Kitabı oku: «Pikku Fadette», sayfa 6

XII

"Olen varmaankin eksynyt", ajatteli Landry; "sillä nyt näen valon Fadetin mökistä oikealta puolelta, vaikka sen pitäisi näkyä vasemmalta."

Hän meni takaisin Croix-au-Lièvreen ja kulki siellä olevan ristin ympäri suletuin silmin, vapautuakseen harhauksestaan; ja katseltuaan tarkoin puita ja pensaita; luuli hän nyt olevansakin ympäristöstä selvillä ja meni takaisin virran rannalle. Mutta vaikka ylipääsy siltä kohdalta näytti helpolta, ei hän uskaltanut astua kuin kolme askelta, sillä nyt näkyi valo Fadetin mökistä miltei takaapäin, vaikka sen olisi pitänyt näkyä suoraan edestä. Hän pyrki nyt joen yli viistoon, mutta silloin nousi vesi miltei vyötäisiin saakka. Hän astui kuitenkin eteenpäin siinä luulossa, että oli sattumalta joutunut johonkin syvempään paikkaan, mutta että kaikki suoriutuisi hyvin, kun hän vaan jatkaisi samaan suuntaan valoa kohti.

Mutta hän teki oikein pysähtyessään, sillä joki muuttui yhä syvemmäksi ja kylmä vesi nousi jo aina olkapäihin saakka. Hän arveli hetkisen pitäisikö hänen kääntyä ympäri, sillä valo näytti muuttavan paikkaa: hän näki sen liikkuvan, kiitävän, hyppivän, siirtyvän rannalta toiselle ja lopulta kuvastuvan veteen kaksinkertaisena, liitelevän ilmassa kuin lintu levitetyin siivin ja pirahtelevan kuin pihkainen puu tulessa.

Silloin Landry pelästyi ja oli aivan malttinsa kadottaa. Hän oli kuullut sanottavan ettei mikään ole niin petollista eikä ilkeätä kuin virvatuli; se huvitteleksen eksyttämällä niitä, jotka sen näkevät, ja vie heidät syviin kuiluihin, nauraen ja pilkaten heidän hätäänsä.

Landry sulki silmänsä päästäkseen virvatulta näkemästä, kääntyi nopeaan aivan umpimähkään ja nousi jälleen rannalle. Hän heittäytyi ruohikkoon ja katseli tulta, joka yhä jatkoi tanssiaan ja nauruaan. Se oli suorastaan ilkeätä katsella. Toisinaan se liiteli kuin lintu, toisinaan se kokonaan katosi. Väliin se oli kuin suuri häränpää, ja heti senjälkeen kuin kissansilmä. Se läheni Landryta tanssien hänen ympärillään niin nopeaan, että hän aivan soentui; lopulta se, nähdessään ettei poika tahtonut sitä seurata, kääntyi takaisin kaislikkoon, jossa se riehui kuin suuttuneena ja ikäänkuin olisi tahtonut huutaa hänelle haukkumasanoja.

Landry ei uskaltanut paikaltaan liikahtaa, sillä takaisin kääntymälläkään hän ei olisi voinut ajaa virvatulta pakoon. Sanotaan että se juoksee pakoon yrittävien jälkeen, asettuen heidän tielleen, kunnes he joutuvat aivan pyörälle ja putoavat johonkin koloon tai kuoppaan. Landryn hampaat kalisivat vilusta ja säikähdyksestä. Juuri silloin hän kuuli vienon, lempeän äänen takanaan laulavan:

"Sirkka, sirkka, pikku sirkka, ota myssy ja huivitirkka! Mulla on viitta niin välkkyvän soma, joka sirkalla sulhonsa oma."

Ja pikku Fadette, joka aikoi mennä rivakasti joen yli pelkäämättä tai kummastelematta virvatulta, törmäsi Landryta vasten, joka oli istuutunut pimeässä maahan. Tyttö vetäytyi takaisin ja kirota räväytti kuin mikähän poika, eikä aivan pikkupojan tavoin, vaan melkeinpä kuin mies. "Minä se olen, Fanchon", sanoi Landry kohoten seisomaan. "Älä pelkää; en minä sinulle mitään tee."

Poika puhui noin pelätessään tyttöä melkein yhtä paljon kuin virvatulta. Hän oli kuullut hänen laulunsa ja luuli sitä jonkinlaiseksi aarnikeijun manausluvuksi, aarnikeijun, joka hyppi ja tanssi tytön edessä kuin hupsu ja näytti olevan aivan ihastuksissaan Fadetten tavatessaan.

"Näen kyllä, armollinen herra Kaksonen", sanoi pikku Fadette vähän mietittyään, "että puhut noin armollisesti, kun olet pelästyksestä miltei puolikuollut ja äänesi vapisee kuin vanhan isoäitini. Niin, raukkaseni, pimeässä ei käy komeileminen yhtä ylhäisesti kuin päivällä; lyönpä vetoa ettet uskalla mennä joen yli ilman minun apuani."

"Olin siellä äsken", vastasi Landry, "ja olin vähällä upota. Uskallatko sinä, Fadette, todellakin? Etkö ensinkään pelkää ettet löydäkkään porrasta?"

"Miksikäs en sitä löytäisi? Mutta minä näen kyllä mitä sinä pelkäät", vastasi pikku Fadette nauraen. "No niin, anna tänne kätesi, pelkuri; ei aarnikeiju ole niin paha kuin luulet, eikä hän tee muille pahaa kuin niille, jotka sitä pelkäävät. Minä olen hänet nähnyt monesti, niin että me olemme vanhoja tuttuja."

Sitte veti tyttö hänet käsivarresta portaalle, voimakkaammin kuin mitä poika olisi luullut hänen jaksavan; veti, hyppi ja lauloi:

 
"Mulla on viitta niin välkkyvän soma;
    joka sirkalla sulhonsa oma."
 

Landry ei tuntenut juuri suurempaa turvallisuutta tuon pienen noidan seurassa kuin äsken aarnikeijunkaan parissa. Mutta kun hän mieluummin katseli paholaista oman sukunsa hahmossa kuin pahanilkisenä, harhailevana tulenliekkinä, ei hän pannut vastaankaan, jopa tunsi itsensä rauhalliseksi huomatessaan Fadetten kulettavan niin hyvin, että hän voi kulkea aivan kuivin jaloin. Mutta kun he kulkivat nopeasti eteenpäin, syntyi siitä ilmanvetoa, mikä sai virvatulen seuraamaan koko ajan jälessä – tuon luonnonilmiön, joksi koulumestarimme sitä nimitti, vakuuttaen ettei sitä tarvitse lainkaan pelätä.

XIII

Mahdollisesti Fadetin muorikin tunsi virvatulen luonnollisen alkuperän ja oli selittänyt tyttärentyttärelleen ettei sitä pidä pelätä, tai oli tyttönen, joka niin usein näki semmoisia tulia – sillä niitä näyttäysi useasti vierinkiviportaan läheisyydessä ja vain pelkästä sattumasta riippui ettei Landrykin ollut niitä aikaisemmin nähnyt lähempää – tullut siihen johtopäätökseen että se henki, joka niitä liikuttaa, ei ollut mikään salaperäinen eikä tahtonut hänelle muuta kuin hyvää. Tuntiessaan Landryn vapisevan koko ruumiiltaan virvatulen lähestyessä, sanoi tyttö:

"Tyhmeliini, eihän tuo liekki edes poltakkaan, ja jos olisit kyllin nopsa ottaaksesi sen kiinni, niin näkisit ettei se jätä merkkiäkään jälkeensä."

"Sehän on yhä pahempaa", ajatteli Landry, "tuli, joka ei polta – tietäähän jokainen ettei se voi olla mikään Jumalan luoma, sillä Jumalan tuli lämmittää ja polttaa."

Mutta hän ei sentään lausunut ajatuksiaan pikku Fadettelle, ja kun he olivat päässeet onnellisesti toiselle rannalle, olisi hänen tehnyt kovasti mielensä jättää tyttö siihen paikkaan ja rientää Kaksolaan niin pian kuin suinkin. Mutta Landry ei ollut luonteeltaan kiittämätön eikä tahtonut erota tytöstä sillälailla.

"Olet nyt toisen kerran tehnyt minulle palveluksen, Fanchon Fadet", sanoi hän tytölle, "enkä minä olisi tinanapin arvoinen, ellen sanoisi sinulle että olen muistava tätä apuasi koko elämäni ijän. Olin aivan kuin järjiltäni kun taannoin minut löysit; aarnikeiju oli minut tenhonnut ja lopen väsyttänyt. En olisi milloinkaan päässyt joen yli, vaan ihan varmaan sinne uupunut."

"Olisit ehkä hyvinkin päässyt, ellet olisi niin typerä", vastasi Fadette. "En olisi milloinkaan luullut, että tuommoinen suuri poika kuin sinä, joka käy jo seitsemäätoista ja pian saa parran leukaansa, olisi niin helposti säikkyvä, ja minua oikein ilahuttaa että sinä olet sellainen."

"Minkätähden se sinua ilahuttaa, Fanchon Fadet?"

"Sentähden etten pidä teistä", vastasi tyttö ylenkatseellisesti.

"Ja miksi te ette pidä minusta?"

"Sentähden etten kunnioita teitä", vastasi Fadette; "en teitä enkä teidän kaksoisveljeänne, enkä isäänne enkä äitiänne, jotka ylpeilevät rikkaudestaan ja luulevat että kaikkein muiden velvollisuus on vain heitä palvella. He ovat opettaneet teidätkin, Landry, kiittämättömäksi, ja se on pelkurimaisuuden jälkeen miehen rumin vika."

Landryta nöyryytti suuresti tytön sanat, sillä hän tunsi etteivät ne olleet aivan perää vailla, ja hän vastasi:

"Jos olen rikkonut, Fadette, niin tuomitse siitä minua yksin. Ei veljeni, isäni eikä äitini eikä kukaan muukaan kotiväestäni ole koskaan kuullut siitä avustuksesta, minkä kerran ennen olen sinulta saanut. Mutta tällä kertaa he saavat sen tietää ja sinä olet saava sen palkinnon, minkä haluat."

"Olettepa nyt miestä olevinanne", sanoi pikku Fadette, "kun luulette pääsevänne minusta lahjoilla. Luulette minua samallaiseksi kuin isoäitini, joka nielee ihmisten ilkeyksiä ja hävyttömyyksiä, kunhan vaan pistää hänelle lantin kouraan. Mutta minäpä en tarvitse enkä välitä teidän lahjoistanne ja minä ylenkatson kaikkea, mitä te haluatte antaa, koska teillä ei ole ollut senverran sydäntä, että olisitte keksinyt edes yhden ainoan ystävällisen sanan kiitokseksi, vaikka siitä on jo pian vuosi, kun teitä autoin suuressa hädässänne."

"Olen syyllinen, sen olen jo tunnustanut", sanoi Landry, jota suorastaan hämmästytti se tapa, millä hän kuuli tytön nyt ensimäistä kertaa ajatuksiaan lausuvan. "Mutta on siinä osaksi sinunkin syytäsi. Se ei ollutkaan mikään taikatemppu että löysit veljeni, vaan sinä varmaan olit nähnyt hänet sillaikaa, kun minä puhuin isoäitisi kanssa; ja jos sinulla itselläsi olisi hyvä sydän, sinulla, joka moitit minua sen puutteesta, niin olisit sensijaan, että annoit minun kärsiä ja odottaa ja vieläpä annoit neuvon, joka olisi voinut minut eksyttääkin, sanonut heti paikalla: 'mene niityn poikki, niin tapaat hänet joen rannalla'. Se olisi ollut sinulle helppoa, mutta sinua sensijaan huvitti tehdä ilkeätä pilaa minun surustani. Ja se on vähentänyt apusi arvoa suuresti."

Pikku Fadette, jonka ei tavallisesti tarvinnut vastausta etsiä, seisoi hetken mietteissään. Sitte hän sanoi:

"Huomaan kyllä että olet tehnyt parastasi sulkeaksesi sydämesi kiitollisuudelta ja kuvitellaksesi ettet ole minulle mitään velkaa, kun otin sinulta palkinnon lupauksen. Mutta sanon vieläkin että sydämesi on kova ja paha; muuten olisit kyllä huomannut etten ole pyytänyt sinulta mitään, enkä edes sinua moittinut kiittämättömyydestäsi."

"Se on totta, Fanchon", sanoi Landry, joka oli rehellinen kuin kulta; "minä olen väärässä ja olen sen kyllä huomannut ja sitä hävennytkin. Minun olisi pitänyt puhua sinun kanssasi, mutta sinä olet näyttänyt niin suuttuneelta, etten ole päässyt alkuunkaan."

"Jos olisitte tullut luokseni seuraavana päivänä tuon jutun jälkeen ja sanonut minulle pari ystävällistä sanaa, en olisi ollut suuttunut, vaan olisitte heti saanut tietää etten tahtonut mitään palkintoa, ja meistä olisi tullut hyvät ystävät; nyt minulla sensijaan on teistä huonot ajatukset ja minun olisi pitänyt antaa teidän suoriutua omin päin virvatulesta. Hyvää yötä, Kaksolan Landry, menkää kotiin kuivattamaan vaatteitanne ja sanokaa vanhemmillenne: 'ilman Sirkkaa, tuota pientä ryysymekkoa, olisin tänä yönä saanut pulikoida joessa'."

Samassa käänsi pikku Fadette hänelle selkänsä ja kulki mökkiin päin laulaen:

 
"Nyt sen kuulit, kuulitpa kerran,
    Barbeaun Landry, Kaksolan herra!"
 

Tällä kertaa Landry tunsi mielessään katumusta; ei siten, että hän olisi ollut halukas minkäänmoisiin ystävyyssuhteisiin tytön kanssa, jolla näytti olevan enemmän järkeä kuin sydäntä ja jonka ulkonainen olemus oli kaikkea muuta kuin miellyttävä. Mutta hän oli jalomielinen eikä tahtonut kantaa vääryyden tahraa omallatunnollaan. Hän juoksi tytön jälkeen, tarttui hänen nuttuunsa ja sanoi:

"Kuuleppas, Fanchon Fadet; tästä asiasta täytyy lopultakin tulla selvä! Olet minuun tyytymätön, enkä ole itsekään itseeni tyytyväinen. Sinun täytyy sanoa mitä haluat, niin tuon sen huomispäivänä."

"Haluan ettei minun enää ikinä tarvitsisi sinua nähdä", vastasi Fadette ankarasti. "Tuo mitä tahansa, mutta muitta mutkitta heitän sen vasten kasvojasi takaisin."

"Se on liian kovaa puhetta sille, joka tarjoo hyvitystä. Ellet tahdo mitään lahjaa, voin ehkä jollakin toisella tavalla tehdä sinulle palveluksia ja siten näyttää tahtovani sinulle hyvää. Sano siis mitä tekisin, ollakseni sinulle mieliksi?"

"Ettekö voisi pyytää minulta anteeksi ja ruveta ystäväkseni?" sanoi Fadette pysähtyen.

"Ohoh, se on toki liian paljo!" vastasi Landry, joka ei voinut voittaa ylpeyttään tuota tyttöä kohtaan; jolle ei annettu ikänsä mukaista arvoa ja jonka oma käytöskään ei aina ollut mallikelpoista. "Mitä sinun ystävyyteesi tulee, Fadette, niin olet niin kummallinen, ettei sinuun ole liioin luottamista. Pyydä sentähden jotain, jota voin heti antaa ja jota minun ei mahdollisesti tarvitse ottaa jälleen takaisin."

"Olkoon menneeksi", sanoi Fadette kylmänkirkkaalla äänellä; "tapahtukoon tahtonne mukaan, Landry! Olen teille tarjonnut anteeksiantoa, mutta se ei ole kelvannut. Nyt vaadin lupauksenne täyttämistä, ja se on että tottelette käskyäni minä päivänä sitä vaadin. Se päivä on huomenna, Saint-Andochen juhlapäivänä, ja nyt sanon mitä tahdon. Teidän täytyy tanssia kanssani kolme burreeta päivämessun jälkeen, kaksi iltamessun ja kaksi angeluksen jälkeen, siis yhteensä seitsemän. Koko päivänä, siitä asti kun nousette aina levolle menoon saakka, ette saa tanssia burreeta kenenkään muun kanssa, ei tytön eikä vaimon. Jos ette tee niinkuin nyt sanon, niin tiedän teillä olevan kolme rumaa virhettä: kiittämättömyyden, pelkurimaisuuden ja sanassaan pysymättömyyden. Hyvää yötä, odotan teitä huomenna kirkonportin luona tanssin alkaessa!"

Ja pikku Fadette, jota Landry oli saattanut mökille asti, työnsi, salvan ovelta ja pujahti sisään niin nopeasti, ettei poika ennättänyt sanoa sanaakaan ennenkuin hän jo oli kadonnut.

XIV

Landryn mielestä tuntui Fadetten päähänpisto aluksi niin naurettavalta, että sille kannatti paremmin nauraa kuin harmitella. "Tyttö on pikemmin vallaton kuin paha", ajatteli hän, "ja hän on vaatimattomampi kuin luulisikaan; ei hänen maksuvaatimuksensa suinkaan kotiani köyhdytä." Mutta asiaa tarkemmin ajateltuaan hän huomasikin tuon velkansa maksutavan paljoa ilkeämmäksi kuin miltä alussa näytti. Pikku Fadette tanssi erinomaisen hyvin; hän oli nähnyt hänen pyörivän paimenten kanssa ulkona kedolla tai tienohessa, ja tyttö hyppi kuin pieni paholainen, niin nopeaan että oli vaikeata pysyä tahdissa hänen kanssaan. Mutta hän näytti kaikkea muuta kuin sievältä ja oli niin huonosti puettu, yksinpä sunnuntaisinkin, ettei kukaan Landryn ikäinen poika tahtonut hänen kanssaan tanssia, ei ainakaan niin että ihmiset näkivät. Korkeintaan sikopaimenet ja ripillä käymättömät poikaset pitivät häntä sen arvoisena, että pyysivät kanssaan tanssimaan, ja kylän kaunottarista hänen läsnäolonsa tanssissa tuntui milteipä loukkaukselta. Landry tunsi sentähden hirmuiseksi nöyryytykseksi viedä tanssiin moista toveria, ja kun hän muisteli pyytäneensä kauniin Madelonin ainakin kolmeen burreehen, ihmetteli hän itsekseen mitä tyttö arvelisi sellaisesta häväistyksestä, johon hän nyt oli pakotettu täytyessään jättää nuo luvatut tanssit tanssimatta.

Kun hän oli sekä nälkäinen että viluinen ja yhä vielä pelkäsi virvatulen ahdisteluja, astui hän nopeasti eteenpäin, ajattelematta juuri mitään tai taakseen katsomatta. Kotiin saavuttuaan kuivatti hän vaatteensa ja kertoi pimeän tähden erehtyneensä portaasta ja vain vaivoin päässeensä joesta ylös, mutta häntä hävetti tunnustaa pelänneensä, eikä hän maininnut mitään virvatulesta eikä pikku Fadettesta. Landry meni nukkumaan ajatellen itsekseen, että huomenna on kyllä aikaa tuumia tuon vastenmielisen kohtauksen seurauksia. Mutta rauhallista unta hän ei saanut ensinkään. Hän uneksi pikku Fadettesta ainakin viisikymmentä kertaa; hän oli näkevinään tytön ratsastavan haltijan selässä, joka oli kuin mikähän suuri punainen kukko ja piti toisessa jalassaan sarvilyhtyä, jossa palava kynttilä levitti säteitään koko saraniityn yli. Sitte muuttui pikku Fadette vuohen suuruiseksi sirkaksi ja lauloi hänelle sirkan vinkuvalla äänellä jonkun laulun, jonka sisällystä hän ei käsittänyt, vaan kuuli ainoastaan hiukan loppusanoja: "sirkka, huivipirkka, kaksoislirkka". Se sai hänet aivan päästään pyörälle. Sitte ilmestyi virvatuli niin äkkiä ja niin voimakkaana, että hän vielä herätessäänkin näki silmiensä edessä pieniä liiteleviä, tummia, punaisia ja sinisiä pilkkuja, jommoisia näemme kun olemme liian kauvan katselleet aurinkoa tai kuuta.

Landry oli tuon yön jälkeen niin väsynyt, että hän nukkui koko päivämessun ajan eikä kuullut sanaakaan kirkkoherran saarnasta, jossa tämä niin kaunopuheisesti kuvaili kelpo Saint-Andochen hyveitä. Ja astuessaan kirkosta ulos oli Landry niin uninen, että hän oli aivan unohtanut Fadetten. Hän seisoi asehuoneen ulkopuolella, kauniin Madelonin vieressä, joka odotteli tanssin alkamista, varmana että Landry pyytää hänet ensiksi. Mutta kun tämä lähestyi tyttöä häntä puhutellakseen, huomasi hän samassa Sirkan, joka astui askeleen häntä kohti ja virkkoi kuuluvalla äänellä painokkaasti:

"No Landry, pyysit minua eilen illalla ensimäiseen tanssiin, toivon ettet lupaustasi peruuta."

Landry sävähti tulipunaiseksi, ja nähdessään että Madelonkin punastui harmista ja hämmästyksestä, rohkasi hän mielensä.

"Mahdollista kyllä että lupasin tanssia kanssasi, Sirkka; mutta minä olen sitä ennen pyytänyt toisenkin, ja sinun vuorosi on vasta sen jälkeen."

"Eipä niinkään, Landry", sanoi Fadette varmalla äänellä; "nyt muistisi pettää. Et ole luvannut kenellekään ennen minua, sillä lupaus, jonka täyttämistä nyt vaadin, on jo viime vuonna annettu ja sinä sen vaan uudistit eilen illalla. Jos Madelonin tekee mieli tänään tanssia kanssasi, niin on tuolla kaksoisveljesi, joka on aivan sinun näköisesi ja jonka hän voi ottaa sinun sijastasi. Toinen on yhtä hyvä kuin toinenkin!"

"Sirkka on oikeassa", vastasi Madelon ylpeästi, ottaen Sylvinetiä kädestä. "Kun teillä on niin vanha lupaus, niin se on täytettävä. Minä tanssin yhtä mielelläni veljenne kanssa."

"Niin niin, onhan se saman tekevä", sanoi Sylvinet mitään pahaa aavistamatta. "Tanssitaan kaikki neljä."

Heidän täytyi tyytyä tähän, ollakseen huomiota herättämättä, ja Sirkka alkoi tanssia niin varmasti ja notkeasti, että tuskin milloinkaan oli mitään burreeta paremmalla tahdilla ja vauhdilla suoritettu. Jos hän olisi ollut sievä ja kauniisti puettu, olisi häntä katsellut oikein huvikseen, sillä hän tanssi aivan erinomaisesti ja kaikki nuo muut, kaunottaret, toivoivat sydämestään omistavansa hänen keveytensä ja notkeutensa; mutta Sirkka-raukka oli niin huonosti puettu, että hän näytti kymmenen kertaa tavallistakin rumemmalta. Landry, joka ei uskaltanut katsoa Madeloniin – niin pahoillaan ja nöyrtynyt hän oli hänen tähtensä – katseli tanssitoveriaan ja ajatteli että tyttö oli tänään vielä rumempi kuin tavallisissa arkirepaleissaan; sillä tyttönen oli koettanut koristautua sieväksi, mutta oli siten vain tehnyt itsensä naurettavan näköiseksi.

Hänen myssynsä oli vanhuuttaan aivan keltainen ja sensijaan, että se olisi ollut pieni ja takaapäin ylöstaivutettu seudun viimeisen kuosin mukaan, oli sen kummallakin sivulla kaksi suurta, leveää korvalappua ja takana riippui muuan osa aina kaulaan asti, niin että hän muistutti isoäitiään ja hänen päänsä näytti hennon kepin päässä keikkuvalta suurelta nauriilta. Hänen puolivillainen hameensa oli ainakin kahta kämmenleveyttä liian lyhyt, ja kun hän oli sinä vuonna paljon kasvanut, pistivät hänen laihat, auringon paahtamat käsivartensa hihoista kuin kaksi hämähäkinjalkaa. Hänellä oli sentään punainen esiliina, ja siitä hän oli kovin ylpeä, mutta se oli äidin peruja eikä hän ollut huomannut irrottaa siitä rintatilkkua, jommoista eivät nuoret tytöt olleet käyttäneet enää kymmeneen vuoteen. Tyttöraukka ei suinkaan ollut turhamielinen, eipä tarpeeksikaan; hän eli kuin mikähän poika, ajattelematta lainkaan ulkoasuaan ja haluten vain leikkiä ja nauraa. Siksi hän näyttikin pyhäkoristeihinsa pukeutuneelta vanhalta mummolta ja häntä ylenkatsottiin huonon pukunsa tähden, joka ei ollut niin kehno köyhyyden, vaan yksinomaan isoäidin ahneuden ja tyttärentyttären kauneudenaistin puutteen vuoksi.

XV

Sylvinet oudoksui että hänen kaksoisveljensä oli lyöttäytynyt Fadetten seuraan, josta hän puolestaan piti vielä vähemmin kuin Landry. Landry ei tiennyt mitenkä hänen piti selittää tätä seikkaa, hän olisi tahtonut vajota vaikka maan alle. Madelon oli hyvin tyytymätön, ja huolimatta siitä että pikku Fadette pakotti heidät karkeloimaan, olivat heidän kasvonsa niin happaman näköiset kuin olisivat kulkeneet hautajaissaatossa.

Ensimäisen tanssin päätyttyä hiipi Landry tiehensä ja meni läheiseen puistikkoon piiloon. Mutta hetken päästä tuli pikku Fadette hänen luokseen Heinäsirkan kera, joka tänään oli tavallista äkäisempi ja äänekkäämpi, hänellä kun oli hatussa koristeena riikinkukon sulka ja valekullalla huoliteltu nappi, ja vaati hänet taasen tanssiin. Tytön jälessä vielä seurasi joukko häntä itseään nuorempia tytönletukoita, sillä yhtikäisensä eivät juuri halunneet hänen kanssaan seurustella. Kun Landry näki Fadetten, ympärillään kaikki nuo rasavillit, jotka hän aikoi ottaa todistajiksi siinä tapauksessa että poika kieltäytyisi, alistui hän kohtaloonsa ja vei tytön saksanpähkinäpuiden luo, jossa luuli löytävänsä jonkun syrjäpaikan tanssiakseen hänen kanssaan kenenkään huomaamatta. Onneksi ei siellä näkynyt Madelonia eikä Sylvinetiä eikä muitakaan kyläläisiä, ja hän käytti nyt tilaisuutta hyväkseen täyttääkseen urakkansa ja tanssiakseen kolmannen burreen Fadetten kanssa. Heidän ympärillään seisoi ainoastaan muutamia syrjäisiä, jotka eivät paljonkaan heitä tarkanneet.

Kohta kun tanssi oli loppunut, juoksi Landry Madelonia hakemaan, pyytääkseen hänet kanssaan lehtimajaan vehnäjauhovelliä syömään. Mutta Madelon oli tanssinut muiden kanssa, jotka olivat jo hänelle tarjonneet, ja hän vastasi Landrylle ylpeän kieltävästi. Kun Madelon näki että Landry vetäytyi johonkin nurkkaan kyynelsilmin – sillä pojan mielestä suuttumus ja loukattu ylpeys tekivät Madelonin entistäkin kauniimmaksi ja sen näkivät varmaan kaikki muutkin – söi tyttö annoksensa nopeasti loppuun, nousi pöydästä ja sanoi kuuluvalla äänellä: "Nyt soitetaan iltamessuun, kenenkä kanssa minä senjälkeen tanssin?" Tyttö kääntyi Landryyn päin, toivoen että tämä kiirehtisi vastaamaan: "Minun kanssani!" Mutta ennenkun Landry vielä oli ennättänyt suutaan avata, ilmautui jo muita pyytäjöitä, ja Madelon riensi uusien tanssitoveriensa kanssa iltamessuun heittämättä häneen silmäystäkään, enemmän nuhtelevaa kuin myötätuntoistakaan.

Iltamessun jälkeen meni Madelon heti ulos Pierre Aubardeaun, Jean Aladenisen ja Etienne Alaphilippen seuraamana, jonka jälkeen kaikki kolme vuoron perään tanssivat hänen kanssaan. Madelonilta ei milloinkaan puuttunut tanssiin pyytäjiä, sillä hän oli kaunis tyttö eikä hän ollut omaisuuttakaan vailla. Landry katseli häntä syrjästä ja pikku Fadette viipyi yhä kirkossa, lukien vielä muiden lopetettua pitkiä rukouksia. Hän teki niin joka sunnuntai; muutamat sanoivat sen johtuvan jumalanpelosta, toiset taas että tyttö sillätavoin tahtoi peittää yhteyttään paholaisen kanssa.

Landry näki ikäväkseen ettei Madelon välittänyt paljokaan hänen seurastaan, vaan oli iloinen ja punainen kuin ruusu ja näytti täysin lohdutetulta sen loukkauksen johdosta, mikä Landryn oli täytynyt hänelle tehdä. Hän huomasi nyt erään seikan, jota hän ei ollut milloinkaan ennen ajatellut, nim. että Madelon ei ollut aivan vapaa keikailemisesta ja että tyttö ei missään tapauksessa paljo välittänyt hänestä, kun voi olla ilman häntä noin iloinen.

Hän tiesi voivansa olla väärässä; mutta Madelon oli äsken lehtimajassa nähnyt kuinka hän oli pahoillaan ja hänen olisi pitänyt ymmärtää että sen takana oli jotain, jota hän olisi mielellään tahtonut selittää. Mutta siitä ei tyttö välittänyt vähääkään, vaan oli iloinen kuin kauris samaan aikaan kun hänen oma sydämensä oli surusta halkeamaisillaan.

Kun Madelon oli tanssinut noiden kolmen kanssa, meni Landry hänen luokseen, sillä hän olisi halunnut puhua hänen kanssaan kahdenkesken, puolustaakseen itseään niin hyvin kuin voi. Hän ei tiennyt miten menetellä päästäkseen hänen kanssaan kahden, sillä hän oli vielä siinä ijässä, jolloin nuorukainen tuntee ujoutta toista sukupuolta kohtaan. Ja kun hän ei keksinyt mitä olisi tytölle asian aluksi sanonut, niin hän vaan tarttui hänen käteensä viedäkseen hänet mukanaan, mutta silloin sanoi Madelon puoleksi suuttuneella, puoleksi anteeksiantavalla äänellä:

"Oo, Landry? Joko sinä nyt vihdoinkin tulet pyytämään minua tanssiin?"

"En tule teitä tanssiin pyytämään", vastasi Landry, sillä hän ei ymmärtänyt teeskennellä eikä sanansa rikkominen juolahtanut hänen mieleensäkään; "tahtoisin vaan sanoa teille pari sanaa, jota ette voi kieltäytyä kuuntelemasta."

"Jos sinulla on jokin salaisuus minulle sanottavana, niin olkoon se toiseen kertaan", sanoi Madelon irrottaen kätensä. "Tänään meidän pitää tanssia ja huvitella. En ole vielä lainkaan väsynyt, ja kun Sirkka näyttää sinut noin uuvuttaneen, on parasta että menet nukkumaan; minä jään tänne."

Sitte hän suostui Germain Audouxin pyyntöön, joka tuli hänet tanssiin hakemaan. Ja kun hän käänsi Landrylle selkänsä, kuuli tämä Germain Audouxin sanovan:

"Tuo poika näytti luulevan saavansa tanssia tämän burreen teidän kanssanne."

"Mahdollisesti", vastasi Madelon päätään heilauttaen, "mutta kyllä se nyt jäi tanssimatta!"

Landryta nämät sanat kovin loukkasivat ja hän jäi katselemaan tanssia tarkastaen Madelonin käytöstä, joka ei ollut huolimatonta, vaan päinvastoin niin ylpeätä ja ylimielistä, että poikaa oikein harmitti, ja kun tyttö tuli hänen läheisyyteensä, jolloin Landry katseli häntä hiukan ivallisesti, tokasi tyttö uhmaten: "Vai niin, Landry; sinä et saa tänään ketään kanssasi tanssimaan? Sinun kai täytynee turvautua jälleen Sirkkaan."

"Ja turvaudun mielellänikin", vastasi Landry; "sillä jos hän ei olekkaan juhlan kaunein tyttö, niin hän ainakin tanssii paraiten."

Hän kiersi kirkon ympäri, etsien pikku Fadettea, ja vei hänet takaisin tanssipaikkaan aivan Madelonin eteen, jossa tanssi hänen kanssaan kaksi burreeta peräkkäin. Kelpasi katsella miten ylpeänä ja tyytyväisenä Sirkka karkeloi! Eikä hän salannut mielihyväänsä, vaan hänen veitikkamaiset mustat silmänsä loistivat ja hän heilautteli pientä niskaansa ja suurta päähinettään kuin tupsukana.

Mutta valitettavasti hänen menestyksensä herätti suuttumusta viidessä kuudessa pojassa, jotka tavallisesti pyysivät hänet tanssiin, mutta eivät nyt saaneet häntä kanssaan, vaikka he eivät olleet milloinkaan olleet häntä kohtaan ylpeitä, vaan olivat aina pitäneet häntä tanssinsa tähden arvossa. He rupesivat nyt häntä arvostelemaan, pilkkaamaan hänen korskeuttaan ja tirskumaan hänen ympärillään: "Hei, katsoppas Sirkkaa, joka luulee Landry Barbeaun lumonneensa! Sirkka! Viirikukko! Kikkanokka; Hepsankekka!" j.n.e. mitä parainta osasivat.