Kitabı oku: «Pikku Fadette», sayfa 9
XXI
Landry oli sinä päivänä kylvämässä ja näki kuinka pikku Fadette kulki tietä myöten ohitse. Tyttö astui nopeaan ja suuntasi kulkunsa erääseen metsikköön, jossa Madelon oli riipimässä lehtiä lampaille. Oli aika päästää härät laitumelle, sillä ne olivat jo suorittaneet päivätyönsä, ja kun Landry vei niitä niitylle, näki hän pikku Fadetten yhä rientävän kepein askelin eteenpäin; hänen jalkansa tuskin koskivat ruohoon. Landry oli utelias saadakseen tietää mitä tyttö aikoi Madelonille sanoa, ja sensijaan että hän olisi kiirehtinyt päivälliselle, joka häntä odotti muutamassa vielä auran jäliltä lämpimässä vaossa, hiipi hän varovasti pitkin metsänreunaa, kuunnellakseen mitä noilla kahdella tytöllä olisi toisilleen sanomista. Hän ei voinut heitä nähdä, ja kun Madelon mutisi vastauksensa matalalla äänellä, ei hän niitä edes kuullutkaan; mutta pikku Fadetten ääni oli, vaikkakin lempeä, niin kirkas, että hän kuuli hänen jokainoan sanansa, vaikkei tyttö ensinkään huutanut. Hän puhui Madelonille Landrysta ja kertoi hänelle, niinkuin oli Landrylle luvannut, siitä lupauksesta, minkä hän oli nuorukaiselta vaatinut kymmenen kuukautta takaperin, että tämä täyttäisi hänen pyyntönsä milloin Fadette suvaitsi sitä vaatia. Hän kertoi asiansa niin nöyrästi ja kauniisti, että sitä oli oikein hauska kuulla. Ja sitte – koskematta ollenkaan virvatuleen ja miten Landry oli sitä pelännyt – kuvasi Fadette kuinka hän päivää ennen Andochen-juhlaa oli eksynyt vierinkiviportaalta ja ollut hukkumaisillaan. Sanalla sanoen, hän esitti kaikki lieventävät asianhaarat ja todisti että kaikki oli johtunut hänen turhamielisestä päähänpistostaan tahtoa kerran tanssia suuren pojan kanssa, hän, joka tähän saakka oli tanssinut ainoastaan pienten kanssa.
Mutta silloin Madelon korotti äänensä ja tiuskasi suuttuneena: "Mitäpä se minua liikuttaa! Tanssi sinä koko ikäsi Kaksolan kaksoisten kanssa, äläkä luulottele että se harmittaa minua vähääkään, tai että olen siitä kateellinen."
Fadette sanoi: "Älkää puhuko niin epäystävällisestä Landry-raukasta, Madelon, sillä Landry rakastaa teitä, ja jos ette hänestä huoli, niin hän tulee niin ikäviinsä, etten voi sitä sanoin kuvata." Ja Fadette kuvasi tuon ikävän niin kaunopuheisesti, niin hyväilevällä äänellä ja niin Landryta kiitellen, että tämä olisi tahtonut säilyttää kaikki hänen sanansa muistissaan, käyttääkseen niitä sopivassa tilaisuudessa – hän oikein punastui ilosta, kuullessaan itseään noin kiitettävän.
Madeloniakin hämmästytti pikku Fadetten miellyttävä puhetapa, mutta hän ylenkatsoi häntä liian paljon näyttääkseen ihmettelyään.
"Sinä olet sukkelakielinen ja aikalailla hävytön", sanoi hän, "ja sinun isoäitisi näyttää opettaneen sinun ihmisiä loihtimaan. Mutta minä en viitsi puhua noitien kanssa, se vaan tuottaa onnettomuutta, ja minä pyydän että jätät minut rauhaan, ilkeä Sirkka. Olet nyt saanut sinäkin kerran ihailijan, niinpä pidäkkin hänet, neitiseni, sillä se on ensimäinen ja viimeinen, joka milloinkaan voi sinun rumiin kasvoihisi ihastua. Minä puolestani en huoli kenestäkään, joka on sitä ennen ollut asioissa sinun kanssasi, vaikkapa hän olisi kuninkaan poika. Sinun Landrysi on tyhmeliini, ja hän lienee oikea raukka, koska sinä, sittenkun olet kuvitellut riistäneesi hänet minulta, jo tulet pyytämään että minä jälleen ottaisin hänet. Sepä olisi minulle ihana sulhanen, josta ei edes pikku Fadette välitä!"
"Jos se teitä loukkaa", vastasi pikku Fadette Landryn sydämeen koskevalla äänellä, "ja jos olette niin ylpeä, ettette tahdo olla oikeudenmukainen ennenkuin olette minut nöyryyttänyt, niin olkaa hyvä ja musertakaa Sirkka-raukka jalkainne alle. Luulette minun halveksivan Landryta, ja etten muuten pyytäisi teitä antamaan hänelle anteeksi. Tietäkää siis, jos se teitä huvittaa, että olen jo kauvan aikaa häntä rakastanut, että hän on ainoa poika, jota milloinkaan olen ajatellut, ja ehkä se, jota tulen koskaan ajattelemaan. Mutta olen liian viisas ja liian ylpeäkin luulotellakseni, että voisin milloinkaan voittaa hänen rakkauttaan. Tiedän kuka hän on ja kuka minä olen. Hän on kaunis, rikas ja kunnioitettu; minä ruma, köyhä ja ylenkatsottu. Tiedän siis etten voi häntä ajatella ja itse näitte, mitenkä hän minua ylenkatsoi juhlassa. Voitte niin ollen olla tyytyväinen, sillä se, jota pikku Fadette ei edes uskalla katsellakkaan, luo teihin rakastuneita silmäyksiä. Rangaiskaa pikku Fadettea ivaamalla häntä ja riistämällä häneltä se, josta hän ei milloinkaan rohkenisi kanssanne kilpailla. Jos ette tahdo suostua pyyntööni ystävyydestä häntä kohtaan, niin tehkää se edes rangaistaksenne hävyttömyyttäni, ja luvatkaa minulle, että kun hän tulee anteeksi pyytämään, niin hiukan häntä lohdutatte."
Sensijaan että Madelon olisi tullut liikutetuksi näin suuresta nöyryydestä ja alttiudesta, oli hän kovin epäystävällinen, käskien pikku Fadetten menemään tiehensä ja uudistaen vielä kerran, että Landry oli juuri Sirkalle sopiva rakastaja, mutta että Madelon puolestaan piti häntä liian lapsellisena ja tuhmana. Mutta Fadetten suuri uhrautuminen ei jäänyt kuitenkaan aivan tuloksitta, kauniin Madelonin tiuskimisista huolimatta. Naisen sydän on sellainen, että nuori poika alkaa hänestä näyttää mieheltä niin pian kun hän huomaa muidenkin naisten häntä kunnioittavan ja rakastavan. Madelon, joka ei ollut milloinkaan todella ajatellut Landryta, alkoi nyt, ajettuaan pikku Fadetten tiehensä, ajatella häntä paljonkin. Hän muisteli kaikkea, mitä pikku Fadette oli sanonut Landryn rakkaudesta, ja kun hän ajatteli että pikku Fadette oli Landryhyn niin rakastunut, että uskalsi sen hänelle tunnustaa, niin hän oikein ylpeili tietäessään voivansa kostaa tuolle tyttöraukalle.
Illalla hän meni Pricheen – hän asui vain parin kolmen pyssynkantomatkan päässä – ja tehden asiakseen hakea muuatta heidän elukkaansa, joka oli niityllä sekaantunut hänen setänsä karjaan, lähestyi hän Landryta, luoden häneen kehottavan katseen tulla hänen kanssaan puhelemaan.
Landry sen hyvin huomasi, sillä hän oli tullut merkillisen selvänäköiseksi sen jälkeen, kun pikku Fadette oli tähän juttuun sekaantunut. – "Fadette on noita", ajatteli hän itsekseen; "hän on minulle hankkinut takaisin Madelonin suosion, ja hän on neljännestunnin keskustelulla tehnyt minun hyväkseni enemmän kuin mitä itse olisin voinut vuodessa tehdä. Hän on tavattoman älykäs, ja sellaista sydäntä ei Jumala anna kaikille."
Tätä ajatellessaan katseli hän Madelonia, mutta niin levollisesti, että tyttö meni tiehensä ennenkun nuorukainen ennätti mennä häntä puhuttelemaan. Hän ei suinkaan Madelonia ujostellut; ujoutensa oli selittämättömällä tavalla kadonnut, mutta sen kera oli myöskin kadonnut ilo häntä tavata ja halu voittaa hänen rakkauttaan.
Heti illallisen syötyä oli hän menevinään nukkumaan. Mutta hän kapusikin sängyn toiselta laidalta alas, hiipi pitkin seinää ja sieltä suoraa päätä vierinkiviportaalle. Virvatuli hyppi siellä sinäkin iltana. "Sepä hyvä", ajatteli Landry, "ei Fadettekaan nyt ole kaukana." Hän meni rohkeasti portaan yli, astumatta kertaakaan harhaan, ja kulki aina Fadetin muorin mökille asti, katsellen joka taholle ympärilleen. Mutta hän ei nähnyt tulenvaloa eikä kuullut ainoatakaan ääntä. Kaikki ihmiset nukkuivat. Hän toivoi että Sirkka, joka usein iltasin läksi ulos isoäidin ja Heinäsirkan nukuttua, kuleskelisi jossakin lähistössä. Hän alkoi kulkea kotiinsa päin, meni saraniityn poikki ja Chaumoisin kivilouhokselle, viheltäen ja laulaen, jotta Sirkka huomaisi; mutta hän ei nähnyt muuta kuin koiran, joka pakeni sänkipeltoon, ja rastaan, joka raksutti puussa. Hänen täytyi kääntyä kotiin saamatta kiittää ystävätärtään, joka oli häntä niin hyvin auttanut.
XXII
Koko viikko kului ilman että Landry sai tavata Fadettea, asia, joka häntä sekä hämmästytti että suretti. "Nyt hän kai luulee että minä taasen olen kiittämätön", ajatteli hän, "ja jos en häntä tapaakkaan, ei se riipu ainakaan siitä, etten olisi häntä odottanut ja hakenut. Olen varmaankin suututtanut hänet, kun suutelin häntä miltei vastoin tahtoaan kivilouhoksella, ja kuitenkaan en sitä tehnyt pahassa tarkotuksessa tai häntä loukatakseni."
Sen viikon kuluessa Landry ajatteli enemmän kuin ennen koko elämässään; hän ei ollut oikein selvillä itsestään, mutta hän oli hajamielinen ja liikutettu ja hänen täytyi aivan pakottaa itseään työhön, sillä nyt eivät suuret härät, ei kirkas auranterä, eikä punerva, hienon syyssateen kostuttama ruokamulta voineet estää häntä vaipumasta mietteisiin ja haaveiluihin.
Torstai-iltana meni Landry tervehtimään kaksoisveljeään, ja tapasi tämän yhtä alakuloisena kuin hän itsekin oli. Sylvinet tosin oli eriluontoinen kuin hän, mutta toisinaan he muuttuivat miltei samallaisiksi jonkun omituisen vuorovaikutuksen kautta. Näytti kuin Sylvinet olisi aavistanut jonkun häirinneen hänen veljensä rauhaa, mutta hän ei voinut mitenkään aavistaa asian oikeata laitaa. Hän kysyi Landrylta oliko tämä jo sopinut Madelonin kanssa, ja Landry vastasi myöntäen; se oli ensimäinen kerta, kun hän tahallaan valehteli veljelleen. Oikea asianlaita oli se, että Landry ei ollut puhunut sanaakaan Madelonille ja että hänen mielestään siihen oli vielä kyllin aikaa; ei ollut mitään kiirettä.
Joutui vihdoinkin sunnuntai, ja Landry oli ensimäisiä messuun saapujoita. Hän meni kirkkoon jo ennen soittoa, sillä hän tiesi että pikku Fadetten oli tapana tulla tähän aikaan; tyttö rukoili aina kovin kauvan, ja siitä tekivät kaikki pilaa. Landry näki Pyhän Neitsyen kappelissa polvistuneena erään tytön, joka käänsi selkänsä häneen päin ja kätki kasvot käsiinsä, voidakseen hartaammin rukoilla. Tyttö muistutti vartaloltaan pikku Fadettea, mutta tukka ei ollut kammattu hänen tapaansa eikä hänen ryhtinsäkään ollut sama, ja niin palasi Landry ulos, katsoakseen olisiko hän asehuoneessa.
Mutta Fadette ei ollut sielläkään, ja Landry kuunteli koko messun häntä näkemättä; vasta rukousten aikana, kun hän vielä kerran katseli kappelissa rukoilevaa tyttöä, näki hän hänen nostavan päätään ja tunsi hänet Sirkaksi, mutta tyttö oli aivan eri näköinen ja toisin puettu kuin ennen. Ne olivat tosin hänen entiset halvat vaatteensa, hänen puolivillainen hameensa, hänen punainen esiliinansa ja hänen liinainen, pitsitön myssynsä, mutta hän oli ne pessyt ja muutellut niiden kuosia viikon varrella. Hänen hameensa oli pitempi, peittäen paremmin sukat, jotka nyt olivat moitteettoman valkoiset, samoinkuin myssy, joka oli muodostettu uudenaikaiseksi ja lepäsi oikein sirosti hänen mustilla, sileäksi kammatuilla hiuksillaan; kaulahuivikin oli uusi, ja sen kaunis vaaleankeltainen väri sopi mainiosti hänen ruskeaan ihoonsa. Hän oli myöskin jatkanut leninginuumaansa, ja sensijaan että ennen oli muistuttanut vaatteisiinsa puettua seivästä, oli hän nyt vartaloltaan siro ja hoikka kuin päiväkorento. Sitäpaitsi hän oli, ties millä kukkas- tai kasvikeitoksella, pessyt viimeisenä kahdeksana päivänä kasvojaan ja käsiään, joten hänen kalpeat kasvonsa ja pienet sievät kätensä olivat niin valkoiset ja hienot kuin tuomenkukat keväällä.
Kun Landry näki hänet noin muuttuneena, putosi rukouskirja hänen kädestään, ja sen synnyttämän hälinän johdosta kääntyi pikku Fadette kokonaan ympäri ja katsoi häneen, samassa kun nuorukainen katsoi tyttöön. Fadette punastui hiukan, ei enempää kuin metsäruusu, mutta se teki hänet miltei kauniiksi, sitä enemmän kun hänen mustat silmänsä, joita ei kukaan ollut koskaan moittinut, säteilivät niin, että hän näytti kuin kirkastuneelta. Landry ajatteli: "Noita hän on lopultakin! Hän on tahtonut tulla kauniiksi, niin ruma kun olikin, ja nyt hän on kaunis; onhan se ihme!" Hän aivan pelästyi, mutta se ei estänyt häntä tuntemasta niin palavaa halua lähestyä tyttöä ja puhua hänen kanssaan, että hänen sydämensä löi levottomasti aina messun loppuun saakka.
Mutta Fadette ei enää katsonut häneen vaan sensijaan että olisi jäänyt entiseen tapaansa rasavillien kanssa mekastamaan, meni hän nyt heti rukouksen jälkeen pois niin hiljaa, että tuskin ennätettiin nähdä kuinka edukseen hän oli muuttunut. Landry ei uskaltanut häntä seurata niin kauvan kun Sylvinet piti häntä silmällä, mutta tunnin kuluttua hänen onnistui puikahtaa tiehensä, ja nyt hän sydämensä ohjaamana löysi pikku Fadetten, joka kaitsi lampaitaan pienessä rotkossa, jota nimitetään Santarminrotkoksi, koska siellä ennenmuinoin cosselaiset olivat surmanneet erään kuninkaallisen santarmin siihen aikaan, kun ihmisraukkoja tahdottiin pakottaa maksamaan suuria veroja ja tekemään raskaita päivätöitä yli laissa määrättyjen, vaikka nekin olivat jo kyllin ankarat.
XXIII
Kun se oli sunnuntaipäivä, paimensi pikku Fadette lampaitaan ilman että olisi samalla neulonut tai ommellut. Hän kulutti aikaansa eräällä pikku huvilla, jota meidänpuolen lapset toisinaan harjottavat suurella vakavuudella. Hän haki neliapilaita, jotka ovat niin harvinaisia ja jotka tuottavat löytäjälleen onnea. "Oletko löytänyt, Fanchon?" sanoi Landry tullessaan hänen luokseen.
"Montakin", vastasi tyttö, "mutta ne eivät tuota mitään onnea, vaikka niin sanotaan; minulla on jo kolme neliapilasta rukouskirjassani, mutta niistä ei ole mitään hyötyä."
Landry istuutui hänen viereensä, ikäänkuin jutellakseen. Mutta hän tunsi itsensä äkkiä paljoa ujommaksi kuin milloinkaan Madelonin seurassa, ja vaikka hänellä mielestään oli niin paljo tytölle sanomista, ei hän keksinyt ainoatakaan sopivaa sanaa.
Pikku Fadettekin kävi hämilleen, sillä vaikkei Landry sanonut mitään, niin hän kuitenkin katsoi häneen niin kummallisesti. Lopulta tyttö kysyi miksi Landry häneen niin katsoi.
"Ehkä katsot sentähden", jatkoi tyttö, "että olen korjannut myssyni. Olen seurannut neuvoasi ja olen ajatellut että minun, näyttääkseni samallaiselta kuin muut, ensi aluksi täytyisi pukeutua muiden tavoin. Mutta nyt en uskallakkaan näyttäytyä, sillä pelkään heidän taasenkin minua moittivan ja sanovan että olen tahtonut tehdä itseni miellyttävämmäksi, kuitenkaan siinä onnistumatta."
"Sanokoot mitä tahansa", sanoi Landry, "mutta minä en ymmärrä mitä oikein olet tehnytkään tullaksesi kauniiksi; sillä kauniiksi sinä nyt olet tullut, se täytyy sokeankin huomata."
"Älä tee minusta pilaa, Landry", vastasi pikku Fadette. "Sanotaan että kauneus tekee kauniit hupsuiksi ja että rumuus saa rumat epätoivoon. Olen tottunut olemaan kauhistavan näköinen, enkä tahdo tulla niin tyhmäksi, että luulisin ketään miellyttäväni. Mutta eihän se ollut siitä, kun tulit minulle puhumaan; odotan että kerrot nyt minulle onko Madelon antanut sinulle jo anteeksi."
"En tullut tänne puhumaan sinun kanssasi Madelonista. En tiedä onko hän antanut minulle anteeksi, enkä välitä tietääkkään. Mutta sen tiedän, että sinä olet puhunut hänen kanssaan ja puhunut niin hyvin, että olen siitä sinulle suuressa kiitollisuuden velassa."
"Mistä sinä tiedät että minä olen hänen kanssaan puhunut? Onko hän sanonut sen sinulle? Siinä tapauksessa olette kai jo sopineetkin?"
"Me emme ole sopineet, emmekä pidä tarpeeksi toisistamme ollaksemme sotakannallakaan. Tiedän että sinä olet puhunut hänen kanssaan, sillä hän on sen kertonut jollekin, joka on sen sanonut minulle."
Pikku Fadette punastui kovasti, ja se häntä vielä enemmän kaunisti. Hänen poskillaan ei ollut vielä milloinkaan palanut tuo kaunis, pelon ja ilon sekainen puna, joka kaunistaa rumimmatkin kasvot, mutta hän oli samalla kertaa levoton, ajatellessaan että Madelon ehkä oli ilmaissut hänen sanansa ja tehnyt hänestä pilaa hänen rakkaudentunnustuksensa vuoksi.
"Mitä Madelon on minusta sanonut?" kysyi hän.
"Hän on sanonut että minä olen suuri tyhmyri, josta ei kukaan tyttö voi pitää, ei edes pikku Fadette, ja että pikku Fadette ylenkatsoo ja karttaa minua, että hän on ollut minua piilossa koko viikon, jottei tarvitsisi minua nähdä, vaikka minä olen häntä etsinyt ja kuleskellut kaikkialla häntä tavatakseni. Se olen siis minä, joka olen kaikkien ihmisten pilkkana, Fanchon, sillä he tietävät että minä rakastan sinua, mutta että sinä et rakasta minua."
"Sepä oli pahasti sanottu", sanoi pikku Fadette tuiki hämmästyneenä, sillä hän ei ollut kylliksi noita arvatakseen, että Landry tällä hetkellä oli häntä viekkaampi. "En uskonut Madelonia niin valheelliseksi ja viekkaaksi. Mutta sinun täytyy antaa se hänelle anteeksi, Landry, sillä niin hän on sanonut vain harmissaan, ja harminsa juuri osottaa että hän sinua rakastaa."
"Ehkä", sanoi Landry, "ja sentähden et sinäkään, Fanchon, ole minuun suuttunut, vaan annat kaikki minulle anteeksi, sillä sinä et välitä edes minuun harmistua."
"Ei ole oikein että puhut minulle tuollalailla, Landry. En ole milloinkaan ollut niin typerä, että olisin sanonut sellaisia valheita, joista minua nyt syytetään. Sanoin Madelonille jotain aivan toista. Se oli meidän kahdenkeskeistä puhettamme, mutta se ei voinut sinua vahingoittaa, vaan sen olisi päinvastoin pitänyt vakuuttaa häntä siitä, että pidän sinua suuressa arvossa."
"Kuulehan, Fanchon", sanoi Landry; "älkäämme kiistelkö siitä, mitä olet sanonut tai ollut sanomatta. Tahdon kysyä sinulta neuvoa, sinulta, joka olet niin viisas. Viime sunnuntaina kivilouhoksella syttyi minussa – en oikein tiedä kuinka – sellainen ystävyys sinua kohtaan, etten ole koko viikkoon syönyt enkä nukkunut. En tahdo salata mitään, sillä sinä sen kuitenkin arvaisit. Tunnustan siis, että maanantai-aamuna häpesin ystävyyttäni sinua kohtaan ja olisin halunnut joutua vaikka kuinka kauvas, välttääkseni uudelleen lankeemasta samaan hulluuteen. Mutta maanantai-iltana se jälleen sai minut niin lujasti valtaansa, että menin pimeässä portaan yli pelkäämättä aarnikeijua, joka tahtoi minua estää sinua etsimästä, sillä se oli taasenkin siellä, ja kun hän nauroi minulle ivallisesti, vastasin minä samalla tavalla. Aina maanantaista asti olen ollut kaiket aamupäivät kuin järjiltäni, sillä he tekevät minusta pilaa senvuoksi että pidän sinusta, ja iltasin olen aivan hullu, sillä silloin tunnen että pitämiseni voittaa häpeäntunteeni. Ja nyt näen sinut niin miellyttävänä ja siistinä, että kaikki ihmiset tulevat hämmästymään, ja jos sinä jatkat samaan tapaan, niin neljäntoista päivän päästä minulle ei ainoastaan anneta anteeksi rakkauttani sinua kohtaan, vaan aivan varmaan on muitakin, jotka ovat samassa tilassa. Se ei ole siis minulle miksikään eduksi, että pidän sinusta, enkä luule että sinä annat minulle etusijaa muiden rinnalla. Jos kuitenkin muistelet viime sunnuntaita, Andochen-päivää, niin muistat myöskin että minä kivilouhoksella pyysin saada sinua suudella, ja että pyysin sitä sellaisella innolla, kuin ei sinua olisi milloinkaan pidetty rumana ja pahana. Siinä kaikki, mitä voin sanoa edukseni, Fadette. Sano minulle, annatko sille mitään arvoa, vai suututtaako se vain sinua, sensijaan että vakuuttaisi?"
Pikku Fadette oli peittänyt kasvonsa molemmin käsin eikä vastannut mitään. Landry luuli, Fadetten ja Madelonin keskustelusta päättäen, että tyttö häntä rakasti, ja tuo rakkaus oli tehnyt häneen sellaisen vaikutuksen, että hän äkkiä oli voittanut omat tunteensa. Mutta nähdessään Fadetten nyt alakuloisena ja hämillään, alkoi hän pelätä että tyttö oli hyvän sydämensä kehottamana valehdellut Madelonille, saadakseen sovinnon aikaan. Se vain yhä lisäsi hänen rakkauttaan, ja hän tuli hyvin surulliseksi. Hän nosti tytön kädet kasvoilta, ja näki että tämä oli kalmankalpea, ja kun hän moitti kiivaasti tyttöä siitä, että tämä ei vastannut hänen lämpimiin tunteisiinsa, vaipui Fadette maahan kokoon puristetuin nyrkin, huokasi kerran ja meni tainnoksiin.
XXIV
Landry pelästyi kovasti ja löi häntä käsille, herättääkseen hänet jälleen tajuntaan. Tytön kädet olivat jääkylmät ja jäykät; Landry lämmitti ja hieroi niitä kauvan omissaan, mutta kun Fadette saattoi jälleen puhua, sanoi hän:
"Luulen että sinä teet minusta pilaa. Mutta on asioita, joiden kanssa ei pidä leikkiä. Pyydän siis että annat minun olla etkä puhu minulle enää mitään, ellei sinulla ole jotain minulta pyydettävää, sillä siinä tapauksessa tahdon sinua aina palvella."
"Fadette, Fadette", sanoi Landry; "se mitä nyt sanotte, ei ole hyvin. Tehän itse olette minusta pilaa tehnyt. Te vihaatte minua, ja kuitenkin olette antanut minun luulla jotain muuta."
"Minäkö?" sanoi tyttö alakuloisena. "Mitä minä olen teille uskotellut? Olen teille tarjonnut ja antanut ystävyyteni, yhtä vilpittömän kuin mitä kaksoisveljenne tuntee teitä kohtaan, ja ehkä vilpittömämmänkin, sillä minä en ole mustasukkainen, ja sensijaan että olisin ollut teidän rakkaudellenne haitaksi, olen sitä edistänyt."
"Se on totta", sanoi Landry; "sinä olet ollut hyvä kuin Jumala itse, ja minä olen väärässä, kun sinua nuhtelen. Suo se minulle anteeksi, Fadette, ja anna minun pitää sinusta omalla tavallani; se ei ole ehkä yhtä tyyntä kuin rakkauteni kaksoisveljeäni ja Nanette-sisartani kohtaan, mutta minä lupaan etten milloinkaan enää yritä sinua suutelemaan, jos se on sinulle vastenmielistä."
Landry tutki itseään ja tuli siihen päätökseen, ettei pikku Fadette todellakaan tuntenut häntä kohtaan muuta kuin tyyntä ystävyyttä, ja kun hän ei ollut itserakas eikä turhamielinen, oli hän yhtä epävarma ja yhtä toivoton tytön suhteen, kuin jos hän ei olisi milloinkaan omin korvin kuullut Fadetten puhetta kauniin Madelonin kanssa.
Mitä pikku Fadetteen tulee, oli hän kyllin viisas vihdoinkin ymmärtääkseen, että Landry oli häneen oikein todella rakastunut, ja juuri siitä iloissaan oli hän hetkeksi menettänyt tajuntansa. Mutta hän pelkäsi liian pian kadottavansa tuon nopeaan saavutetun onnen; sentähden hän tahtoi pidättää Landryta, jotta hänen rakkautensa juurtuisi ja syventyisi.
Landry viipyi Fadetten luona pimeään saakka, sillä vaikka hän ei enää uskaltanut hänelle vakuuttaa rakkauttaan, oli hän kuitenkin siinä määrässä kiintynyt ja tunsi niin suurta iloa saadessaan olla hänen seurassaan ja kuulla hänen puhuvan, että hän ei voinut lähteä. Hän leikki Heinäsirkan kanssa, joka ei milloinkaan ollut sisarestaan kaukana ja nytkin tuli pian heidän luokseen. Landry oli hänelle ystävällinen ja pääsi pian selville, että tuo poikaraukka, jota kaikki niin tylysti kohtelivat, ei ollut typerä eikä paha niille, jotka häntä kohtelivat hyvin. Tunnin kuluttua hän oli jo niin kesyyntynyt ja niin kiitollinen, että hän suuteli Landryn käsiä ja nimitti häntä Landrykseen, samoinkuin hän nimitti sisartaan Fanchonikseen. Landry oli oikein liikutettu ja myötätuntoinen, ja ajatteli itsekseen että ihmiset ja hän itsekin olivat paljo rikkoneet Fadetin muorin molempia lapsia kohtaan, jotka eivät olisi kaivanneet kuin vähän ystävällisyyttä, tullakseen kaikkia muita paremmiksi.
Toisena ja sitä seuraavina päivinä onnistui Landryn tavata pikku Fadettea milloin iltasin, jolloin hän voi puhella hetkisen hänen kanssaan, milloin päivällä, kohdatessaan hänet ulkona vainiolla, ja vaikka hän ei saattanutkaan viipyä kauvan, sillä hän ei tahtonut eikä voinut laiminlyödä velvollisuuksiaan, oli hän tyytyväinen kun sai vaihtaa hänen kanssaan jonkunkaan ystävällisen sanan ja ahmia häntä katseineen. Ja tyttö oli yhä edelleen sävyisä puheissaan, pukeutui siististi ja käyttäytyi moitteettomasti kaikkia ihmisiä kohtaan; jonka seikan muutkin ottivat pian huomioonsa ja kohtelivat häntä aivan toisella tavalla. Ja kun hän ei enää tehnyt mitään sopimatonta, ei häntä enää alituiseen soimattu, ja kun hän ei enää kuullut soimauksia, ei hän enää tuntenut halua olla kenellekään epäkohtelias tai pahottaa kenenkään mieltä.
Mutta kun ihmisten arvostelu ei kuitenkaan muutu aivan yksinä päivinä, kesti vielä jonkun aikaa, ennenkun ylenkatse pikku Fadettea kohtaan muuttui kunnioitukseksi ja vastenmielisyys hyväntahtoisuudeksi. Saatte sittemmin tietää miten tuo muutos tapahtui; voitte vain kuvitella ettei vielä pitkään aikaan osotettu paljokaan huomiota Fadetten parannukselle. Neljä tai viisi kilttiä vanhusta, sekä ukkoja että eukkoja – sellaisia, jotka hyväntahtoisuudella seuraavat nuorison kehitystä ja ovat kaikille kyläläisille isän ja äidin veroisia – istui toisinaan Cossen suurten saksanpähkinäpuiden alla, keskenään jutellen ja katsellen pienokaisia ja nuoria, jotka heidän ympärillään myllersivät, toiset keiliä lyöden, toiset tanssien. Ja vanhukset puhelivat: "Tuosta tulee aikaa myöten hyvä sotilas, jos vaan kehittyy edeskinpäin samaan suuntaan, sillä hän on aivan liian roteva päästäkseen vapaaksi; tuosta tuolla taas tulee ketterä ja kekseliäs kuin isänsäkin, tuosta toisesta järkevä ja rauhallinen kuin äitinsä, pikku Lucettesta tulee rivakka ulkotyöntekijä, paksulta Louiselta ei ole puuttuva ihailijoita, ja mitä pikku Marioniin tulee, niin kaipa hänestäkin kuontuu aika mukava tyttö, jos vaan saa elää."
Ja kun vihdoin tuli pikku Fadetten vuoro joutua tarkastuksen ja arvostelun alaiseksi, sanottiin:
"Hän menee heti tiehensä, tahtomatta laulaa tai tanssia. Tyttöä ei ole juuri näkynyt Saint-Andochen juhlan jälkeen. Hän mahtoi kovasti suuttua, kun lapset löivät myssyn hänen päästään tanssiessa. Hän on myöskin muodostellut tuota suurta linnunpelättiään, niin että nyt saattaa miltei sanoa ettei hän ole rumempi kuin muutkaan."
"Ja oletteko huomanneet miten paljoa valkeammaksi hänen ihonsa on muuttunut viime aikoina?" sanoi Couturierin muori. "Hänen kasvonsa olivat ennen niin teerenpisamia täynnä kuin linnunmuna, mutta viime kerralla häntä lähempää katsellessani oikein hämmästyin hänen hipiänsä valkeutta, olipa tyttö niin kalpea, että kysyin oliko hän sairastanut horkkaa. Kun näkee hänet tuollaisena, saattaa melkein uskoa hänen aikaa myöten kaunistuvan ja – kukaties – onhan niitä ollut rumia tyttöjä, joista seitsemän- kahdeksantoista vuoden ijässä on putkahtanut aivan kaunottaria."
"Ja järki kehittyy", sanoi isä Naubin, "ja järkevä tyttö oppii pian käyttäytymään hienosti ja miellyttävästi. On tosiaankin jo aika Sirkan huomata, ettei hän ole mikään poika. Tosiaankin, me luulimme hänestä tulevan sellaisen rasavillin, että koko paikkakunta saisi hänen tähtensä hävetä. Mutta hän kyllä asettuu ja ihmistyy, niinkuin kaikki muutkin. Tyttö kyllä ymmärtää että hänen täytyy korjata äidiltään perimäänsä huonoa mainetta, ja saattepa nähdä ettei hänestä tule tuhmia juttuja kuulumaan."
"Jumala sen suokoon", sanoi Courtilletin muori, "sillä ilkeätä on nähdä kun joku tyttö käyttäytyy kuin villivarsa. Ja minullakin on toiveita tuon Fadetten suhteen, sillä kun tulin toissapäivänä häntä vastaan, niin sensijaan että hän tavallisesti ennen kulki jälessäni ja jätkytteli ontuvaa käyntiäni, hän nyt tervehti minua oikein kauniisti ja kysyi kuinka voin."
"Tyttö, josta puhutte, on pikemmin vallaton kuin paha", sanoi isä Henri. "Hän ei ole lainkaan pahasydäminen, sen voin vakuuttaa, sillä esimerkiksi kun tyttäreni oli kipeä, otti hän usein hänen lapsensa mukanaan vainiolle ja hän hoiti heitä oikein hyvästi, niin etteivät he tahtoneet ollenkaan hänestä erota."
"Onko siinä perää, mitä olen kuullut kerrottavan", sanoi jälleen Couturierin muori, "että toinen Barbeaun kaksosista rakastui häneen viime Andochen-juhlassa?"
"Noh, noh", vastasi ukko Naubin, "ei pidä ottaa tuollaisia asioita niin vakavalta kannalta. Lapsellisuutta kaikki tyyni; eihän Barbeaun väki toki tyhmiä ole, ei lapset eikä vanhemmat, senhän tiedätte."
Noin puhuttiin pikku Fadettesta, mutta tavallisesti ei häntä ajateltu ensinkään, sillä häntä ei nähty juuri milloinkaan.
