Kitabı oku: «Pikku Fadette», sayfa 7

XVI

Kun pikku Fadette meni heidän ohitsensa, vetivät he häntä hihasta tai asettivat jalkansa eteen kaataakseen hänet, ja muutamat – tietysti nuorimmat ja huonoimmin kasvatetut – nykivät häntä myssyn korvalipuista, niin että se pyörähteli kuin väkkärä hänen päässään, ja huusivat: "Katsokaa, katsokaa Fadetin muorin tuuliviiriä!"

Sirkka-raukka läimäytti viisi kuusi kertaa oikeaan ja vasempaan, mutta se vaikutti vain että huomio kiintyi häneen vielä suuremmassa määrässä ja rahvas alkoi pakista: "Katsokaapas meidän Sirkkaa, mikä onni häntä on tänään kohdannut! Landry Barbeau pyytää hänet alati kanssaan tanssimaan! Näkeehän sen jokainen, että hän tanssii hyvin; mutta nyt hän luulee olevansa kauniskin ja keikailee kuin harakka!" Toiset taasen kääntyivät Landryn puoleen: "Onko hän sinut noitunut, Landry-raukka, kun et näe enää ketään muuta kuin hänet? Vai aijotko pyrkiä poppamieheksi? Pian kai näemme sinun tallustelevan susia paimentamassa."

Landryta hävetti, mutta Sylvinet, jonka mielestä hänen veljensä oli paras ja kunnioitettavin ihminen maailmassa, oli vielä enemmän harmissaan nähdessään että hän joutui niin monen ihmisen naurun alaiseksi, jopa ulkopitäjäläistenkin, jotka nekin alkoivat vähitellen asiaan sekaantua ja puhella: "Onhan se kaunis poika, mutta mikä häntä oikein riivaa, kun ihastuu kaikkein rumimpaan tyttöön?" Madelon kuunteli riemuiten kaikkia pilkkapuheita ja otti niihin itsekin osaa.

"Mitäpä siitä!" tokasi hän. "Landry on vielä pieni lapsi, ja hänen ikäisensä ovat kiitollisia kun löytävät jonkun, joka viitsii heidän kanssaan puhella; ei silloin katsota niin tarkoin onko se vuohi vai ihminen."

Silloin tarttui Sylvinet Landryn käsivarteen ja kuiskasi: "Mennään täältä, muuten siitä vielä tulee riita, sillä he tekevät pikku Fadettesta pilkkaa ja heidän kompasanansa sattuvat sinuunkin. En ymmärrä mikä hullu päähänpisto sai sinun tanssimaan neljä viisi kertaa peräkkäin hänen kanssaan. Näyttää kuin tahallasi laittaisit itsellesi harmia; lopeta jo sellainen huvittelu! Voi olla paikallaan että tuo tytönleuhakka joutuu ihmisten pahuuden ja ylenkatseen alaiseksi, sehän on aina ollut hänestä mieluista, vaan meille se ei sovi. Mennään nyt tiehemme ja palataan Angelus-rukouksen jälkeen, niin voit pyytää Madelonia tanssiin, sillä hän on hieno tyttö. Olen aina sanonut sinulle että pidät liian paljon tanssista ja että se vielä viettelee sinut tyhmyyksiin."

Landry seurasi häntä muutamia askeleita, mutta kääntyi kuullessaan takanaan melua ja huutoa, ja näki kuinka pikkupojat Madelonin ja toisten tyttöjen sekä heidän miehisten toveriensa pilan ja naurun yllättäminä olivat riistäneet myssyn pikku Fadetten päästä. Hänen pitkät, mustat hiuksensa hulmuilivat pitkin selkää ja hän huitoi ympärilleen suuttuneena ja epätoivoisena, sillä tällä kertaa hän ei ollut sanonut mitään, mikä olisi antanut aihetta tuollaiseen pahoinpitelyyn, ja hän itki raivosta voimatta riistää takaisin myssyään, jota muuan ilkeä poika juoksutti ympäri kepin nenässä.

Landryn mielestä se oli hävytöntä ja hänen hyvä sydämensä paisui harmista. Hän tarttui poikaan, riisti häneltä myssyn ja kepin, jolla antoi pahantekijälle aika läimäyksen, palasi toisten poikain luo, jotka pakenivat jo hänet nähtyään ja tarttui Sirkka-raukan käteen, antaen hänelle myssynsä takaisin.

Landryn suuttumus ja poikien pelästys herätti katsojissa naurunräjähdyksen. Landryn teko hyväksyttiin yleisesti, mutta Madelon rupesi häntä pilkkaamaan, ja silloin Landryn ikäiset pojat, jopa häntä vanhemmatkin, rupesivat häntä nauramaan.

Landryta ei enää hävettänyt, hän tunsi itsensä rohkeaksi ja voimakkaaksi ja joku epämääräinen miehekkyyden tunne sanoi hänelle, että hänen velvollisuuteensa kuului puolustaa sitä tyttöä, jonka hän oli kaikkien nähden valinnut tanssitoverikseen, olipa se ruma tai kaunis, pieni tai suuri. Huomatessaan miten Madelonin ympärillä seisovat häntä katselivat, meni hän suoraan Aladenisea ja Alaphilippeä kohti ja sanoi:

"Entäs te, mitä teillä on tähän asiaan sanomista? Jos minua haluttaa osottaa tälle tytölle huomaavaisuutta, mitä se teitä liikuttaa? Ja jos se teitä harmittaa, niin miksi käännytte poispäin ja mutisette itseksenne? Seisonhan tässä ihan edessänne! Ettekö näe minua? Joku täällä on sanonut että olen vielä pieni lapsi, mutta sitä ei ole sanonut mikään mies eikä edes mikään puolikasvuinen poika minulle vasten silmiä. Sanokaa se nyt, niin katsotaan uskaltaako kukaan kiusata sitä tyttöä, jonka kanssa tuo pieni lapsi on tanssinut."

Sylvinet pysytteli veljensä kintereillä, ja vaikka hän ei hyväksynytkään että tämä oli tähän jupakkaan puuttunut, seisoi hän kuitenkin lähettyvillä, ollakseen valmiina häntä auttamaan. Ryhmässä seisoi neljä tai viisi nuorta miestä, jotka olivat kaksosia päätään pitempiä, mutta kun he näkivät veljesten päättäväisyyden, arvelivat he paraaksi välttää tappelua noin pienen asian vuoksi, ja niinpä ei kukaan sanonut sanaakaan, vaan jokainen katsoi toisiinsa, ikäänkuin kysellen ketä halutti mittailla voimiaan Landryn kanssa. Kukaan ei astunut esiin, ja Landry, joka ei ollut päästänyt Fadetten kättä omastaan, sanoi hänelle:

"Pane myssy heti päähäsi, Fadette; niin nähdään tuleeko joku ottamaan sen sinulta uudelleen."

"En", sanoi pikku Fadette kyyneliään pyyhkien; "olen jo tänään tanssinut tarpeeksi, loput saa jäädä."

"Eipä saakkaan, vaan me tanssimme vielä!" huudahti Landry, joka aivan leiskui rohkeutta ja ylpeyttä. "Ei kukaan saa sanoa, ettet voi tanssia minun kanssani joutumatta häväistyksen alaiseksi."

Hän tanssi vielä kerran tytön kanssa, eikä kukaan sanonut heille sanaakaan eikä katsonut heihin pilkallisesti. Madelon ja hänen ihailijansa olivat siirtyneet muuanne tanssimaan. Tämän burreen jälkeen kuiskasi pikku Fadette Landrylle:

"Jo riittää, Landry! Olen sinuun tyytyväinen ja vapautan sinut lupauksestasi. Nyt menen kotiin. Tanssi kenen kanssa tahdot vielä tänä iltana."

Hän haki pikku veljensä, joka tappeli muiden lasten kanssa, ja luisti tiehensä niin nopeaan, ettei Landry edes nähnyt minne tyttö katosi.

XVII

Landry meni illalliselle kotiin veljensä kanssa, ja kun tämä oli kovin halukas kuulemaan mistä tuo jupakka kaiken kaikkineen johtui, kertoi Landry hänelle kuinka hän eilen illalla oli joutunut virvatuliharhaukseen ja kuinka pikku Fadette oli hänet auttanut pulasta, tapahtuipa se sitte neuvokkuuden tai noituuden avulla, sekä palkinnoksi vaatinut hänen tanssimaan kanssaan seitsemän tanssia Saint-Andochen juhlassa. Muun hän jätti mainitsematta, sillä hän ei tahtonut milloinkaan veljelleen kertoa kuinka levoton hän oli ollut luullessaan hänen viime vuonna hukkuneen jokeen, ja siinä hän teki oikein, sillä sellaiset vaaralliset ajatukset palautuvat toisinaan lasten mieleen, jos niille pannaan painoa tai niistä puhutaan.

Sylvinet hyväksyi täydelleen että veljensä oli pitänyt lupauksensa ja sanoi että ne ikävyydet, mitkä siitä olivat hänelle johtuneet, vain tekivät hänen käytöksensä vieläkin kunnioitettavammaksi. Mutta niin peloissaan kun hän olikin sen vaaran suhteen, mihin Landry oli joen luona joutunut, ei hän kuitenkaan voinut olla moittimatta pikku Fadettea. Hän tunsi niin suurta vastenmielisyyttä häntä kohtaan, ettei hän tahtonut ensinkään uskoa tytön vain sattumalta löytäneen hänen veljensä ja vain pelkästä hyvyydestä häntä auttaneen.

"Sepä olikin Fadette ", sanoi hän, "joka loihti virvatulen sinua harhauttamaan ja jokeen hukuttautumaan, mutta Jumala ei sitä sallinut, sillä sinä et ole milloinkaan kulkenut kadotuksen tietä. Silloin tuo ilkeä Sirkka väärinkäytti hyvyyttäsi ja kiitollisuuttasi ja sai sinun antamaan lupauksen, joka niin suuresti sinua vahingoitti, ja sen hän tiesi hyvin. Hän on oikein kamala, tuo tyttö; kaikki noidat rakastavat pahaa, hyviä ei olekkaan. Hän tiesi aivan hyvin saattavansa sinut riitaan Madelonin ja paraimpien tuttaviesi kanssa. Hän tahtoi myöskin että sinä joutuisit tappeluun, ja ellei Jumala toisen kerran olisi sinua auttanut hänen pauloistaan, niin olisit joutunut ilmiriitaan ja tullut onnettomaksi."

Landry, joka mielellään katseli asioita samalla tavalla kuin veljensäkin, ajatteli että hän ehkä oli oikeassa, siksi hän ei ruvennut erikoisemmin Fadettea puolustamaan. He puhelivat virvatulesta, jota Sylvinet ei ollut milloinkaan nähnyt ja josta hän oli hyvin utelias kuulemaan, vaikkei toivonutkaan sitä näkevänsä. Mutta he eivät uskaltaneet puhua siitä äidille, sillä hän pelästyisi jo sitä ajatellessaankin, eikä isällekään, sillä hän tekisi sellaisista asioista pilaa – hän oli nähnyt aarnikeijun ainakin parikymmentä kertaa, siitä vähääkään välittämättä.

Tanssia jatkettiin myöhään yöhön, mutta Landry, joka tunsi olevansa alakuloinen, hän kun nyt todella oli joutunut riitaan Madelonin kanssa, ei tahtonut käyttää Fadetten suomaa vapautta, vaan auttoi veljeään eläinten laitumelta tuomisessa. Kun hän tällä matkalla joutui puolitiehen Pricheen päin ja kun hänen päätänsäkin kivisti, sanoi hän veljelleen jäähyväiset saraniityn luona. Sylvinet tahtoi ettei hän nyt menisikään vierinkiviportaan kautta, sillä hän pelkäsi että aarnikeiju tai Sirkka siellä taasen tekisivät hänelle kepposiaan, ja sai veljensä lupaamaan että hän tekisi kierroksen ja menisi joen yli ison myllysillan kautta.

Landry siis seurasi veljensä toivomusta ja meni sensijaan, että olisi kulkenut saraniityn poikki, sen rotkotien kautta, joka kulkee pitkin Chaumoisin kukkulaa. Hän ei ensinkään pelännyt, sillä ilmassa kuului vielä äänten hälinää Saint-Andochen juhlapaikalta. Hän kuuli epäselvästi säkkipillin äänen ja tanssin töminän ja tiesi hyvin etteivät henget alota ilveitään ennenkuin ihmiset nukkuvat.

Tullessaan kukkulalta alas, aivan kivilouhoksen oikealta puolelta, kuuli hän jonkun valittavan äänen ja luuli sitä ensin taivaanvuohen mäkätykseksi. Mutta mitä lähemmäksi hän tuli, sitä enemmän ääni muistutti ihmisen nyyhkytystä, ja kun hänen hyvä sydämensä aina oli valmis rientämään kanssaihmistensä avuksi, astui hän rohkeasti aina kivilouhokselle saakka.

Mutta itkijä vaikeni hänen lähestyessään.

"Kuka siellä itkee?" kysyi hän miehekkäällä äänellä.

Ei vastausta.

"Onko siellä joku sairaana?" kysyi hän vielä kerran. Mutta kun ei vastausta kuulunut, aikoi hän mennä tiehensä; sitä ennen tahtoi hän kuitenkin katsastaa ympärilleen tuossa kivilouhikossa, ja hän näki pian nousevan kuun valossa jonkun ihmisen makaavan suullaan maassa liikkumattomana kuin kuollut, joko se sitte oli kuollut tai vain epätoivoissaan noin heittäytynyt, eikä tahtonut liikkua, jottei ilmaisisi itseään.

Landry ei ollut milloinkaan nähnyt kuollutta eikä koskettanut vainajaan. Hän ällistyi kovasti ajatellessaan että hänen edessään ehkä oli ruumis, mutta hän hillitsi itsensä, koska tässä kenties oli tarpeen auttaa lähimäistään, ja astui päättävästi esiin koskettaakseen makaavaa kättä. Mutta kun tämä havaitsi olevansa huomattu, niin se kohoutui puoleksi istualleen, ja Landry näki edessään pikku Fadetten.

XVIII

Ensin Landryta harmitti, että pikku Fadette aina joutui hänen tielleen, mutta kun tyttö näytti olevan surullinen, tunsi hän myötätuntoisuutta häntä kohtaan ja heidän välillään syntyi seuraava keskustelu:

"Mitä minä näenkään, Sirkka; sinäkö se siellä itket? Onko joku sinua lyönyt tai ajanut kotoa pois, koska vaikeroit ja olet tänne piiloutunut?"

"Ei, Landry; ei kukaan ole minua ahdistanut sen jälkeen, kun sinä minua niin urhoollisesti puolustit, ja muuten en edes pelkääkkään ketään. Piilouduin vain saadakseni itkeä, sillä ei ole mitään tuhmempaa kuin näyttää ihmisille että mieli on apea."

"Mutta minkätähden sitte olet pahoillasi? Senkötähden että ovat olleet sinulle niin pahoja tänään? Se on tavallaan oma vikasi, mutta voithan lohduttaa itseäsi ja päättää ettet enää milloinkaan antaudu semmoiseen."

"Minkätähden sanotte sitä minun viakseni? Olenko siis loukannut teitä, kun tahdoin tanssia kanssanne, ja olenko ainoa tyttö, jolla ei ole oikeutta huvitella niinkuin muut?"

"Siitä se ei riipu, Fadette; en moiti teitä siitä että tahdoitte tanssia kanssani. Olen täyttänyt toivomuksenne ja käyttäytynyt teitä kohtaan velvollisuuteni mukaan. Teidän vikanne ei ole tämänpäiväinen, ja jos olette erehtynyt, niin ette ole sitä tehnyt minua vaan itseänne kohtaan, sen kyllä itsekin tiedätte."

"Ei, Landry; niin totta kuin Jumala elää, en tiedä tehneeni mitään vääryyttä; jos minun täytyy lukea jotakin viakseni, niin se supistuu siihen, että olen vastoin tahtoani tuottanut teille ikävyyksiä."

"Älkäämme puhuko minusta, Fadette; enhän valita omaa kohtaloani. Puhukaamme teistä, ja koska te ette tiedä että teillä on virheitä, niin annatteko minun avomielisesti ja ystävällisesti kertoa mitkä ne ovat?"

"Mielelläni, Landry, ja minä olen pitävä sitä parhaimpana palkintonani tai parhaimpana rangaistuksenani minkä voit minulle antaa siitä hyvästä tai pahasta, mitä olen sinulle tehnyt."

"No niin, Fanchon Fadet; kun sinä puhut noin järkevästi ja minä ensimäisen kerran näen sinun hiljaisena ja valmiina kuuntelemaan muiden ajatuksia, niin tahdon sanoa sinulle miksei sinua pidetä siinä arvossa, kuin kuusitoistavuotiaalla tytöllä voisi olla oikeus itselleen vaatia. Sinä nimittäin et ole ensinkään tytön kaltainen, vaan aivan kuin mikähän poika sekä ulkonäöltäsi että käytökseltäsi; sinä et ollenkaan pidä itsestäsi huolta. Ensiksikin et ole siisti etkä säntillinen, ja teet itsesi vastenmieliseksi pukusi ja puheittesi kautta. Tiedät kyllä että lapset antavat sinulle vielä pahemmankin nimen kuin Sirkka, he sanovat sinua usein Villiksi. Sanoppas, onko omasta mielestäsi kaikki niinkuin olla pitää, kun et vielä kuudentoista vuotiaana käyttäydy niinkuin tytön pitää. Sinä kiipeät puissa kuin orava, sinä heittäydyt valjastamattoman hevosen selkään ja ratsastat täyttä laukkaa ilman satulaa ja suitsia, ihan kuin paholainen kiitäisi kintereilläsi. Saattaa olla hyväkin että ihminen on voimakas ja notkea, ja sekin on hyvä ettei pelkää mitään, se on luonnon miehelle suoma lahja. Mutta naisen se sellainen viettelee helposti liiallisuuksiin, ja näyttää niinkuin sinä tahtoisit vain herättää huomiota. Ja huomiota sinä herätätkin kaikkialla; sinulle tehdään kiusaa ja sinulle huudetaan kuin sudelle. Sinä olet hyväpäinen ja annat teräviä vastauksia, jotka herättävät naurua niissä, joihin ne eivät kohdistu. On kyllä hyvä olla muita terävämpi, mutta jos käyttelee terävyyttään liiaksi, niin hankkii itselleen vihollisia. Sinä olet utelias, ja niin pian kun olet urkkinut muiden salaisuuksia tietoosi, viskaat ne heille vasten naamaa, kun vähänkin riitaannut heidän kanssaan. Siitä johtuu että sinua pelätään, ja sitä jota pelätään, sitä vihataankin. Sellaisille maksetaan aina pahemmalla mitalla kuin he ansaitsevat. Ja mitä siihen tulee, osaatko noitua vai et, niin tahtoisin uskoa että sinulla on tietoja, mutta toivon ettet ole antautunut pahojen henkien kanssa tekemisiin; mutta sinä tahdot että ihmiset sellaista uskoisivat, pelättääksesi niitä, joihin olet suuttunut, mutta siten sinä vain saatat itsesi huonoon maineeseen. Niin, nyt olet kuullut virheesi, Fanchon Fadet, ja niitten tähden ihmiset eivät sinusta pidä. Ajattelehan asiaa, niin pian huomaat että jos tahtoisit olla vähän enemmän muitten ihmisten kaltainen, niin sinua pidettäisiin suuremmassa arvossa järkesi vuoksi, jonka suhteen olet heitä etevämpi."

"Kiitos, Landry!" vastasi pikku Fadette vakava ilme kasvoillaan, kuunneltuaan hartaasti hänen puhettaan. "Olet sanonut sen, josta koko maailma minua moittii, ja sinä olet sen sanonut perin sävyisästi ja säälivästi, jota eivät toiset tee. Tahdotko nyt, että minä vastaan sinulle, ja tahtoisitko senvuoksi istua hetkiseksi viereeni?"

"Paikka ei ole juuri hauskimpia", sanoi Landry, joka ei halunnut viipyä kovin kauvan tytön seurassa ja yhä ajatteli mitä hänestä sanottiin, että hän muka loihti ihmisiä silloinkun he vähimmin sitä aavistivat.

"Sinä et pidä tätä paikkaa hauskana", sanoi Fadette, "sillä te rikkaat olette niin vaativaisia. Kun teidän tekee mielenne istua ulkona, niin pitäisi teillä välttämättä olla kaunis nurmikko allanne, ja te voittekin niityillänne ja puutarhoissanne valita kauniimmat paikat ja paraimman siimeksen. Mutta ne, joilla ei ole mitään, eivät vaadi niin paljo, vaan tyytyvät ensimäiseen kiveen, jota vasten voivat päänsä kallistaa. Okaat eivät pistä heidän jalkojaan, ja missä milloinkin liikkuvatkin, on heillä avoin silmä huomaamaan mikä on kussakin paikassa kaunista. Ei ole, Landry, ensinkään rumia paikkoja niiden mielestä, jotka tahtovat ymmärtää sitä hyvää ja kaunista, mitä Jumala on kaikkiin käsialoihinsa kätkenyt. Vaikken olekkaan mikään loihtija, tiedän kuitenkin mihin mitättöminkin kasvi kelpaa, minkä tallaat jalkaisi alle, ja kun kerran tiedän mihin ne kelpaavat, katselen niitä mielelläni enkä halveksi niitä enemmän näkönsä kuin hajunsakaan puolesta. Kerron tätä sinulle, Landry, voidakseni sitte sanoa jotakin, jota voi sovittaa ihmisiin yhtähyvin kuin puutarhakukkiin ja tienohessa kasvavaan rikkaruohoon: ylen usein halveksitaan sitä, mikä ei näytä kauniilta eikä hyvältä, ja jätetään huomioon ottamatta että se voisi olla hyödyksi ja avuksi."

"En oikein ymmärrä mitä sillä tarkotat", sanoi Landry istuutuen hänen viereensä, ja he istuivat niin hetkisen vaiti, sillä pikku Fadetten ajatukset liikkuivat nyt niillä mailla, jonne Landry ei jaksanut häntä seurata. Landry taas ei voinut olla jonkinlaisella mielihyvällä tyttöä kuuntelematta, sillä hän ei ollut milloinkaan kuullut niin vienoa ääntä eikä niin hyvin lausuttuja sanoja.

"Tiedätkö mitä, Landry?" puhui tyttö taasen. "Ansaitsen enemmän myötätuntoisuutta kuin moitetta, ja jos olenkin tehnyt väärin itseäni kohtaan, en ainakaan ole milloinkaan tehnyt mitään todellista vääryyttä muille, ja jos ihmiset olisivat oikeudenmukaisia ja järkeviä, niin he paljoa enemmän katsoisivat hyvään sydämeeni kuin rumiin kasvoihini ja kehnoihin vaatteisiini. Ajattelehan – ja ellet sitä tiedä, voin sinulle kertoa – mikä on ollut kohtaloni siitä asti kun synnyin. En tahdo sanoa mitään pahaa äitiraukastani, jota kaikki moittivat ja sättivät, vaikkei hän voi itseään puolustaa – enkä voi niin tehdäkkään, kun en oikein tiedä mitä pahaa hän on tehnyt tai houkuteltu tekemään. Mutta maailma on niin paha, että kun tuskin olin kadottanut äitini ja yhä vielä häntä katkerasti surin, niin muut lapset, suuttuneena minuun mistä tahansa – leikistä, pikku asiasta, jonka olisivat antaneet toisilleen heti anteeksi – ivasivat minua äitini rikoksesta ja koettivat minua pakottaa häpeemään hänen tähtensä. Ehkä olisi joku järkevä tyttö, niinkuin sinä sanot, minun sijassani vaijennut, ajatellen että on viisaampaa heittää äiti sikseen ja antaa ihmisten puhua hänestä mitä rivouksia tahansa, päästäkseen itse rauhaan. Mutta minä, näetkös, en sitä voinut. Se kävi minulle yli voimien. Äitinihän oli kuitenkin äitini, ja olkoon hän millainen hyvänsä, joko hänet löydän tahi en milloinkaan enää saa kuulla hänestä puhuttavankaan, tulen häntä aina rakastamaan kaikesta sydämestäni. Ja kun minulle sanotaan että olen seikkailijattaren ja kapakanpitäjän tytär, silloin minä suutun, mutta en omasta puolestani, sillä tiedän ettei se ole mikään loukkaus minua kohtaan, kosken ole mitään pahaa tehnyt, vaan äitiraukkani puolesta, jota minun velvollisuuteni on puolustaa. Ja kun en voi enkä ymmärrä häntä oikein puolustaa, kostan hänen puolestaan sanomalla ihmisille totuuksia ja todistamalla etteivät he ole parempia kuin hänkään, jota he kivittävät. Sentähden he sanovat että olen utelias ja hävytön ja että urkin heidän salaisuuksiaan, levittääkseni ne sitte maailmaan. On kyllä totta, että Jumala on luonut minut uteliaaksi, jos nimittäin se on uteliaisuutta, että haluaa selkoa asioista, joita ei tiedä. Mutta jos minua olisi kohdeltu hyvin ja ihmisellisesti, en olisi milloinkaan koettanut tyydyttää uteliaisuuttani muitten kustannuksella. Olisin tyytynyt niihin salaisuuksiin, jotka isoäitini minulle opettaa ja jotka tarkottavat ihmisruumiin parantamista. Kukat, yrtit, kivet, hyönteiset, kaikki luonnon salaisuudet – niissä olisi ollut kyllin minulle, joka mielelläni kuleskelin ympäri ja nuuskin kaikkialla. Olisin ollut aina yksin, mutta en kuitenkaan milloinkaan ikävissäni, sillä suurin huvini on oleskella yksinäisillä paikoilla ja ajatella kaikellaisia asioita, joista en kuule niiden koskaan puhuvan, jotka pitävät itseään hyvinkin tietävinä ja viisaina. Jos olen antautunut tekemisiin ihmisten kanssa, on se tapahtunut ainoastaan halusta tehdä heille pieniä palveluksia niillä pienillä tiedoilla, joita olen vähitellen itselleni hankkinut ja joista isoäidillenikin on toisinaan hyötyä, vaikkei hän sano mitään. Niin, sensijaan että olisin saanut osakseni kiitosta niiltä minun ikäisiltäni lapsilta, joiden sairauksia ja vammoja olen parantanut ja joille olen antanut hyviä neuvoja, milloinkaan mitään palkintoa pyytämättä, on minua solvattu noidaksi, ja ne, jotka puhuivat kauniita sanoja silloinkun tarvitsivat apuani, haukkuivat minua ensi tilassa."

"Se minua harmitti, ja minä olisin voinut tehdä heille vahinkoa, sillä minä en tunne ainoastaan hyödyllisiä vaan myöskin vahingollisia asioita; mutta niin en ole milloinkaan tehnyt, sillä en ole ilkeäluontoinen, ja jos kostankin sanoilla, niin teen sen päästäkseni heti irti mielipahastani ja unohtaakseni harmini, voidakseni sitte antaa anteeksi, niinkuin Jumala on käskenyt. Mitä siihen tulee, etten välitä ulkonäöstäni ja tavoistani, niin sen kai pitäisi vain todistaa etten ole niin turhamainen, että kuvittelisin olevani kaunis, kun tiedän olevani niin ruma, ettei kukaan ilkiä minua katsella. Tiedän sen kyllä, sillä minulle on siksi usein siitä huomautettu, ja nähdessäni kuinka ihmiset ovat kovia ja ylenkatseellisia niille, jotka Jumala on jättänyt vähäosaisiksi, on minua suorastaan huvittanut tehdä heille hiukan kiusaa; mutta itseäni olen lohduttanut sillä, etteivät kasvoni ole vastenmieliset taivaalliselle isälleni ja suojelusenkelilleni, jotka eivät arvostele minua senvuoksi huonommin, yhtävähän kun moitin heitä siitä mitä olen saanut. En ole myöskään niitä, jotka sanovat: 'tuossa on lehtimato, hyi kuinka ruma elävä – kuinka ruma se onkaan, pole se kuoliaaksi!' En pole kuoliaaksi ainoatakaan Jumalan luomaa olentoa, ja jos lehtimato putoaa veteen, asetan sen alle lehden, että se voisi pelastua. Sentähden sanovat ihmiset että pidän ilkeistä eläimistä ja että olen noita, kun en pidä sammakkojen rääkkäämisestä enkä kärsi että ny'itään ampiaisilta jalkoja ja että eläviä yölepakkoja naulitaan puuhun. Eläinraukat, ajattelen itsekseni, jos kaikki rumat tapettaisiin, niin en minä olisi paremmin oikeutettu elämään kuin hekään."