan, mitä olette ollut vailla tullaksenne hyväksi ja järkeväksi pojaksi. Teillä olisi pitänyt olla ankarat vanhemmat, armoton köyhyys ympärillänne, ei leipää moneen päivään, vaan sensijaan selkäsaunoja. Jos teitä olisi kasvatettu samassa koulussa kuin minua ja Jeanet-veljeäni, niin ette olisi kiittämätön, vaan iloinen pienimmästäkin hyvästä. Älkääkä syyttäkö liioin tuota kaksoissuhdettanne. Tiedän että olette kuullut ympäristössänne liiaksikin hölistävän että kaksoisrakkaus muka on luonnonlaki, joka voisi kääntyä teille kuolemaksi, jos sitä vastustettaisiin, ja te olette luullut kuuntelevanne kohtalonne ääntä, liiotellessanne tuon rakkauden merkitystä. Mutta Jumala ei ole niin väärä, että hän määräisi meidät onnettomuuteen jo äidin kohdussa. Hän ei ole niin paha, että antaisi meille päähänpistoja, joista emme voi milloinkaan vapautua, ja taikauskoinen kun olette, teette häntä kohtaan vääryyttä luullessanne että teidän ruumiissanne veressänne muka on enemmän huonoja taipumuksia kuin sielussanne on järkeä ja vastustuskykyä. En voi milloinkaan uskoa, ellette ole suorastaan hullu, ettette voisi voittaa mustasukkaisuuttanne, jos vaan tahtoisitte. Mutta te ette tahdo, sillä tuota luonteenne virhettä on liiaksi hemmoteltu, ja te pidätte oikkujanne suuremmassa arvossa kuin velvollisuuttanne."

Sylvinet ei vastannut; hän antoi Fadetten jatkaa moitteitaan hyvän aikaa, eikä tyttö suinkaan häntä säästänyt. Sairas tunsi että Fadette itse asiassa oli oikeassa ja että hän ainoastaan yhdessä suhteessa erehtyi, nimittäin luullessaan ettei Sylvinet ollut koskaan taistellut virhettään vastaan ja että hän oli tahallaan ollut sellainen, vaikka se oli tapahtunut hänen tietämättään ja tahtomattaan. Se seikka häntä kiusasi ja nöyryytti suuresti, ja hän olisi toivonut voivansa antaa Fadettelle paremman käsityksen oikeudentunnostaan. Mitä taas Fadetteen tulee, niin hän kyllä tiesi liiottelevansa, mutta hän teki niin tahallaan, oikein liikuttaakseen hänen mieltään, ennenkun rupesi häntä lempeästi kohtelemaan ja lohduttamaan. Tyttö siis ponnisti voimiaan puhuakseen ankarasti ja näyttääkseen suuttuneelta, tuntien kuitenkin samalla sydämessään häntä kohtaan niin paljo myötätuntoisuutta ja ystävyyttä, että tällainen teeskentely teki hänet aivan sairaaksi, niin että hän heidän erotessaan oli paljoa väsyneempi kuin Sylvinet.

XXXIX

Asia oli todellakin niin, että Sylvinet ei ollut likipitäinkään niin sairas, kuin näytti olevan ja kuin suvaitsi itselleenkin uskotella. Kun pikku Fadette koetti hänen valtimoaan, huomasi hän heti ettei kuume ollut ankara ja että jos hän hiukan hourailikin, niin se johtui siitä että hänen sielunsa oli sairaampi ja heikompi kuin ruumiinsa. Fadette luuli sentähden velvollisuudekseen vedota Sylvinetin järkeen ja herättää hänessä pelkoa itsensä suhteen. Hän palasi uudelleen aikaisin seuraavana aamuna. Sylvinet ei ollut juuri nukkunut, mutta hän oli rauhallinen ja ikäänkuin murtunut. Niin pian kun hän näki Fadetten tulevan, ojensi hän hänelle kätensä, sensijaan että olisi vetänyt sen pois, niinkuin edellisenä iltana.

"Miksi ojennatte minulle kätenne, Sylvain?" sanoi Fadette. "Onko se sitä varten, että tutkisin kuumettanne? Näen hyvin kasvoistanne että se on jo ohi."

Häpeissään sentähden, että oli pakotettu vetämään takaisin kätensä, johon tyttö ei koskenutkaan, sanoi Sylvinet:

"Tein niin tervehtiäkseni teitä, Fadette, ja kiittääkseni kaikista vaivoistanne minun tähteni."

"Siinä tapauksessa otan tervehdyksenne vastaan", sanoi hän tarttuen Sylvinetin käteen ja pitäen sitä omassaan, "sillä en milloinkaan työnnä luotani ystävällisyyttä, enkä luule teitä niin teeskenteleväksi, että osottaisitte minulle kiitollisuutta, ellette sitä tuntisi."

Sylvain tunsi nyt, vaikka täysin valveilla, suurta mielihyvää pitäessään Fadetten kättä omassaan, ja hän sanoi hyvin lempeällä äänellä:

"Mutta kuitenkin kohtelitte minua eilen illalla hyvin huonosti, enkä voi käsittää miksen ole teihin suuttunut. Olette mielestäni oikein hyvä, kun tulette tänne minua katsomaan, vaikka teillä on minusta niin huonot ajatukset."

Fadette istuutui hänen vuoteensa ääreen ja puhutteli häntä ihan toisin kuin edellisenä iltana. Hänen puheessaan väreili niin paljon hyvyyttä, lempeyttä ja hellyyttä, että Sylvinet tunsi helpotusta ja tyytyväisyyttä, sitä syvemmin kuin hän oli luullut Fadetten olleen häneen suuttunut. Hän itki, tunnusti kaikki virheensä, jopa pyysi Fadettelta anteeksi niin hienosti ja ystävällisesti, että tyttö kyllä ymmärsi hänen sydämensä olevan paremman kuin hänen järkensä. Fadette salli hänen purkaa tunteensa, moittien häntä vielä silloin tällöin, ja kun tyttö tahtoi vetää kätensä pois, piti Sylvinet siitä kiinni, koska hänestä tuntui että tuo käsi vapautti hänet yhtaikaa sekä sairaudesta että surusta.

Kun Fadette huomasi hänen mielentilansa sellaiseksi kuin oli toivonut, sanoi hän:

"Nyt minä menen ja te nousette, Sylvain, sillä teillä ei ole enää kuumetta eikä teidän pidä laiskotella vuoteella, sillaikaa kun äitinne rasittaa itseään teitä palvelemalla ja kuluttaa aikaansa pitämällä teille seuraa. Teidän on ensinnäkin syötävä mitä äitinne teille antaa minun käskystäni, nimittäin lihaa. Minä kyllä tiedän teidän sanovan ettette pidä lihasta ja että elätte vain viheliäisistä vihanneksista, mutta se asia ei ole sillä autettavissa, vaan teidän täytyy pakottaa itseänne, ja vaikkapa tunnettekin vastenmielisyyttä, ette saa sitä näyttää. Äitinne on suuresti ilostuva nähdessään teidän syövän jotain ravitsevaa, ja mitä teihin itseenne tulee, niin vastenmielisyytenne katoo kokonaan jo kolmannella kerralla. Saattepa nähdä etten ole erehtynyt. Hyvästi siis, ja nyt en soisi teidän enää minua haettavan, sillä tiedän ettette enää sairasta, ellette itse tahdo."

"Ettekö tule illalla takaisin?" kysyi Sylvinet. "Luulin teidän tulevan jälleen."

"Minä en ole mikään palkan edestä toimiva lääkäri, Sylvain, ja minulla on muutakin tekemistä kuin hoitaa teitä, kun ette enää ole sairas."

"Olette oikeassa, Fanchon, mutta nyt luulette minun taasen haluavan nähdä teitä itsekkyydestä; syynä on kuitenkin se seikka, että puheleminen teidän kanssanne tekee minulle niin hyvää."

"No jos niin on, niin ettehän ole rampa ettekä liioin asunnostanikaan tietämätön. Olette kai kuullut että tulen teidän sisareksenne avioliiton kautta, niinkuin jo olen siskonne ystävyyden kautta; voitte siis hyvin tulla luokseni puhelemaan, siitä ei kukaan voi moittia."

"Tulen, tulen; kun kerran saan luvan", sanoi Sylvinet. "Hyvästi siis, Fadette; tahdon nousta vaikka päätäni kivistää kovasti, kun en ole nukkunut, vaan ollut kuin pyörryksissä koko yön."

"Tahdon vielä kerran vapauttaa teidät päänkivistyksestänne, mutta muistakaa että se on viimeinen kerta ja että käsken teidän nukkumaan hyvin ensi yönä."

Fadette laski kätensä hänen otsalleen, ja viiden minuutin kuluttua oli Sylvinet niin virkistynyt, ettei enää tuntenut mitään kipua.

"Huomaan hyvin", sanoi hän Fadettelle, "että olin väärässä teitä vastustaessani, sillä te olette taitava lääkitsijä ja voitte parantaa minun tautini. Toiset lääkärit ovat vaan minua kiduttaneet lääkkeillään, mutta te parannatte minut pelkällä kosketuksella. Luulen että jos saisin aina olla läheisyydessänne, niin en tulisi milloinkaan sairaaksi tai käyttäytyisi tuhmasti. Mutta sanokaa minulle, Fadette, ettekö enää olekkaan minuun suuttunut, ja tahdotteko luottaa siihen lupaukseen, jonka olen teille antanut, että aina alistun teidän tahtoanne noudattamaan?"

"Minä luotan siihen", vastasi tyttö, "ja jos pysytte päätöksissänne lujana, niin rakastan teitä tästedes kuin olisitte kaksoisveljenne."

"Jos ajattelisitte niin kuin nyt sanotte, Fanchon, niin silloin ette suinkaan teitittelisi minua, sillä eihän kaksoisten ole tapana puhutella toisiaan niin juhlallisesti."

"No niin, Sylvain: nouse, syö, puhele, mene kävelemään ja nuku!" sanoi Fadette, nousten seisoalleen. "Se on määräykseni täksi päiväksi. Huomenna sinun pitää tehdä työtä!"

"Ja tulla sinua katsomaan", sanoi Sylvinet.

"Niin, tule vaan", sanoi Fadette ja loi mennessään häneen niin ystävällisen ja anteeksiantavan katseen, että Sylvinet tunsi äkkiä halua ja voimia nousta kärsimysten ja laiskuuden vuoteelta.

XL

Äiti Barbeau ei voinut kyllin ihmetellä pikku Fadetten taitavuutta, ja illalla hän sanoi miehelleen: "Sylvinet on nyt terveempi kuin hän on ollut puoleen vuoteen; hän on tänään syönyt kaikkea, mitä hänen eteensä on pantu, virnistämättä kasvojaan tavalliseen tapaansa, ja merkillisintä kaikesta on, että hän puhuu pikku Fadettesta niinkuin itse hyvästä Jumalasta! Tuskinpa on mitään hyvää maan päällä, jota hän ei olisi huomannut tuossa tytössä, ja hän toivoo hartaasti veljensä takaisintuloa ja naimista. Se on kuin ihme, niin etten tiedä nukunko vai olenko valveilla."

"Olkoon ihme tai mikä tahansa", sanoi isä Barbeau, "mutta totta on että tyttö on harvinaisen teräväpäinen, ja luulen hänen olevan niille onneksi, jotka saavat hänet perheeseensä."

Sylvinet läksi kolmea päivää myöhemmin noutamaan veljeään Artonista. Hän oli pyytänyt isältään ja Fadettelta saada ensimäisenä kertoa veljelleen hänen onnestaan.

"Kaikki onnet ne yllättävätkin minut yhtaikaa", sanoi Landry, heittäytyen iloisena veljensä syliin, "kun sinä vielä tulet minua noutamaan ja näytät yhtä iloiselta kuin minä itse."

He palasivat viipymättä kotiin, eikä ollut sen onnellisempia ihmisiä kuin Kaksolan perhe, kun he nyt istuivat kaikki illallispöydässä, pikku Fadette ja Jeanet keskuudessaan.

Ja niin hymyili onni heille kaikille, sillä pikku Nanettekin kihlattiin Cadet Caillaudille, joka oli Landryn paras ystävä hänen lähimpien omaistensa jälkeen. Päätettiin että molempien häät vietettäisiin yhtaikaa. Sylvinetiin taas oli juurtunut niin luja ystävyys Fadettea kohtaan, että hän ei tehnyt mitään hänen neuvoaan kysymättä, ja Fadettella oli sellainen valta hänen ylitsensä, että nuorukainen näytti pitävän häntä sisarenaan. Sylvinet ei ollut enää sairas, eikä mustasukkaisuudesta ollut puhettakaan. Jos hän joskus näyttikin surulliselta ja haaveilevalta, niin Fadette nuhteli häntä, ja nuorukainen tuli heti jälleen iloiseksi ja puheliaaksi.

Molemmat avioliitot vahvistettiin samana päivänä ja saman messun aikana, ja kun ei ollut rahasta eikä riistasta puutetta, sukeutui siitä niin komeat häät, että ukko Caillaud, joka ei koko elämänsä aikana ollut kadottanut tasapainoaan, näytti kolmantena päivänä hiukan päihtyneeltä. Mikään ei häirinnyt Landryn ja koko perheen iloa, jopa voi sanoa: koko seudun iloa, sillä molemmat perheet, jotka olivat rikkaita, ja pikku Fadette, joka oli yhtä rikas kuin Barbeaun ja Caillaudin perheet yhteensä, osottivat suurenmoista anteliaisuutta ja hyväntekeväisyyttä kaikille ihmisille. Fanchonilla oli liian hyvä sydän jättääkseen kostamatta pahaa hyvällä kaikille niille, jotka olivat häntä ankarasti tuominneet. Ja sittemmin, kun Landry oli ostanut kauniin talon, jota hoiti mainiosti omalla ja vaimonsa taidolla, rakennutti Fadette vielä kauniin lisärakennuksen, johon kaikki paikkakunnan köyhät lapset saapuivat neljäksi tunniksi jokainoa arkipäivä, ja jossa hän itse veljensä Jeanetin avulla neuvoi heitä lukemaan ja opetti heille uskontoa, jopa auttoi puutteellisimpia heidän tarpeissaan. Fadette muisti olleensa kerran itse onneton ja hylätty pienokainen, ja ne kauniit lapset, jotka hän synnytti, saivat jo aikaisin oppia ystävällisyyttä ja osanottavaisuutta köyhiä ja hylättyjä kohtaan.

Mutta miten kävi Sylvinetin kaiken tämän perheonnen ohella? Hän teki päätöksen, jota ei kukaan voinut käsittää ja joka antoi isä Barbeaulle paljo ajattelemisen aihetta. Noin kuukauden kuluttua veljensä ja sisarensa naimisesta, kun ukko Barbeau kehotti häntäkin hakemaan itselleen vaimon, vastasi hän ettei hänellä ollut siihen halua, vaan että hän jo jonkun aikaa oli tuuminut erästä asiaa, jonka nyt halusi toteuttaa, se on ruveta sotamieheksi.

Kun meikäläisissä perheissä ei yleensä ole liiaksi miespuolisia jäseniä ja maa kaipaa kipeästi kaikkien käsivarsien työtä, ei juuri milloinkaan satu että joku vapaaehtoisesti rupeisi sotilaaksi. Niinpä nytkin kaikki ihmettelivät tuota päätöstä, jonka perusteeksi Sylvinet ei voinut mainita muuta kuin oman päähänpistonsa ja mieltymyksensä sotilaselämään, jommoista ei kukaan ollut hänessä ennen huomannut. Kaikki mitä hänen isänsä ja äitinsä, veljensä ja siskonsa, jopa Landrykin sanoivat, oli aivan turhaa, joten ei lopulta ollut muuta neuvoa kuin kääntyä Fanchonin puoleen, joka oli perheen neuvokkain ja lahjakkain jäsen.

Hän puhui Sylvinetin kanssa kokonaista kaksi tuntia, ja kun he erosivat, oli Sylvinet itkeneen näköinen ja hänen kälynsä samoin; mutta he näyttivät niin rauhallisilta ja päättäväisiltä, kun Sylvinet ilmotti pysyvänsä päätöksessään ja Fanchon selitti sen hyväksyvänsä ja toivovansa hänelle siitä suurta hyötyä tulevaisuudessa.

Kun arveltiin että Fadette luultavasti tiesi Sylvinetin syistä vähän enemmän kuin oli tietävinään, ei uskallettu enää hänen päätöstään vastustaa, ja lopulta äiti Barbeaukin suostui, vuodatettuaan ensin runsaita kyyneleitä. Landry oli epätoivoissaan, mutta hänen vaimonsa sanoi: "Jumalan tahto ja kaikkein meidän velvollisuutemme on päästää Sylvinet menemään. Usko, että tiedän mitä sanon, äläkä kysy enempää."

Landry saattoi veljeään niin pitkälle kuin voi, ja kun hän ojensi hänelle matkamyttynsä, jota oli tahtonut kantaa aina siihen saakka olallaan, tuntui hänestä kuin hän olisi antanut hänelle oman sydämensä. Hän palasi kotiin rakkaan vaimonsa luokse, jonka täytyi ruveta häntä hoitamaan, sillä kokonaisen kuukauden ajan hän oli suorastaan surusta sairas.

Mutta Sylvain ei ollut sairas, vaan jatkoi matkaansa rajalle asti, sillä nyt riehui keisari Napoleonin suuri sota. Ja vaikkei sotilaselämä ollut milloinkaan miellyttänyt häntä vähimmässäkään määrässä, tuli hänestä kuitenkin pian kelpo sotilas, taisteluissa urhoollinen kuin mies, joka hakee kuolemaa, mutta kuitenkin lempeä ja tottelevainen kuin lapsi, samalla kun hän oli itseensä nähden ankara ja vaatelias kuin sotavanhus. Kun hän oli saanut kyllin hyvän harjotuksen ja kasvatuksen ylentyäkseen, lankesi sekin onni hänen osalleen, että hänet nimitettiin kymmenvuotisissa seikkailuissa osottamansa urhoollisuuden ja kunniakkaan käytöksen tunnustukseksi kapteeniksi, jotapaitsi hän sai samalla kunniamerkin.

"Oi, jospa hän kerrankin voisi palata!" sanoi äiti Barbeau miehelleen sen päivän iltana, jolloin he olivat saaneet häneltä herttaisen kirjeen, täynnä sydämellisiä terveisiä heille itselleen, Landrylle, Fanchonille ja kaikille perheen nuorille ja vanhoille jäsenille. "Nythän hän on jo miltei kenraali, joten hänellä pitäisi olla aikaa levätä."

"Arvonimensä on kyllin kaunis suurentamattakin", sanoi Barbeau, "ja se on jo semmoisenaan joka tapauksessa suureksi kunniaksi talonpoikaiselle suvulle."

"Fadettehan ennusti, että niin kävisi", sanoi äiti Barbeau. "Niinhän se oli."

"Hm", sanoi isä, "en voi mitenkään ymmärtää mistä hän niin äkkiä sai sellaiset tuumat ja kuinka hänen luontonsa voi niin muuttua, hänen, joka oli niin hiljainen ja rakasti niin suuresti mukavuutta."

"Miniämme tietää tästä asiasta enemmän kuin tahtoo sanoa; mutta äideillä on tavallisesti tarkat silmät, ja minä luulen tietäväni yhtä paljon kuin Fadettekin."

"Oo, siinä tapauksessa olisi sinun aika kertoa siitä minullekin", sanoi Barbeau.

"Niin, katsoppas, rakas Fanchonimme on aivan liian suuri taikuri: hän se lumosi Sylvinetinkin, ja enemmän kuin halusikaan. Kun hän näki että lumous vaikutti niin voimakkaasti, tahtoi hän sitä ehkäistä tai ainakin lieventää, mutta siihen hän ei kyennytkään, ja kun Sylvain huomasi ajattelevansa liian paljo veljensä vaimoa, oli hän kyllin rehellinen lähteäkseen pois, ja Fanchette hyväksyi ja vahvisti hänen päätöksensä."

"Jos asiat on niin", sanoi Barbeau korvallistaan raappien, "niin pelkäänpä ettei hän mene ikinä naimisiin, sillä Clavièresin kylvettäjätär sanoi aikoinaan, että kun se poika kerran rakastuu, ei hän ole enää niin hullu veljensä perään, mutta hän ei tule koko elämässään rakastumaan kuin yhden ainoan kerran, sillä hänen tunteensa ovat liian hempeät ja syvät voidakseen enää senjälkeen muihin kiintyä."