Kitabı oku: «Pikku Fadette», sayfa 13

XXXIV

Kun Barbeau näki miten viisas tyttö oli ja ymmärsi hänen sievän viekkautensa, ei hän pitänyt erikoisempaa hoppua tytön rahojen sijottamisella, vaan otti ensin selkoa hänen maineestaan Château-Meillantista, jossa pikku Fadette oli palvellut. Sillä vaikka nuo kauniit myötäjäiset häntä houkuttelivatkin ja saivat hänen tyytymään vähemmän arvokkaisiin sukulaisuussuhteisiin, ei hän ollut yhtä mukaantuvainen poikansa vaimon kunniata koskevan puolen suhteen. Hän meni sentähden itse Château-Meillantiin ja kuulusteli tunnollisesti asiaa. Siellä hän sai tietää ettei pikku Fadette ollut suinkaan tullut sinne siunatussa tilassa eikä synnyttänyt lasta, vaan että hän oli käyttäytynyt niin hyvin, ettei ollut vähintäkään muistuttamista hänen suhteensa. Hän oli palvellut vanhaa aatelisneitiä, entistä nunnaa, joka oli häntä kohdellut pikemmin seuranaisenaan kuin palvelijattarenaan, siinä määrässä oli häntä miellyttänyt tytön hyvä käytös, puhtaat tavat ja terävä äly. Hän kaipasi suuresti pikku Fadettea ja sanoi että tyttö oli jumalaapelkääväinen, työteliäs, säästäväinen, puhdas, järjestystä rakastava ja niin hyvänsävyinen, ettei hän milloinkaan enää tapaisi hänen vertaistaan. Ja kun tuo vanha nainen oli jotenkin rikas, niin hän harjotti melkoisessa määrässä hyväntekeväisyyttä, joissa puuhissa pikku Fadette oli suureksi avuksi sairaiden hoitoon, lääkkeiden valmistamiseen ynnä muuhun nähden, oppien samalla niitä uusia tietoja, joita haltijattarensa oli hankkinut itselleen luostarissa ollessaan.

Barbeau tuli hyvin tyytyväiseksi ja palasi Cosseen päättäen jouduttaa asian päätöstä. Hän kutsui perheensä koolle ja kehotti vanhimpia lapsiaan, veljiään ja kaikkia naispuolisia omaisiaan ennakkoluuloitta ottamaan selkoa pikku Fadetten käytöksestä aina siitä asti, kun hän oli tullut siihen ikään, että oli itse töistään vastuunalainen. Jos kaikki paha, mitä hänestä oli sanottu, johtui ainoastaan lapsellisuudesta, ei siihen olisi pantava mitään huomiota, mutta jos sitävastoin joku voi sanoa nähneensä hänen käyttäytyneen huonosti tai sopimattomasti, tulisi hän yhä kieltämään Landrya seurustelemasta hänen kanssaan. Tehtävä suoritettiin niin varovasti kuin hän oli toivonutkin, ja myötäjäisistä ei mainittu sanaakaan, sillä niistä hän ei ollut virkkanut kellekään, ei edes vaimolleen.

Sillä aikaa eleli pikku Fadette kaikessa hiljaisuudessa pienessä mökissään, jossa hän ei tehnyt mitään muutoksia, paitsi että piti kaikki paikat niin puhtaina, että olisi voinut peilata itseään hänen yksinkertaisissa huonekaluissaan. Hän puki pikku Heinäsirkkansa puhtaisiin vaatteisiin ja hankki, niin että sitä tuskin huomattiinkaan, pojalle, itselleen ja kummilleen parempaa ravintoa, mikä piankin näkyi pojan kasvoilla, sillä hän tuli kokolailla paremman näköiseksi ja hänen terveytensä varttui aivan tyydyttäväksi. Onnelliset olot vaikuttivat niinikään hänen mielialaansa edullisesti, ja kun hänen ei enää tarvinnut pelätä isoäidin pauhuja eikä kurituksia, vaan hän sensijaan sai osakseen hyväilyjä, ystävällisiä sanoja ja lempeätä kohtelua, tuli hänestä oikein herttainen poika, mieli alati täynnä kaikenmoisia hauskoja päähänpistoja.

Toisekseen oli Fanchon Fadetin olennossa ja käytöksessä tapahtunut niin suuri muutos, että pahat puheet unohtuivat ja moni poika, nähdessään hänen liikkuvan niin kevyesti ja miellyttävästi, toivoi hänen surunaikansa pian loppuvan, jotta voisi häntä lähetä ja pyytää häntä kanssaan tanssimaan.

Ainoastaan Sylvinet Barbeau ei tahtonut muuttaa mielipidettään hänestä. Hän huomasi kyllä että hänen perheessään oli tyttöön nähden jotakin tekeillä, sillä isä puhui hänestä tuon tuostakin, ja kun hän oli saanut kumotuksi jonkun vanhan Fadettea koskevan valheen, iloitsi hän siitä Fadetten tähden ja sanoi ettei hän voinut sietää, että hänen poikaansa oli syytetty viattoman tytön viettelemisestä.

Puhuttiin niinikään Landryn pikaisesta palaamisesta ja Barbeau näytti toivovan että Caillaud siihen suostuisi. Sanalla sanoen, Sylvinet huomasi ettei enää oltaisi niinkään nurjamielisiä Landryn rakkaudelle, ja silloin häneen iski taasen vanha synkkämielisyytensä. Huikenteleva yleinen mielipide oli viime aikoina kääntynyt Fadetten eduksi; hänen rikkaudestaan tosin ei tiedetty mitään, mutta hänestä pidettiin, ja siitä syystä hän oli Sylvinetille sitä vastenmielisempi, koska hän huomasi hänet kilpailijakseen Landryn rakkauden suhteen.

Aika ajoin virkkoi isä Barbeau hänen läsnäollessaan jonkun sanan avioliitosta, mainiten että kaksoset jo pian olisivat naimaijässä. Landryn avioliitto oli aina ollut Sylvinetille suorastaan kauhistuttava ajatus, sillä se merkitsi jotenkin samaa kuin täydellistä eroa veljesten välillä. Hänen kuumeensa palasi ja äiti kysyi uudestaan lääkärien neuvoa.

Eräänä päivänä äiti Barbeau tapasi tiellä Fanchette-kummin, joka, kuullessaan hänen surevan ja valittavan, kysyi minkätähden hän etsi apua niin kaukaa ja kulutti niin paljo rahaa, vaikka hänellä oli lääkäri aivan lähellä, taitavampi kuin kaikki muut niillä seuduin ja sellainen, joka ei harjottanut ammattiaan maksun vuoksi, niinkuin hänen isoäitinsä, vaan ainoastaan rakkaudesta Jumalaan ja lähimäisiin. Hän mainitsi pikku Fadetten nimen.

Äiti Barbeau puhui asiasta miehensä kanssa, jolla ei ollut mitään sitä vastaan. Hän päinvastoin tiesi että pikku Fadettea oli pidetty Château Meillantissa hyvinkin taitavana ja että kansaa oli tulvinut joka suunnalta kysymään neuvoa niinhyvin häneltä kuin hänen emännältään.

Äiti Barbeau pyysi siis Fadetten käymään heillä Sylvinetiä katsomassa, joka oli aivan vuoteen omana, ja antamassa hänelle apua.

Fanchon oli useampia kertoja etsinyt tilaisuutta puhutellakseen Sylvinetiä, niinkuin hän oli Landrylle luvannut, mutta Sylvinet oli välttänyt taitavasti jokainoan sellaisen yrityksen. Hän ei sentähden odottanut toista kutsua, vaan riensi suoraapäätä Kaksolaan. Siellä hän tapasi Sylvinetin kuume-uneen vaipuneena ja pyysi perheen jättämään hänet kahden sairaan kanssa. Kun tuollaiset "viisaat" naiset tavallisesti tahtovat toimia salassa, ei kukaan tehnyt vastaväitteitä, vaan hänet jätettiin yksin huoneeseen.

Ensin Fanchon otti käteensä Sylvinetin käden, joka riippui alas vuoteen syrjästä; mutta hän teki sen niin varovasti, että poika ei huomannut mitään, vaikka hän oli niin kevyt-uninen, että suriseva kärpänen voi hänet herättää. Sylvinetin käsi oli tulikuuma ja se tuli pikku Fadetten kädessä vieläkin kuumemmaksi. Nuorukainen näytti tulevan levottomaksi, mutta ei koettanutkaan vetää kättään pois. Silloin pikku Fadette pani toisen kätensä hänen otsalleen, yhtä varovasti kuin äskenkin, jolloin poika tuli entistäkin rauhattomammaksi. Mutta vähitellen hän rauhottui, ja Fadette tunsi että sairaan pää ja käsi vähitellen viileytyivät ja että hänen unensa muuttui levolliseksi kuin pienen lapsen. Niin istui Fadette hänen vieressään, kunnes Sylvinet näytti rupeevan heräämään, jolloin tyttö vetäytyi sängynverhojen taakse sekä poistui huoneesta ja koko talosta, sanottuaan ensin Barbeaun muorille:

"Menkää nyt poikanne luo ja antakaa hänelle jotakin syödä, sillä hänen kuumeensa on jo hävinnyt. Mutta älkää mitenkään puhuko hänelle minusta, jos haluatte että minä hänet parannan. Palaan uudelleen illalla niihin aikoihin, jolloin olette sanonut hänen tavallisesti tulevan huonommaksi, ja tahdon koettaa enkö voisi karkottaa kokonaan hänen ilkeätä kuumettaan."

XXXV

Äiti Barbeau hämmästyi kovin nähdessään Sylvinetin aivan kuumeettomana, ja hän kiiruhti antamaan hänelle vähän ruokaa, jota poika söikin jommoisellakin halulla. Ja kun kuume oli raastanut häntä kokonaista kuusi päivää, jolloin hän ei ollut syönyt einettäkään, ihailtiin suuresti pikku Fadettea, joka sairasta herättämättä ja lääkkeitä antamatta, ainoastaan loihtimalla, niinkuin luultiin, oli saanut aikaan käänteen taudin kulussa.

Illan tullen alkoi kuume uudestaan, ja oikein rajuna. Sylvinet vaipui horroksiin, houraili unissaan ja pelkäsi herätessään ympärillään olevia.

Fadette palasi ja oli, samoinkuin aamulla, tuskin tunnin ajan kahden sairaan kanssa, suorittamatta muita taikatemppuja kuin että piteli hänen käsiään ja laski varovasti kätensä hänen otsalleen ja hengitti viileyttä hänen kuumeisille kasvoilleen. Ja samoinkuin aamulla, poisti hän nytkin sairaan hourailemisen ja kuumeen. Kun hän oli mennyt, uudistettuaan määräyksensä ettei Sylvinetille saisi kertoa hänen avustuksestaan, tavattiin poika rauhalliseen uneen vaipuneena; hänen kasvonsa eivät enää niin punottaneet eikä hän näyttänyt muutenkaan enää sairaalta.

Omituinen oli tuo Fadetten parantamistapa. Sattuma ja kokemus olivat opettaneet sen hänelle, kun hän hoiti pikku Jeanet-veljeään, jonka hän oli monituiset kerrat pelastanut kuolemasta antamatta hänelle mitään lääkettä, vaan ainoastaan virkistäen häntä käsillään ja henkäyksellään, tai lämmittäen häntä samalla tavalla, kun hänellä oli horkkakohtauksensa. Hän kuvitteli että terveen ihmisen ystävyys ja tahto sekä puhtaan, elonvoimaisen käden kosketus voisi poistaa sairauden, kun parantaja on jossain määrin lahjakas ja luottaa lujasti Jumalan hyvyyteen. Koko ajan, kun hän piti sairaan käsiä, luki hän itsekseen äänettömiä rukouksia. Eikä hän suinkaan olisi tahtonut tehdä sitä, mitä hän oli tehnyt pikku veljelleen ja nyt Landryn veljelle, kenellekään muulle, joka oli hänelle vähemmin rakas tai jota kohtaan hän ei tuntenut niin suurta myötätuntoisuutta, sillä hän piti varmana että tämän lääkkeen vaikutus riippui siitä lujasta ystävyydestä, jota hän tunsi sydämessään sairasta kohtaan ja jota ilman Jumala ei antaisi kenellekään valtaa sairaan yli.

Ja kun pikku Fadette siten rauhotti Sylvinetin kuumetta, rukoili hän Jumalaa samoinkuin ennen veljensä vuoteen ääressä: "Hyvä Jumala, auta minua, että minun terveyteni kulkisi minun ruumiistani tuohon sairaaseen ruumiiseen, ja niinkuin Vapahtaja on uhrannut henkensä kaikkien ihmisten lunastukseksi, niin ota henkeni, jos sinä haluat sen ottaa, ja anna se tälle sairaalle; uhraan sen sinulle ilolla hänen terveytensä tähden."

Pikku Fadette oli aikonut koetella tuon rukouksen voimaa isoäitinsä kuolinvuoteella, mutta ei rohjennutkaan, sillä hänestä oli tuntunut että sielun ja ruumiin elämä oli tuossa vanhassa naisessa sammumaisillaan ijän ja luonnonlain mukaan, mikä on Jumalankin säädös. Ja pikku Fadette, jonka parantamiskeino perustui paljoa enemmän uskontoon kuin pimeyden voimiin luottamiseen, pelkäsi suututtaa Jumalaa pyytämällä häneltä semmoista, jota hän ei ihmeitä tekemättä suonut muille kristityille.

Olkoonpa tämän parannuskeinon tehoavaisuuden laita muuten miten tahansa, tosiasia vaan oli että Sylvinet kolmen päivän kuluttua oli vapautunut kuumeestaan. Eikä hän olisi milloinkaan saanut tietää miten se oli tapahtunut, ellei hän olisi herännyt vähän liian aikaiseen Fadetten ollessa viimeistä kertaa hänen luonaan, jolloin hän näki tytön ylitsensä kurottuneena ja varovaisesti vetävän kätensä syrjään.

Alussa Sylvinet luuli sen näköharhaukseksi ja sulki silmänsä päästäkseen sitä näkemästä; mutta kysyttyään sittemmin äidiltään oliko Fadette tunnustellut hänen otsaansa ja valtimoaan vai oliko hän nähnyt unta, vastasi äiti Barbeau – joka nyt vihdoinkin oli saanut vihiä miehensä suunnitelmista ja mielellään näki että Sylvinet luopui vastenmielisyydestään tyttöä kohtaan – että Fadette todellakin oli käynyt siellä kolmena päivänä aamuin illoin ja salaperäisellä hoidollaan merkillisellä tavalla karkottanut hänen kuumeensa.

Sylvinet ei näyttänyt sitä uskovan, vaan sanoi että hänen kuumeensa oli itsekseen hävinnyt ja että Fadetten sanat ja salaisuudet olivat pelkkää hullutusta. Hän oli jotenkin rauhallinen ja hyvinvoipa muutamia päiviä, ja isä Barbeau luuli nyt voivansa ilmaista hänelle vähän veljensä mahdollisesta avioliitosta, kuitenkaan mainitsematta tytön nimeä.

"Ei teidän tarvitse minulta salata tuon valitun nimeä", vastasi Sylvinet. "Tiedän hyvin että se on Fadette, joka näyttää teidät kaikki lumonneen."

Itse asiassa oli Barbeaun salainen selvänotto suoriutunut niin Fadetten eduksi, ettei hän enää kauvemmin epäillyt tytön moitteettomuutta, vaan toivoi hartaasti voivansa kutsua Landryn takaisin. Hän ei enää pelännyt muuta kuin kaksoisveljen mustasukkaisuutta ja koetti parantaa Sylvinetiä noista päähänpistoistaan sanomalla hänelle, ettei hänen veljensä voisi milloinkaan tulla onnelliseksi ilman pikku Fadettea. Tähän vastasi Sylvinet:

"Tehkää miten tahdotte, sillä veljeni täytyy tulla onnelliseksi."

Mutta tuumaa ei uskallettu kuitenkaan vielä toteuttaa, sillä Sylvinet sai kuumeensa takaisin heti, kun hän näytti asiaan suostuneen.

XXXVI

Isä Barbeau kuitenkin pelkäsi että pikku Fadette kantaisi häntä kohtaan kaunaa entisistä vääryyksistä ja että tyttö nyt oli unohtanut Landryn, tämän poissaollessa, ja ajatteli jotakin toista. Kun hän oli ollut Kaksolassa Sylvinetiä hoitamassa, oli Barbeau koettanut puhua hänelle Landrysta, mutta tyttö ei ollut sitä kuulevinaankaan, jolloin isä Barbeau kävi asiasta aivan epätietoiseksi.

Vihdoin eräänä aamuna hän teki päätöksensä ja meni pikku Fadettea puhuttelemaan.

"Fanchon Fadet", sanoi hän hänelle; "tulen kysymään teiltä jotain, johon pyydän aivan suoraa ja totuudenmukaista vastausta. Oliko teillä jo ennen isoäitinne kuolemaa aavistusta siitä suuresta omaisuudesta, jonka hän teille jätti."

"Oli, isä Barbeau", vastasi pikku Fadette; "minulla oli selvä aavistus, sillä olin nähnyt hänen usein laskevan kulta- ja hopearahoja enkä ollut milloinkaan nähnyt vietävän talosta pois muuta kuin kuparirahoja. Ja kun toiset tytöt minua ivasivat ryysyjeni vuoksi, sanoi hän minulle usein: 'Älä ole milläsikään, muruseni! Sinusta tulee rikkaampi kuin heistä kaikista, ja saattaapa sattua että voit jonakin päivänä pukeutua silkkiin kiireestä kantapäähän, jos sinua vain haluttaa'."

"No", sanoi isä Barbeau, "oletteko kertonut tämän asian Landryllekin, ja onko hän ehkä teidän rahojenne takia näyttänyt niin teihin ihastuneelta?"

"Mitä siihen tulee, isä Barbeau", vastasi pikku Fadette, "niin olen aina toivonut tulevani rakastetuksi kauniitten silmieni tähden, jotka ovatkin ainoat, mitä minulla kaunista on, enkä ole ollut niin typerä, että olisin mennyt kertomaan Landrylle että minun kauniit silmäni olivat ankeriaannahkapusseihin kätketyt. Olisin joka tapauksessa voinut sen vaaratta sanoa, sillä Landry piti minusta niin rehellisesti ja koko sydämestään, että hän ei milloinkaan ole ajatellut olenko rikas vai köyhä."

"Ja voitteko, rakas Fanchonini, vakuuttaa minulle kunniasanallanne, ettei Landry isoäitinne kuoleman jälkeen ole teidän tai jonkun toisen kautta saanut tietoa siitä, kuinka asia on?"

"Voin kyllä", vastasi pikku Fadette. "Niin totta kuin Jumala on, olette te ainoa ihminen, joka, paitsi minua, tietää mitään."

"Ja luuletteko että Landry vielä tuntee teitä kohtaan samoja tunteita kuin ennenkin? Oletteko isoäitinne kuoleman jälkeen saanut mitään vakuutusta siitä, ettei hän ole muuttunut teille uskottomaksi?"

"Olen saanut siitä mitä varmimman vakuutuksen", vastasi hän, "sillä minä tunnustan että hän kolme päivää kuolemantapauksen jälkeen kävi minua katsomassa ja vakuutti silloin kuolevansa surusta, ellei saisi minua vaimokseen."

"Ja mitä te hänelle vastasitte, pikku Fadette?"

"Sitä en ole velvollinen teille ilmottamaan, isä Barbeau; mutta voinhan sen kuitenkin kertoa mieliksenne. Minä vastasin hänelle että meillä on vielä kyllin aikaa ajatella avioliittoa ja etten mielelläni ota sellaista poikaa, joka piti minusta vastoin vanhempiensa tahtoa."

Pikku Fadette sanoi tämän kokolailla ylpeästi ja rauhallisesti.

Barbeau tuli levottomaksi.

"Minulla ei ole oikeutta tehdä teille kysymyksiä, Fanchon Fadet", sanoi hän, "enkä tiedä onko teidän tarkotuksenne tehdä poikani onnelliseksi vai onnettomaksi koko elämänsä ajaksi. Mutta minä tiedän että hän pitää teistä kovin paljo, ja jos minä olisin teidän sijassanne ja tahtoisin tulla rakastetuksi itseni tähden, niin minä sanoisin itselleni: Landry Barbeau on minua rakastanut kun kävin ryysyihin puettuna, kun koko maailma minua vieroi ja kun hänen vanhempansakin, väärin kyllä, häntä siitä ankarasti moittivat. Hänen mielestään olin kaunis jo silloin, kun koko maailma väitti etten milloinkaan tulisikaan kauniiksi; hän on rakastanut minua huolimatta niistä ikävyyksistä, joita tämä rakkaus on hänelle tuottanut, hän on minua rakastanut lähellä ja loitolla olevana, sanalla sanoen: hän on rakastanut minua niin kokonaisesti, etten voi häntä epäillä enkä milloinkaan halua ketään toista miehekseni."

"Tuon kaiken olen jo aikoja sitte itselleni sanonut, isä Barbeau", vastasi pikku Fadette; "mutta sanon vielä kerran, että minusta on perin vastenmielistä joutua sellaisen perheen jäseneksi, joka häpeisi minua ja suostuisi asiaan vain hyvyydestä ja säälistä."

"Ellei mikään muu teitä pidätä, Fanchon, niin voitte kyllä tehdä päätöksenne", sanoi isä Barbeau. "Landryn omaiset teitä kunnioittavat ja haluavat teidät sukuunsa. Älkää vaan luulko että muutos johtuu siitä, että olette nyt rikas. Emme ole teitä karttaneet köyhyytenne tähden, vaan kaiken sen huonon tähden, mitä teistä puhuttiin. Ja jos niissä puheissa olisi ollut perää, en olisi milloinkaan suostunut sanomaan teitä miniäkseni, vaikka Landry olisi kuollut kymmenesti sentähden. Minä olen ottanut noista jutuista selkoa; olen varsin sitä varten käynyt Château Meillantissa, olen ottanut tarkan selon kaikesta sekä siellä että täällä, ja tunnustan nyt. että he ovat valehdelleet ja että te olette älykäs ja rehellinen tyttö, niinkuin Landry niin tulisesti aikoinaan vakuutti. Sentähden, Fanchon Fadet, olen nyt tullut luoksenne pyytämään teitä poikani vaimoksi, ja jos te vastaatte myöntävästi, on hän oleva täällä viikon päästä."

Tuo ehdotus, jota pikku Fadette oli odottanutkin, ilahutti häntä suuresti, mutta hän ei tahtonut näyttää liiaksi iloaan, sillä hän halusi ainaisiksi ajoiksi hankkia itselleen kunnioitusta tulevan perheensä puolelta ja vastasi sentähden aivan rauhallisesti. Silloin sanoi Barbeau hänelle:

"Näen, tyttöseni, että teillä on vielä jotain minua ja omaisiani vastaan. Älkää vaatiko että vanha mies pyytäisi teiltä anteeksi, tyytykää ystävälliseen sanaan, ja kun sanon teille että olette meidän keskuudessamme tapaava rakkautta ja kunnioitusta, niin voitte luottaa isä Barbeauhon, sillä hän ei ole vielä milloinkaan sanaansa syönyt. No niin, ettekö tahtoisi antaa rauhansuudelmaa holhoojallenne, jonka olette itse valinnut, ja isälle, joka haluaa lukea teidät omaistensa joukkoon?"

Pikku Fadette ei voinut enää kauvemmin vastustaa; hän kietoi molemmat kätensä Barbeaun kaulaan niin, että vanhuksen sydän riemastui.

XXXVII

Pian oli kaikki sovittu. Avioliitto päätettiin solmia heti Fadetten suruajan päätyttyä. Oli enää vain kysymys Landryn kotiinnoutamisesta, mutta kun äiti Barbeau samana iltana kävi Fanchonia katsomassa, syleilläkseen häntä ja antaakseen hänelle siunauksensa, kertoi hän samalla että Sylvinet olikin sairastunut uudestaan kuullessaan veljensä avioliittotuumista, ja hän pyysi että odotettaisiin vielä muutamia päiviä, kunnes Sylvinet tervehtyisi ja lohduttautuisi.

"Ette tehnyt viisaasti, äiti Barbeau", sanoi pikku Fadette, "kun kerroitte Sylvinetille ettei hän ollutkaan nähnyt unta, huomatessaan minut vieressään kuumeesta toipuessaan. Hänen ajatuksensa on nyt haittana meidän välillämme, eikä minulla ole enää samaa valtaa parantaa häntä nukkuneessa tilassa. Onpa mahdollista että hän työntää minut luotaan ja että minun läsnäoloni vain pahentaa hänen sairautensa."

"Sitä minä en usko", vastasi äiti Barbeau, "sillä äsken, kun hän tunsi itsensä pahoinvoivaksi ja laskeusi vuoteelle, sanoi hän: 'Missähän se Fadette nyt onkaan? Luulen että hän taaskin parantaisi minut. Eikö hän enää palaakkaan?' Sanoin että lähtisin teitä hakemaan, ja silloin hän näytti tyytyväiseltä."

"Tulen heti kanssanne", vastasi pikku Fadette; "mutta tällä kertaa täytyy minun käyttäytyä toisin, sillä mikä minulle onnistui silloin, kun hän ei tietänyt läsnäolostani, ei nyt enää tee mitään vaikutusta."

"Ettekö ota mukaanne mitään lääkkeitä?" kysyi äiti Barbeau.

"En", vastasi Fadette, "sillä hänen ruumiinsa ei ole sanottavasti sairas, vaan se on hänen sielunsa, joka kaipaa lääkettä. Koetan tunkea oman sieluni hänen sieluunsa, vaikken voi luvata että siinä onnistuisin. Voin ainoastaan luvata että odotan kärsivällisesti Landryn palaamista, enkä pyydä teitä noutamaan häntä ennen, kun olemme ensin tehneet kaiken voitavamme Sylvinetin parantamiseksi. Landry painoi tämän asian niin vakavasti minun mieleeni, että hän aivan varmasti antaa minulle anteeksi, vaikka lykkäämmekin hänen paluunsa ja ilonsa tuonnemmaksi."

Kun Sylvinet näki pikku Fadetten vuoteensa ääressä, kävi hän tyytymättömäksi eikä tahtonut vastata kuinka hän voi. Fadette halusi koetella hänen valtimoaan, mutta Sylvinet veti kätensä pois ja käänsi kasvonsa seinään päin. Silloin pikku Fadette vihjasi että heidät jätettäisiin kahdenkesken, ja kun kaikki olivat menneet, sammutti hän lampun, ettei huoneessa ollut muuta valoa kuin kuunvalo, sillä sattui olemaan juuri täysikuu. Sitte hän meni jälleen Sylvinetin luo ja sanoi hänelle käskevällä äänellä, jota sairas totteli kuin lapsi:

"Sylvinet, ojentakaa minulle molemmat kätenne ja vastatkaa totuuden mukaisesti, sillä minä en ole tullut tänne rahaa ansaitakseni, ja kun kerran olen hyvänhyvyyttäni tullut teitä hoitamaan, niin en siedä liioin että käyttäydytte epäkohteliaasti ja kiittämättömästi. Huomatkaa sentähden tarkoin mitä kysyn ja mitä itse vastaatte, sillä teidän on vaikea minua pettää."

"Kysykää mitä haluatte, Fadette", vastasi Sylvinet hämmästyneenä, kuullessaan tuon vallattoman pikku Fadetten, jolle hän niin useasti ennen oli vastannut kiviä heittelemällä, puhuttelevan itseään noin ankarasti.

"Sylvain Barbeau", sanoi hän; "näyttää siltä kuin tahtoisitte kuolla."

Sylvain epäili hiukan ennenkun vastasi, ja kun Fadette puristi kovasti hänen kättään, ikäänkuin antaakseen hänen tuntea suurta tahdonlujuuttaan, puheli nuorukainen tuskaisena ja hämillään:

"Eikö se olisikin onnellisinta, mitä minulle voi tapahtua – kuolla, kun näen selvästi että tuotan perheelleni surua ja harmia huonon terveyteni kautta ja…"

"Sano vaan kaikki mitä mielessäsi on, sinä et saa minulta salata mitään!"

"Ja oikullisuuteni kautta, jota en voi hillitä", sanoi poika masentuneena.

"Ja ilkeytesi kautta", sanoi Fadette niin ankaralla äänellä, että Sylvinet sekä suuttui että vielä enemmän pelästyi.