Kitabı oku: «Pikku Fadette», sayfa 12

XXXI

Alussa tunsi Sylvinet jonkinlaista itsekästä tyytyväisyyttä kuullessaan Fadetten lähteneen, ja hän kuvitteli mielessään että hänen kaksoisveljensä tästä lähtien pitäisi ainoastaan hänestä ja seurustelisi pääasiallisesti hänen kanssaan. Mutta niin ei käynytkään. Landry tosin rakasti Fadetten jälkeen eniten Sylvinetiä, mutta hän ei voinut kauvan viihtyä hänen seurassaan, kun ei Sylvinet tahtonut luopua vastenmielisyydestään Fadettea kohtaan. Niin pian kun Landry koetti puhella hänen kanssaan ja vallata hänet omille harrastuksilleen, suuttui Sylvinet ja moitti häntä siitä, että hän piti kiinni tuumasta, joka oli niin vastenmielinen heidän vanhemmilleen ja tuotti niin paljo surua hänen veljelleen. Landry ei sen jälkeen enää puhunut hänen kanssaan siitä asiasta, mutta kun hän ei voinut olla aivan siitä puhumattakaan, niin hän oli vuorotellen Cadet Gaillaudin ja pikku Jeanetin seurassa, jonka viimemainitun hän otti mukaansa kävelemään, kuulusteli hänen katkismusläksyjään, opetti ja lohdutti häntä parhaimmalla tavalla. Eikä kukaan uskaltanut häntä pilkata, nähdessään hänet pojan seurassa. Mutta huolimatta siitä, ettei Landry milloinkaan antanut tehdä itsestään pilaa, olipa kysymys mistä asiasta tahansa, niin oli hän pikemmin ylpeä kuin häpeissään osottaessaan ystävyyttä Fanchon Fadetin veljeä kohtaan, ja siten hän kumosi ne väitteet, että isä Barbeau taitavalla menettelyllään muka oli näin pian saanut hänen rakkautensa sammumaan. Sylvinet, joka näki että veljensä ei liittynytkään häneen niin täydellisesti kuin hän oli toivonut, kohdisti mustasukkaisuutensa pikku Jeanetiin ja Cadet Caillaudiin; toisekseen hän näki että Nanette-siskonsa, joka tähän saakka aina oli häntä lohduttanut ja ilahuttanut hellällä huolenpidollaan ja rakastettavalla huomaavaisuudellaan, alkoi viihtyä erittäin hyvin tuon saman Cadet Caillaudin seurassa, jonka kiintymys tyttöön oli molemmille perheille erittäin mieluinen. Sylvinet-raukka, joka olisi toivonut saavansa yksin omistaa niiden rakkauden, joita hän itse rakasti, vaipui omituiseen, hivuttavaan heikkoudentilaan, ja hänen mielialansa kävi niin synkäksi, ettei tiedetty mitä tehdä häntä tyydyttääkseen. Hän ei nauranut enää milloinkaan, mikään ei häntä huvittanut, hän voi tuskin enää tehdä työtä, siinä määrässä heikko ja väsähtänyt hän oli. Lopulta alettiin pelätä hänen henkensä puolesta, sillä hänellä oli miltei aina kuume, ja kun se oli tavallista korkeampi, niin hän puhui juttuja, joissa ei ollut paljonkaan järkeä ja jotka tuntuivat vanhemmista julmilta. Hän väitti ettei kukaan häntä rakastanut, vaikka häntä oli aina lellitelty ja pidetty hyvänä enemmän kuin ketään muuta perheen jäsentä. Hän toivoi itselleen kuolemaa ja väitti ettei hän kelpaa mihinkään, että häntä säästettiin säälistä, että hän oli taakaksi vanhemmilleen ja että suurin armo, minkä Jumala voisi hänelle osottaa, olisi vapauttaa heidät hänestä.

Väliin isä Barbeau, kuullessaan tuommoisia puolipakanallisia puheita, torui häntä mitä ankarimmin. Mutta aivan turhaan. Toisinaan taasen hän itkien pyysi pojan paremmin arvostelemaan hänen rakkauttaan. Asia kävi yhä sotkuisemmaksi: Sylvinet itki ja katui, pyysi anteeksi isältään ja äidiltään, kaksoisveljeltään ja koko perheeltä, ja kuume lisääntyi sikäli kuin liiallinen hellyys sai valtaa hänen sairaassa sydämessään.

Kysyttiin jälleen lääkäreiltä neuvoa. Heillä ei ollut paljokaan sanottavaa. Heidän kasvonilmeestään jo näkyi että koko asia johtui tuosta kaksoissuhteesta, jonka täytyi olla turmioksi toiselle tai toiselle, ja luonnollisesti tässä tapauksessa heikommalle. Sitäpaitsi kysyttiin neuvoa Clavieres'in kylvettäjältä – hän oli pitäjän viisain nainen Sagette-muorin jälkeen, joka oli kuollut, ja Fadetin muorin jälkeen, joka alkoi tulla uudestaan lapseksi. Tämä viisas vastasi äiti Barbeaulle seuraavasti:

"On vain yksi lääke, joka voisi lapsenne pelastaa, ja se on että hän alkaisi pitää naisista."

"Juuri heitä hän ei voi sietää", sanoi äiti Barbeau. "Ei ole usein nähty niin ylpeätä ja itsepintaista poikaa niissä asioissa; aina siitä asti, kun hänen kaksoisveljensä rakastui, ei hän ole tehnyt muuta kuin puhunut pahaa kaikista tutuista tytöistä. Hän soimaa heitä kaikkia sentähden, että yksi heistä – ja valitettavasti se ei ole paras – on vallottanut hänen kaksoisveljensä sydämen."

"No niin", sanoi kylvettäjä, joka tunsi tarkoin kaikki ruumiin ja sielun sairaudet, "kun poikanne Sylvinet kerran rakastuu johonkin tyttöön, rakastaa hän häntä vielä mielettömämmin kuin nyt veljeään. Sanon sen teille etukäteen. Hänellä on liian hellä sydän, ja omatessaan kaiken hellyytensä kaksoisveljelleen, on hän miltei unohtanut olevansa nuorukainen neitoa varten ja siten rikkonut sitä Jumalan lakia vastaan, joka määrää että miehen pitää rakastaa jotakin naista enemmän kuin isää ja äitiä, enemmän kuin veljiä ja sisaria. Lohduttakaa kuitenkin itseänne, sillä muu ei ole mahdollista kuin että luonto pian opettaa sen hänelle, vaikkapa myöhäänkin; ja olipa se nainen, johon hän rakastuu, köyhä tai ruma tai paha, niin älkää epäilkö antaa häntä hänelle vaimoksi, sillä kaikesta päättäen hän ei tule rakastumaan kahdesti elämässään. Hänen sydämensä on siinä suhteessa liian uskollinen, ja niinkuin tarvitaan luonnon ihme, jotta hän voisi erota edes jonkun verran kaksoisveljestään, samoin tarvitaan vielä suurempi ihme hänen voidakseen erota siitä naisesta, jota hän kerran on rakastava vielä enemmän kuin veljeään."

Isä Barbeaun mielestä oli kylvettäjän neuvo sangen viisas ja hän koetti lähettää Sylvinetin sellaisiin paikkoihin, joissa oli kauniita ja kunnollisia naimaikäisiä tyttäriä. Mutta vaikka hän oli kaunis ja hyvinkasvatettu poika, eivät hänen välinpitämättömät ja jörömäiset kasvonsa miellyttäneet ensinkään tyttöjä. Tytöt eivät välittäneet hänestä eikä hän tytöistä, jopa hän puolestaan kuvitteli suorastaan inhoavansakin heitä.

Isä Caillaudilla, joka oli perheen parhaimpia ystäviä ja neuvonantajia, oli oma ajatuksensa:

"Olen aina teille sanonut, että ero olisi paras lääke. Katsokaahan Landryta! Hän oli mielettömästi rakastunut pikku Fadetteen, vaan eipä hän pikku Fadetten lähdettyä silti ole menettänyt enemmän järkeään kuin terveyttäänkään, vaan on päinvastoin vähemmin surullinen kuin useasti ennen, jolloin hänen surunsa kyllä huomasimme, vaikkemme tienneet sen syytä. Nykyään hän näyttää aivan tyyneltä ja kohtaloonsa tyytyväiseltä. Samoin kävisi, jos Sylvinet ei viiteen kuuteen kuukauteen saisi ensinkään tavata veljeään. Voin teille esittää keinon, jonka avulla voimme heidät erottaa kaikessa hiljaisuudessa. Arentitilani Prichessä on hyvässä kunnossa, mutta oman tilani hoito Artonissa sensijaan käy sitä huonommin, kun sen hoitaja on sairas eikä näy siitä tervehtyvänkään. En tahdo häntä erottaakkaan, sillä hän on erittäin kunnollinen mies. Mutta jos voisin lähettää hänen avukseen hyvän työntekijän, niin hän kyllä piankin tervehtyisi, sillä hän on sairas pelkästä rasituksesta ja liikaponnistuksesta. Jos teillä ei ole mitään vastaan, niin lähetän sinne Landryn. Annetaan hänen mennä kertomatta Sylvinetille, että se tapahtuu pitemmäksi ajaksi. Sanokaamme päinvastoin että se tapahtuu vain kahdeksaksi päiväksi. Ja sitte, kun nuo kahdeksan päivää ovat kuluneet, puhutaan taasen kahdeksasta päivästä, kunnes hän lopulta siihen tottuu. Seuratkaa minun neuvoani sensijaan, että antaisitte aina myöten pojalle, jota olette liiaksikin säästäneet ja jolle olette antaneet liian suuren vallan tässä talossa."

Isä Barbeau oli taipuvainen seuraamaan tätä neuvoa, mutta äiti Barbeau siitä pahastui. Hän pelkäsi että siitä koituisi Sylvinetille kuolonisku. Hänen kanssaan täytyi sovitella; äiti vaati että oli ensin koeteltava pitää Landry-poikaa pari viikkoa kotona, jotta nähtäisiin eikö veli tervehtyisi, kun näkisi hänet aina luonaan. Jos kävisi päinvastoin, silloin hänkin kyllä mukaantuu seuraamaan isä Caillaudin neuvoa.

Niin tehtiinkin. Landry tuli mielelläänkin Kaksolaan sovittua loma-aikaa viettämään, ja hänet lähetettiin sinne sillä verukkeella, että isänsä tarvitsi apua puimisessa, kun Sylvinet ei enää ollut oikein työkykyinen. Landry koetti kaikessa tehdä veljensä mieliksi. Hän oli alati hänen seurassaan, hän nukkui samassa vuoteessa ja hoiti häntä aivan kuin pientä lasta. Ensimäisenä päivänä oli Sylvinet hyvin iloinen, mutta toisena hän väitti että Landryn oli hänen seurassaan ikävä, eikä Landry saanut häntä tästä ajatuksesta luopumaan. Kolmantena päivänä Sylvinet suuttui, kun Heinäsirkka tuli Landryta katsomaan ja tämä ei raskinut lähettää häntä pois. Vihdoin, viikon lopulla, oli pakko luopua koko tuumasta, sillä Sylvinet tuli yhä ärtyisemmäksi ja vaativammaksi, kadehtien omaa varjoaankin. Silloin päätettiin panna täytäntöön isä Caillaudin ehdotus, ja vaikkei Landryta liioin haluttanut mennä Artoniin vieraiden ihmisten keskuuteen – häntä, joka rakasti kotiseutuaan, työtään, omaisiaan ja isäntäväkeään niin suuresti suostui hän kuitenkin veljensä tähden tekemään kaikki, mitä hänelle neuvottiin.

XXXII

Tällä kertaa Sylvinet oli vähällä kuolla ensimäisenä päivänä; mutta toisena hän oli jo rauhallisempi, ja kolmantena kuume hänet jätti. Hän tuli ensin alistuvaiseksi, sitte rauhalliseksi ja vihdoin päättäväiseksi, ja viikon kuluttua tehtiin se huomio, että veljen poissaolo oli hänelle terveellisempi kuin hänen läsnäolonsa. Keksipä Sylvinet hiljaisissa mustasukkaisissa tuumailuissaan erään näkökohdan, joka miltei lohdutti häntä Landryn poislähdön suhteen. "Niillä seuduin, missä hän nyt on ja jossa hän ei tunne ihmisiä", ajatteli Sylvinet, "ei hän ainakaan heti hanki itselleen uusia ystäviä. Hänen tulee vähän ikävä ajatellessaan minua, ja hän kaipaa minua. Ja kun hän jälleen palaa, pitää hän minusta entistä enemmän."

Landry oli ollut poissa jo kolme kuukautta ja Fadette jokseenkin vuoden. Silloin tyttö äkkiä palasi, sillä hänen isoäitinsä oli saanut halvauksen ja menettänyt liikkumiskykynsä kokonaan. Pikku Fadette häntä hoiti hellästi ja huolellisesti, mutta vanhuus on taudeista pahin ja neljäntoista päivän kuluttua Fadetin muori aivan huomaamatta heitti henkensä. Kolmea päivää myöhemmin, kun Fadette juuri oli saattanut eukkoraukan hautuumaahan, järjestänyt hiukan kotiasioita, riisunut ja pannut pikkuveljensä nukkumaan sekä sanonut hyvääyötä hyvälle kummilleen, joka oli mennyt toiseen kamariin nukkumaan, istui hän tuiki surullisena pienen, himmeästi tuikkivan tulen ääressä ja kuunteli kuinka sirkka lauloi uunissa. Se tuntui hänen mielestään laulavan näin:

 
"Mulla on viitta niin välkkyvän soma;
    joka sirkalla sulhonsa oma."
 

Sade rapisi ikkunanruutuja vasten ja Fanchon ajatteli rakastettuaan, kun äkkiä koputettiin oveen ja joku ääni ulkoa puheli:

"Fancbon Fadet, oletteko siellä ja tunnetteko ääneni?"

Fadette meni nopeasti avaamaan ja hänen ilonsa oli suuri, kun Landry sulki hänet syliinsä. Landry oli kuullut isoäidin sairaudesta ja Fadetten palaamisesta. Hän ei ollut voinut vastustaa haluaan tavata tyttöä, ja hän tuli nyt pimeässä, aikoen mennä taas päivän valetessa. He viettivät yönsä tulen ääressä, puhellen vakavasti vakavista asioista, sillä pikku Fadette huomautti Landrylle että vuode, jossa hänen isoäitinsä oli vetänyt viimeisen henkäyksensä, tuskin vielä oli kylmennyt ja että nyt ei ollut oikea aika eikä paikka antautua onnensa valtaan. Mutta he olivat silti onnellisia, saadessaan olla yhdessä ja nähdessään että he rakastivat toisiaan enemmän kuin koskaan ennen.

Aamun valetessa alkoi Landry kuitenkin menettää mielenlujuutensa ja pyysi Fanchonin kätkemään hänet ylisille, jotta hän voisi tavata häntä vielä seuraavanakin yönä. Mutta tyttö sai, kuten tavallisesti, hänet nytkin malttamaan mielensä. Hän huomautti nuorukaiselle ettei heidän tarvitse erota enää pitemmäksi aikaa, sillä hän oli päättänyt jäädä taas kotipuoleensa.

"Minulla on omat syyni", sanoi hän Landrylle, "jotka kerron sitte myöhemmin ja jotka eivät hämmennä toiveitamme naimisen suhteen. Mene sinä vaan toimittamaan isäntäsi töitä, koska kummini kertomusten mukaan sinun veljesi terveydelle on hyödyksi, ettei hän näe sinua vielä johonkuhun aikaan."

"Se onkin ainoa syy, joka saa minun sinusta eroomaan", vastasi Landry; "sillä veliraukkani on tuottanut paljo huolta ja minä pelkään että hänestä on sitä yhä edelleenkin. Sinun, Fanchonette, joka olet niin viisas, sinun pitäisi keksiä joku keino, miten hänet parantaa."

"Minä en tiedä muuta neuvoa kuin puhua hänelle järkeä", vastasi tyttö; "sillä hänen sielunsa tekee ruumiinkin sairaaksi ja se, joka parantaa toisen, parantaa samalla toisenkin. Mutta hänellä on niin suuri vastenmielisyys minua kohtaan, että tuskinpa minä saan edes tilaisuutta puhua hänen kanssaan ja häntä lohduttaa."

"Ja kuitenkin sinä olet niin järkevä ja puhut niin hyvin ja sinulla on niin erityinen lahja saada muut tekemään tahtosi mukaan, kun vain itse tahdot itseäsi vaivata, että jos sinä puhut hänen kanssaan tunninkin ajan, niin vaikuttaa jo se häneen. Koeta, hyvä Fadette! Älä anna hänen ylpeytensä tai hänen huonon tuulensa itseäsi pelottaa. Pakota hänet itseäsi kuulemaan. Tee tuo ponnistus minun tähteni, Fanchon, ja omankin onnemme vuoksi, sillä veljeni vastustus ei suinkaan ole pienimpiä vaikeuksiamme."

Fanchon lupasi tehdä mitä hän pyysi ja he erosivat vakuutettuaan toisilleen satoja kertoja, että he rakastivat ja aina rakastaisivat toisiaan.

XXXIII

Ei kukaan koko seutukunnalla tietänyt että Landry oli käynyt Fadetin mökissä. Jos joku olisi sen kertonut Sylvinetille, olisi tämä sairastunut uudestaan eikä olisi milloinkaan antanut veljelleen anteeksi, että hän oli käynyt katsomassa Fadettea eikä häntä.

Kaksi päivää senjälkeen pukeutui pikku Fadette erittäin hyvään pukineeseen, sillä hän ei ollut enää entinen köyhä tyttö, vaan hänen surupukunsakin oli kauniista, hienosta kankaasta. Hän kulki Cossen kauppalan läpi, ja kun hän oli kasvanut kokolailla pituuttakin, ei häntä heti tunnettu. Hän oli kaupungissa ollessaan paljo kaunistunut; kun hänellä oli ollut parempi ruoka ja parempi asunto, oli hänen hipiänsä muuttunut kukoistavaksi ja hän oli lihonnut hänen ijälleen parahultaisesti, kukaan ei olisi enää voinut häntä luulla tytönvaatteisiin puetuksi pojaksi, sillä niin kauniiksi ja muhkeaksi hänen vartalonsa oli muodostunut. Rakkaus ja onni olivat osaltaan nekin luoneet hänen kasvoihinsa ja koko olentoonsa jotakin, jonka voi ainoastaan havaita, vaan ei selittää. Sanalla sanoen: hän ei ollut maailman kauniin tyttö, niinkuin Landry kuvitteli, mutta hän oli somin, sirovartaloisin ja kukoistavin, ja ehkäpä viehättävinkin tyttö koko niillä seuduin.

Hän kantoi käsivarrellaan suurta koria ja meni Kaksolaan, jossa hän pyysi saada puhutella isä Barbeauta. Ensimäinen, jonka hän siellä tapasi, oli Sylvinet, ja tämä kääntyi poispäin, sillä niin vastenmielistä oli hänelle Fadetten tapaaminen. Mutta tyttö kysyi missä hänen isänsä oli niin kohteliaasti, että Sylvinetin täytyi vastata ja saattaa hänet luuvaan, jossa Barbeau paraikaa nikkaroi. Kun pikku Fadette pyysi saada häntä puhutella kahdenkesken, sulki ukko luuvanoven ja sanoi että nyt hän voi hänelle sanoa mitä vain halusi.

Pikku Fadette ei pelästynyt Barbeaun kylmäkiskoisuutta. Hän istuutui olkilyhteelle, Barbeau toiselle, ja sitte alkoi tyttö:

"Vaikka isoäiti-vainajani oli teille vihoissaan ja te minulle, tiedän kuitenkin että olette oikeatuntoisin ja luotettavin mies koko paikkakunnalla. Siitä ovat kaikki yksimielisiä ja isoäitinikin sen myönsi, vaikka hän moitti teitä ylpeytenne tähden. Sitäpaitsi olen minä, niinkuin tiedätte, kauvan ollut hyvä ystävä poikanne Landryn kanssa. Hän on monta kertaa puhunut minun kanssani teistä ja minä tiedän hänen kauttansa paremmin kuin kaikkien muiden, minkälainen te olette ja kuinka hyvä te olette. Sentähden tulen nyt luoksenne, pyytääkseni apuanne ja uskoakseni teille asiani."

"Se käy kyllä laatuun, Fadette", vastasi Barbeau. "En ole milloinkaan kieltänyt apuani keneltäkään, ja jos asia on sellainen, ettei omatuntoni minua estä, niin voitte kyllä minuun luottaa."

"Minun asiani saatte pian kuulla", sanoi pikku Fadette, nostaen korinsa ja asettaen sen Barbeaun eteen. "Isoäiti-vainajani ansaitsi noilla lääkitsemishommillaan enemmän kuin luultiinkaan. Ja kun hän ei juuri mitään kuluttanut eikä milloinkaan pannut mitään pankkiin, ei kukaan tietänyt minkä verran hänellä oli. Mutta hänen kellarissaan oli muuan kolo, jota hän usein näytti minulle sanoen: 'Sitte kun minua ei enää ole, niin sinä löydät täältä mitä jätän jälkeeni. Se on sinun ja veljesi omaisuus, ja jos nyt olenkin pitänyt teitä vähän tiukemmalla, niin se on johtunut siitä, että saisitte myöhemmin sitä enemmän. Vaan älä anna lakimiesten koskea perintöönne, sillä se menee kaikkityyni kustannuksiin. Pidä se saatuasi ja kätke se koko elämäsi ajan, niin voit sitä käyttää vanhoilla päivilläsi, eikä sinun tarvitse milloinkaan puutetta kärsiä'."

"Kun isoäiti-raukka oli haudattu, tein hänen käskynsä mukaan; otin kellarinavaimen ja rikoin seinän tiilet siinä kohti, minkä hän oli minulle näyttänyt. Sieltä löysin ne, mitkä nyt tuon luoksenne tässä korissa, isä Barbeau, ja pyydän teitä sijoittamaan nuo rahat parhaimman kykynne mukaan, kun ensin olette täyttänyt lain vaatimukset, joita en tunne, ja toivon että siten säästätte minut niiltä suurilta kustannuksilta, joita pelkään."

"Luottamuksenne hyvittää minua suuresti, Fadette", sanoi Barbeau aukasematta koria, vaikka hän olikin vähän utelias; "mutta minulla ei ole mitään oikeutta ottaa rahojanne vastaan eikä hoitaa asioitanne. En ole teidän holhoojanne. Isoäitinne on kai tehnyt testamenttinsa?"

"Hän ei ole tehnyt mitään testamenttia ja äitini on minun laillinen holhoojani. Mutta minä en ole, niinkuin tiedätte, kuullut hänestä pitkään aikaan mitään, enkä tiedä onko se raukka elävä vai kuollut. Paitsi häntä ei minulla ole muita sukulaisia kuin Fanchette-kummi, joka on kyllä hyvä ja rehellinen ihminen, mutta ei kykene hoitamaan omaisuuttani, eipä edes säilyttämään ja estämään sitä häviämästä. Hän ei voisi olla siitä puhumatta ja näyttelemättä sitä kaikille ihmisille, ja pelkäänpä että hän joko sijottaisi ne huonosti tai antaisi uteliaiden niitä pidellä, ja ne hupenisivat ilman että hän voisi sille mitään – kummiraukka ei ole laskutaitoinen."

"Onko niitä sitten niin paljo?" sanoi Barbeau, jonka silmät ehdottomasti suuntautuivat koriin, ja hän nosti sitä sangasta tunnustaakseen paljoko se painoi. Mutta se oli hänestä niin raskas, että hän hämmästyi ja sanoi:

"Jos se on edes kuparia, niin sitähän on miltei hevoskuorma rahaa."

Pikku Fadettea, joka oli suuri veitikka, huvitti kaikessa hiljaisuudessa ukon uteliaisuus. Hän riensi avaamaan koria, mutta Barbeau ei katsonut arvolleen sopivaksi antaa hänen niin tehdä.

"Eihän se minuun kuulu", sanoi hän, "ja kun en voi sitä tallettaa, niin on parasta etten ota selkoa teidän asioistannekaan."

"Se palvelus teidän kuitenkin pitää minulle tehdä", sanoi Fadette. "En ole paljoa taitavampi kuin kumminikaan, kun summa nousee toiselle sadalle. Sitäpaitsi en tiedä kaikkien vanhojen ja uusien rahojen arvoa, niin että ainoastaan te voitte sanoa olenko rikas vai köyhä ja voitte sanoa juuri täsmälleen paljoko minulla on omaisuutta."

"No niin", sanoi Barbeau, joka ei enää voinut vastustaa uteliaisuuttaan; "kun ette pyydä minulta sen suurempaa palvelusta, niin en tahdo sitä kieltääkkään."

Pikku Fadette kohotti nyt äkkiä korin molempia kansia ja otti sieltä kaksi suurta pussia, jotka kumpikin sisälsivät kaksituhatta frangia.

"Kas, kas, sepä jotain!" sanoi Barbeau. "Onhan siinä sievät myötäjäiset, jotka hankkivat teille koko lauman kosijoita."

"Siinä ei ole kaikki", sanoi pikku Fadette; "on vielä jotain korin pohjassa, jota en oikein ymmärrä."

Hän otti sieltä ankeriaannahkaisen kukkaron, jonka tyhjensi isä Barbeaun hattuun. Siinä oli sata vanhanleiman louisdoria, jotka saivat vanhan miehen silmät ällistyksestä pyöristymään. Kun hän oli ne laskenut ja pistänyt takaisin ankeriaannahkaan, otti tyttö esille toisen samanlaisen, ja sitte kolmannen, ja neljännen – ja yhteensä oli korissa kultaa, hopeaa ja pikkurahoja hiukan vaille neljäkymmentätuhatta frangia.

Se oli jokseenkin kolmasosa enemmän kuin mitä Barbeaulla oli kiinteätäkään omaisuutta, ja kun talonpojat harvoin muuttavat omaisuuttaan rahaksi, ei hän ollut milloinkaan nähnyt niin paljon puhdasta rahaa yhtaikaa.

Ja olkoon talonpoika kuinka rehellinen ja hyvänsuopa tahansa, niin tosiasia on että rahojen näkeminen tekee häneen aina syvän vaikutuksen; niinpä Barbeaunkin otsaan nousi hetkeksi kylmä hiki. Kun hän oli kaikki laskenut, sanoi hän:

"Ei puutu kuin kaksikymmentäkaksi frangia neljästäkymmenestä tuhannesta, toisin sanoen: sinun omalle osallesi tulee kaksituhatta pistoolia helisevää rahaa. Sinä, pikku Fadette, olet niinmuodoin seudun rikkain tyttö ja sinun veljesi Heinäsirkka, olkoonpa hän vaikka koko ikänsä ontuva ja heikko, voi ajella vaan kieseissä maitaan katselemassa. Ole iloinen, kun tiedät olevasi rikas ja voit antaa sen muidenkin tiedoksi, jos tahdot itsellesi pian kauniin sulhasen."

"Sillä ei ole niin kiirettä", sanoi pikku Fadette; "tahtoisin päinvastoin pyytää ettette te, Barbeau, mainitsisi kenellekään tästä rikkaudesta. Ruma kun olen, en halua joutua naimisiin rahojeni tähden, vaan hyvän sydämeni ja hyvän maineeni tähden, ja kun minulla on näillä seuduin huono maine, niin haluan olla täällä jonkun aikaa, jotta ihmiset huomaisivat etten ole sitä ansainnut."

"Mitä rumuuteen tulee, Fadette", sanoi Barbeau kohottaen silmänsä, jotka koko ajan olivat olleet koriin suunnatut, "voin hyvällä omallatunnolla sanoa, että olette kaunistunut oikein ihmeteltävästi ja tullut aivan toisen näköiseksi kaupungissa ollessanne, niin että teitä nyt voi sanoa oikein sieväksi tytöksi. Ja mitä sitte huonoon maineeseenne tulee, niin – jos ette sitä ansaitse, niinkuin mielelläni tahdon uskoa, on tuo tuumanne jäädä tänne vähäksi aikaa ja pitää rikkautenne salassa mielestäni hyvä, sillä on paljo ihmisiä, joita rikkautenne niin häikäisisi, että menisivät kanssanne naimisiin tuntematta teitä kohtaan sitä kunnioitusta, jota vaimo voi mieheltään vaatia.

"Mitä vihdoin tulee rahoihinne, jotka tahdoitte uskoa minun hoitooni, niin sellainen menettely olisi laitonta ja saattaisi minut joskus epäluulonalaiseksi, sillä pahoja kieliä on aina; ja sitäpaitsi, jos olettekin oikeutettu määräämään omista rahoistanne, ette voi mielivaltaisesti päättää siitä, mikä kuuluu alaikäiselle veljellenne. Kaikki, mitä voin tehdä, on kysyä puolestanne lakimiehen neuvoa nimeänne mainitsematta. Olen sitte ilmottava teille paraan tavan saattaaksenne turvaan veljenne ja oman perintönne, ilman että sen tarvitsee kulkea laintuntijain käsissä, sillä ne eivät ole kaikki kyllin omantunnonmukaisia. Viekää siis korinne jälleen kotiinne ja piilottakaa se, kunnes olen antanut teille vastauksen. Kun niin tarvitaan, tarjoudun todistamaan kanssaperijänne asiamiehen edessä nyt laskemamme summan suuruuden; kirjotan sen tänne luuvan kulmaan, etten unohtaisi."

Eikä pikku Fadette muuta tarkottanutkaan, kuin että isä Barbeau saisi tietää kuinka asiat olivat. Ja jos hän samalla tunsi vähän ylpeyttäkin rikkaudestaan, niin se johtui siitä, ettei ukko nyt voisi häntä syyttää Landryn rahojen himoitsemisesta.