Kitabı oku: «Kuusi vuotta Siperiassa», sayfa 12

XVIII
Eräs höyrylaivamatka Irtish-joella

Tuntia, milloin höyrylaiva on lähtevä jostakin paikasta Siperiassa, määrätään harvoin tai ei koskaan. Käydään kysymässä päivä päivältä "pristanissa" ja siellä voidaan lähimain ilmoittaa edes päivä milloin laiva saapuu, mutta usein kyllä käy niin että saa yhden tai useampia päiviä odottaa laivaa ilmoitetun ajan ylitse. Jos ei ole oikein huolellinen niin voi helposti tapahtua että laiva on tullut ja mennyt ennenkuin pristaniin ehtii. Pristanilla ymmärretään suurempaa proomua, jossa on kannella odotussaleja matkustajille, huoneita päällysmiehelle eli prikashtshikalle, joksi häntä kutsutaan, ja konttori y.m. Pristani on kiinnitetty jokirantaan, johon se on yhdistetty sillalla. Sellaisia pristaneita on joka kaupungin tai suuremman paikan kohdalla, missä höyrylaivat seisahtuvat.

Eräällä matkalla, jonka tein keväällä 1887, tulin hevosella Taran kaupunkiin Irtishin rannalla, ja kun pristani on virstan päässä kaupungista, niin päätin mieluummin ajaa sinne heti ja siellä odottaa höyrylaivaa, jolla olin Tobolskiin matkustava, kuin ottaa asunto kaupungissa ja ehkä herätessä aamulla saada sen tiedon että laiva jo on lähtenyt.

Minun saapuessani oli ennen minua pristanissa koko joukko muita matkustajia, niiden joukossa kaksi venäläistä pappia. Toinen oli muuttoretkellä jäämerenrannikkoa kohden, jossa hän oli saanut "kirkon" pohjoispuolella Beresovia. Tutustuttuani hiukkasen ympäristööni ja erittäinkin pappeihin, aloimme keskustelemaan kaikellaisista seikoista keskenämme. Pian saivat venäläiset virkaveljeni tietää että minäkin olin pappi, ja silloin tahtoivat he tutkia mitä minä oikeastaan uskoin ja opetin. Ilmoitustani siitä että uskoin ja opetin niitä totuuksia mitä on raamatussa lausuttuna, eivät he näyttäneet epäilevän; mutta oliko se raamattu mikä meillä luteerilaisilla oli, sama kuin heidän, siitä olivat he epätiedossa. "Alkaako teidän raamattunne sanoilla: Alussa loi Jumala taivaan ja maan", kysyivät he. "Niin alkaa se", vakuutin minä. Kun lisäksi selvitin uskovani niihin uuden testamentin totuuksiin, joita evankelistat ja apostolit – luettelin niiden nimet – olivat kirjoittaneet, niin alkoivat he jo saada edullisen ajatuksen minun uskonnostani, mutta luettuani osan apostolista uskontunnustusta heille, tulivat he niin tyytyväisiksi että toinen pappi otti juhlallisesti lakin päästään, kumarsi syvään minulle ja sanoi: "harashoo." Siten oli tuttavuus solmittu ja he selittivät että meillä kaikilla oli sama usko. Kävelimme laivaa odottaessamme jokirantaa pitkin ja oli meillä suuri vaiva itsemme suojelemisessa hyttysiä vastaan, jotka hätyyttivät meitä. Eivät ainoastaan maalla kävellessämme vaan myös pristanin odotussalissa vaivasivat hyttyset. Siellä täällä rannalla olivat odottajat tehneet nuotiotulia savulla karkoittaakseen näitä itsepäisiä veren-imijöitä. Illan kuluessa sattui tapaus, joka ehkä näyttää lukijasta kummalliselta, mutta joka osoittaa millaisessa arvossa venäläiset papit ovat omien uskolaistensa luona. Ollessamme kävelemässä rannalla oli pristanin päällysmiehen eli kirjanpitäjän rouva laittanut kannelle voileipäpöydän ynnä teetä. Vähän hämmästyin huomatessani että nämä varustukset tarkoittivat minua osaksi, sillä päällysmies tuli minua kohteliaasti pyytämään juomaan teetä hänen ja hänen rouvansa kanssa. Jos minä olin kummastunut siitä että olin sellaisen huomion esineenä, vaikka olin tuntematon ja vieras paikkakunnalla, niin hämmästyin vielä enemmän ettei venäläisiä pappeja, joiden seurassa olin, haastettu joukkoon. Vieläpä se hiukan harmittikin minua, kun pidin epähienosti tehtynä kirjanpitäjän puolelta ettei osoittanut samaa kunnioitusta omille papeille kuin vieraan uskonnon. Mutta vielä pahemmin kävi. Minun venäläiset virkaveljeni olivat menneet odotussaliin ja kun siellä oli sietämättömän paljo hyttysiä, niin tuli toinen niistä ja pyysi lupaa saada karkoittaa ne savulla ulos. Jotenkin karkeilla sanoilla kielsi kirjanpitäjä sen, koska se sekä oli tulenvaarallista että myöskin savustuisivat vastamaalatut huoneet, kuten hän sanoi.

Nyt suuttui pappi. "Tiedätkö mikä velvollisuutesi matkustajia kohtaan on?" kysyi hän. "Ilmoitan sinulle että sinun velvollisuutesi ei ainoastaan ole sallia että hyttyset savulla karkoitetaan odotussalista, vaan myöskin että sinun täytyy toimittaa niin että tämä tulee tehdyksi." – "Vai niin, arvelet sinä," sanoi kirjanpitäjä. "Minä näytän pian sinulle mikä minun velvollisuuteni on. Mene", huusi hän eräälle laivamiehelle, "sammuttamaan kaikki valkeat mitä rannalle on tehty, ettei tuli vaan pääsisi halkopinoihin". Palvelija teki kuten hänen oli käsketty, ja sammutti tulen, jonka ympärillä myöskin pappien perheet istuivat. Papilla ei ollut mitään sanottavaa tähän, vaan meni häpeissään pois. Vastenmielisen vaikutuksen teki tapaus minuun, kun tästä kaikesta näin miten vähäsenkään sivistynyt venäläinen kohtelee sielunpaimeniaan. Mistä se tulee, että luteerilaisella papilla on niin suuri arvo Siperiassa, olen siellä täällä maininnut. Ettei tämä seikka ole jäänyt venäläisiltä papeilta huomaamatta, sen todistaa erään papin sanat, jolle eräällä matkalla esittelin itseni. "Niin, te olette aivan toisella arvoasteella kuin me", sanoi hän ikäänkuin surullisesti. En voi muuta kuin surkutella Siperian venäläisiä pappeja, sillä he saavat ensin jotenkin puutteellisen sivistyksen seitsenvuotisessa seminaarissa Tobolskissa ja sitten kuin he ovat virkaan tulleet on heidän määrätty palkkansa niin alhainen – luulen sen olevan 120 ruplaa – ja lopun saavat he kerjäämällä ja vaatimalla kitsailta talonpojilta, joiden mielivallasta riippuu paljoko suvaitsevat antaa. Kun sen maksun suuruus, mitä papit ovat saavat vihkimisestä, lapsenkastamisesta ja hautaamisesta, on määräämätön, niin syntyy aina pitkiä keskusteluja ja kaupanhieromisia papin ja hänen seurakuntalaistensa välillä, ennenkuin näitä toimia tehdään. Talonpojat koettavat tinkiä palkkion niin vähäksi kuin suinkin ja pappi taas on luja puolestaan sillä se on juuri hän nyt, joka määrää. Esimerkkinä kuinka sellaisessa tinkimisessä käy, tahdon mainita mitä eräs kyytimies kerran kertoi minulle. Hänen isänsä oli kuollut, ja kun hän hieroi kauppaa papin kanssa sen hautaamisesta, niin tahtoi tämä palkaksi hiehoa. Mutta kun kertoja ei tahtonut suostua tähän, niin uhkasi pappi ja sanoi: "jos annat minulle hiehon, niin hautaan isäsi kuin kristityn tulee tulla haudatuksi, mutta muussa tapauksessa hautaan hänet paholaiselle." Ettei kertojaa tuollainen uhkaus peljättänyt, voin päättää niistä heleistä nauruista, joilla hän kertomustaan säesti. Kaikki venäläiset papit, joiden kanssa tuli puheeksi heidän palkkaustapansa, pitivät meitä luteerilaisia pappia onnellisempina sen vuoksi että meillä oli määrätty palkka eikä meidän tarvinnut olla riippuvaisia talonpoikien mielivallasta. Kuitenkin on papin ja hänen seurakuntansa väli usein hyvä. Kuulin monessa paikassa Siperiassa talonpoikien kiittävän pappejaan hurskaiksi ja avulijaiksi sielunpaimeniksi.

Yöllä tuli odotettu höyrylaiva, ja päästyämme sinne, erääsen Kurbatoffin ja Ignatoffin suuria jokilaivoja, pääsimme tosin vapaiksi sääskistä, mutta muita vaikeuksia syntyi. "Sarapolets", se oli laivan nimi, oli niin täynnä matkustajia, että oli mahdotonta saada sijaa kannen alla. Välikansi oli myöskin täyteen ahdettuna. Pitkänpuolisen etsimisen jälkeen löysin tyhjän paikan vastapäätä erästä kalmukkia, joka oli Kiinan puolelta Altaita. Matkakaluni panin penkin alle ja tein itselleni vuoteen mukanani olevista tyynyistä ja vaatteista. Pian oli minulla valmiina tuota kolmen vuorokauden pituista matkaa varten jotenkin mukava paikka. Lähimpänä naapurinani oli, kuten sanottu, kalmukki, uskonnoltaan muhamedilainen. Hänellä oli muhamedilaisten tavan mukaan lyhyeksi leikattu tukka ja lyhyenpuoleinen parta. Hän ei osannut sanaakaan venäjää. Penkillä, jossa hänellä oli sijansa, oli vielä, jos hän tahtoi hiukan väistää, tilaa yhdelle hengelle lisäksi. Vastatulleet kulkivat ympäri, etsien itselleen leposijaa. Pian huomasi eräs nuori venakko, jolla oli suuri neitsy-Marian kuva rinnalla, joutilaan sijan muhamedilaisen vieressä ja alkoi kokoomaan kalujaan sinne. Muhamedilainen, joka ylimalkaan katsoo että naisten pitäisi hävelijäästi pysymän etäällä ja joka muutenkaan ei liene pitänyt Marian kuvasta, sai suuret silmät ja teki kaikellaisia poiskäskeviä liikkeitä. Nuori venakko, joka oli pyhiinvaellus-retkellä Kijeviin, kysyi ihmetellen venäjäksi mitä hän tarkoitti. Kalmukki ei voinut selittää tarkoitustaan muulla tavalla kuin tarttui kiinni parrastaan, näytti sitä hänelle ja katsoi sitten tuikeasti häntä silmiin. "En ymmärrä", sanoi venakko ja asettui tyyneesti muhamedilaisen viereen. Hän ei voinut käsittää että muhamedilainen piti erittäin sopimattomana hänen asettumistaan makaamaan hänen viereensä.

Ennenkuin rupean kuvaamaan muuta "publiikkia", niin kerron loppuun näistä kahdesta ensimmäisestä tuttavastani. Kalmukki ja minä istuimme katsellen toisiamme, voimatta vaihtaa sanaakaan, ja niin rupesimme makaamaan. Seuraavana aamuna seisahtui laiva jonkun kylän luona ja kalmukki nousi ylös ja meni maalle. Hetken perästä tuli hän kirjavassa viitassaan ja pisti minun käteeni kaksi keitettyä, lämmintä munaa. Tämä osoitti että olin voittanut hänen erityisen suosionsa ja luottamuksensa. Vaikka emme ymmärtäneet toisiamme, niin syntyi matkalla jonkullainen ystävyys välillämme. Kun hän astui maalle, merkitsi hän minulle että pitäisin silmällä hänen kalujaan, ja kun minä lähdin johonkin, jätin kapineeni hänen huomaansa. Erään tataarin kautta, joka kielellisessä suhteessa voi käsittää kalmukin tarkoituksia, sain tietää että tämä oli pyhiinvaellus-matkalla Mekkaan. Todellakin pitkä pyhiinvaellus-matka!

Toinen pyhiinvaeltaja, mainittu venakko, oli viidenkolmatta vuoden vanha nainen, jonka mies oli hänen jättänyt, ja nyt pyrki vaimo päästä johonkin luostariin. Hän matkusti ilmaiseksi laivassa. Ennen laivaan astumistaan kääntyi hän kapteenin puoleen sanoen: "Sallitteko köyhän pyhiinvaeltajan, joka on matkalla Kijeviin rukoilemaan Jumalaa, kulkea laivassanne?" – "Ole Kristuksen tähden tervetullut", vastasi kapteeni hartaasti ja niin astui hän laivaan. Mutta laivassa oli useampia muitakin pyhiinvaeltajia. Eräs diakoni Omskista oli matkalla Jerusalemiin rukoilemaan Kristuksen haudalla ja kymmenkunta tataaria Bukarasta matkusti Mekkaan rukoilemaan profeetan haudalla. Osa näistä Bukaaran tataareista piti päivän aikana, kun oli lämmin, yllään ainoastaan pitkää valkoista hametta, joka oli aivan kuin aina jalkoihin ulottuva paita. Kun minä näin eräällä heistä bukaaralaisen nelikulmaisen hopearahan, niin pyysin saada sitä häneltä ja tarjosin siitä 15 kopeekkaa. Tataari suostui vaihtokauppaan. Eräs venäläinen kauppamatkustaja, joka oli kuullut meidän pienen kaupanhieromisemme, tahtoi tunkeutua väliin ja tarjosi hänelle muutamaa kopeekka enemmän. Ylenkatseellisella silmäyksellä karkoitti hän venäläisen ja antoi minulle rahan sovitusta summasta. Ylimmällä kannella oli koko päivä yhtä kaupantekoa, sillä muutamia kuljeskelevia tataarilaisia kauppamiehiä oli mukana ja osasivat he panna tavaransa kaupaksi täälläkin. Kun he tässä usein kyllä näyttivät ahneutta ja voitonhimoa, joka ei näyttänyt olevan sopusoinnussa sen hartauden ja hurskauden kanssa, jota he osoittivat yleisölle paljolla rukoilemisellaan yläkannella, niin huomautti eräs sveitsiläinen, joka myöskin seurasi mukana matkustajana, tataarilaista mullah'ta tästä, sekä pyysi hänen kehoittamaan uskolaisiaan esiintymään arvollisemmalla tavalla. Mutta mullah ei aikonutkaan sekaantua siihen asiaan.

Kuinka monenlaista kansaa matkustaa siperialaisella höyrylaivalla, valaiskoon seuraava tieto. Pääväestönä tietysti olivat venäläiset; sitten tuli tataareja, kalmukkeja, kirgiisejä, juutalaisia, saksalaisia, sveitsiläisiä, norjalaisia ja suomalaisia, siis yhdeksää lajia kansaa. Yhtä eroavaisia kuin ne olivat uskonnoltaan ja kansallisuudeltaan, yhtä erilaisia olivat he myös ammatiltaan ja yhteiskunnalliselta asemaltaan. Hyvin eri tarkoituksia oli myöskin eri henkilöiden matkalla. Matkustajain joukossa huomattiin Semipalatinskin kuvernöörin perhe, tataarilaisruhtinas Tarasta, kenraaleja ja kadetteja Omskista, paimentolaisina kuljeskelevia arolaisia, venäläisiä, juutalaisia ja tataarilaisia kauppiaita, oluenpanijoita ja muita käsityöläisiä ja sen lisäksi vielä me, jotka kuuluimme hengelliseen säätyyn. Mutta kaikki olimme me rauhassa keskenämme, eikä muita väittelyitä uskonnollisista kysymyksistä tullut kuin eräs, mikä tapahtui Omskista kotoisin olevan juutalaisen pikkukauppiaan ja yllämainitun mullah'in välillä. Tämä jälkimäinen näytti kuitenkaan tuskin ottavan korviinsa juutalaisen innokkaita esityksiä, vaan siveli hymyillen partaansa.

Siten kuluivat päivät ja puolivaloisat yöt keskustellessa ja katsellessa kaikkia näitä erilaisia kansoja, jotka ristiinrastiin liikkuivat sekaisin laivassa. Kolmen vuorokauden matkan jälkeen laskimme pristaniin Tobolskissa, jossa minä nousin maalle muutamaksi päiväksi, palvelemaan sikäläisiä uskolaisiani ja maanmiehiäni. Vaikka olin ensin nureksinut, olin vihdoin iloinen siitä etten ollut saanut salonkipaikkaa, sillä jos olisin siellä olostanut, olisi paljo siitä mitä kansimatkustajana näin, jäänyt minulta näkemättä. Kalmukin lahjaa, jota, vaikka se vähäpätöinen olikin, luen rakkaimpien joukkoon mitä Siperiassa sain, en myöskään olisi saanut, jos olisin salonkiin joutunut.

XIX
Tobolsk

Matkakertomuksissani olen usein maininnut Tobolskin kaupungin, mutta kun se on Siperian vanhin kaupunki ja kauvan aikaa ollut sen pääkaupunki, niin on paikallaan luovuttaa sille tässä muutamia riviä. Kaupunki vietti kolmensadan-vuotisen juhlansa vuonna 1889, jona aikana Venäjä oli pannut valtansa alle Aasiassa maa-alan, joka on puolitoista kertaa niin suuri kuin koko Eurooppa. Tobolskin kaupunki on rakennettu Irtishin oikealle rannalle vastapäätä sitä paikkaa, missä Tobol siihen yhtyy. Suurempi osa kaupunkia on niin matalalla paikalla, että osa siitä on joskus ollut korkeain kevättulvain aikana veden alla. Pienempi osa siitä on korkealla mäellä, joka on yhteydessä alemman kaupungin kanssa puolen virstan pituisen, vuoren läpi kaivetun, tien kautta, jonka sanotaan olevan niiden ruotsalaisten sotavankien kaivaman, jotka Pultavan tappelun jälkeen vietiin Tobolskiin. Sitäpaitsi ovat kaupungin-osat yhdistetyt rappustiellä, jota käypäläiset usein käyttävät. Alempi kaupunki, jossa kuvernöörintalo, noin kymmenen venäläistä kirkkoa, luostari, luteerilainen ja katoolinen kirkko sijaitsevat, on niin vesiperäistä, ettei mitenkään voitaisi pitää katuja kunnossa, jos ei niitä päällystettäisi lankuilla. Sekä kadut että pihat näyttävät sen vuoksi lattialta. Kuinka pehmeätä maa on, osoittaa se seikka että luterilaisen pastorin asunto, joka aikoinaan on ollut kahdenkertainen puurakennus, on painunut niin syvälle maahan, että nyt näkee ainoastaan yläkerroksen. Parissa vuosikymmenessä mennee tämä yläkerroskin samaa tietä.

Sittenkuin Tobolsk lakkasi olemasta Siperian pääkaupunki, on se mennyt yhä enemmän ja enemmän alaspäin. Sitävastoin on Omsk, josta Tobolskin jälkeen tuli länsi Siperian kenraalikuvernöörin asuntopaikka ja hallituskaupunki, mennyt eteenpäin. Jonkunlaisella katkeruudella puhuvat vanhat ukot Tobolskissa, jotka muistavat kaupunkinsa loistoajan, kilvoittelevasta kaupungista Omskista. Useimmat rakennukset Tobolskissa ovat puusta, ja monet ovat huonon perustuksen vuoksi joutuneet arveluttavasti kallelleen.

Lähellä satamaa on kauppatori eli basaari, johon ei ainoastaan kuulu avonainen kauppapaikka vaan myös useampia riviä pieniä puu-makasiinia eli puotia, joissa on myytävänä hyvin erilajisia tavaroita. Varsinkin runsaasti on myytävänä kaloja. Sen vuoksi on suuri osa torista eroitettu kalankaupalle. Kun kalastajat tulevat veneineen kaupunkiin, vetävät ne veneensä mutaa pitkin aina torille saakka. Mitä kelvollisimpia ja jaloimpia kalalajeja saadaan ostaa hyvin halpaan hintaan. Paitsi meillä tavallisesti nähtäviä kalalajeja saadaan täällä sampia, sterlettiä (jota moni pitää maukkaimpana kaikista kaloista) ja njelmoja. Kaupungin ympäristö on mäkistä ja metsäistä ja hyvin rikasta marjoista. Tobolskissa voi saada kaikkia Suomessa tavattavia marjalajeja. Toisin on laita Omskissa, joka on hyvin marjattomalla seudulla. Sen huomion tekee heti kun istuu pöytään Tobolskissa että paras tavara, leipä, on paljo huonompaa täällä kuin eteläisemmillä aroseuduilla.

Ylimalkaan ei Tobolsk ole mikään epämukava olopaikka ja luulen että ne ruotsalaiset ja suomalaiset sotavangit Pultavalta, jotka olivat saaneet tämän kaupungin monivuotisen vankeutensa paikaksi, voivat olla yhtä tyytyväisiä täällä kuin missään muussakaan paikassa Venäjän valtakunnassa. Arvokkaita muistomerkkejä ovat nämä sotavangit jättäneet jälkeensä Siperiaan. Tobolskissa kuuluu osa linnanmuurista ja eräs torni ylemmässä kaupunginosassa olevan heidän rakentamansa. Vaikka ahkerasti tiedustelin taloa, missä sotavangit olivat pitäneet kouluaan, en siltä saanut selvää siitä. Kuitenkin sanoo eräs uudempina aikoina täällä käynyt matkustaja, että se vielä on jälellä. Vankien hautuumaata näytettiin minulle v. 1887, mutta nyt on kasarmi rakennettu sille paikkaa. Erään hautakiven löysin myöskin, jossa voi tavata kokoon nimen "Craemer". Kummastusta herättävä asia on se, että noiden maassamme laajain pietistisien herätyksien alku on etsittävä täältä kaukaisesta maailman sopesta. Kaukana kotimaastaan ja omaisistaan, hakivat ruotsalaiset ja suomalaiset sotavangit lohdutustaan Jumalan sanan tutkistelusta. Vainoja oli heillä jo täällä kärsittävänä, vieläpä muutamilta vankeuteen seuranneilta sotapapeilta. Mutta toiselta puolen saivat he rohkaistusta samanmielisiltä veljiltä Euroopassa. Tunnettua on että kuuluisa Francke Hallesta lähetti heille sekä kirjoja, kehoittavia kirjeitä että raha-apua.

Kuten Tobolskissa ovat nämä vangit jättäneet jälkeensä muistomerkkejä Irkutskissa. Ranskalainen de Lanoye sanoo kirjassaan Siperiasta Irkutskista puhuessaan: "Kaupungin kirkot ovat kaikki kauniilla paikalla ja sievien istutuksien ympäröimiä. Useita näistä ovat rakentaneet ruotsalaiset upseerit, jotka olivat Pultavalla joutuneet vangeiksi ja jotka Pietari Suuri oli karkoittanut näihin kaukaisiin paikkoihin. He lienevät kai opiskelleet rakennustaidetta, sillä he ovat jättäneet jälkeensä muistomerkkejä, joita harvat eurooppalaiset olisivat voineet pystyttää. Niinpä kuuluvat vangit juuri parhaillaan rakentaneen itsellensäkin kirkkoa, kun he saivat vapauden palata kotimaahansa. Kirkon sitten rakensivat valmiiksi venäläiset ja se on siellä vielä nytkin kreikkalaisena pyhäkkönä."

Tobolskin merkillisyyksistä on tuomiokirkolla ja piispantalolla ylemmässä kaupungin-osassa etusija. Tästä kaupungin-osasta on lavea näköala Tobolin ja Irtishin yli, jotka suikertelevat kaupungin ympäri. Tuomiokirkon seinät ovat koristetut metropoliittien ja arhhiereiden kuvilla. Näiden joukossa näkee myöskin Vapahtajan kuvan. Tuomiokirkko tekee juhlallisen vaikutuksen. Kerran olin siellä kuuntelemassa messua enkä koskaan ole kuullut niin valtavaa basso-ääntä, kuin siellä palvelevalla papilla oli. Lähellä kirkkoa on kuuluisa Uglitsh-kello telineillä. Sen karkoitti Siperiaan Boris Godunoff, koska sillä oli annettu merkki erääsen kapinaan. Sittenkuin sitä oli julkisesti ruoskittu ja manattu, sai se matkustaa samaa tietä kuin niin moni muu kapinoitsija, mutta sellaisen kuuluisuuden on se saavuttanut, että tuskin kukaan vieras kulkee Tobolskin kautta käymättä Uglitsh-kelloa katsomassa. Aivan lähellä linnaa on puisto, jonka sisäänkäytävän viereen rakennettiin museo v. 1889. Itse puistossa on Jermakin, Siperian valloittajan, muistopatsas. Museo, joka rakennettiin Tobolskin kolmensadanvuotisen riemujuhlan muistoksi, käsittää suuren kokoelman esineitä sekä kansa- että muinaistieteen alalta. Se osasto, johon välttämättä huomio kääntyy, kuvaa edellisten aikain rangaistusjärjestelmää kidutuskaluineen ja leimasimineen, joilla pakkotyöhön tuomitut merkittiin. Kun katselee eräässä museon kaapissa olevaa "knut" – ruoskaa, niin täytyy tuntea itsensä iloiseksi kun elää sellaisena aikana jolloin ihmisten, vaikkapa olisivatkin olleet pahantekijöitä, ei enää tarvitse väänteleidä tämän kauhistavaisen kidutusaseen alla. Jos Kennan, joka panee liikutukseen kaikkien heikkojen ihmisten hermot jo kuvatessaan Siperian rajapylvästä, saisi nähdä jotain sellaista, kuinka monta juttua syyttömästi kärsivistä se mies sepittäisi, – hän joka julkisesti väittää että nihilistit ja muut samallaiset valtiolliset haaveksijat ovat jaloimpia ihmisiä mitä Venäjän valtakunnassa on. Ja eikös yleisö siitä suurella nautinnolla lukisi! Suomalaisten vankien joukossa, jotka ovat karanneet pakkotyöstä ja sitten taas joutuneet kiinni, olen tavannut sellaisia jotka ovat kärsineet knut-rangaistuksen, mutta ei kukaan ole kärsinyt sitä syyttömästi. Kuinka viisasta nyt vallitseva järjestelmä lieneekin, että ihmiset, jotka ovat yhteiskunnan kauhuna, ihmiset, jotka voivat silpoa, ryöstää ja murhata kokonaisia perheitä ja jotka tekevät sen uudestaan ja yhä uudestaan, että sitten kiinni tultuaan eivät tule kärsimään vähintäkään ruumiinrangaistusta, kuinka viisasta tämä Siperiassa nyt vallitseva rangaistusjärjestelmä on, ajatelkoot ne jotka voivottelevat vankien kärsimisistä Siperian vankiloissa. Niin, mutta nehän ovat valtiolliset vangit, hallinnollista tietä lähetetyt, jotka viattomasti kärsivät, sanotaan. Siihen vastattakoon että sillä henkilöllä on jo liiaksi vähä arvostelukykyä, joka ehdottomasti uskoo pahantekijän omiin ilmoituksiin ja vakuutuksiin viattomuudestaan. Että valtiollisista syistä karkoitetut eivät myöskään ole aivan vaarattomia ja että hallituksella kyllä on syytä pitää heitä silmällä, olen tullut huomaamaan, sillä niin paljo olen tullut tekemisiin näiden hengenheimolaisten kanssa Siperiassa.

Niitä kidutusaseita, jotka nyt ovat muiden muinaismuistojen joukossa Tobolskin museossa, ei ole koskaan käytetty muille vangeille kuin törkeille pahantekijöille ja murhamiehille.

Oppilaitoksia on Tobolskissa, paitsi hengellistä pappisseminaaria, klassillinen kahdeksanluokkainen gymnaasi, tyttökoulu ja hengellinen pensionaatti nuoria tyttöjä varten. Asukkaat tässä pensionissa ovat, jos saa uskoa erästä venäläistä naista, jonka kanssa katselin laitosta, "hyvin hartaita ja hurskaita neitosia". Sieltä saavat ne nuorukaiset, jotka ovat päättäneet kurssin hengellisessä seminaarissa, valita itselleen aviopuolison. Kuten tunnettu, ei heitä vihitä papiksi ennenkuin he ovat "yhden vaimon mies". Kaupungissa on läänin houruinhuone ja sairashuone, joka täyttää kaikki nykyajan vaatimukset. Joka kerta kun kävin katsomassa jotain kuumetautista, puettiin minut desinfisioituun liinakaapuun.

Että Tobolsk on terveellinen paikka, voinee päättää siitä että sen asukkaat saavuttavat usein tavattoman korkean ijän. Luteerilaisen seurakunnan "fac totum", eräs Otteson, joka on sekä kirkonvartija ja lukkari että väliaikainen pappi, on nähnyt seitsemänkymmentä kevättä siitä kun hänet Siperiaan karkoitettiin. Vaikka hän ei mielellään sano ikäänsä, niin voi siitä jotain käsitystä saada hänen lausunnostaan, joka kerran oli päässyt häneltä: "minä olin iso poika, lähes täysikasvuinen, kun ranskalaiset olivat Moskovassa". Sama Otteson kertoi että kun hän tuli Tobolskiin, eli siellä eräs suomalainen, jonka nimi oli Dahlberg. Vielä 102 vuoden vanhana kävi hän vapaasti rappusia myöten ylempään kaupunkiin. Kerran oli hän ottanut mäelle päästyään erään tytön vyötäisistä ja pyörähytti tanssin sen kanssa. Hän eli 105 vuoden ikään, "mutta viimeiseltä alkoi ukko tulla miltei lapseksi uudestaan", arveli Otteson. Samalta Ottesonilta ei paljo puuttune sadasta, mutta vielä on hän ripeä kuin kuudenkymmenen vanha mies, ja on hänellä sen vuoksi hyviä toiveita saavuttaa Dahlbergin ikä. Paitsi niitä suomalaisia, jotka ovat vuosituomiolla lääninvankilassa tai pakkotyö-osastolla, asuu Tobolskissa yksi ainoa suomalainen, nimittäin kelloseppä Blomqvist, joka aikoinaan on karkoitettu Venäjältä. Hänellä on oma liike ja tulee toimeen varsin hyvin. Hän on naimisissa erään nyttemmin kuolleen Tobolskin kauppiaan ja kirkonisännän tyttären kanssa. Kun vanhemmat eivät tahtoneet antaa hänelle tytärtään, niin menetteli hän maan tavan mukaan. Hän maksoi 10 ruplaa papille, joka eräänä aamuna kello neljä vihki kirkossaan Blomqvistin ja hänen morsiamensa. Sellaista tapahtuu usein Siperiassa, vaikka tuommoinen vihkiminen nyt jo kuuluu olevan laissa kielletty. Kun tällainen vihkiminen on tapahtunut, menevät vastanaineet muutamien päivien päästä morsiamen vanhempien luokse, lankeevat heidän jalkojensa juureen ja pyytävät heiltä anteeksi. Ensimmäisen kerran saavat he kuitenkin tehdä tämän turhaan. Jonkun ajan päästä tulevat he taas ja sama temppu uudistetaan jälleen. Nyt antavat vanhemmat heille anteeksi ja siunaavat heitä. Että papit ovat taipuvaisia suostumaan tällaisiin ylimääräisiin tekoihin, vaikka ne ovat laissa kiellettyjä, on kyllä tunnettu Siperiassa. Muistan jutun samallaisesta tapauksesta Suetukissa Minusinskin piirissä. Meidän maanmiehemme Möller Verhne-Suetukissa kertoi että kun hän oli voolostin kirjurina, niin tapahtui kerran että juuri kun oikeus istui, joku tuli sisälle ja sanoi zasjedatelille, joka on oikeuden puheenjohtaja: "sinun tyttäresi on juuri nyt kirkossa vihittävänä sen ja sen kanssa". Zasjedateli syöksi heti kirkkoon, mutta liian myöhään. Kun hän sitten nuhteli pappia siitä että oli vihkinyt hänen tyttärensä, niin oli tämä aivan tyyneesti sanonut: "anna poikiesi ottaa itselleen vaimot samalla tavalla, niin pääset kaikista hääkustannuksista, kyllä minä lupaan vihkiä nekin."

Meidän maanmiehemme professori Ahlqvist asui usein kielentutkimusmatkoillaan Blomqvistin luona. Kerran oli hän tuonut mukanaan ostjakin jostakin pohjoisemmasta seudusta Tobolskiin ja tämän avulla täydentänyt Blomqvistin luona jotain teosta ostjakin kielestä. "Professori oli kiivas mies", sanoi Blomqvist. "Kun hän kerran kysyi ostjakilta mitä piru merkitsee ostjakin kielellä, sanoi tämä: 'ei ole lupa lausua hän syntistä nimeään'. Professori nousi ylös ja antoi ostjakille korvapuustin ja karjasi: 'sanotko heti mitä piru merkitsee!' Ostjakki sanoi sitte koreasti tuon syntisen sanan."

Kesäkuukausina, kun kaikki Obilta ja Irtishiltä lähteneet laivat kulkevat Tobolskin ohitse matkallaan Tjumeniin ja takaisin, on siellä elämää ja liikettä. Sitä vastoin on kaikki kuollutta ja hiljaista talvisaikaan.

Itse kaupungin sisällä on munkkiluostari, jossa en tullut koskaan käyneeksi; sitä vastoin olin vaimoni kanssa kerran eräässä nunnaluostarissa, joka on kymmenen virstan päässä kaupungista, ja tahdon kertoa lukijalle tästä matkasta.