Kitabı oku: «Kuusi vuotta Siperiassa», sayfa 7
XIII
Matka Siperiassa 1887
I
Lukijalle kerron jotain matkastani Verhne-Suetukiin itä-Siperiassa vuonna 1887. Matka sinne tapahtui alkupuolella elokuuta. Mitään erinomaista ei minulla ole kertomista matkasta sinne, joka kaikin puolin kävi onnellisesti. Ainoastaan sen voin mainita että minä eräässä kestikievarissa Marinskin tuolla puolen tapasin Pietarista palaavan jaapanilaisen lähetystön, johon kuului viisi henkeä. Tämän seurassa matkustin sitten aina Atkinskiin, jossa meidän tiemme erosivat. He kertoivat että keisari oli matkustanut Suomeen heidän ollessaan Pietarissa sekä kysyivät paljoko oli suomalaisia Siperiassa, kuinka usein minun täytyi matkustaa vuodessa sekä oliko määrätty kuinka paljo oli annettava juomarahaa kyytimiehille j.n.e. Käytöksessään olivat he niin taitavia kuin mitkään sivistyneet eurooppalaiset.
Suomalaisessa siirtolassa ollessani saapui sinne professori J.R. Aspelin. Kun minun matkani oli niin myöhästynyt sen vuoksi että matkarahoja ei voinut ajoissa saada ja vuoden-aika oli jo loppuun kulumassa, niin ei tehtykään mitään muita matkasuunnitelmia kuin että me yhdessä matkustaisimme Minusinskista Tomskia kohden sekä viipyisimme jonkun verran meidän tutkijoillemme tärkeillä paikoilla. Muutamia päiviä jälkeen Aspelinin lähdön palasin minäkin Minusinskiin.
Kun puolenyön aikaan satuin tulemaan kaupunkiin, niin en tahtonut häiritä ketään vaan päätin lukkarini Matin kanssa jäädä tarantassiin yöksi. Aamun koittaessa herätettiin meidät kotimaan sävelillä, laululla "Aamulla varhain, kun aurinko nousi" j.n.e. Äänen tunsin kohta, sillä saman laulajan kanssa olimme yhdessä kouluaikana antaneet monta serenaadia ja laulaneet monta laulua. Laulaja ei ollut kukaan muu kuin toinen Minusinskin matkueen jäsenistä, tri Appelgren. Jälleennäkeminen oli sitä rakkaampaa, mitä kauvempana isiemme maasta oltiin. Tultuani hiukkasen uuden seurani tavoille, joka tosiaankin (olkoon tämä heidän kunniakseen sanottu) enemmän huolehti tieteellisen työnsä kuin mukavuutensa puolesta, tuli puheeksi että Appelgren ja minä käväisisimme Sojoottien luona. Tämä olikin ollut matkueen tarkoitus, jos minä olisin ennen saapunut, mutta myöhäisen vuoden-ajan vuoksi oli siitä ajatuksesta luovuttu. Sajaanin vuorten eteläisellä eli Kiinan puolella on nimittäin eräässä vuoressa, Kemtshuk-virran rannalla, kirjoitus ainoastaan näissä paikoin tavattavilla tuntemattomilla merkeillä. Tämän tahtoivat meidän muinaistutkijamme saada kopioiduksi. Me kysyimme yhdeltä ja toiselta, voiko nyt enää lähteä matkalle. Toiset luulivat sitä mahdottomaksi, kun lunta jo oli satanut pari viikkoa sitten ylhäällä vuoristossa, toiset taas arvelivat että kyllä voisi päästä ylitse Sojoottien luo. Kun ei mitään varmoja tietoja voitu saada, pidimme paraana edes koettaa, kun me nyt kerran olimme niin likellä. (Siperiassa ei pidetä neljän- à viidensadan virstan matkaa minään pitkänä matkana.) Päätettiin että Appelgren, minun lukkarini Matti ja minä matkustaisimme Kiinaan etsimään tuota "viisasta kiveä". Professori Aspelinin oli pakko palata Suomeen, kun hänen virkavapautensa pian oli lopussa. Hänen lähdettyään viivyimme vielä pari päivää Minusinskissa, valmistellen matkaamme ja pakaten löydettyjä muinaiskaluja. Matkaa varten ostimme erityisiä tarvekaluja sekä neuloja y.m. vaihtokauppaa varten Sojoottien kanssa. Näiden kesken ei nimittäin Venäjän raha ole käypää tavaraa. Sojoottien olot hyvin tunteva kauppias ja kaupunginpäällikkö Minusinskissa Sofianoff lainasi meille telttinsä ja nahkasäkkinsä, joihin pantiin hevosen selässä kuletettava tavara sekä antoi meille sen lisäksi kaksi suosituskirjettä Sojooteille, joilla kirjeillä sanottiin olevan suurempi voima ja vaikutus Mongoliassa kuin minkä viraston antamalla passilla hyvänsä.
Siten varustettuina lähdimme Minusinskista syyskuun 10 p. ja ohjasimme matkamme lounaasen, alkaaksemme kulun vuorten ylitse Arbatin kylän kohdalta. Tässä kylässä asui eräs Sofianoffin kauppa-apulaisia, jolle me veimme kirjeen. Siinä oli kehoitus että hän hankkisi meille hevosia. Mitä lähemmä vuoriseutua saavuimme, sitä pohjattomammiksi kävivät tiet. Viidenneljättä virstan päässä ennen Arbatia täytyi meidän vaihtaa kärrymme selkähevosiin. Paljon veden tähden olivat sillat niin sortuneet, että paikoittain oli vaikeata päästä yli. Arbatiin tultuamme kutsutimme luoksemme Sofianoffin kirjanpitäjän. Luettuaan kirjeen sanoi tämä uskovansa että nyt oli mahdotonta päästä vuorten ylitse. Sillä lumi, jota oli satanut kahden arssinan paksuudelta siellä ylhäällä, oli juuri sulamassa niin että kaikki joet olivat nousseet äyräittensä yli. Hän ehdotti että odottaisimme muutamia päiviä, joiden kuluttua vesi mahdollisesti laskisi, jos sade taukoaisi. Eräs Arbatin talonpoika, jonka itsensä piti niin pian kuin suinkin mahdollista matkustaa sojoottien luo, tarjoutui tässä tapauksessa rupeamaan meidän oppaaksemme. Me päätimme sen vuoksi odottaa.
Tämä odotus oli minulle hyvin sopiva. Sillä joka tapauksessa tahdoin käydä Abakanskin rautatehtaassa, kun olin kuullut siellä olevan luteerilaisia, jotka kauvan olivat odottaneet että joku pappi kävisi heidän luonaan. Myöskin Appelgren oli halukas lähtemään sinne, koettaakseen yhä vielä etsiä missä se kivikirjoitus oli, jota Aspelin ja hän jo kerran turhaan olivat etsiskellet. Kaunista ilmaa odottaessamme läksimme siis rautatehtaalle, jonne Arbatista oli vaan noin 20 virstan matka.
Me ilmoitimme itsemme konttoorissa. Minä pyysin että luteerilaisille ilmoitettaisiin minun tuloni sekä että tilaa jumalanpalveluksen pitämistä varten seuraavana päivänä minulle toimitettaisiin. Vaikka me kyllä huonosti kielellisessä suhteessa ajoimme asiamme, niin kohdeltiin meitä siltä kaikkialla ystävällisesti ja auliisti. Tehtaanhoitajan luokse kutsuttiin meidät atrialle. Meidän maanmiehiämme Hammarströmiä ja Ehnbergiä, jotka kaksi vuotta sitten olivat olleet tehtaalla, muisteltiin ja kyseltiin. Hauskan muiston olivat nämä "Suomen pojat", kuten heitä Verhne-Suetukissa yleensä kutsuttiin, jättäneet jälkeensä kaikkialla missä he olivat kulkeneet, eikä vähimmän täällä Omskin seudun suomalaisten luona.
Rippivieraiksi ilmoittautui minun luonani pari suomalaista sekä muutamia virolaisia ja saksalaisia, niin että jumalanpalveluksessa oli läsnä kymmenkunta henkilöä.
Kymmenkunta luteerilaisia sanottiin oleskelevan metsässä sysimiiluja polttamassa ja toisten taas sanottiin olevan viljanleikkuulla ympäri olevissa kylissä. Tehtaalla vallitsi tähän aikaan hiljaisuus, johon syynä oli omistajan häviöön joutuminen varallisuuden puolesta. Jos tehdasta käytettäisiin taidolla ja tarmolla, niin olisi se tuottavampi kuin mikään kultakaivanto, vakuutettiin meille. Tämä olikin varsin uskottavaa, kun löytyi lähellä rautamalmia, joka sisälsi 70:stä aina 80 prosenttiin puhdasta rautaa. Rauta kuuluu olevan erinomaisen hyvää laatua ja menee sen vuoksi hyvin kaupaksi. Tehdas on kattilan muotoisessa laaksossa, korkeain vuorten ympäröimänä; kuitenkaan ei mikään vuorista nouse lumirajan yli. Ilman-ala on terveellistä ja suloista. Maapohja on hedelmällistä ja Abakanjoessa, joka juoksee laakson pohjaa, on kirkas vesi ja runsaasti kaloja. Metsissä vilisee kaikenlaisia otuksia.
Tehtaalla oleskellessamme koetti Appelgren ottaa selkoa mainitusta kivikirjoituksesta mutta ei onnistunut. Näyttää siltä kuin ei sellaista olisi koskaan ollutkaan. Opas, joka annettiin meille osoittamaan tietä kysyttyyn paikkaan, vei meidät erään äkkijyrkän kallioseinän luo, joka oli ehkä tuhannen jalkaa korkea, mutta kysymykseen missä kirjoitus oli ei hän sanonut nähneensä eikä kuulleensa mistään sellaisesta. Opas lähetettiin etsimään jotakin toista, joka paremmin tuntisi paikkakunnan. Mutta hetkisen päästä tuli hän sen tiedon kanssa, ettei kukaan ihminen, ei edes eräs kahdeksankymmenen vuoden vanha ukko, joka oli koko ikänsä elänyt täällä, ollut kuullut puhuttavan mistään kalliokirjoituksesta tällä seudulla.
Malmilouhoksessa kävimme myöskin, ja jos työn-päällysmies olisi ollut paikalla, niin olisi meille annettu luonnollisia magneetteja, niin vakuutettiin. Niitä kuului olevan paljo rautalouhoksessa, sillä muuksi ei voi kutsua paikkaa, kun louhitut kappaleet muodostavat valmista harkkorautaa. Rauta kuuluu maksavan tehtaalle 80 kopeekkaa puudalta paikalla, Abakanin ja Jenisein jokia myöten voi sitä kuljettaa alas.
Päivälliselle kutsuttiin meidät erääseen virolaiseen perheeseen, jonka lapsen minä olin kastanut. Halusta otimme vastaan kutsumuksen, sillä kuinka hyvänsä koettaakin katsoa eteensä niin tulee kuitenkin saamaan kiristää nälkävyötä sellaisilla matkoilla. Leipä ja tee ovat jokapäiväisenä ruokana usein viikkomääriä. Kun saksalaiset näkivät ettemme pitäneet itsiämme liian hyvinä käymään vieraina virolaisen luona, katsoivat nekin voivansa kutsua meidät luokseen. Ettemme loukkaisi heitä kävimmekin erään saksalaisen luona, jossa meitä kestittiin teellä, marjahillolla j.m. Omituisena ilmiönä tahdon mainita kirkonpalvelijan tehtaalla, sillä suvaitsevampaa kristittyä en ole koskaan nähnyt. Hän esitti itsensä minulle oikeauskoisena luteerilaisena sekä piti huolta kaikista kirkonisännän velvollisuuksista. Mutta tätä ei hän tehnyt ainoastaan luteerilaiselle papille. Kun kreikan-uskoinen sielunpaimen tuli paikkakunnalle, palveli hän häntä yhtä uskollisesti sekä sytytti suitsutusastian venäläisessä kirkossa j.n.e. Jos taas tuli roomalaiskatoolinen pappi sinne, liittyi hän hänen seurakuntaansa, johon hän, puolalainen kun oli, lienee kuulunutkin. Toimitettuamme tehtaalla kaikki mitä meillä oli tekemistä, läksimme takaisin Arbatiin, saadaksemme lopultakin tietää kuinka Sojoottien luokse matkustamisen kävi. Yhä kestävän sateen johdosta oli vesi nousemistaan noussut. Muutamat metsästäjät olivat edellisenä päivänä tulleet joen yli, josta meidän oli matkallamme kahlattava senkin seitsemän kertaa, ja olivat siinä kastuneet aina kainaloita myöten. Sen vuoksi ei meitä suuresti ihmetyttänytkään ettei kukaan ruvennut lähtemään sellaiselle matkalle meidän kanssa syksymyöhällä. Asuntomme isäntä, kasakka, kielsi meitä myöskin jyrkästi matkustamasta, sillä hän itsekään ei ollut voinut käydä katsomassa paulojaan ja loukkaitaan kahteen viikkoon, vaikka hän arveli kallisarvoisia turkiseläimiä olevan mätänemässä hänen pyydyksissään. Kun samalla kerrottiin meille millä tavalla muutamat sojootit, jotka viikko sitten olivat lähteneet kotiinsa, olivat kulkeneet jokien poikki, niin menetimme toivon päästä "taivaan valtakuntaan". Sojootit olivat nimittäin sitoneet vaatteensa niskansa taakse, ajaneet hevosensa jokiin ja tarttuneet niiden häntiin ja siten uineet yli jääkylmässä. Tällä tavalla emme kuitenkaan tahtoneet vaeltaa.
Vastenmielistä oli myöskin lähteä paluumatkalle Minusinskiin, kun kerran olimme jo näin kauvas länteen matkustaneet. Rupesimme tekemään uutta matkasuunnitelmaa, josta pian sovimme. Kesäaikana voi nimittäin päästä Altain vuoriston poikki Kuznjetskiin länsi-Siperiassa. Tätä tietä, joka vielä oli kuljettavaa ja vähemmin vaivaloista kuin tie Mongoliaan, päätimme lähteä. Tieteellisessä katsannossa oli edullista Appelgrenille kulkea tätä tietä ja minulla oli kauvan ollut hiljainen halu päästä kullanhuuhtomoille Altai-vuoristossa, sillä siellä työskenteli melkoinen joukko luteerilaisia, joilla ei ollut mitään sielunhoitoa. Sitä paitsi oli minulla tiedossa että löytyi muutamia suomalaisia sekä Kuznjetskissä että Barnaulissa, jossa jälkimäisessä kaupungissa myöskin Appelgren mielellään halusi käydä siellä olevan museon vuoksi. Matti lähetettiin Minusinskiin viemään sieltä Appelgrenin tarantassia ja meidän kalujamme Tomskiin, jossa me yhtyisimme häneen.
II
Lähetettyämme pois minun tulkkini, sain minä ruveta hänen vaikeaan toimeensa ja vaikka olinkin kovin tottumaton tähän tehtävään, tulimme juttuun kuitenkin. Arbatista oli meillä päivän matkan Tastipiin, joka on viimeinen kylä Minusinskin puolella Altain vuoristoa. Sieltä oli vielä 400 virstan matka Kuznjetskiin. Tastipissa tahdoimme ottaa hevoset aina Daniloffin kullanhuuhtomoon Altailla. Erään maakauppiaan välityksellä saimmekin tarpeellisen luvun hevosia. Kaikkialla tapasimme ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä. Niinpä oli esim. sama kauppias, joka ei ainoastaan ollut liikkeessä puoli päivää hankkimassa meille hevosia vaan myös kutsui meidät kaksi eri kertaa luokseen vieraisiin, vierasvarainen mies. Yön ennen lähtöämme saimme maata oikein tehdyissä vuoteissa, joka muuten ei koskaan ole minulle tapahtunut matkoillani. Hyvä jos itsellä on jotakin allensa heitettävää lattialle, sillä talon puolesta ei anneta mitään.
Me otimme asunnon erään rikkaan lesken luona, jolla oli useampia huoneita maalattuine lattioineen ja verhottuine seinineen. Koristusten joukossa huomattiin suuri joukko kallisarvoisia pyhäinkuvia. Emännän sisar oli tehnyt pyhissä vaelluksen Kijeviin. Varhain aamulla kävivät nämä hurskaat sisarukset rukoilemassa pyhimpien kuvain edessä. Minun kysymykseeni kuinka tyytyväinen hän oli pyhissä vaellukseensa Kijeviin, sanoi hän: "kyllä olisi hyvin hauskaa tehdä sellainen matka uudestaan, kun vaan olisi kelpo tavalla rahaa".
Venäläiset ovat aina, sekä yöllä että päivällä, valmiita juttelemaan. Heidän suurin huvituksensa on kokoontua yhteen, joko kapakkaan tai johonkin muuhun rakkaasen paikkaan, jossa heidän puhetulvansa saa esteettömästi virrata. Usein on tapahtunut että naapurit ovat varronneet tilaisuutta kun minä olen juonut teetä jossain talossa ja tulleet sinne saadakseen haastella minun kanssani. Sellaisissa tilaisuuksissa sanovat he usein hyvästijättäessä: "paljo kiitoksia kun olette olleet niin hyvä ja jutelleet meidän kanssa." Ennen lähtöämme tuli nytkin muutamia meidän luoksemme mainitussa tarkoituksessa. Heidän joukossaan teki varsinkin eräs pikkukauppias itsensä huomatuksi puhelijaisuudestaan ja vaikka meidän oli vaikeata keskustella venäjäksi niin meni se kuitenkin mukiin kun he itse johtivat puhetta. Kun tuli puhe muinaistutkimuksesta, alkoi tämä kauppias laajalti selittää mitä hän oli lukenut jättiläisistä ja muista ihmeellisistä olennoista. Sellaisten jäännöksiä ja luita oli hänen vakuutuksensa mukaan löydetty Muurmanin metsissä, jos oikein käsitin häntä. Toisen uskottavamman tarinan kertoi hän myös meille. Jotenkin näin kuului hänen kertomuksensa: "Muutamia vuosia sitten syntyi kauhea liike täällä läheistöllä tataarien keskuudessa. He olivat nimittäin löytäneet, kuten uskoivat, pyhän kuvan jossain metsässä. Löydetyn kuvan luo alettiin nyt joukottain tekemään pyhiinvaelluksia. Viimein menin minäkin sinne ja mitäs näen! Metallista valetun naisenkuvan. Minä ymmärsin heti ettei tämä ollut mikään pyhimyksenkuva ja sanoin että yhtä pyhä olisi minun vaimoni tai minkä muun naisen kuva hyvänsä. Luultavasti on ollut, sanoin minä, joku kuningas tai ylhäinen mies, joka on teettänyt itselleen vaimonsa tai tyttärensä kuvan, pitääkseen muistona rakastetusta jos tämä kuolisi. Kuva on vihdoin joutunut maahan sekä on nyt sattumalta päässyt päivän valoon. Niin on se asia." Kun hän niin puhui täydestä vakaumuksestaan, tulivat tataarilaisparat hyvin alakuloisiksi ja noloiksi, kun kaikki heidän ilonsa siitä että Jumala oli heitä muistanut ihmeellisellä pyhimyksenkuvalla, siten riistettiin heiltä pois. Asia päättyi siten että kuva ostettiin Minusinskin museoon, jossa se vielä on nähtävänä.
Hyvä halu olisi minulla kyllä ollut sanoa "kuva kuin kuva", mutta pidin hyödyllisempänä kiiruhtaa lähtöä ja menin sen vuoksi toimittamaan matkalla tarvittavia aineita. Puudan rukiisia korppuja varustimme mukaamme sekä yhtä ja toista ruokatavaraa. Meidän oppaamme otti toimekseen varustaa meidät tuoreella lihalla matkaksi, jossa tarkoituksessa hän teurasti lampaan. Paitsi meitä ja meidän kolmea hevosta kuului matkueesen opas ja eräs työmies rautatehtaasta sekä kuormahevonen, joka kantoi neljä puutaa rautakaluja kullanhuuhtomoita varten. Kaikkiaan oli siten kuusi hevosta. Kun meidän tiemme kulki enimmäkseen pienien vuorenvirtojen rantoja, ei maan ylenemistä huomattu juuri muusta kuin veden nopeudesta virroissa, jotka koko kulussaan muodostivat lakkaamattoman kosken.
Näiden poikki täytyi silloin tällöin kahlata, sillä milloin kohtasimme toisella puolen vuoren, joka sulki meiltä tien, milloin taas toisella puolella. Jo ensimmäisenä päivänä saavutimme korkeuden, missä kaikki viljankasvattaminen lakkasi, sillä yöhallojen kerrottiin turmelleen kaiken viljan mitä oli koetettu kylvää täällä. Päivä päivältä tuli metsä yhä vaikeammaksi päästä läpitse. Minun pelkoni kuinka osaisimme perille, kun kaikki olimme ensikertalaisia, hälveni pian sillä oli paljo vaikeampaa päästä pois tieltä kuin pysyä sillä. Joka ei ole nähnyt aarniometsää ei voi aavistaa kuinka runko rungon vieressä siellä seisoo ihan toisessaan kiinni ja kuinka mahtavan suuria ne ovat. Me näimme puita, jotka olivat pari kyynärää läpimitaten, mutta löytää sellaisiakin, jotka ovat kolme kyynärää läpimitaten, jos oikein rupeaa etsimään. Sellaisia jättiläispuita oli usein kaatunut polkumme poikki ja ainoastaan hakkaamalla, polttamalla tai sahaamalla oli niiden läpitse saatu tehdyksi tietä.
Tavallisimmat puulajit Altailla olivat lehtikuusi, kuusi, mänty ja seetripuu. Ensimmäisenä päivänä oli meillä ainoastaan lehtikuusimetsiä kuljettavana läpi, mutta toisena päivänä kulki tiemme suurien seetrimetsäin kautta, ja ylimpänä koristivat kuuset kukkuloita. Vahinko vaan että meidän matkamme tuli tapahtumaan niin myöhään syksyllä, sillä nyt emme saaneet nähdä ylistettyä Altain kasvistoa täydessä ihanuudessa.
Suomessa tavattavista puutarhakasveista näimme Altailla spireapensaan, Siperian hernepuun, humalan ja myrskyhatun. Paljo meille tuntemattomia sekä pensaskasveja että yrttejä näimme sekä vuoriseudussa että arolla. Yöt vietimme tällä noin 3-400 virstan pituisella matkalla joko jossakin muiden matkustajain tekemässä kodassa eli balaganissa, kuten niitä venäjäksi kutsutaan, tai myös salvetuissa huoneissa, joita kullanhuuhdonta-yhtiöt ovat rakennuttaneet väestölleen lepopaikoiksi matkoilla huuhtomoihin ja niistä takaisin. Edellisissä on hyvin vähän suojaa sadetta ja tuulta vastaan. Kuitenkin ovat ne autioissa metsissä kyllä tervetulleita yösijoja. Appelgren piirusti yhden sellaisen kodan, jonka kuvan lukijat sittemmin ovat Kyläkirjaston Kuvalehdessä nähneet. Yöksi päästettiin hevoset irti etsimään itselleen ruokaa. Mutta kauvas eivät meidän uskolliset kantajamme meistä erinneet, sillä niillä oli vaistomainen pelko tuosta äärettömästä metsästä. Sillä aikaa kun miehet riisuivat meidän hevosiamme, kokoilimme me toiset polttopuuta ynnä kuusen havuja joilla saimme istua. Kun tuli oli syttynyt, asetettiin teekattila kiehumaan ja me aloimme uskollisesti järsimään ruiskorppujamme.
Ettei ruokahalua puuttunut, kävi ilmi silminnähtävästi eväspussista, joka arveluttavassa määrässä hoikkeni päivä päivältä. Opas, joka oli varustanut meitä tuoreella lampaanlihalla, leikkasi siitä pitkiä viipaleita, joita hän sitte pisteli vartaalle. Sen toisen pään löi hän maahan niin että toinen pää tuli nuotiotulen likelle. Siten paistettiin liha hiljalleen tulen ääressä. Kun se sitten syötiin suolan kanssa, oli se hyvin maukasta. Joka tahtoo koettaa voi tehdä sen, sillä konsti ei ole suuri.
Karhuja kuuluu löytyvän paljo Altain vuoristossa, mutta me emme sattuneet näkemään yhtään. Usein kuulimme vihellyksiä metsässä ja jo arvelimme, Appelgren ja minä, olisiko se ehkä kontio joka antoi tietoa itsestään, mutta meidän oppaamme ilmoitti meille että se ei ollut mikään vaarallisempi otus kuin säysy metsäkauris, joka viheltelee metsässä. Joka tapauksessa on viisasta ja varovaista olla varustettuna ampuma-aseella, sillä ei koskaan tiedä milloin sitä voi tarvita.
Tällä tiellä tapaa harvoin ihmisolentoja ja nämä lienevät kyllä usein vaarallisempia kohdata kuin metsän villipedot. Vastenmielistä tunnetta tunsimme molemmat kohdatessamme joukon kullanhuuhdontatyöstä tulevia miehiä.
On kuultu niin paljo näiden kullanhuuhtojain kauheista töistä, että niitä hiukkasen pelkää. Sillä kaikki seikkailijat länsi-Siperiasta haluavat ja pyrkivät kullanhuuhtomoille, mistä moni heistä on sitten palannut suurien rahasummien kanssa, jotka usein ovat kootut kaikkea muuta kuin kunniallisella tavalla. Minkälaisia vaivoja nämä työntekijät saavat kärsiä, huomasimme hyvin sekä huuhtomoista palaavien ulkonäöstä että myös siitä mitä itse työpaikoilla kuulimme. Vaeltaa useita satoja virstoja aarniometsää sateessa ja loassa polviin saakka, kerta kerralta kahlata ryöppyävien virtojen poikki jääkylmässä vedessä, läpimärkinä istua nuotiolla ison valkean ääressä – kaikkeen tähän täytyy kullanhuuhtojan alistua. Sitä paitsi täytyy hänen aina olla varoillaan, sillä kun uni painaa hänen silmiään, voi ryöstönhaluinen toveri lyödä hänen kuolijaaksi. Itse huuhtomoilla taas etsitään kultaa sellaisella innolla ettei siellä ole mitään lepoa, mitään rauhaa. Ei edes lepopäivää pidetä pyhänä. Mitään välittämättä työskennellään pyhänä ja arkena samalla tavalla. Annetaan ruumisparan kestää kaikki, kunhan vaan saadaan kultaa!
Toisen kerran tapasimme odottamatta kaksi alkuasukasta näissä metsissä. Mitä kansanheimoa ne oikeastaan ovat, en tiedä. Siitä vaan ei ole mitään epäilystä etteivät ne kuulu mongoolilaiseen rotuun. Mutta muuten eivät ne ole länsi-Siperian kirgiisien eikä tataarien näköisiä. Mainitut kaksi miestä edustivat suurinta raakuutta ja villiyttä mitä ihmisten keskuudessa näkee. Nämä aarniometsän asukkaat elävät metsästyksestä ja kalastuksesta sekä tunnustavat kreikan-uskoa, josta merkiksi he pitävät ristiä kaulassa. Kuitenkin sanottiin heidän palvelevan omia jumaliaan, joka on luultavaakin, sillä mitään tietoa kristin-opista ei heillä ole. Tämä arvostelu on muuten annettava suurimmasta osasta venäläistä rahvasta Siperiassa. Sillä vaikka se on ulkonäöltään siistiä ja käyttäytyy hyvin sievästi ja vapaasti, niin on se valitettavassa henkisessä pimeydessä. Kansalla ei ole valistunutta omaatuntoa. Samoin kuin on Suomen kansan onni ja takaus sen tulevaisuudesta että sen omatunto on valistunut ja sen oikeudentunto kehittynyt, niin on sen puute juurena ja syynä kaikkeen pahaan Siperiassa.
Että kreikkalaisella kirkolla kuitenkin on huolta näistä puolivilleistä ihmisistä Altai-vuoristossa, voi päättää siitä että on lähetyssaarnaajia lähetetty heidän luokseen ja kasvatettu monia heistä itsistä papeiksi. Eräässä kylässä lähellä Kuznjetskia, jossa sekä venäläisiä että tataareja asuu, oli pappi tataari. Venäläinen, joka tätä meille kertoi, lisäsi ettei koskaan ole heillä ollut niin kelvollista pappia kuin nykyinen.
Vaikka kristin-uskoa kaikkialla siellä tunnustetaan valtio-uskonnoksi, niin kuuluu noita-usko paikoittain olevan vielä täydessä kukoistuksessa. Syytä olisi kuitenkin tutkia tätä alkuperäistä, koko maapallolla niin levinnyttä uskonnonmuotoa, sillä minun vakuutukseni mukaan on siinä enemmän ilmestykseen osoittavaa kuin luullaan. Pian on kuitenkin se aika tuleva, jolloin ei mitään paikkaa löydy Aasiassa, missä voi oppia tuntemaan tätä pakanallista uskoa. Sillä ylä-Aasiasta on bramanismi tunkenut sen pois ja pohjoisesta sekä lännestä on kristin-usko astunut näille maille, niin että jäännöstä shamanismista nykyään löytyy ainoastaan Venäjän ja Kiinan välisellä rajamaalla. Mutta olkoon nyt kylläksi tästä asiasta.
Me ostimme muutamia jäneksiä ja pyitä näiltä metsäläisiltä, jotka niistä saivat leipää ja vähä teetä. Hyvin lannistuneen näköisiä näyttivät miehet olevan ja seisoivat koko ajan, minkä heidän luonaan olimme, paljain päin. Heiltä kuulimme myös että voimme ehtiä yöksi erääseen hirsimajaan. Siis kiiruhdimme jo väsyneitä hevosiamme ja kahlasimme joen poikki kerta kerralta. Päivä kului loppuun ja vaikka kuinka tirkistimme, ei missään näkynyt ihmisasunnon merkkiäkään. Jo olimme menettäneet kaiken toivon halutun lepopaikan saavuttamisesta ja aijoimme jo laskeutua alas sateen ja lumisohjon liottamaan maahan, kun eräs matkatovereista huomasi tulen välkkyvän metsästä. Minkälaisen ilon ja toivon tunteen pimeänä yönä aarniometsässä valkean loiste voi herättää matkamiehessä, tajusimme täydellisesti. Ainoastaan kerran vielä joen yli ja silloin olimme hirsimajan luona. Kuivia ja lämpöisiä huoneita oli meillä nyt tarjona. Juotuamme teemme, jota vartian vanha vaimo toimitti meille, menimme etsimään hyvin kaivattua lepoa. Paitsi meitä oli myöskin kaksi paimenta ottanut yösijansa samaan majaan. Näistä näytti toinen olevan huonolla tuulella, sillä hän ei voinut kärsiä että meidän seuralaisemme, jotka siitä ilosta että olivat päässeet tähän ihmisasuntoon, ahkerasti suutelivat viinapulloa sekä keskustelivat jotenkin vilkkaasti ja äänekkäästi tarjoamatta hänelle siemaustakaan. Tyytymättömyytensä ilmaisi hän epäselvällä murisemisella, joka hyvin kyllä muistutti kontion tapaa. Tätä hänen ilon ja hauskan mielen häiritsemistään ei olisi suomalainen luullakseni kärsinyt, vaan olisi pian ollut riitaa ja tappelua odotettavana. Mutta venäläiset eivät ole sellaisia. Viimein vihdoin, kun paimenen nuriseminen tuli yhä kovemmaksi, kääntyi yksi meidän seuralaisistamme aivan ystävällisesti hänen puoleensa ja kysyi: "mistä olet niin pahoillasi, taattoseni?" Tämän sanoi hän sellaisilla eljeillä ja äänellä kuin olisi hän ollut valmis syleilemään ja halaamaan puhuteltua, joka olisikin ollut vähän enemmän päihtyneen venäläisen tapaista.
III
Tie yömajasta Daniloffin kullanhuuhtomoon kulki korkeita vuorenharjuja, jotka jo kauvan olivat olleet lumen peitossa. Oli luvattu meille suurenmoinen näköala eräältä kukkulalta, jonka ylitse meidän oli kuljettava. Mutta paksu sumu peitti koko kukkulan niin että me olimme kuin pilvessä siellä ylhäällä emmekä sen vuoksi nähneet mitään. Kova pakkanen vallitsi jo korkeimmissa piireissä vaikka oli suojainen syksyilma alhaalla laaksoissa. Meidän läheisyydessämme olikin useita vuoria, joilla lumi pysyi koko kesän.
Ylimalkaan kulki koko meidän matkamme hyvin helppokulkuisten solain eikä erin vaikeasti päästävien vuorien poikki. Ainoastaan juuri ennen kuin tulimme Daniloffin "priskan'ille", täytyi meidän kulkea alas jyrkännettä, joka oli niin kohtisuoraa että oli vaikeata pysyä satulassa. Tämä harju oli puolitoista virstaa (4,500 jalkaa) korkeammalla Feodoroffka-jokea, joka juoksee laakson pohjaa. Kun meidän tiemme kulki kuten sanottu enimmäkseen jotain jokilaaksoa ja korkeain metsäin läpi, niin oli näköalakin huono. Mutta että Altai-vuoristossa on kauniita näköaloja, on koko maailmassa tunnettua. Eräältä luonnontutkijalta Minusinskissa, Klemensiltä, kuulimme että seutu Abakanjoen lähteiden luona on erittäin suurenmoista. Hän ei sanonut nähneensä mitään sen vertaista, vaikka hän oli matkustellut Sveitsin ja muunkin Euroopan pitkin ja poikki. Feodoroffka-joen vedestä, joka näytti savivelliltä, ymmärsimme että täällä huuhdotaan kultaa. Pian näimmekin omituisia rakennuksia, jotka olivat keisarillisella lipulla koristetut. Rakennukset olivat kullanhuuhdontalaitoksia. Ensimmäinen luteerilainen, jonka siellä kohtasimme, oli pakkotyöhön tuomittu sveitsiläinen, joka nuoruudessaan oli antanut houkutella itsensä ottamaan osaa Puolan kapinaan. Lääketieteen ylioppilaana tunsi hän hiukan haavanlääkintäoppia ja pääsi viimein välskäriksi tähän kullanhuuhtomoon. Nyt koetti hän omana miehenään huuhtoa kultaa. Koko hänen käytöksestään voi huomata että hän piti elämäänsä harhaan menneenä. Hän oli mennyt täällä naimisiin venakon kanssa, mutta kyynelet, jotka loistivat hänen silmissään hänen nuoruudenajastaan puhuessa, osoittivat että hän ei ollut löytänyt sitä onnea, jota hän oli odottanut itselleen elämässä. Tulla sellaisiin väleihin vähemmin sivistyneiden ihmisten kanssa ja olla ilman toivoa jonkunlaisen kasvatuksen antamisesta lapsilleen sekä vielä sen lisäksi olla erotettuna läheisimmistään semmoisella juovalla kuin uskonto, siinä kylliksi asioita, jotka voivat tehdä ihmisen elämän synkäksi. Katseltuamme sveitsiläisemme kanssa yhdessä muutamia pienempiä huuhtomoja, läksimme sieltä ainoastaan muutaman virstan päässä olevalle Daniloffin huuhtomolle. Koko tämän jokialueen oli Krasnojarskissa asuva hra Daniloff vuokrannut joltain ruhtinaalliselta henkilöltä Pietarissa. Hän antoi luvan kelle hyvänsä huuhtoa kultaa täällä, kuitenkin sillä ehdolla että kaikki kulta oli jätettävä hänelle 3 ruplasta solotnikalta. Daniloffin täytyi maksaa kyllä runsas vuokra sekä sitä paitsi pari tuhatta ruplaa joka puudasta kultaa, mikä hänen alueellaan huuhdottiin. Ennenkuin päästään kultapitoiseen maakerrokseen, täytyy luoda pois usein aina kolmen kyynärän paksuinen maa. Se maakerros, jossa kultaa löytyi, oli hyvin sen punertavan peltomullan näköistä, mitä usein on Suomessa kivisellä maalla. Harvoin voi näissä huuhtomoissa löytää mullassa kullanpalasta. Pari vuotta sitten kuuluu kuitenkin tapahtuneen kerran, että oli löydetty muutamia nauloja painava kultamöhkäle.
Tullessamme Daniloffin kultahuuhtomoon, seisoi muutamia miehiä erään työväenasunnon ulkopuolella. Olettaen että joku suomalainen voisi olla heidän joukossaan, sanoin suomeksi: "Onko tässä ketään suomalaista?" – "On kyllä", vastasi pari ääntä; ja yksi riensi ennen meitä konttooriin ilmoittamaan että suomalainen pastori oli tullut. Hän tunsi minut nimittäin edellisestä vuodesta, kun hän oli Verhne-Suetukissa minun siellä ollessani. Me seurasimme perässä konttooriin ja esittelimme itsemme siellä isännälle itselleen, joka sattumalta oleskeli huuhtomolla, sekä hänen pojalleen, täydelle herrasmiehelle, joka talvisin tavallisesti asuu Pietarissa. Tilapäisinä vieraina oli siellä Altain piirin ispravnikka, 20 leiv. painava jättiläinen, sekä eräs herra Horst, Pietarissa sijaitsevan etelä-altailaisen kullanhuuhdontayhtiön neljän huuhtomon isännöitsijä. Herra Horst oli luteerilainen, kotoisin Narvasta, sekä erittäin kelpo mies. Hänestä tuli meille täällä Altailla oikein suojeluspatruuna.
Kuinka ihmiset kuulumalla samaan uskokuntaan tuntevat itsensä toisiin vedetyiksi, sitä lienee jokainen huomannut, joka on matkustellut maailmassa. Ilahuttavana huomiona voin mainita, etten Siperiassa tavannut meidän luteerilaistemme keskuudessa sellaista välinpitämättömyyttä ja vihamielisyyttä kristillisyyttä vastaan kuin mitä Suomessa usein tapaa niiden joukossa, jotka mielellään haluaisivat itseään kutsuttavan "sivistyneiksi".
