Kitabı oku: «Kuusi vuotta Siperiassa», sayfa 8

Horst päätti jäädä Daniloffin luokse kunnes me olimme valmiit lähtemään sieltä. Meidän piti nimittäin sitten seurata häntä hänen piiriinsä, jossa hän, käyttääkseni ispravnikan sanoja, asui kuin prinssi. Horstilla oli muutamia luteerilaisia työssä ja hän tahtoi itse käydä Herran ehtoollisella kotonaan.

Kuten sanottu, Horst piti isällistä huolta meistä. Meidän kummaksemme komensi hän sekä isäntää että palkollisia. Kun hän huomasi että me olimme märkiä ja likaisia jaloista, sai vanha ukko Daniloff käskyn tuoda meille kuivia jalkineita. Tämän käskyn toimittikin miljonääri vastustelematta. Minä sain nyt kunnian astella hänen kengissään, mutta tunsin itseni koko illan erittäin epävakaiseksi jalkojeni päällä pysymään. Illalla huomasin minä että syynä tähän olivat olleet seetripähkinät, joita minä kaadoin noin puoli korttelia kummastakin saappaasta.

Toisen päivän iltana kutsutin minä kokoon ne luteerilaiset, mitä täällä löytyi. Kahdentoista hengen suuruinen seurakunta saapui paikalle; niistä kaikki muut paitsi kaksi ymmärsivät suomea. Aivan yksinkertaisesti todistin minä heille Jesuksesta, syntisten Vapahtajasta, sekä kehoitin heitä viljelemään Jumalan sanaa. Mielipahakseni ja kummakseni kuulin nyt ettei heillä ollenkaan mitään kirjoja ollut. "Mitä tekisimme niillä", sanoivat he; "eihän meillä ole koskaan aikaa ajatella sitä, kun meillä on vaan kaksi vapaata päivää koko kesässä." Arveltiin että noin viisikymmentä luteerilaista työskenteli läheisillä huuhtomoilla. Mitä heidän aineellisiin oloihinsa tulee, niin ei siitä ole mitään sanottavaa. Terveellistä ja voimakasta ruokaa annetaan heille sekä hyvä palkka, mutta onpahan myöskin työ raskasta ja vaivaloista. Varsinkin näytti se tylyltä, että työmiehiltä riistetään se sunnuntainlepo, jonka Jumala itse on määrännyt ja joka on niin tarpeellinen ruumiille kuuden päivän raskaan työn jälkeen.

Käyttäisivätkö luteerilaisemme joutohetkensä Jumalan sanan tutkistelemiseen, jos heillä olisikin joutohetkiä, ei ole kuitenkaan varmaa. Sillä jos heillä olisi halua sanan käyttämiseen, niin kyllä olisi aina esim. iltasilla joku vapaa hetki siihen, sillä päivänurakkansa saavat he välistä hyvin aikaisin tehdyiksi.

Mutta luonnollinen hitaus ja välinpitämättömyys ottavat pian kokonaan voiton, niin että nämä ihmisraukat lopulta eivät juuri huoli muusta kuin kullan saamisesta. Miten jonkinlaista hengellistä hoitoa voitaisiin saada näille ihmisille, on vaikeata sanoa. Että täällä kuitenkin olisi kyllä kiitollinen ala kolportöörille tai lähetyssaarnaajalle, arvelen minä. Mutta valitettavasti ihan varmaa on että tämä on vaan paljasta toivomusta niin kauvan kuin on useamman sadan hengen suuruisia kyliä, jotka ovat kaikkea muuta hengellistä hoitoa vailla kuin mitä he saavat siitä että pappi käy heidän luonaan kerran vuodessa. Vähä oli se apu, mitä minä voin toimittaa näille uskonveljilleni, varsinkin kun voin kuljettaa mukanani vaan kovin vähän kirjoja. Kuitenkin oli matkasta se hyöty että minä opin tuntemaan tämän sopen laajasta seurakunnastani. Mutta Herra Jumala, joka voi tehdä yhden ainoan sanan, oikeaan aikaan lausuttuna, hedelmää kantavaksi monelle sielulle, voi myös kyllä kasvattaa hedelmän, ihanamman kuin me voimme uskoa, siitä siemenestä minkä me heikkoudessa kylvämme.

Mutta ettei minun kertomukseni pituudellaan tulisi liian väsyttäväksi lukijalle, täytyy minun lyhentää kuvaustani oleskelusta Altai-vuoristossa. Hra Horstin toimesta saimme hevosia, jotka kantoivat meidät ja meidän matkakalumme Tom-virralle. Tällä matkalla kulimme erään luolan ohitse, jonka sisäänkäytävän me näimme, mutta aika ei sallinut astua sinne sisään. Pitkin Tom-jokea laskimme nyt alas Kuznjetskiin. Meidän aluksenamme oli koverrettu haavan runko, noin kaksi kyynärää leveä sekä kymmenen à kaksitoista kyynärää pitkä. Oijennellen vilteillä ja karhuntaljoilla, joita minä lahjaksi sain kauniin kappaleen Horstilta, matkustimme nyt mukavasti sekä ihailimme toista suurenmoista näköalaa toisen jälkeen. Mitä ihanin syysilma vallitsi. Kulku alas virtaa käy nopeasti ja tarvitsematta airoja käyttää; mutta niillä jotka kulkivat vastavirtaan näytti kyllä olevan vaivaloinen työ. Parissa paikassa ostimme Kuznjetskin tataareilta kalaa. Harjuksia, taimenia ja useita muita herkullisia kalalajeja saadaan Tomista, ja me ostimme kaloja halvalla hinnalla sekä keitätimme niitä venemiehellämme. Hra Horst oli myöskin varustanut meidät hyvällä eväspussilla, niin että me emme kärsineet mitään puutetta, vaikka Appelgrenin koetukset vahvistaa ruokavarojamme ampumalla revolverilla vesilintuja eivät onnistuneet.

Kuznjetskissa viivyimme kolme päivää, jonka ajan asuimme hra Horstin talossa; toimme hänen rouvalleen häneltä myös kirjeen. Minun lukkarini Matti Saaren poika palveli täällä pataljoonassa asevelvollisuuttaan. Minun pyynnöstäni komennettiin hänet palvelemaan meitä niin kauvan kuin olimme Kuznjetskissa. Aivan odottamatta tapasimme tässä kaukaisessa kaupungissa erään suomalaisen, neiti Molanderin Pietarsaaresta. Hän oli elänyt viisikolmatta vuotta Siperiassa ja oli nyt kätilönä Kuznjetskissa. Koko tänä aikana ei hän ollut tavannut luteerilaista pappia, sekä oli unohtanut pois äidinkielensä melkein kokonaan. "Nog går det harascho, kack ja' adin talar" (kyllä se hyvin menee kun minä yksinäni puhun), vakuutti hän, mutta niin odottamatta puhua ruotsia muiden ihmisten kanssa oli hänelle ihan mahdotonta. Ulkomuistista osasi hän kuitenkin lukea kappaleita katkismuksesta sekä tahtoi välttämättä näyttää minulle ettei hän ollut unohtanut sisälukua. Useampia eri kertoja pyysi hän minun pitämään hänelle rippisaarnaa ruotsiksi. Palveltuaan kerran aikansa loppuun ja saatuaan eläkkeen, aikoi hän palata kotimaahan.

Eräällä kukkulalla Kuznjetskin kaupungin lähellä un vanha tataarilainen linnoitus, jonka Appelgren piirusti. Venäläiset valloittivat sen kuudennentoista vuosisadan alussa ja ovat sittemmin laajentaneet varustuksia. Pari vuotta sitte oli tuli hävittänyt suuremman osan kaupunkia, joka ei suuresti eronnut tavallisesta venäläisestä kylästä.

Oleskellessamme Kuznjetskissa sai kaupunki vieraakseen arkhierein Biskistä, joka piti messua useimmissa kaupungin kirkoissa. Että hän myöskin piti jonkunlaista saarnaa, päätän siitä että eräs nainen kysyi toiselta, joka oli ollut kirkossa: "haukkuiko hän nyt taas kuin tavallisesti?"

Kun me läksimme liikkeelle asunnostamme, jätti emäntämme meille hyvinvarustetun eväspussin. Siperialainen vieraanvaraisuustapa, jota ei saa laimiin-lyödä, on varustaa vierailleen vielä evästä.

Matka Kuznjetskista Barnauliin on 280 virstaa pitkä ja kulkee tie enimmäkseen hedelmällisiä ja viljavia tasankomaita. Barnaul on varsin hyvin rakennettu kaupunki; sinne tuodaan runsaasti kaikellaisia ruokatavaroita, jotka täällä ovat miltei halvempia kuin Omskissa. Suuri joukko virkamiehiä, enimmäkseen insinöörejä, asuu täällä. Barnaul on Altain vuorikaivosten pääpaikka. Tänne tuodaan kaikki kulta, mikä huuhdotaan länsi-Siperiassa, sekä sulatetaan täällä. Se kulta, mikä Barnaulissa sulatetaan, kuuluu nousevan noin 400 puutaan vuosittain. Sitä paitsi sulatetaan täällä hopeaa, mutta kuinka suuressa määrässä, siitä en saanut selkoa. Me kävimme katsomassa kaikkia näitä kruunun tehtaita. Hauskaa oli nähdä kuinka monen uunin ja kattilan läpi hopeanpitoisen kiven tuli kulkea, ennen kuin hopea erkani. Barnaulissa on luteerilainen kirkko ja pastorin asunto. Tomsk ja Barnaul kuuluvat samaan seurakuntaan. Ennen on pappi asunut Barnaulissa, mutta kun nyt seurakunta viime syksynä sai papin, oltuaan monta vuotta vailla, velvoitettiin pappi asumaan Tomskissa. Suomalaisen ripin ja ehtoollisen pidin minä Barnaulissa. Seurakuntana oli ainoastaan neljä henkeä, kaikki vapaita ihmisiä, sillä karkoitettuja ei ollenkaan saa olla Barnaulissa. Lounaaseen Barnaulista perustavat tätä nykyä suomalaista siirtolaa Pietarin suomalaiset ja löytyisi siellä kyllä maata, sanottiin, useammillekin siirtolaisille. Maa on keisarin persoonallista omaisuutta ja olen kuullut että sinne mielellään otetaan luteerilaisia vastaan.

Erityistä ystävällisyyttä ja vieraanvaraisuutta saimme nauttia luteerilaisen kirkon-isännän tohtori Sassin talossa, jossa me vietimme kaikki joutohetkemme. Appelgren muuten työskenteli kaupungin museossa, piirustaen muutamia muinaiskaluja.

Pari vuorokautta matkustettuamme lentävää vauhtia tulimme Tomskiin ja löysimme siellä terveenä lukkarimme Matin, joka muutamien vastusten perästä oli päässyt Tomskiin, viikkoa ennen meitä, ja asui nyt meidän maanmiehemme Plathanin luona, joka, ohimennen sanottuna, on paras kaikista meidän karkoitetuistamme. Täällä saimme nyt myös kuulla, että professori Aspelin onnellisesti oli sinne saapunut sekä lähtenyt höyrylaivalla Tjumeniin. Ja niin voin minä nyt katsoa kuvauksen tästä meidän matkastamme päättyneeksi.

XIV
Matkalta 1888. – Venäläisten luona

I

Kun matkat länsi-Siperian tasangolla ovat yksitoikkoisemmat kuin ehkä missään muualla, niin ei ole hauskaa kertoa niistä eikä myöskään kovin huvittavaa niistä lukea.

Näistä matkoista mainittakoon sen vuoksi ylimalkaan ainoastaan seuraavaa: Niin paljo turkkia yllä kuin mahdollista, istun katettuun rekeen ja matkustan sitten yötä, päivää siksi että olen saavuttanut määräpaikkani. Tavallisissa oloissa voin matkustaa 250 virstaa vuorokaudessa; mutta harvat ovat ne jotka ajan pitkään voivat kestää sitä. Minä olen siitä onnellinen että voin nukkua ajopeleissäni, olkoot tiet sitten minkälaisia hyvänsä. Reestä tai tarantassista kömmin ulos pari kolme kertaa vuorokaudessa vahvistamaan itseäni parilla lasilla teetä. Jos on jotain eväspussissa, joka ei ole kivikovaksi jäätynyt, niin voi pitää itseään onnellisena, sillä muussa tapauksissa saa tyytyä vaan leipään ja teehen. Välistä tapahtuu että postitalon emäntä on erittäin toimelijas laittamaan matkustajalle soppaa, piirakkaa tai jotain sellaista. Silloin voi olla varma siitä että hän tekee tämän saadakseen jotain voittoa siitä, eikä huolenpidosta matkustajan hyväksi, niinkuin on näyttävinään.

Minun matkatoverini Verhne-Suetukiin lokakuussa, hra Jarttu, joka sitten jatkoi matkaa Irkutskiin Brittiläisen pipliaseuran asioissa, ja minä saimme eräässä kestikievarissa huomata tätä. Emäntä katsoi mitä me ladoimme esille ruoka-arkustamme mutta arveli ettei siinä vielä ollut kylläksi, ja kysyi eikö hän saisi tuoda meille lautasellista soppaa. Me kiitimme ja maistoimme hiukan siitä. Mutta kun rupesimme suorittamaan hänelle sopasta ja teetä varten tuodusta vedestä 25 kop., niin hämmästyi hän aivan ja sanoi että se oli "malo" (vähä), eikä ollut tyytyväinen vähempään kuin 40 kopeekkaan, jota voi pitää hyvänä hintana paikkakunnalla, missä liha maksaa 1-1/2 kop. naula. Kun olen kulkenut samoja teitä useampia kertoja, niin olen oppinut tuntemaan ihmisiä kylissä siellä ja täällä, jotka ottavat ystävällisesti vastaan matkustajia eivätkä koeta kiskoa liika suurta voittoa heistä. Jos muuten sopii, pysähdyn aina sellaisiin paikkoihin. Sellaisia tuttavuuksia ei voi tehdä postitaloissa, jossa välistä katsotaan karsain silmin jos matkustaja jää yöksi, vaan talonpoikien luona, jotka mielellään ottavat vastaan matkustajia ja kyyditsevät, samasta maksusta kuin kestikievaritkin. Kun kerran tulee vapaalle postitielle, kuljetetaan matkustajaa ystävä ystävältä, kylä kylältä, tulematta ollenkaan tekemisiin kruununpostin kanssa. Kun kerran tulee tutuksi venäläisessä perheessä, niin pidetään silloin jo melkein kuin sukulaisena.

Kuinka sellaisia tuttavuuksia tehdään, tahdon lukijan luvalla seuraavilla riveillä kuvata.

Matkalla Minusinskiin tulimme me juoneiksi teetä eräänä aamuhetkenä eräässä talonpoikaisperheessä Kargatski nimisessä kylässä. Talonväki oli erittäin ystävällistä. Sen vuoksi päätin minä palausmatkalla ottaa yösijan heidän luonaan. Oli 40 asteen pakkanen ja kova tuuli samalla. Minä pyysin siis kyytimiehen ajamaan Savel Batjenkoffin luo ja minut otettiin ystävällisesti vastaan. Rautakamiini kuumennettiin ja se hohti kovaa kuumuutta itsestään. Lämpö nousi kyllä 25 asteesen, ja vaikka minä vakuutin että oli kylläksi lämmin, niin pisteli hyväntahtoinen talonisäntä yhä lisää puita kamiiniin, vakuuttaen että se joka on ollut ulkona tällaisessa pakkasessa, tarvitsi kyllä saada lämmitellä. Minun kapineeni kannettiin talon komeimpaan huoneeseen, joka muuten oli tyttären makuuhuone. Kuitenkin kävi kaikki vielä kankeasti ja juhlallisesti.

Kun olin pessyt matkatomun itsestäni, astuu talon-isäntä tyttärensä kanssa sisään ja sanoo. "Kun te, jalosukuinen herra, tervehditte minua kättelemällä rappusissa, niin häpesin minä kelpo tavalla etten voinut tervehtää teitä nimellänne, sen vuoksi pyydän minä saada tietää sen, ettei sellaista toistamiseen tapahtuisi." – "Minun nimeni on Ivan Ivanovitsh, ystäväiseni", sanoin minä. "Ja minun nimeni on Savel Andrejeff ja tämän minun tyttäreni nimi on Agriofovna", lisäsi ukko. "Niin, nyt olemme me, Ivan Ivanovitsh, 'znakomi' (tuttuja). Älä nyt koskaan enää aja meidän ohitsemme, sillä sellaisista kelpo ihmisistä pidämme, Ivan Ivanovitsh."

"Ei, sitä en kyllä tee, Savel Andrejeff", sanoin minä, ja jatkoin: "nyt pyydän sinua Agriofovna Saveljevna että olet hyvä ja keität minulle kokonaisia perunoita ja asetat esille samovaarin." – "Kyllä, sen teen kohta, Ivan Ivanovitsh, mutta eikö sinulla ole mitään muuta käskemistä?" Pian olivat perunat keitetyt ja teekeittiö pöydällä. Aterian aikana kertoi ukko Savel johtuvansa niistä miehistä, jotka jo Jermakin aikana muuttivat Siperiaan.

Tämä kasakkaheimo, josta iso osa Siperian väestöä polveutuu, vaikka he eivät enää palvele kasakkoina, on kookasta ja pulskeaa kansaa. Englantilainen Lansdell väittää että he ovat maailman kauniinta kansaa. Varmaa on, että minä olen aivan hämmästynyt välistä, nähdessäni ainoastaan mitä soreavartaloisimpia ja kauniimpia ihmisiä koko kylässä ilman poikkeusta. Myöskin Savel Batjenkoff oli uljas mies, ja hänen tyttärensä Agriofovna, puhdasta slaavilaista muodonlajia, johon kuuluu mustat silmät ja valkoiset hampaat, oli kauniimpia venakkoja.

Mitä siisteyteen Siperian talonpoikien luona tulee, niin on se aivan tyydyttävää. Joka kerta kuin siperialainen talonpoika astuu pöytään, pesee hän kätensä. Talouskalut pidetään huolellisesti puhtaina. Siirtolaiset, jotka ovat muuttaneet Euroopan puolelta, ovat sitä vastoin erittäin epäsiistejä. Myöskin luulen että varallisemmatkin asukkaat Siperian kaupungeissa ovat vähemmin siistiä kuin maalaisväestö. Mitä seurustelutapaan tulee, niin käyttäytyvät maalaisväestöön kuuluvat henkilöt säädyllisemmin kuin moni tshinovnikka (virkamies), joka pitää sivistyneen seurustelutavan todistuksena juuri rohkeutta ja vieläpä julkeuttakin. Kun talonpoika polttaa paperossiaan, etsii se jotain mihinkä voi panna poron, mutta herrasmies pitää hienoon tapaan kuuluvana heittää poron lattialle taikka matolle. Ei sääntöä ilman poikkeusta, mutta näin on useimmiten.

Kun minä otin esille voita ja lihaa ruokavakastani, niin hämmästyi Agriofovna suuresti ja kysyi enkö minä paastonnut. Kreikan-uskoisilla oli nimittäin siihen aikaan kuuden viikon pituinen paasto. Minä vastasin etten pitänyt itselläni olevan mitään paastoamisen syytä ja kysyin mihin heidän tapansa paastota eräinä aikoina perustui. "Herramme Vapahtaja on niin käskenyt", sanoi hän ihan varmana. "Sitä hän ei ole käskenyt, Agriofovna, sillä meillä on sama evankelio kuin teillä, ja se ei sisällä mitään sellaista käskyä, sen tiedän." – "Sitä minä en tiedä, sillä en ole kirjan-oppinut, mutta me teemme kuten meidän isämme ennen meitä ovat tehneet", sanoi tyttö. "Meidän joukossamme on kyllä monia, varsinkin herrasväessä, jotka eivät paastoa niin paljo; myöskin paastotaan sotaväessä ainoastaan lyhyemmän aikaa", liitti talon-isäntä.

Kun Savel-ukko oli saanut kylläkseen keskustelusta uskonnollisissa asioissa, tulimme muihin aineihin. Hän kyseli muun muassa minun kotimaani asioista eri kohtia. Minä vastailin niihin niin hyvästi kuin voin. Se herätti hänessä suurta kummastusta kun kuuli että omenat Suomessa ovat kymmentä kertaa huokeammat kuin Siperiassa. Mutta ihan käsittämättömältä näytti hänestä että desjätiina peltoa voi paikoittain maksaa ainoastaan sulalle saattamisesta lähemmä 50 ruplaa.

Kun kaikesta tästä oli keskusteltu, oli aika lähteä levolle. Jo kello yhden aikaan olin taas pukeissa ja kahden aikaan jätin hyvästi ystävälliselle väelle, joka lähteissäni yhtenään toisti onnentoivotuksia ja sanoja "Ivan Ivanovitsh", "znakomi" ja "pozhalusta".

Tällä olkoon vaan sanottuna että jokainen, joka siihen pyrkii, voi löytää ystävällisiä ihmisiä kaikkialla maailmassa, – Siperiassakin.

II. Matkalla Verhne-Suetukissa: kirkon vihkiminen; kirkko ja kapakka.

Muutamissa kylissä Tomskin ja Atsinskin välillä asuu suomalaisia, joita minä koetan saada toimellani avustaa matkoillani, mutta näitä on sangen vaikea tavata. Osasta he ovat myöskin kadottaneet kaiken harrastuksen Jumalaan ja jumalanpalvelukseen. Esimerkkinä sellaisesta välinpitämättömyydestä voisi erään porvoolaisen mainita, joka asui Tomskin kuvernementissa Tishulin kylässä. Minulla oli asuntoni hänen asuntonsa viereisessä talossa, mutta hän ei katsonut itsellään olevan aikaa tulla jumalanpalvelukseen, vaikka hänellä nyt ensi kertaa kuudenkolmatta vuoden päästä oli siihen tilaisuutta. Ainoastaan puoliväkisin sain minä hänet saapuville. Saadakseni selvää onko ketään suomalaista niissä kylissä missä käyn, lupaan minä tavallisesti 20 kopeekkaa sille, joka minulle voi tuoda jonkun luteerilaisen. Kun kerran saan kiinni yhteen, niin hän tuo kyllä sitten kaikki muut. Tavatakseni niitä maanmiehiä, jotka asuvat yleiseltä maantieltä kaukana olevissa kylissä, maksan tavallisesti jonkun ruplan henkilölle, joka ottaa sellaisille maanmiehille viedäkseen tietoa koska he voivat tavata minua. Välistä onnistun siten tapaamaan yhden tai pari henkeä, välistä ei tule ketään. On melkein mahdotonta toimittaa hajallaan asuville mitään sielunhoitoa. Useimmiten olen saapunut määrättynä päivänä perille; mutta jos on tapahtunut että minun tuloni jonkun voittamattoman esteen kautta on myöhästynyt, niin ovat he taas kaikki hajautuneet kun minä saavun. Vaikka olisin ihan koko vuoden matkalla, en kuitenkaan voisi tavata kaikkia piirissäni hajallaan asuvia suomalaisia, kun ne vaeltavat kylästä kylään. Muutamat niistä näyttävät vaativan että minä niin tekisin, vaikka he, kuten sanottu, sitten pitävät omana asianaan tahtovatko saapua heidän läheisyydessään pidettäviin jumalanpalveluksiin vai ei.

Tomskin kaupungissa oleskelee muutamia työmiehiä passilla. Heidän tähtensä olen minä joka vuosi oleskellut siellä jonkun päivän sekä pitänyt jumalanpalveluksen ja ehtoollisen kirkossa. Eräänä vuonna oleskelin Tomskissa kahdeksan vuorokautta, mutta kahtena viime vuotena vaan neljä ja viisi vuorokautta. Kun minä viime syksynä määräsin että jumalanpalvelus oli pidettävä arkipäivinä, ei tämä näyttänyt miellyttävän toisia, kun he siten tulisivat olemaan poissa työstä puolen päivää!

Samassa kaupungissa olin minä tapaamassa erästä suomalaista Vilh. Forsbergiä vankilassa. Hän oli siellä syytettynä erään suomalaisen naisen Elisabet Parviaisen murhasta; tämä oli viimeksi nähty mainitun Forsbergin seurassa ja seuraavana aamuna löydetty kuoliaaksi pistettynä eräässä puutarhassa. Syyksi tuohon tekoon arveltiin että Forsberg, joka varkaan käden kautta oli kadottanut muutamia vaatekappaleita, epäili Parviaisen tietävän kuka oli varastanut, mutta ettei tämä ilmaissut. Myöskin kuuluu Forsberg olleen syytteen-alaisena jonkun kapakoitsijan tai sentapaisen henkilön ryöstämisen yrityksestä. Mutta kun hän toimittaa rikoksensa selvällä päällä ja tarkoin suunnittelee ne edeltäpäin, niin voinee hän pujahtaa irti tästäkin asiasta; varsinkin kun Siperiassa ainoastaan kaikkien selvimmät todistukset riittävät jonkun langettamiseen. – Vuonna 1892 kuuluu Forsberg tulleen langetetuksi uudesta murhasta, ja tuomituksi pakkotyöhön itä-Siperiassa.

Matkoillani olen aina saanut levitetyksi koko joukon kirjoja, ja voin toivoa että ne levittävät siunausta. Sittenkuin elämä luteerilaisissa siirtoloissa on ruvennut hiukkasen asettumaan, toivon että kunnollisemmat meidän suomalaisista tulevat niitä yhä enemmän ja enemmän käyttämään.

* * * * *

Siirtykäämme nyt, ilman mitään enempää matkan kuvausta, Verhne-Suetukiin. Jo etäältä voimme kuunvaloisessa yössä nähdä uuden nyt vihittävän kirkon torninhuipun. Sähkösanomalla olin ilmoittanut kylään tuloni, sillä edellisestä vuodesta aikain oli Minusinskikin nyt sähkölangalla yhdistettynä muuhun maailmaan. Asuntomme saimme nytkin kuten ennen, ent. pääkirjurin herra Möllerin luona, jonka siistissä ja ystävällisessä perheessä tuntee olevansa kuin kotona. Herra Jarttu ja minä ryhdyimme nyt työhön yhteisesti. Me oleskelimme täällä Marraskuun 12 p: stä 24: een. Harvoja olivat ne päivät, milloin emme pitäneet raamatunselitystä tai hartaushetkeä. Minulle oli iloista että oli mukanani henkilö, joka voi auttaa minua virkani toimituksessa. Pääjuhla meidän oleskelu-aikanamme Verhne-Suetukissa oli kirkon vihkiminen, joka tapahtui tuomiosunnuntaina. Jo lauvantaina alkoi kansaa tulemaan 25-30 virstan päässä olevista virolaisista ja lättiläisistä kylistä. Ympärillä olevista venäläisistä kylistä oli muutamia utelijaita saapunut, ja jokunen aina Minusinskista. Omitekoisen ohjelman mukaan, johon oli koottu kappaleita suomalaisesta ja saksalaisesta käsikirjasta, toimitin minä vihkimisen. Suomalaisessa käsikirjassa oleva kaava on minun mielestäni erittäin köyhä. Lättiläinen pastori Salith, Nizhnaja Bulankasta, autti kirkonvihkimisessä, joka tapahtui seuraavalla tavalla:

Seurakunta kokoontui ensin koulusaliin, jossa jumalanpalvelusta oli pidetty edellisinä vuosina. Virsi veisattiin, jonka jälkeen vihkimisen toimittaja piti lyhyen puheen, joka päättyi kiitosrukoukseen Jumalalle siitä elämän sanasta, jota hän oli antanut tässä huoneessa julistaa. Virsiä veisaten astui seurakunta juhlakulussa kouluhuoneesta kirkkoon. Papit ja koulunopettajat kulkivat etunenässä kantaen raamattua, ehtoollisastioita ja muita alttariin kuuluvia esineitä. Uuteen kirkkoon astuessa piti vihkimisen toimittaja, ennenkuin ovi avattiin, puheen seurakunnalle sanoista: Herra varjelkoon sinun sisälle- ja uloskäymisesi nyt ja ikuisesti. Virren n: o 75 veisattua astuivat papit kuoriin alttarin ulkopuolelle, ja vihkimisen toimittaja puhui Matth. 16: 15-18 johdosta.

Puheen ja kirkko käsikirjassa määrätyn rukouksen pidettyä luki pastori Salith 84: nnen psalmin, jonka jälkeen kirkko saarnastuolissa ja alttarilla vihittiin siinä järjestyksessä kuin saksankielinen käsikirja Venäjän luteerilaisia seurakuntia varten määrää. Sitten kuin papit olivat astuneet alttarin eteen ja lausuneet siunauksen seurakunnalle, alkoi tavallinen jumalanpalvelus. Samana päivänä pääsivät sen vuoden rippikoululapset, luvultaan yksitoista ripille; sitä paitsi jaettiin ehtoollinen 256 muulle rippivieraalle.

Uudessa kirkossa on istuinpaikkoja lähemmä kahdellesadalle hengelle, ja on se hyvin aistikkaasti rakennettu; myöskin sisustus on tyydyttävä. Kun vaan uusi kirkko houkuttelisi suurempia joukkoja puoleensa sunnuntaisin, kuin – kylän kapakka. Niin kauan kuin kapakka, tämä turmeluksen pesä, on kylässä, ei ole odotettavana mitään suurempaa hedelmää työstä siveellisyyden kohottamiseksi.

Panee varmaan kummastelemaan että oikeus kapakanpitoon riippuu asukasten mielivallasta ja että enemmistön päätös, myöskin niissä kylissä missä on yksinomaan karkoitettuja, määrää asian. Sellaiset oikeudet ovat enemmän vahingoksi kuin hyödyksi, sillä niitä melkein aina väärin käytetään. Sekä kirkko että kouluhuone on Verhne-Suetukissa, ja ne ovat molemmat oikein pulskeita rakennuksia, joista etusijassa saa kiittää katekeetta Lindholmia.

Mutta meneekö siveellisyys eteenpäin? Onko tullut olo yhtään paremmaksi edes ulkonaisesti tässä siirtokunnassa? Sen pahempi täytyy minun epäillä tätä. Kirjeessä, joka on lähetetty Tammikuussa, kirjoittaa katekeetta Lindholm: "Sellaista paloviinantulvaa, kuin täällä on vallinnut tänä jouluna, en ole ennen koskaan nähnyt, sillä 60 puolikkoa meni kaupan kuudessa päivässä. Se edusti lähemmä 600 ruplan raha-arvoa. Sellaiseen on rahaa kyllä." Viime vuonna kokosi kapakka kylästä luullakseni noin 8-9,000 ruplaa. Kuinka monen päivän työ on sitä paitsi mennyt hukkaan! Kuitenkin arvelevat kylän miehet olevan hyvin edullista sallia kapakkaliikettä harjoitettavan, kun kapakoitsija tästä oikeudesta makaa 200 ruplaa kylän rahastoon. Näillä 200 ruplalla maksaa kylä nyt velkaansa kirkonrakennusrahastolle. Siten avustavat Verhne-Suetukin ukot kirkonrakennusta! Katekeetta Lindholm on hyvin paljo nähnyt vaivaa viinan vastustamisessa ja sellaisen puolueen muodostamisessa, joka tahtoisi kapakkaa pois. Hänen ansionsa on myös, kuten mainittu, se seikka että täällä on komea koulutalo sekä ennen kaikkea kirkko. Hra L. on myöskin ollut hyvä koulumestari, joka on osannut totuttaa lapset järjestykseen ja kuriin. Yhden ihmisen toimintapiiri on kuitenkin rajoitettu ja lahjat ovat monenlaiset. Lindholmin uskollinen työ ei tule jäämään hedelmää tuottamatta.

III. Ilman-ala, maaseikat y.m.

Niinä päivinä kuin Verhne-Suetukissa oleskelimme, kävi minun luonani joka päivä ihmisiä neuvottelemassa minun kanssani uskonnon asioista. Suomesta karkoitettu joukko ei ole suuri tässä siirtolassa, mutta kaikki ne, jotka asuvat täällä ja joiden luku nousee noin 200 perhekuntaan, ymmärtävät suomea. Vaikka ei olekaan Suomen hallituksen velvollisuus kustantaa useampia työntekijöitä Verhne-Suetukiin, niin olisi täällä kuitenkin tärkeä työala vapaalle kristilliselle rakkaustoimelle, työala, jota ei pitäisi laiminlyödä. Työ tällaisessa siirtolassa ei ole niin hauskaa kuin usein on esim. Suomessa, jossa ollaan samanmielisten ystävien piirissä. Sen joka tahtoo työskennellä Siperiassa, täytyy olla valmis kärsimään monia ja suuria vaikeuksia. Aina olen minä ajanut meidän suomalaisten asiaa Verhne-Suetukissa sinne tulvaavia virolaisia vastaan. Ehkä olen tehnyt tätä kyllä liian tuikeasti, mutta omituisen vaikutuksen sain kun erään sairaan luona käydessäni minun kysymykseeni, oliko sairas suomalainen, vastattiin: "Ei, herra pastori, kyllä hän on virolainen, mutta kyllä hänellä on kuolematon sielu." Oli äänessä ja puheentavassa jotain joka muistutti tunnetuista sanoista: "Herra, syöväthän koiratkin niistä muruista, mitkä heidän herransa pöydältä putoovat." Ovathan inkeriläiset ja virolaiset meille suomalaisille hyvin likeisiä. Sen vuoksi voi pitää meidän velvollisuutenamme, kun olemme parempiosaisen veljen asemassa, jakaa henkistä omaisuuttamme heillekin.

Jo varhaisemmissa kirjeissäni olen kehunut ilman-alaa Minusinskin piirissä. Kuitenkaan en minä voi olla ylistämättä sitä vielä nyt. Sellaisia ihania päiviä kuin meillä nytkin oli, en ole koskaan nähnyt. Sininen taivas, jonkalaista ainoastaan etelämaan vuoriseuduissa saa ihailla, kevyt ja suloinen vuori-ilma parin asteen pakkasessa, etäällä taivasta kohden nousevat Sajaanin vuoret, jotka näyttävät siniseen huntuun peitetyiltä – kuinka suurenmoista kaikki on! Tämän ylevän luonnon katseleminen vaikuttaa ylentävästi ja jalostuttavasti jokaiseen, jolla on aistia ihailla luojan töitä. Unohtaa pienet murheet ja ajattelee kuinka kaunis olisikaan tämä maa, jos ei olisi niin paljo pahaa juuri meissä ihmisissä.

Moni ajattelee ehkä että jokaisella on täysi syy olla tyytyväinen Siperiassa, siellä kun saa iloita suurenmoisesta luonnosta ja ihanasta ilman-alasta, jos vaan aineelliset tarpeet ovat tyydytetyt. Sen pahempi ei näin ole asian laita. Vuosi vuodelta tuntee selvemmin, että oleskelee karkoitettujen maassa, että jotain epäterveellistä, valheellista ja pahentavaa on myrkyttämässä ihmisiä Siperiassa. Tästä, eikä tuomareista, riippuu esim. se seikka että on erittäin vaikeata saada oikeutta Siperian oikeustoissa; ja jo tämä vaikuttaa masentavaisesti siihen joka on järjestykseen ja lainkuuliaisuuteen tottunut.

Ne seikat että kaikki maa on valtion omaa ja että kylä hirmuvaltiaana valvoo yksityisen kaikkia toimia, hervaisee kaiken kehityksen. Erittäinkään uusien kokemuksien ja työtapojen seuraamisesta ja käyttämisestä Siperian pääelinkeinon, maanviljelyksen, alalla ei tule juuri koskaan kysymystä. Siihen tulee lisäksi Siperian erillinen asema, joka vaikuttaa painostaen ja veltostaen ihmishenkeen. Sanomalehdistöllä ei ole juuri mitään merkitystä Siperiassa ja ne harvat sanomalehdet, mitä löytyy, osaavat harvoin talonpojan majaan. Siellä ei olisikaan näillä mitään tekemistä, sillä ne sisältävät tavallisesti vaan kaupunkijuoruja ja sen semmoista. Mutta antaa hyviä neuvoja joko hallitukselle tai maanmiehelle, sitä se ei voi. Tervesuuntaiselle sanomalehdistölle olisi Siperiassa suuri työala, vaikka on epävarmaa kannattaisiko se itseään.

Hallitus koettaa antaa apua maanviljelyksellekin, mutta vähällä menestyksellä. Niinpä tilattiin Omskiin viime vuonna valtion toimesta ajanmukaisia maanviljelyskaluja että talonpojat saisivat koettaa niitä ja oppia tuntemaan niiden hyödyn ja etuisuuden.

Kun minä kerran kävin kenraalikuvernöörin luona, pyysi hän minun toimittamaan että joku noista kaluista tuotaisiin suomalaiseen siirtolaan, talonpoikien koeteltavaksi. Minä tahdoin heti tehdä koetuksen rautaäkeellä maatilallani, joka oli lähellä kaupunkia. Mutta silloin pantiin, kaiketi ilman kenraalikuvernöörin tietoa, ehdoksi että äkeen hinta, 25-30 ruplaa oli talletettava lääninrahastoon siksi kunnes äes tuotiin takaisin. Kun nyt kaikki tämä toi mukanaan virkakirjeitä monenlaisia ja vaivoja, niin annoin minä koko asian jäädä. Suomalaiset taas nauraen sanoivat: "mistäpä me ottaisimme sellaisen pääoman kuin tässä vaaditaan?" – Kun venäläisillä luultavasti on syytä samaan muistutukseen, niin saavat nämä aseet, vaikka ovatkin Siperiaan tuodut, olla rauhassa, kenenkään niitä koettamatta. Aivan toisellainen olisi asian tulos ollut, jos olisi lahjoitettu tällaisia aseita yksi tai useampia eri kunnille, niin että jokainen joka halusi olisi ilman mitään mutkia saanut niitä koettaa. Tuo takuusumman vaatimus pilaa hyvän asian.

Vielä tarkemmin valaistakseni minkälaisia olot täällä ovat, sallittakoon minun kertoa seuraava esimerkki:

Omskin ympärillä oleva aro on melkein metsätöntä. Sen vuoksi on kaikki puiden kaataminen kaupungin ympärillä kielletty. Kun ei pastorinmaalla ole mitään metsää, niin aijoin minä istuttaa sinne muutamia haapoja. Nyt oli Om-joen rannalla lähellä Omskia nuori, parin vuoden vanha haapametsä, jossa taimien luku nousi kymmeniin tuhansiin. "Tästähän on erinomaisen sopiva ottaa taimia", ajattelin minä, ja varustin itseni haettamaan parikymmentä nuorta haapaa sieltä. Mutta silloin tuli eräs hyväntahtoinen kaupunkilainen ja ilmoitti meille että oli niin ja niin monen ruplan uhkasakko taimen ottamisesta. "Mutta", sanoi hän, "kääntykää kirjallisesti kenraalikuvernöörin puoleen niin sallitaan se, luulen minä."