Kitabı oku: «Avioliiton ilveily», sayfa 4
VI
Tällainen keskustelu luonnollisestikin sai hyvää aihetta joka kerta, kun Bob ja Anna saivat tavata ystävän talossaan ja se tapahtui sangen usein, joten siinä hauskuudessa ei paljon välikohtia muodostunut. He olisivat saaneet tavata Gösta Wickneria vieläkin useimmin luonaan, jollei hänen olisi tarvinnut juuri tähän aikaan käydä niin tavattoman monissa yhtiökokouksissa ja liikepäivällisillä.
Eräänä päivänä tuli Bob kotia tehtyään yksin pitemmän kävelyretken ja luonnollisestikaan hän ei ollut estänyt siellä ajatuksiaan pyörimästä siinä aineessa, johon hän viime aikoina oli ollut niin kiihkeästi kiintynyt.
Sisälle päästyään näki hän Annan silmät itkusta tulehtuneina ja kysyi kohta syytä siihen. Ihmeekseen hän huomasi vaimonsa käytöksessä omituista vierasta kylmyyttä ja alkoi miettiä oliko hän mahdollisesti itse jollain tavalla loukannut häntä. Bob oli ollut naimisissa yksitoista vuotta ja joskaan hän ei ollut tällä aikaa kehittynyt yleensä eteväksi naissielun tuntijaksi, oli hän kumminkin edes oppinut niin paljon, etteivät naiset toisinaan sallisi miehensä huomata salaisia kyyneleitään, sekä että ystävyys ja huomaavaisuus sellaisissa tapauksissa teki vain pahan pahemmaksi. Hän päätti senvuoksi olla huomaamatta koko seikkaa ja alkoi hillityllä ja hiljaisella äänellä, kuten hän itse luuli, puhua mieliaineestaan:
"Eräs asia, jota minä olen ajatellut, ja joka koskee sitä, mitä me puhuimme Göstasta eilen…"
Mutta kauvemmas hän ei ehtinyt, ennenkuin hänen vaimonsa keskeytti hänen.
"Sinä tekisit minulle suuren palveluksen, jos tahtoisit olla puhumatta
Göstasta", sanoi hän.
Se tuli kuin hyökkäys, sokeasti, kiivaasti ja kovasti. Bob kuuli äänessä jotain omituista. Mutta totta tosiaan hän ei voinut käsittää, mitä se oli.
"Ei saa puhua Göstasta?" kertasi hän. "Mitä sinulla on Göstaa vastaan?"
"Ei kerrassaan mitään. Minä en tahdo vaan puhua hänestä."
"Niin, mutta minkävuoksi?"
"Minusta tuntuu se ikävältä."
Jos Bob ei olisi kysynyt enempi, niin on luultavaa, ettei olisi mitään sen enempää tapahtunutkaan. Hän tunsi kärsivänsä vääryyttä saadessaan soimauksia siitä, että hän muka olisi väsyttänyt vaimonsa asialla, josta hän itse oli ollut vähintään yhtä innostunut kuin hänkin. Sitäpaitsi hän ei sietänyt nähdä vaimoaan kiihtyneenä saamatta heti tietää syytä siihen. Kuitenkin täytyy hänen jatkaa, vaikka se maksaisi hänen henkensä. Ja senvuoksi hän alkoi uudestaan:
"Niin, mutta rakas Anna, sinähän olet itse…"
Samassa silmänräpäyksessä heitti Anna rouva työnsä pois ja hänen kasvonsa vapisivat vihasta.
"Etkö voi antaa minun olla rauhassa!" Hän melkein itki sanat suustaan. "Päivä päivältä, ilta illalta, niin, yöt yöltä sinä puhut vaan Göstasta. Gösta, Gösta ja Gösta. Eikö nyt koko mailmassa ole muuta puhumista kuin Gösta? Sinä teet minut hulluksi ja minä teen sinut hulluksi."
"Mutta sinähän itse olet alkanut…"
"Minäkö? En koskaan! Minä en ole koskaan alkanut puhua hänestä. Etkö se ollut sinä, joka kerroit hänestä aluksi? Ja onko kulunut ainoatakaan päivää, ettet sinä olisi alkanut puhua hänestä? Etkö sinä huomaa itse kuinka minä ja sinä olemme vieraantuneet toisistamme? Nyt sanon minä. Me olemme vieraantuneet toisistamme ja me vieraannumme yhä enemmän päivä päivältä. Missä minä kävelen, seison tai istun, niin minä olen aina näkevinäni Göstan joka nurkassa kuuntelemassa mitä me puhumme ja pakkaantuvan meidän välillemme. Minä inhoan sitä miestä. Minä toivoisin, etten minä olisi koskaan nähnyt häntä."
Mutta nyt Bob suuttui vakavasti.
"Inhoatko sinä Göstaa?" sanoi hän. "Mitä hän on oikeastaan sinulle tehnyt?"
Anna rouva ei kuunnellut kauvemmin, mitä Bob sanoi. Hän syöksyi sellaisen sanatulvan suustaan, josta hänen miehensä ei ymmärtänyt kaikkein katkerinta ja kun sanat uupuivat, alkoi hän itkeä, ikäänkuin hänen sydämensä olisi tahtonut haljeta.
"Jos sinä vaan tahtoisit ymmärtää minua", nyyhkytti hän katkeamatta.
"Jos sinä vaan tahtoisit ymmärtää minua."
Tällä tapaa koetettiin kosketella Bobin hellimpiä tunteita. Sillä ei mikään ollut tärkeämpää hänelle kuin koettaa ymmärtää omaa pientä, kallista vaimoaan, jota hän rakasti enemmän kuin mitään muuta mailmassa. Mutta hyökkäys Göstaa vastaan koski häneenkin kuin terävä piikki ja hän voi vielä tuntea, kuinka se pisti. Sitäpaitsi oli koko tässä kohtauksessa jotain odottamatonta ja epäselvää, ja se sai hänen melkein pelkäämään.
Täydessä kapinassa meni hän huoneeseensa ja hän tuli vielä enemmän raivoihinsa, kun hän sulki oven ja kunniansa vuoksi hän ei silmänräpäykseksikään olisi voinut mennä takaisin hyvittämään Annaa ja kuivaamaan hänen kyyneleitään.
VII
Luonnollisestikin seurasi sovinto tätä mellakkaa ja Bobia hellittiin kokonainen päivä, hyväiltiin ja ihailtiin joka askeleella, jonka hän otti kotonaan. Mutta mitään selvyyttä itse tapauksesta hän ei saanut. Kuitenkin siitä oli se varma seuraus, että keskustelu Gösta Wicknerista tällä aikaa heidän välillään lakkasi ja siitä taas oli seurauksena, että Bob tämän jälkeen ajatteli yksikseen. Etenkin oli eräs ajatus, joka tähän aikaan antoi hänelle työtä. Mistä se tuli, sitä hän ei ymmärtänyt ja hän melkein häpesi tunnustaa sitä itselleen. Bob Flodin nimittäin mietti sitä, jos hänen vaimonsa todellakin – kun hän oli nuori tyttö – oli ollut kerrassaan tietämätön Gösta Wicknerin mieltymyksestä. Bob oli tuntenut tuon ajatuksen ensi kerran sukeltautuvan aivoihinsa jostain niistä lukemattomista keskusteluista, joita hänellä ja vaimollaan oli ollut tuon merkillisen jouluillan jälkeen ja hän häpesi kauheasti itsekseen, kun hän huomasi, että tämä ajatus palasi jälleen ja sai hänet tuumiskelemaan. Hän lupasi itselleen koettaa unohtaa sen, mutta löytyy ajatuksia, joilla on sellainen ominaisuus, ettei niitä voi unohtaa. Ja Bob huomattuaan sen, menetteli vihollisensa suhteen toisella tapaa. Hän ei koskaan voinut alentua jollain tavalla epäilemään vaimoaan. Hän ei aivan yksinkertasesti uskaltanut, tuntiessaan, että silloin menisi koko hänen elämänsä kappaleiksi, niin, ihan pieniksi murusiksi. Bob oli kasvanut yhteen vaimoonsa niin lujasti, että hän yhtä kernaasti, niin, paljon ennemminkin olisi ruvennut epäilemään itseään. Hän huomasi myös pian, että jos Anna todellakin olisi ollut tietoinen sellaisesta ja salasi sen, niin olisi hän sen tehnyt häntä säälien, koska hän alusta asti on tahtonut salata häneltä, Bobilta, koko asian, ja Bob tunsi ihailun sitä enemmän vaimoansa kohtaan kasvavan, mitä enemmän hän ajatteli, että tämä hänen vaikenemisensa varmaankin aiheutui vain hellyydestä häntä itseään kohtaan.
Anna rouva puolestaan mietiskeli paljon niinä pitkinä aamupäivinä, joina hän istui yksin kotona, ja pikku Georg juoksenteli ja leikki salissa silloin kun hän ei ollut koulussa. Hän oli kerrassa ihmeellinen lapsi. Yksinäisyys oli hänen opettanut elämään keskenkehittyneissä mielikuvitteluissaan. Hän leikki olevansa matkoilla, matkusti kauvas vieraille maille äitiä tervehtimään, joka asui siellä kaukana, jonne Georg saapui. Tai hän kierteli markkinakauppiaana. Hänellä oli tuhansia nokkelia kujeita, joko hän leikki rautatietä, höyrylaivaa, raitiovaunuja tai äitiä ja lasta, aina olisi äidin pitänyt olla mukana. Ja he molemmat huvittivat toisiaan oikeen mainiosti. Mutta tähän aikaan Anna rouva istui mietteissään ja senvuoksi hän ei ottanut osaa lapsensa leikkeihin niinkuin ennen. Hän vastasi hajamielisesti, ajatusten työskennellessä toisaalla, tapahtuipa usein, että hän pyysi raitiotiepilettiä vaikka Georg oikeastaan olikin konduktöörinä eli kysyi Georgilta mitä hevonen maksaa, vaikka he pitkät ajat jo olivat leikkineet äitiä ja lasta. Silloin Georg harmistui.
"Sinähän et leikikään", sanoi hän. "Sinä olet vain leikkivänäsi."
Ja lapsi voi jättää tähän hänet yksinään, ottaa kirjan ja alkaa lukea. Silloin palasivat ajatukset jälleen moninkerroin voimakkaampina ja vyörähtivät usein kyyneleetkin Anna rouvan silmiin, ilman että hän itsekään voi sanoa minkävuoksi.
Toisinaan hän melkein olisi toivonut Bobin rupeavan puhumaan kuin ennenkin. Se varmastikin kuohutti hänen mieltään ja tuntui hänestä pahalta. Mutta se oli vieläkin pahempi, vaikka Anna olisi kuinkakin toivonut, niin Bob oli vaan vaiti. Tuon pienen kahakan jälkeen, jolloin Anna oli pyytänyt hänen olemaan puhumatta Gösta Wicknerista, noudatti hän tätä toivomusta kerrassaan kiusallisen tarkasti.
Nyt sensijaan voi tapahtua, että molemmat aviopuolisot istuivat yhdessä, kumpikin työskennellen omissa ajatuksissaan, sanomatta sanaakaan toisilleen. Varsinkin se tapahtui illoin ja silloin kuluivat pitkäveteiset tunnit tyhjinä ja sisällyksettöminä. Bob istui kirjan ääressä ja Anna käsityönsä kanssa. Mutta Bobin ajatukset eivät seuranneet kirjan sanoja ja Annan ajatukset – niin, niillähän oli hyvää aikaa kierrellä omilla teillään. Omilla poluillaan ne liikkuivatkin ja syvä hiljaisuus vielä ikäänkuin pelotti heitä katsomasta tai puhuttelemasta toisiaan.
"Mitä sinä luet?" voi Anna rouva kysyä lopulta.
Ja Bobin täytyi katsoa, mitä hän luki. Sillä useimminkin hän oli sen unohtanut.
"Eikö sinulla ole mitään, jota lukisit ääneen, niinkuin sinä ennen teit?" kysyi Anna.
Bob nousi ylös ja velloi kirjahyllyä.
Mutta hän ei löytänyt mitään sellaista, vaikka hän kuinkakin velloi.
Tuntuipa oikein helpotukselta heille molemmille, kun kello löi salissa ja tuli aika käydä vuoteelle.
Anna rouva huokasi syvään ja Bob kuuli sen. Hän tunsi tukahduttavaa vihaa sydämessään ikäänkuin hänen vaimonsa olisi tehnyt hänelle jotain pahaa. Ja Anna rouva ymmärsi mitä hänen miehensä tunsi, voimatta kumminkaan auttaa häntä.
VIII
Vaarallinen seikka on, kun kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan, joutuvat molemmat pimeässä makaamaan valveilla ajatuksissaan, johtumatta kummallekaan mieleen puhutella toista. Asia muuttuu vieläkin pahemmaksi, kun he molemmat keskenään tietävät toisistaan. Silloin alkavat ne pahat ajatukset työskentelemään.
Nämä pahat ajatukset eivät oikeastaan olekaan mitään ajatuksia. Sillä ne eivät koskaan muodostu sanoiksi. Tunteet ne on, jotka työskentelevät, ja niillä on voimaa, ikäänkuin ne olisivat itsenäisiä vaikuttavia valtijaita. Niillä pienillä, näkymättömillä olennoilla, jotka alituiseen ovat tehneet ihmiselle kepposia, ei ole koskaan suurempaa valtaa kuin silloin kun kaksi kuolevaista, jotka kauvan vaieten vierekkäin ajattelevat katkeraa toisistaan. Toisen tunteet ärsyttävät ja kiihoittavat toisen tunteita. Toisen katkeruus siirtyy toiseen ja lisää katkeruuden moninkertaiseksi sen sielussa. Toisen suuttumus synnytti vihaa toisessa. Vihasta kehittyy vastenmielisyys ja vastenmielisyydestä inho. Vaikka aihe onkin vähäpätöinen, se ei merkitse mitään. Toisinaan näyttää siltä, ikäänkuin onnettomuus olisi sitä suurempi, mitä mitättömämpi sen ulkoinen aihe näyttää olevan.
Sellaisina hetkinä puhuu itse itselleen voimakkaammin kuin sanoin ja mitä silloin on puhuttu, vaikuttaa valtavammin, koska sellaiset sanat kumpuavat suoraan meidän syvimmistä tajuttomista tunteistamme. Toinen sielu voi silloin murtaa toisen sielun kuoliaaksi.
Ja se ei mitään lievennä, jos sellaisena yönä toisen käsi haparoi peitteellä löytääkseen ja puristaakseen toisen kättä. Hän, joka puristaa silloin toisen kättä, ei tee sitä senvuoksi, että hän olisi hellä ja katuen pyytäisi anteeksi. Hän puristaa senvuoksi, että hänen tuskansa ovat niin ylivoimaisia, että hänen täytyy saada tuntea elävän olennon ruumiillista lämpöä, olkoonpa tuo olento vaikka sama, jonka hänen ajatuksensa raivoissaan juuri musersi. Hän, joka sai sellaisen kädenpuristuksen, tietää kyllä sen ja maksaa sen aivan saman salaperäisen tuskan pakoittamana.
Sillä ei mikään ole kolkompaa, synkempää ja enemmän hirvittävämpää kuin hellyys kahden ihmisen väliltä on poiskulumaisillaan ja vaihtuu intohimoon, joka ärsyttää mielettömään taisteluun toisiaan ja itseään vastaan. Tämä ei ehkä koskaan tapahdu niin mieliä järkyttävästi muulloin kuin juuri hiljaisuudessa. Silloin kaksi ihmistä vaieten toisiaan murtaa julmemmin kuin metsänpedot, jotka raivoissaan raatelevat toistensa ruumista.
Ja vieläpä taistelu näyttää kestävän unessakin. Sillä aamun koittaessa jatkavat samat valvovat ajatukset työtään, jotka yöllä alkoivat, ja ajatuksista kehittyy tekoja, jotka vaativat ihmiselämää.
IX
Jos ei moista ihmisten keskuudessa tapahtuisi, luulisin monen yhteentörmäyksen jäävän mahdottomuudeksi. Sillä todellakaan ei voi koskaan sanoa mitä tapahtuu ja toteutuu vain senkautta, että ihmiset ovat tehneet sitä ja sitä toisilleen tai ainoastaan sanoneet toisilleen niin eli näin. Ei Bob eikä Anna voineet myöskään tässä elämänsä käänteessä ymmärtää, mikä oikeastaan vieroitti heitä toisistaan. Bob ei tahtonut tunnustaa edes itselleenkään minkäänlaista hajaannusta tapahtuneen ja jos Anna rouva hieman asiaa ymmärsikin, niin hän ei missään tapauksessa puhunut siitä Bobille.
Olisipa Anna rouva vaan ollut enemmän äiti siinä merkityksessä, kuin muutamat naiset ovat, olisi hänen ollut helpompi osata itse ja samalla johtaa miehensäkin raittiimpaan silmäpiiriin niistä sokkeloista, joissa he molemmat haparoivat. Hän oli kyllä tavallaan äiti ja rakasti kiihkeästi lastaan. Hänen rakkautensa Bobiin oli kokonaan muuttunut ja melkeinpä haihtunutkin. Heille molemmille oli lapsi ollut vaan enemmän ääretön ilonlähde, joka enensi heidän onneaan toistensa seurassa, kuin yksilö ja lapsi, jolle heidän ensisijassa tuli molempien elää. Senvuoksi Anna rouva melkein unohti poikansa, kun tunsi eripuraisuuden hänen ja Bobin välillä kasvavan ja Georg eleli nyt enimmästi koulussa ja lastenkamarissa.
Anna rouva vietti sillä välin aamupäivänsä vierashuoneessaan katsellen väliin akkunasta ulos, josta hän voi eroittaa muutamia puitten latvoja Humlepuistosta. Hän tunsi epämääräistä pelkoa jostain, joka oli juuri tapahtumaisillaan, ja hän ajatteli Bobia. Kun Bob nyt oli poissa, heltyi Annan sydän kokonaan häntä näin ajatellessaan ja oli hyvillään ikäänkuin hän olisi ollut juuri hänet kadottamaisillaan. Tarvittiin vaan niin vähän hänet jälleen voittaakseen. Tarvitsisi vain sanoa muutama sana, ehkäpä yksi sana oikeaan aikaan ja he alkaisivat taas puhua toistensa kanssa kuin ennenkin. Kaikki muuttuisi entiselleen.
Anna rouvan sydän löi kuuluvasti tätä ajatellessaan.
Niin, hän ei voinut mielestään kauvemmin sietää sellaista elämää, jota he nyt elivät. Oli koko jakso pikkuseikkoja heidän välillään. Ennen oli ollut tapana edes kerran ennen päivällistä telefonoida toisilleen. Toisinaan telefonoi Bob ja toisinaan soitti Anna rouva itse. Tässä pienessä keskustelussa kumpainenkin kuvaili toisilleen ikävää yksinäisyyttään ja Anna oli ennen tottunut ikävöimään sitä hetkeä tavallisena aamupäivätapahtumana. Tämä tapa oli viime aikoina itsestään hävinnyt, Juuri tänä päivänä Anna rouva suri sitä, että se oli niin hävinnyt. Hän suri sitä niin voimakkaasti, että hän alkoi ikävöidä ainoastaan saada kuulla Bobin ääntä. Ja tämä ikävä lopultakin voitti hänet.
Anna rouva kuului niihin, joitten ei ole helppo ottaa ensi askelta ja se oli hänelle suuri voitto, kun hän nyt meni telefonin luo ja soitti.
Kaikeksi kummakseen hän kuuli kohta miehensä äänen.
"Kumma kyllä, kun sinä soitit", sanoi Bob. "Minä olisin juuri soittanut sinulle."
Annan sydän lakkasi ilosta hetkeksi sykkimästä. Hän oli ajatellut samaa! Hän odotti henkeään pidättäen.
Sitten tuli jatkoa. Hän ei voinut tulla kotia päivälliselle. Kokonaisia selityksiä, joita Anna ei kuullut.
"Oletko sinä pahoillasi? Miks'et sinä vastaa?"
"Ikävissäni! Eipä ensinkään! Hyvin tyytyväinen."
Koko elämä näytti Anna rouvasta tyhjältä ja sisällyksettömältä, kun hän jälleen ripusti kuulotorven paikalleen ja tuntui melkein kuin Bob kädenkäänteessä olisi pois pyyhkäisty hänen tunne-elämästään ja mailmastaan. Hän meni verkalleen paikalleen vierashuoneen pöydän viereen, kohoutti pikku Georgin vaatteita, jotka odottivat korjaamista. Poika itse istui matolla ja leikki pienillä vaunuillaan. Aurinko heitti akkunasta säteitään hyväillen hänen valkoisenkellertävää, pehmeää tukkaansa, mutta Anna ei tuntenut vähintäkään iloa siinä häntä katsellessaan. Hän tunsi epämääräistä vihaa sielussa, suuttumusta kaikkeen ja kaikkiin sekä ennen muita Bobiin. Näistä tunteista sukeltautui hänen mieleensä omituinen kiusaava ajatus, että hänen omassa elämässään oli jotain epäselvää. Kuinka hän on juuri tähän kotiin tullut vaimoksi ja äidiksi, kuinka se on tapahtunut. Hän muisteli niitä aikoja, jolloin hän vielä oli nuori tyttö ja vapaa; hän toivoi voivansa nähdä mailmaa samassa puoliselvässä, hyväilevässä päivänpaisteessa kuin silloinkin. Mitä varten tuo kaikki on poissa? ajatteli hän. Ja samassa juolahti hänen mieleensä kysymys: Mikä siihen on syynä, että minä juuri nyt sitä ajattelen?
Samassa hän säpsähti, kun telefoni soi jälleen. Hän luuli sitä Bobiksi, joka olisi katunut ja päättänytkin tulla kotia päivälliselle. Se olisi niin hänen tapaistaan. Anna rouva tunsi, jos hän nyt tulisi kotia, olisi se ollut hänelle vielä suurempi pettymys kuin jos hän todellakin olisi poissa. Hän meni vastenmielisesti telefoniin ja sanoi "halloo" sellaisella välinpitämättömällä äänellä, jota hän itsekin ihmetteli.
Hän säikähti kuullessaan iloisen äänen kysyvän: "Onko pikku rouva huonolla tuulella?" Gösta Wickner sieltä puhuikin ja silloin tunsi Anna itsensä oikeen iloiseksi. "Eikös mitä, ei hän ole huonolla tuulella. Vain vähän hermostunut." "Vai niin. Hermostunut vaan." "Voisinko minä saada tulla päivälliselle?" "Kas kuinka kiusallista, ettei Bob ole kotona." Gösta ei ollut kiihkeä, hän kertoi vaan tulevansa jonain toisena päivänä.
Mutta Anna rouva oli saanut päähänpiston, joka näytti antavan hänelle lujuutta. Hän pyysi Göstaa tulemaan päivälliselle, vaikkei Bob ollutkaan kotona. Hän pyysi häntä laverrellen kuinka se olisi hauskaa, jos hän tulisi.
Gösta Wickneriä ei ollut niin vaikeakaan siihen houkutella. Mutta kun Anna rouva nyt ripusti kuulotorvea paikoilleen, niin hänen sydämensä sykki ilosta.
Hän aikoi näyttää Bobille…
X
Itse asiassa ei ollut vähintäkään ihmeellistä, että Gösta Wickner tuli herra ja rouva Flodinin luo päivälliselle, vaikka talon isäntä oli poissa. Olihan se tapahtunut jonkun kerran ennenkin, eikä siinä ollut talonväki paremmin kuin vieraskaan huomannut mitään ihmeteltävää.
Viime aikoina oli sitäpaitsi tapahtunut se kumma, että Anna ja Bob tunsivat itsensä mitä iloisimmiksi niinä päivinä, joina he saivat tavata Gösta Wickneria. Hänen läsnäolonsa näytti karkoittavan ne sairaloiset mielikuvitukset, jotka koskivat heitä itseään ja aviopuolisoiden välit olivat niinä päivinä ennallaan. He muuttuivat luonnollisiksi, sopusointuisiksi ja helliksi toisilleen niinkuin ennenkin. Niin, jopa eräänä iltana kestailtuaan ravintolassa Göstan kanssa Bob pysähytti Annan keskellä katua suudellakseen häntä ja jatkoi senjälkeen matkaansa sanoen samassa sydämellisen iloisena:
"Eihän se mitään ole, Anna. Eihän se ole kerrassaan mitään."
Myöskin vaikutti siihen se seikka, että Gösta Wickner puolestaan oli melkein unohtanut kaikki, mitä hän oli Bobille salaisuutena kertonut nuoruutensa tunteista Anna rouvaan. Sitäkin selvempää oli, ettei Göstalla ollut eikä voinut olla vähintäkään aavistusta ystäviensä murtuneista väleistä. Kerran hän oli sitä seuraavalla viikolla tavannut Bobin yksinään ja silloin hän oli sanonut: "Sinähän muistanet, mitä olet luvannut, etkä kerro vaimollesi?" "Mitä?" sanoi Bob hänelle tavattoman oudolla maltillisuudella. "Niin, luonnollisesti sitä, jonka minä kerroin sinulle jouluna." "En sanaakaan! Minähän olen luvannut", vastasi Bob häikäilemättä. Tämän hetken perästä rauhoittui Gösta Wickner. Sillä kun muuten totuutta rakastava henkilö joskus on pakoitettu valehtelemaan, tekee hän sen niin vakuuttavasti, että ei kukaan voi epäillä.
Senvuoksi Gösta Wickner tunsi itsensä hyvin rauhalliseksi lähtiessään päivälliselle kahden kesken Anna rouvan kanssa ja Anna taas puolestaan olisi mitä vakuuttavimmin kieltänyt, että siinä olisi ollut mitään erityistä, jos sitä olisi kysynyt häneltä. Juuri tänään hän kuitenkin huomasi erikoisen merkitsevää siinä salaisuudessa. Hän tunsi viekoittelevaa ajatuksessa saada vieraita omin päinsä, joista Bob ei tietänyt. Hän nautti vapaudestaan, mitävarten hän ei sitten nauttisi omasta vapaudestaan ja käyttäisi sitä hyväkseen? Anna rouva tunsi aivan erikoisen vapauden halun virtailevan tänään itsessään ja hän nautti täysin siemauksin siitä, että hän oli nyt vain itse oma neuvojansa. Sitäpaitsi ei hän ennen päivällistä ehtinyt juuri ajatella muuta. Ensin oli Georg laitettava siistiksi ja sitten pöytä katettava hienoimmilla pöytäliinoilla ja kauneimmilla astioilla. Ja lopuksi oli Annan laitettava itsensä hienoksi.
Siihen tarvittiin enimmän aikaa. Sillä hän pukeutui itse uuteen, harmajaan, hyvin istuvaan kävelypukuun ja liiviin, jossa oli suuret ja uhkeat napit. Anna rouva ei koskaan nauttinut mielestään muusta niin paljon, kuin uusista puvuistaan. Hän tunsi itsensä niin hienoksi ja yhtä nuoreksi kuin hänen uusi, käyttämätön pukunsakin oli. Kaikki vanha, ikävä ja vähäpätöinen heitettiin pois kuin vanha pukukin, ja hän itse oli kerrassaan nuori ja iloinen, ja hän tunsi elämän hymyilevän itselleen. Hän tunsi ikäänkuin muuttaneensa takaisin omiin neitsyyspäiviinsä, kun hän käveleskeli uneksien ja vuotteli jotain erikoista tapahtuvaksi. Hän sitoi mustalla samettinauhalla metaljongin kaulaansa. Kapea musta samettinauha, joka upposi hieman kuulakan valkeaan ihoon. Metaljongissa oli Bobin valokuva ja Anna rouva oli niin riemastuksissaan, että hän suuteli koristetta ennekuin hän sitoi sen kaulaansa.
Kepein, joustavin askelin meni hän saliin ja siellä seisoi jo Gösta
Wickner myhäillen hänelle.
Anna rouva tunsi kasvojensa punehtuvan vain siitä yllätyksestä, että hän niin äkkiarvaamatta sai nähdä vieraansa. Hän kiiruhti pudistamaan hänen kättään.
"Oletteko jo tullut?"
Hän katsoi mielihyvällä järjestelyjä ympärillään.
"Täällähän on juhla. Ja miten hieno te itse olette!"
Gösta Wickner oli miettinyt syytä siihen kylmään äänen sävyyn, jonka hän kuuli huutavan halloota telefonissa. Hän oli valmistautunut näkemään epäjärjestystä ja sensijaan hän tapasikin täydellisen vastakohtaista. Seuraus siitä oli, että hän itsekin tuli kirkkaalle mielelle kaikesta siitä päivänpaisteesta, joka oli täällä häntä vastassa.
"Minä tahdon olla iloinen tänään", sanoi Anna rouva.
"Olkaa hyvä."
Hän otti vierastaan käsikoukusta ja vei pöydän luo. He nauroivat molemmat, puhuivat pari sanaa Bobista ja istuutuivat.
Siitä tuli iloinen päivällinen, pullo viiniäkin tuotiin pöytään. Kynttilät paloivat kruunussa ja akkunaverhot vedettiin alas. Kun päivällinen loppui, siirtyivät he Bobin huoneeseen, paperossit sytytettiin ja he lavertelivat kuin kaksi iloista lasta.
Kuten sanottu, olivat he ennenkin kahden kesken päivällisellä olleet, joten tapaus ei ollut uusi. Mutta Anna rouva ei ollut koskaan ennen tuntenut olleensa niin hyvällä tuulella kuin tänään. Hän huomasi Bobin häviävän ajatuksistaan sitä enemmän mitä kauvemmin päivällinen kesti ja hänen sydämensä yhä keventyi, kun hän sen huomasi. Ihmeellisesti, ei ensinkään tuskaisesti hän luisui pois hänen sydämeltään ja se sai hänet ajattelemaan, että Gösta ja hän istuivat kodissaan. Se oli heidän kotinsa ja kaikki mitä oli ollut, oli poissa ja unohdettu. Sitä ei ollut koskaan tapahtunut. Koko elämä oli heille ollut vain unta ja nyt he olivat valveilla. Kaikki tuntui hänestä niin keveältä ja ihmeelliseltä, melkein kuin uusi, virkistävä ruumiinlämpö olisi alkanut virtailla koko hänen olennossaan. Hän riemastui tuntiessaan itsensä niin keveäksi ja vapaaksi ja koko hänen pieni olentonsa säteili nuoruutta.
Kun he yhdessä menivät Bobin huoneeseen, oli kaikki tuo niin lumoavasti kutoutunut hänen mielikuviinsa, että Anna rouvan täytyi nauraa ääneensä omille ajatuksilleen.
"Mitä te nauratte", kysyi Gösta Wickner.
Anna oli ajatellut ja ajatuksensa niin kietonut mielikuviinsa, että hän olisi pitänyt aivan asiaan kuuluvana, jos Gösta silloin olisi laskenut kätensä hänen vyötäisilleen ja suudellut häntä kiitokseksi ruuasta. Sitä hän ei luonnollisesti voinut sanoa. Ja senvuoksi hänen silmänsä välkähtelivät monin verroin hilpeämmin, kun hän vastasi:
"Niin, tiedättekös, kun minä katsoin teitä selän takaa, niin te näytitte minusta niin naineelta mieheltä."
Anna rouva tunsi silmänräpäyksen joutuneensa lasiliukkaalle jäälle.
Mutta hän sai samassa kykyä ohjata liikkeitään, joka yllätti hänet itsensäkin, ja äkkinäisellä käänteellä hän muuttui vakavaksi, taputteli
Göstaa olkapäälle ja sanoi:
"Olipa oikeen hyvä, kun tulitte. Minä olin koko päivän niin seuransairas."
Hän hymyili ystävällisesti ja rauhallisesti, mieliala oli jälleen valoisa ja iloinen, joka oli tuskin silmänräpäykseksi äsken häiriytynyt. Gösta Wickner oli mitä paraimmalla tuulella ja alkoi kertoa. Hän kertoi kerrassaan erinomaisesti, ja hänellä oli koko varasto leikillisiä kaskuja ihmisten suhteista muistissaan ja ne vaikuttivat Annaan hyvää. Hän tunsi koko ajan siitä asti levänneensä, kun Gösta tuli. Syy tähän oli aivan yksinkertaisesti siinä, että Gösta Wickner oli kerrassaan Bobin vastakkainen luonne. Täällä ei ollut mitään hermoheikkoutta, ei sitä hentoa hellyyttä, joka aina kerjäsi vastausta. Ei mitään ärtyisää, kiusallisen arkaa, eikä vähintäkään tyytymättömyyttä, joka Bobissa alinomaan väijyi, niin usein kuin hän oli saanut jotain mietittävää. Gösta Wickner sai toisinaan olentoonsa eriskummallista luottamusta herättävää arvokkaisuutta, joka melkein voi vaikuttaa lämmittävästi, vaikka hänen ymmärryksensä oli sitä vähemmin nukuksissa. Voi sanoa, hän oli vahti itselleen. Hän voi olla ystävällinen, jopa osottaa hyvyyttäkin ystävilleen, mutta juuri niin harkiten, että hän tiesi, kuinka paljon hän sanoi ja miten pitkälle hän tahtoi mennä. Alinomaan sai hänestä sen käsityksen, että hän määräsi itse itsestään ja omista suhteistaan. Tämä ehkä alusta alkaen kaikkein enimmän vaikutti sekä kunnioitusta herättävästi että puoleensavetävästi Bobiinkin, ja nyt sai myöskin se Anna rouvan tuntemaan itsensä huvitetuksi hänen seurassaan. Hän tunsi ikäänkuin juovansa voimaa ja sielunrauhaa puhellessaan tuon miehen kanssa, joka oli niin varma itsestään ja jonka tasapainoa ei mikään voinut häiritä.
Ennenkuin Anna rouva huomasi sanojaan, olikin hän alkanut puhua Bobista Göstalle. Se tuli aivan ajattelematta ja hän melkein pelästyi, kun hän oli alkanut. Sillä sellaista ei koskaan ennen tullut kysymykseenkään hänen ja Bobin ystävän kesken. Ylipäätään ei Anna rouva ollut koskaan kenellekään puhunut miehestään tai tunteistaan häneen. Mutta Anna oli nyt tänä iltana sellaisella tuulella, jolloin tuntuu kaikki luonnolliselta ja senvuoksi hän puhui edelleen Bobista juuri senvuoksi, että Gösta hyvin hyvästi tiesi, kuinka paljon hän piti hänestä. Hän varoi taitavasti sellaista, josta olisi voinut huomata, mitä oikeastaan viime aikoina oli heidän välillään tapahtunut. Mutta hän puhui kuitenkin keventääkseen sydäntään uskomalla salaisuutensa Göstalle. Hän kertoi kuinka Bob oli herkkäluonteinen, ja helläsydäminen ja kadotti niin helposti tasapainonsa. Hän kiihtyi pienimmästäkin ja kun hän kerran jostakin tuli kuohuksiin, joutui hän pian pois suunniltaan.
Anna rouva kuvaili yksityisseikkoja. Hän kertoi ne iloisella tavallaan ja lisäsi:
"Ymmärrättehän, miten se voi tulla väsyttäväksi, kun kerran pitää ihmisestä?"
Anna rouva huomasi tätä kertoessaan juuri sanat sanottuaan niin merkillisesti vieläkin enemmän sydämensä kevenevän. Ja mitä iloisemmaksi hän tuli, sitä eloisammasti hän tunsi pitävänsä hänen ja Bobin yhteisestä ystävästä. Hän oli sydämellisesti kiitollinen ja tunsi Göstan ansioksi, että niin paljon painostavaa oli ikäänkuin solunut pois hänen näköpiiristään. Hän näki kaikki niin selvästi tänä iltana. Niin ihmeellisen kirkkaana.
Ja ensi kerran hän tuli selvästi ja rohkeasti ajatelleeksi:
"Miksei hän silloin ymmärtänyt enempi, kun Bob ensi kerran tuli hänen mailmaansa ja melkein heti otti vain hänen sydämensä?"
Anna rouvasta tuntui ihmeelliseltä, ettei hän silloin ollut mitään nähnyt. Joutuin, kirkkaana ja melkein koko mailma seuralaisenaan liukui tuo ajatus hänen aivojensa läpi. Se hävisi päiväpaisteisen ja pilvettömän hymyn viemänä yhtä helposti kuin se oli tullutkin.
Kun Gösta nousi mennäkseen, tuntui Annasta, ettei hän pitkän pitkiin aikoihin ole ollut niin onnellinen, ja nauroi sanoessaan:
"Ajatelkaahan, minä olen Georgin unohtanut kokonaan. Nyt hän on saanut nukkua yksin."
Gösta Wickner meni ja Anna rouva istuutui pianon ääreen. Hän soitti vanhoja kappaleita, joita hän oli silloin soittanut, kun hän vielä oli nuorena tyttönä ja koko elämä hymyillen vietteli häntä. Sävelet olivat saaneet uuden soinnun, jota hän mielestään ei ollut koskaan ennen kuullut. Hän toivoi oppivansa laulamaan, hänestä tuntui, että häneen sittenkin kätkeytyi hitusen lauluääntä, vaikka hän ei koskaan ennen ole sitä aavistanutkaan.
Silloin kuuli Anna rouva miehensä askeleita eteisestä ja lopetti äkkiä soiton nousten pianon äärestä. Tuskaisin tuntein hän ihmetellen huomasi Bobin läsnäolon häiritsevän hänen iloaan.