Kitabı oku: «Avioliiton ilveily», sayfa 3

"Kyllä."

"Kunniasi ja omantuntosi kautta."

"Kyllä. Kunniani ja omantuntoni kautta."

Bob Flodin puhui aivan konemaisesti ja hänen ajatuksensa olivat sekaisin. Hän kuuli kuin pitkän matkan päästä, kuinka ystävä lisäsi:

"Jos sinun rouvasi saa tietää tästä, niin se vain tavallaan pakoittaa häntä vihaamaan minua."

"Niin, se voi olla kyllä mahdollista."

"Voi tulla yhdestä sanastakin vain ikävyyksiä."

Bob kuuli nuo sanat, jotka tekivät hänen juhlalliseen mielialaansa niin kuluneen ja sorahtavan vaikutuksen, mutta ei ymmärtänyt niitä. Hän tunsi itsensä vakuutetuksi siitä, että jotain oli tapahtunut, jota hän ei voinut estää ja joka oli hänen elämänsä kokonaan murtanut. Mutta hän koetti päästä tästä ajatuksesta, kun hän huomasi sen aivan arvottomaksi. Hetkeksi menetti hän melkein toimintakykynsä. "Jos Anna saa tietää sen?" sopersi hän. Ja Gösta Wickner vastasi: "Muistakin, että sinä olet luvannut." "Kyllä, kyllä, minä olen luvannut", uudisti Bob. Mutta hän ei vielä käsittänyt, mitä oli tapahtunut. Hän seisoi vain ystävänsä tuolin edessä ja hymyili tylsästi ja ihmettelevästi, joka ei merkinnyt mitään. Niin, hän väitti, että hän oli aina aavistanut jotain tuontapaista, joka oli suuri vääryys, ja se sai ystävän ääneensä nauramaan.

Silloin lensi äkkiä sekasorron läpi ajatus, jota Bob koko ajan luuli etsineensä. Leimuten voimakkaasti se selvitteli yhtä ja toista varjoista; se poltti ja leikkasi kirvelevästi tuo tuskainen huomio, joka tuli niin äkkiä ja kavalasti, ettei Bob luullut sitä koskaan voivansa luotaan karkoittaa.

Bob tunsi tehneensä ystävälleen vääryyttä, verisintä vääryyttä, millä mies voi sortaa toista. Kuinka he sitten olivat voineet tulla ystäviksi? Kuinka se voi olla mahdollista, että he yksitoista vuotta olivat voineet seurustella toistensa kanssa, nauttia toistensa luottamusta, elää toisiaan ymmärtäen niin täydellisesti kuin vain harvoin ystävien välillä voi olla mahdollista? Bob tunsi huonommuuden nöyryyttävää tunnetta verratessaan itseään ystäväänsä. Koko hänen lämmin sydämensä täyttyi syvästä myötätuntoisuudesta ystäväänsä kohtaan.

Hän ei voinut puhua. Hän ojensi molemmat kätensä Gösta Wicknerille ja puristi hänen käsiään.

Sittenkuin tunnustus oli tehty, näytti tämä oikeastaan enemmän välinpitämättömältä kuin liikutetulta. Hän oli jälleen tavallisissa tuumailuissaan ja kun hän näki Bobin liikutetun mielentilan, ei ollut kaukana, ettei häntä ruvennut peloittamaan, että hän olikaan saattanut sellaiset voimat liikkeeseen, joita hän voisi hillitä.

"Sehän oli tyhmästi hiisivieköön, että minä kerroinkaan tuota vanhaa juttua", sanoi hän. "Eihän se olisi sitä ansainnut?"

Tuo lause loukkasi Bobia hetkeksi. Mutta hän oli liian täysi omista tunteistaan voidakseen lainata sille vaikutukselle enempi ajatuksiaan kuin mitä se äkkiä ohi liukuessaan muistoon jätti.

"Kuinka sinä voit sanoa niin", virkkoi hän. "Minusta tuntuu, etten minä ole koskaan tuntenut sinua ennen kuin tänä päivänä."

"Niin, niin. Mutta muista, että minä nyt olen terve. Muuten minä en istuisi täällä."

Ja Gösta Wickner nauroi kuivalla, pisteliäällä tavallaan.

Bob ei kuullut hänen sanojaan eikä nauruaan. Hän muisteli vain kuinka Gösta Wicknerin oli ollut vaikea lausua tunteitaan. Hän muuttui mielellään sellaisissa tilaisuuksissa harvasanaiseksi, voipa senlisäksi tulla sekä kylmäksi että hävyttömäksikin niille, jotka eivät häntä tunteneet.

Tämä ajatus tuli Bobille vain jonkunlaisena mieleenjuolahduksena. Hän teki lyhyen vastustusrynnäkön omia ajatuksiaan vastaan, avasi oven ja huusi iloisesti huoneustoon:

"Meillä on nälkä, Anna. Emmekö saa pian ruokaa?"

Samalla kertaa antoi ystävälleen samaa merkitsevän, riemastelevan silmäyksen ikäänkuin pyytääkseen kiitosta siitä kuinka hän ymmärsi hillitä itseään.

III

Kamreeri Gösta Wickner meni samana iltana kotiinsa sellaisessa mielentilassa, joka läheni kiihkoisaa mielenpurkausta. Tällainen mielentila oli hänelle jokseenkin outo ja hänen täytyi myöntää olevansa kerrassaan tyytymätön itseensä.

Hän veti turkinkauluksen korvilleen, koska oli kylmänpuoleinen ilma ja tuuli alkoi kiidättää irtonaista lunta hänen korviensa ympärillä. Kamreeri kiroili itsekseen, ettei ollut telefonoinut ajuria. Sturekadulla oli ajureita tuhka tiheässä, mutta ne olivat luonnollisesti jo kaikki tilatuita. Luonnollisesti, nythän oli jouluyö! Kamreeri oli kaikkea muuta kuin joulutuulella.

Hän käveli pitkin askelin katua ja tunsi silloin tällöin vastaantulevia tuttavia, mutta vältti tervehtämästä niitä, jottei tarvitseisi pysähtyä toivottamaan heille hauskaa joulua tai hyvää jatkoa. Sillä todellakaan hän ei ollut sellaisella tuulella.

Tultuaan Arsenaalikadulle erään talon luo, veti hän esiin alumiiniavaimensa ja avasi oven. Tuuli riuhtasi sen auki ja löi kovasti jymähtäen kiviseinään. Kamreeri kirosi toisen kerran ääneensä ja riuhtasi sen tarpeettomalla jyrähdyksellä kiinni. Päästyään huoneeseensa sytytti hän lampun ja istahti tuoliin nojautuakseen jatkamaan Heinen lukemista.

Mutta Gösta Wickner oli pois suunniltaan ymmärtääkseen Heinen sukkeluutta. Hän heitti kirjan pöydälle ja vaipui ajatuksiinsa. Ja ensiksikin hän huomasi ettei hän voinut tuntea itseään rauhalliseksi Bobin suhteen.

Bob ei oikeastaan ollut sanonut eikä tehnyt mitään sekaantuakseen noihin ikävyyksiin. Mutta hän ei ollut ollut oma itsensä koko iltana ja hänen ystävyytensä oli niin kiusaavaa. Gösta Wickner katui koko tuhmaa tekoaan ja kysyi itseltään eikö hän jo ollut kyllin vanha pysyäkseen sellaisista erillään.

Gösta Wickner hymyili itselleen ja hänen kasvonsa muuttuivat silloin samalla valoisiksi ja ivallisiksi. Sallia tilapäisen mielialansa masentaa itseään, oli hänen heikkoutensa, josta hän oli usein saanut kärsiä samalla lailla – ennen mailmassa. Nykyään hän oli tullut varmemmaksi itsestään. Ja mitä nyt tapahtui, oli ymmärrettävissä, joskin ylijäämä toisikin muutamia pieniä ikävyyksiä.

Kamreeri vakuutteli itselleen, ettei vielä ollut mitään vaaraa pelättävissä, vaan oli kumminkin joka tapauksessa viisainta pitää silmänsä auki.

Mikä häntä enimmän suututti, oli, että hän tämän kaiken tapahtuessa oli ollut niin sydämellisessä mielentilassa. Varmastikaan hän ei ollut mikään vanha nuorimies. Mutta varsin nuorikaan hän ei suinkaan ollut. Kolmekymmentäkahdeksan vuotta! No niin, onkos tuo sitten mikään ikä sellaisen vanhan äidin näkökannalta katsottuna, jolla vielä on turvattomia tyttöjä. Mutta tyttöjen näkökannalta näyttäisi olevan hieman nuorempi mieluummin haluttu. Itse luuli hän jo kauvan sitten päässeensä selvyyteen itsestään. Hän huomasi väsymystä rappuja kulkiessaan. Päivällislevostaan hän luopui hyvin vastenmielisesti, eikä hän kauvan vaivannut itseään salaamalla vastenmielisyyttään, jos niin sattui. Ja kuukausi sitten oli hän huomannut, että frakkipukua täytyisi isontaa vatsankohdalta.

Yhä uudestaan ja uudestaan palasi hänen ajatuksiinsa sama kysymys: Kuinka se oli ajateltavissa, että hän oli antanut itsensä viekotella kertomaan tuota vanhaa juttua? Voineekohan olla mahdollista, että se tapahtui vaan senvuoksi, kun Anna rouva näytti niin nuorelta ja tuoreelta valkoisen silkin kaulaa kaunistaessa, ja että hän taputti niin hellästi hänen poskeaan, kun hän suuteli hänen kättään? Olisiko tuo oikeastaan jonkinlainen aihe – . Kadotukseen tuomittu romantiikka, ajatteli Gösta Wickner.

Eikö juuri se – miksikä sitä sanoisin – pieni erehdys, jonka hän oli saanut kärsiä, kun Anna rouva meni Bobin kanssa kihloihin, ole ollut yksi niistä kokemuksista, jotka suurimmaksi osaksi ovat saaneet hänen itselleen luomaan jonkinlaisen kylmähkön elämänfilosofian, jonka aatteissa hän oli monia vuosia oivallisesti elänyt.

Olikohan tämä rakkaus ensinkään koskaan ollut syvä?

Gösta Wicknerin täytyi tunnustaa itselleen, että niin ei ollut asianlaita ollut.

Mitä tämä sitten oikeastaan oli kaikkityyni?

Hän oli vaan mieltynyt tyttöön. Niin paljon siinä oli todellakin totta. Hän tuli samoihin seurapiireihin kuin Anna, he tulivat hyviksi ystäviksi ja hän oli tosiaankin toisinaan ajatellut, että jos joku voisi saada hänet taivutetuksi vaihtamaan nuorenmiehen-elämänsä – hm! – tuohon toiseen, niin se olisi Anna. Hän oli iloinen, kaunis ja reipas. Ja senlisäksi näytti hän niin puhtaalta. Gösta Wickner ei voinut löytää kuvaavampaa sanaa, joka olisi hänestä paremmin sopinut.

Mutta sitten kun tuli toinen ja hän tunsi itsensä jääneeksi – oliko se sitten niin erittäin paljon maksanut hänelle, tyytyä kohtaloonsa? Gösta Wickner muisteli ja muisti erään kauniin kevät-illan, jolloin hän, tuntien elämänsä arvottomaksi, tummissa ajatuksissaan kuljeskeli Hagapuistossa. Mutta vaikka hän kuinkakin muisteli, hän ei voinut itseltään salata, että se ilta oikeastaan oli ollut ainoa. Alussa voi kylläkin tapahtua joskus, että hän tahtomattaan vavahti hieman nähdessään vastakihlautuneiden onnesta säteilevät kasvot. Mutta hän oli tottunut siihen, niinkuin kaikkeen tottuu lopulta, ja hän oli huomattuaan heidän keskinäisen mieltymyksensä toisiinsa, muuttunut heille myötätuntoiseksi. Sitten oli hän hieman ivallisesti viisastellut, että vaimo, joka näytti luodun vain kodin onnelle, oikeastaan ei ollutkaan mikään vaimo hänelle. Viime lopuksi hän oli päättänyt päästä heidän molempien ystäväksi ja heidän kotinsa oli varmalla tavalla tullut hänelle välttämättömäksi.

Kuinka monta kertaa hän olikaan senjälkeen itselleen sanonut, että hän oikeastaan sittenkin oli onnellisin heistä molemmista kilpakosijoista! Kenestäkään välittämättä, riippumattomana on hän ollut kyllin kyvykäs täyttämään tehtäväänsä ja edistymään virkaurallaan, jonka päämaalia hän ei koskaan päästänyt tähtäimestään. Vallan unelmat kuohuivat Gösta Wicknerin aivoissa ja sellaisille ei avioliitto suinkaan ole vastuksena, vaan arvatenkin rakkaus. Hänen romantinen luonteensa viekotteli hänen himojaan hetkeksi kiihkeästi kaipaamaan kotia, juuri sellaista kuin Bobin. Mutta kuinkas olikaan, hän oli saanutkin sen. Aivan vapaasti oli hän saanut kodin, jonne hän voi tulla ja mennä milloin tahtoi, ja jossa hänen pieninkin vastoinkäymisensä tai ilonsa alinomaan sai myötätuntoisuutta osakseen ja tuli huomatuksi. Hänen ei tarvinnut huolehtia tästä kodista. Se oli siellä aina. Hänen ei tarvinnut uhrata mitään sen hoitoon eikä huolehtia sen kunnossa pidosta, ja se oli hänen kumminkin. Hän piti molemmista, talon herrasta ja rouvasta. Hän viihtyi heidän seurassaan paremmin kuin muitten tuttaviensa kanssa.

Mikä oikeastaan oli muuttunut?

Gösta Wickner oli sellainen mies, joka oli tottunut olemaan suora itseään kohtaan. Sitä hän oli nytkin. Hän sanoi itselleen vapaasti ja avoimesti, että jos hän nyt voisi saada vaihtaa, ottaa ystävänsä paikan ja jättää ehken toisinaan hieman sisällyksettömän nuorenmiehenelämän, niin hän ei tahtoisi. Hän oli tässä tapauksessa aivan varma asiastaan. Hän ei tahtoisi ottaa huolekseen mitään velvollisuuksia, jotka häiritsisivät hänen elämäänsä rauhallisessa, säännöllisessä ja jokseenkin hauskassa kulussaan. Hän ei tahtoisi sitä.

Hän näki sen niin selvänä kuin kirjasta ja vieläkin epäselvemmäksi hänelle kävi, mikä oli synnyttänyt hänessä aiheetonta avosydämisyyttä.

Mutta mitä enemmän hän tuumaili, sitä enemmän alkoi hän tuntea epämääräistä rauhattomuutta sielussaan. Ilmestyi jotain tuohon itsekkääseen, kylmään haasteluun, joka ei tyydyttänyt häntä. Oli ehkä koko hänen elämässään jotain, joka ei ollut niinkuin piti olla.

"Vai niin", sanoi Gösta Wickner itsekseen. "Alanko nytkin tuumailemaan elämästä?"

Samassa hän nousi äkkiä ylös, hänen kasvonsa kirkastuivat ja rauhoittuivat ikäänkuin hän olisi päässyt selvyyteen päätöksestään.

"Jos näytelmään ilmenisi jotain herkkätunteisuutta", ajatteli hän, "niin saanhan minä yhdellä eli toisella tekosyyllä katkaista tuttavuuteni molempien kanssa."

Senjälkeen hän otti jälleen Heinen ja luki suurella mielihyvällä

Harzimatkasta kiitetyn rakkausepisodin.

IV

Juuri samaan aikaan, kuin Gösta Wickner istui yksinään huoneessaan itsensä tutkistelemistoimissa, istuivat Bob ja hänen vaimonsa pienessä vierashuoneessa, jonka rauhoittavan siniset huonekalut ja valkoiset uutimet antoivat sille kodikkaan viehkeyden, keskustellen siellä päivän tapahtumista.

"Minusta tuntuu, että Gösta lähti hyvin aikasin", alkoi Bob ja katsoi tutkivasti vaimoaan.

"Sitä minä en tullut ajatelleeksi", vastasi hän aivan rauhallisesti ihmetellen miehensä katsetta enemmän kuin hänen sanojaan.

"Hm!" sanoi Bob.

Mutta hän ajatteli itsekseen ensiksikin: "Olipa hyvä, ettei hän ole mitään huomannut", ja toisekseen: "Kuinka minä menettelisin, jotten vain kertoisi hänelle, mitä tänään olen saanut tietää."

Bob nimittäin ei ollut tottunut salaamaan mitään vaimoltaan ja tällä kertaa painoi häntä tuo salaisuus enemmän kuin tavallisesti. Hän ei voinut istua rauhassa, vaan alkoi kävellä edestakaisin, kuten vilkkaat luonteet tekevät, kun ovat saaneet jotain ajateltavaa. Hänen vaimonsa istui sohvassa kädet helmassaan. Rauhallisena ja pirteänä oli hän tällä hetkellä rauhattoman, pienen miehensä jyrkkä vastakohta, tuon miehen, joka yhtenään seisahtui katselemaan häntä ja hyväilemään hänen poskiaan. Hieman hymyillen, hiljaa hän istui siinä tottuneena miehensä hermostuneeseen käytökseen, ja hänen huulillaan leikkivä hymy ilmaisi, että hän ajatteli jotain erikoista.

"Mitä sinä ajattelet?" kysyi Bob vihdoin.

Hänen vaimonsa ei liikahtanutkaan. Hänen hymynsä tuli vain vieläkin voimakkaammaksi, ikäänkuin levisi yli kasvojen antaen loistetta hänen kirkkaille silmilleen.

"Minä ajattelen kuinka onnelliseksi sinä minut olet tehnytkään", vastasi hän, "ja kuinka ihania nämä päivät ovat olleet."

"Hm!" sanoi Bob jälleen ja jatkoi kävelyään.

Tällä hetkellä koski häneen vaimonsa sanat erikoisesti, melkein tuskaisen kiusaavasti, ja Anna rouva ehken tunsi miehensä äänessä jotain, joka ei ollut sopusoinnussa hänen oman mielialansa kanssa. Sillä kumartuessaan eteenpäin, niin että vaaleat otsakiharat valahtivat hänen puhtaan valkoiselle otsalleen, kysyi hän:

"Mitä sinä ajattelet?" Hän antoi erikoisen äänenpainon sanalle sinä, ikäänkuin hän olisi tiennyt, että hänen miehensä käveli vaan uteluja odotellen.

"Minäkö?" sanoi Bob. "Niin – minä oikeastaan ajattelin Göstaa."

"Vai niin", vastasi Anna rouva. Ja jälleen palasi hymy hänen huulilleen. Tällä kertaa se oli kumminkin kokonaan toisellainen, hymy joka oli samalla kertaa viekas ja lempeä, iloinen ja hieman voitonriemuinen. Kukaan ei voi kuvailla kuinka paljon voi sisältyä sellaiseen pikaiseen, ajattelemattomaan naisen hymyyn.

"Mitä sinä hänestä ajattelet?" jatkoi Anna rouva ja hymyili edelleen.

"Minä en voi sanoa sitä", vastasi Bob. "Se oli jotain, josta me puhuimme päivällä."

"Jotako sinä et saa kertoa minulle?"

"Niin, minä lupasin sen hänelle." Samassa silmänräpäyksessä, kuin Bobilta olivat luiskahtaneet nuo sanat, hän katui. Hän tunsi olevansa kiinni ja tiesi, ettei hän koskaan voi vastustaa vaimonsa uteliaisuutta.

"Älä pyydä minua", sanoi hän jo edeltäpäin, tuntien pelkäävänsä omaa heikkouttaan. "Minä lupasin sen hänelle niin varmasti."

Mutta selvempänä kuin mikään, oli Anna rouvalle se, ettei miehellä saa olla mitään salattavaa vaimoltaan. Hän oli tämän vaatimuksen omistanut elämänperiaatteekseen ja katsoi pelkän viittauksenkin päinvastaiseen suuntaan merkitsevän samaa kuin hänen oman vaikenemiskykynsä halveksumisen. Hän muuttui ylpeäksi, loukatuksi, umpimieliseksi ja hiljaiseksi, ja pyysi Bobia kaikin mokomin pitämään lupauksensa. Tosiaankaan hän ei pitänyt sitä minään lupauksen rikkomisena, jos mies kertoo vaimolleen jotain, josta hän on luvannut olla vaiti. Sillä sellaiset lupaukset eivät saa vaikuttaa miehen ja vaimon välissä. Hän oli sen osottanut hänelle jo satoja kertoja. Mutta, jos hänellä olisi toinen näkökanta, niin olisivat he voineet keskustella muusta.

Siihen Anna rouva vaikeni.

Rehellisyys vaatii nyt tunnustamaan, että jos ei Bob itse olisi niin mielellään tahtonut puhua siitä, olisi hän kyllä saanut pitää sanansa. Mutta koko iltapäivän oli hän sairaana odottanut sitä hetkeä, jolloin hän jäisi yksin Annan kanssa ja saisi kertoa hänelle tuon uutisen, joka tuntui hänestä itsestään niin eriskummalliselta, ettei hän koskaan voisi sitä pitää omana tietonaan. Mitä varten hän olisi hiljaa siitä? Mitä varten hän ei kertoisi sitä? Se tuntui hänestä niin selvältä ja oikealta, että Anna sai sen tietää. Hänenhän täytyikin saada tietää, jottei tietämättömyydessään loukkaisi hänen parasta ystäväänsä.

Ja niin kertoi tämä kunnon Bob, kuinka Gösta Wickner oli tunnustanut rakastaneensa hänen vaimoaan. Bob kertoi asiat sitäpaitse paljon mukaantempaavammin kuin Gösta oli kertonut. Ja hän lopetti kertomuksensa kuvauksella, kuinka ystävä oli ollut liikutettuna, jonka Bob nyt tätä kertoessaan uskoikin. Hänen vaimonsa kuunteli häntä virkkamatta sanaakaan.

Hänen kasvojensa ilmeet muuttuivat uinaileviksi, joka teki ne tyttömäisiksi ja nuoriksi, ja hänen kauniit, siniset silmänsä täyttyivät kyynelillä.

"Tämän jälkeen tulee meidän pitää hänestä monin verroin enemmän kuin ennen", sanoi Bob.

Ja hänen vaimonsa nyökäytti päätään merkitsevästi.

Kädet toistensa vyötäisillä istuivat aviopuolisot pienessä sohvassa ja sydämet vuotivat verta ajatellessaan sitä, että he yhdessä, vaikkakin vasten tahtoaan, olivat saattaneet paraalle ystävälleen niin paljon sydänkipuja. Bob oikein loukkautui, kun hänen vaimonsa sanoi lopulta:

"Mutta etkö usko, että Gösta nyt on jo sen aikoja sitten unohtanut."

Ja Bob kielsi sellaisen mahdollisuudenkin pyhimmillä valoillaan.

V

Seuraavina aikoina tämän tapahtumarikkaan joulupäivän jälkeen puhuivat aviopuolisot, kuten luonnollistakin oli, hyvin usein yhteisestä ystävästään, Gösta Wicknerista. Hän oli, vaikkakin näkymättömänä, aina kolmantena heidän keskusteluissaan ja tällä tavalla vieraili hän melkein enemmän talossa, kuin jos hän olisi tullut jokapäivä päivälliselle.

Erityisenä huolena oli saada selvitetyksi, missä määrin Gösta oli kärsinyt Bobin ja Annan avioliiton vuoksi. Ja tässä oli heillä molemmilla, Annalla ja Bobilla monivuotiset muistot pengottavinaan löytääkseen tukea käsitykselleen, joka päivä päivästä kävi yhä varmemmaksi. He eivät myöskään lyöneet laimin penkoa muistojaan.

Melkein joka päivä, kun Bob tuli kotia, oli hän aina muistanut jonkun uuden pikkupiirteen heidän seurustelustaan, ja hän kertoi sen, niin pian kuin pääsi ovien sisäpuolelle, innolla, joka osoitti, että ystävän kohtalo oli antanut hänelle työtä kirjastossakin. Annalla, aamupäivät yksin kotona istuessa, oli myöskin hyvää aikaa mietiskellä, ja kun Bob kertoi mitä hänen mieleensä taas oli muistunut, voi hän aina tehdä hyviä lisäyksiä, joka osoitti, ettei hänkään ollut unohtanut heidän yhteistä ystäväänsä. Samoin kuin useimmilla vilkkailla naisluonteilla oli Annallakin tavattoman kehittynyt muisti muistamaan kaikkia pikkuseikkoja, jotka olivat yhteydessä hänen oman elämänsä kanssa, ja Bobin ei tarvinnut kuin muistuttaa vain jotain heidän avioliittonsa ajanjaksoa, esimerkiksi sitä kesää, jolloin he asuivat saaristossa tai Georgin syntymäpäivää, jolloin hän täytti kahdeksan vuotta, niin heti voi Anna rouva ruveta kertomaan. Hän täydensi miehensä muistia, kuvaili yksityiskohtaisempia pikkuseikkoja, näki ne kaikki selväpiirteisinä ja vereksinä, joka teki kauvan sitten puolittain unohtuneet tapaukset uudestaan eläviksi ja todellisiksi. Ja hän oli niin kiintynyt itse kertomiseen, että hän toisinaan oli huvitettu siitä ja huvittipa vielä miestäänkin tavalla, joka sai heidät molemmat melkein unohtamaan kuinka kaikki se, mikä nyt heidän mieltään kiinnitti, oli kerrassaan surullista.

Tällä lailla elivät Bob ja Anna koko avioliittoromaninsa uudestaan. He muistelivat sitä aikaa, jolloin he ensin olivat tulleet tuttaviksi. Miten he olivat tietämättään toisiinsa vetäytyneet ja toisiaan kaivanneet. Kuinka ujo ja kummallinen Bob oli ollut ja kuinka hän oli alkanut lopulta kiihkeästi hakkailla niin, että Anna oli pelästynyt ja pelännyt Bobia monta päivää, jolloin Bob oli epävarmuudessaan harhaillut tuntien itsensä onnettomimmaksi ihmiseksi auringon alla. Sitten oli kihlaus julkaistu ja silloin oli tullut se aika, jolloin Anna oli elänyt elämänsä ihanimpia päiviä, mutta jotavastoin Bob oli ajatuksissaan tehnyt hiljaisia huomautuksia, joita hän ei tohtinut ääneensä lausua. He olivat vaieten tehneet kävelyretkiään Humlepuistossa ja tunteneet kevätilman poskiaan hyväilevän, kun he istuivat Brunnsvikenin luona sillä penkillä, jota he omakseen kutsuivat. He jatkoivat romaaniaan häittensä edelliselle sivulle ja menivät yhdessä huonekaluja ostamaan. Sitten tuli hääpäivä iloineen ja loistoineen, sadepisaroita morsiuskruunuun, valkoinen morsiuspuku, morsiuskukat ja loppumattomia tulevaisuuden unelmia. Bob ja Anna tavallaan menivät uudestaan naimisiin, lämpenivät ja punastuivat muistojen vakavista hymyilyistä, matkailivat ensimmäiset vuodet paratiisin huvitarhoissa ja löysivät viimein pikku Georgin, jonka tulo sitäpaitsi ei vähintäkään millään tavalla herättänyt heitä uinailuistaan.

Bob tuli kokonaan liikutetuksi ajatellessaan sitä yötä jolloin Georg syntyi.

"Muistatko sinä sitä?" kysyi hän. "Gösta oli saanut lainata portinavaimen ja tuli kello viisi aamusella ja soitti ovikelloa kysyäkseen kuinka sinä voit. Silloin oli jo kaikki ohi, sinä nukuit kuin lapsi, Georg nukkui pienissä vaunuissaan ja minä olin yksin valveilla. Minä olin aivan liian onnellinen. Silloin raotin minä sänkykamarin ovea ja annoin hänen saada vilahdukselta nähdä poikaa ja sinua. Ja minä muistan, kuinka hänen kätensä vapisivat, kun hän otti minut syliinsä ja toivotti minulle onnea. En koskaan minä ajatellut silloin – minä en koskaan voinut ajatella."

Bob vaikeni kerrassaan hämillään kaikista niistä ajatuksista, jotka pakkautuivat hänen aivoihinsa ja sillävälin Anna jatkoi pehmeällä äänellään:

"Muistatko, hän lähetti jo aamuaikasella minulle vihkon mitä kauneimpia heloruusuja ja nimikorttinsa? Ja nimikorttiin oli kirjoitettu: 'Onnellisimmalle pikkuäidille Göstalta!'"

"Sinä voit hyvin ymmärtää, etten minä ole koskaan hetkeäkään ajatellut – "

Tähän vaikeni myöskin Anna rouva ja punastui hiukan. Ehken vain unohtaakseen itse tämän, jatkoi hän:

"Mutta sehän on kuitenkin paljon mahdollista, että hänen mieltymyksensä oli vain mielikuvitusta ja hän on jo aikoja sitten unohtanut koko asian."

Täten oli riidanaihe löydetty, tuo riidanaihe, johon kaikki sellaiset puhelut ja keskustelut päättyivät. Alinomaan Bob tarmolla puolusti sitä ajatustaan, ettei Gösta Wickner ollut mitään siitä unohtanut. Niin, se ei ollut kaukana, ettei hän tahtonut tehdä ystävää uinailevaksi rakastajaksi, joka palkitsemattomasta rakkaudesta kantoi sydäntuskia hiljaisuudessa, mutta oli liian jalomielinen salliakseen sen häiritä vanhaa ystävyyssuhdettaan.

Tällä tavalla seurasi Gösta Wickner Bobia ja Annaa koko heidän elämänsä, kuten se nyt heille selveni. Hän seurasi heitä siinä tavassa, jolla he tarkastelivat tätä elämää ja näytteli paljon suurempaa osaa heidän keskusteluissaan, kuin koskaan todellisuudessa oli tehnyt. He huomasivat muutamasta pienestä huviretkestä tai muutaman tunnin yhdessä olosta, että hän oli ollut heidän uskollinen ystävänsä koko kihlausajan. Hän oli ollut marsalkkana heidän häissään ja tämä seikka muuttui heidän ajatuksissaan kaikkein merkittävimmäksi tapaukseksi. Että hän ei ollut ollut heidän lapsensa kummina, sai myöskin merkityksensä. Ja mitä kauvemmin he molemmat penkoivat muistojaan, sitä selvemmäksi kävi heille, ettei kukaan ollut seurannut heidän elämäänsä niin uskollisena ystävänä kuin Gösta Wickner.

Mutta kun he tällä tavalla kulkivat taapäin muistoissaan, niin alkoivat itse ne tapaukset, joita he molemmat niin usein muistelivat ja niin hyvin muistivat, huomaamatta muuttaa luonnettaan. Ne saivat suruvoittoisen vivahduksen ja Gösta Wicknerin kohtalon varjo synkkänä valahti niitten yli ja tässä varjossa alkoi aviopuolisoiden silmät muuttua suruisiksi. Ei Bob eikä Anna huomannut, kuinka paljon he molemmat yhdessä kyhäilivät kaskuja. He eivät huomanneet, koska heitä oli kaksi niin hyvää, sydämellistä ja epäluulotonta ihmislasta. Heidän sydämensä oli alkanut sykkiä nopeammassa tahdissa kuin sellaisille ihmisille on terveellistäkään.