Kitabı oku: «Avioliiton ilveily», sayfa 7

XVIII

Bob sitävastoin ei taistellut voittaakseen jotain, aivan yksinkertaisesti hän ei enää tuntenut olevan mitään taisteltavana tai voitettavana. Hän liikuskeli kotona näinä päivinä eikä luullut koskaan saavansa lomaansa loppuun kulumaan. Hän olisi tahtonut vapaaehtoisesti astua jälleen virkaansa, jos ei häntä olisi pidättänyt ajatus joutua taas ihmisten kanssa kosketuksiin.

Tähän aikaan tunsi Bob sydämensä kovettuvan ja kaikki, mitä hän oli elämässään rakastanut, vajosi tyhjään välinpitämättömyyteen, ikäänkuin se lopuksi nielisi hänet itsensäkin. Hän eli sen ainoan ajatuksen valtaamana, että hänen vaimonsa oli kavalasti pettänyt hänet, ja että hänen ystävänsä oli ryövännyt häneltä sen ainoan, joka oli hänelle kallein elämässään. Mutta tähän ajatukseen sekaantui toisinaan toinen, jota oli kipeämpi ajatella kuin kaikkia hänen muita onnettomuuksiaan. Bob kuvitteli mielessään nimittäin, että hänessä mahtoi olla jotain erikoista vikaa tai puutteellisuutta, joka häntä vaivasi, koska ihmiset yleensä voivat menetellä noin häntä kohtaan.

Mitä lähimpänä aikana tapahtui hänelle, oli kaikki sellaista, joka nyt tapahtuisi ja joka tapahtui ilman Bobin aiheuttamatta tai estämättä sitä. Matkalaukkuja ja laatikoita sullottiin ja kuljetettiin pois. Tuotiin papereita allekirjoitettaviksi ja oli asianajajan käyntejä. Lyhyesti sanoen koko se koneisto, joka pannaan käyntiin, kun kaksi naimisissa olevaa ihmistä eivät enää voi jatkaa avioelämäänsä. Bob antoi määräyksiä ja valvoi, että ne täytettiin. Hän keskusteli asianajajan kanssa ja allekirjoitti ne paperit, jotka tämä hänelle esitti. Hän teki sen kaikkityyni niin välinpitämättömästi ja hajamielisesti, ikäänkuin koko asia ei oikeastaan liikuttaisi häntä vähääkään, vaan koskisi aivan vierasta. Asianajaja, jolla kumminkin oli kokemusta tällaisista tärkeistä jutuista, katsoi häntä teeskentelemättömällä ihmetyksellä ja huomasi, ettei hän koskaan ollut ollut tekemisissä kummallisemman klientin kanssa.

Molemmat aviopuolisot olivat sopineet, että ero täytyy saada niin pian kuin mahdollista ja Ruotsin lain mukaan, kuten tunnettua, se voi tapahtua vain yhdellä ainoalla tavalla. Tämä menettelytapa on, että toinen asianosaisista selittää itsensä rikokselliseksi ja tuo tuulenpieksäminen, jota tässä käytetään, on ehken pahin siveellisen häpeän aihe, joka varsinkin tulee eronneen naisen osaksi.

Bob oli siinä määrässä surun murtama, että hän oli melkein unohtanut kaikki nuo muodollisuudet. Hän oli kuullut niitä sovellutettavan toisiin, mutta kun se nyt koski häntä itseään, näytti se hänestä äkkiä katsoen ikäänkuin tämä asia olisi vain hänen omansa, johon ei ole kellään oikeutta sekaantua. "Toisen aviopuolisoista täytyy matkustaa ulkomaille", oli asianajaja sanonut, "toisen heistä täytyy kirjoittaa toiselle j.n.e." Bob istui miettien noita sanoja, ikäänkuin hän ei olisi niitä koskaan ennen kuullut. Kysymys on nyt siitä, kuka matkustaa. Bob ajatteli ja ajatteli, hän ei ollut koskaan ennen tuntenut vielä, kuinka syvästi häntä oli loukattu.

"Rouva Flodin olisi halukas matkustamaan, jos te suostutte siihen", sanoi asianajaja.

Bob kuuli hänen sanansa. Ja hän ymmärsi, että häntä pyydettäisiin säästämään vaimoaan ja matkustamaan itse. Vihlova harmin tunne karsi häntä ja hän katsoi asianajajaan kuin viholliseensa.

"Milloin hän matkustaa?" kysyi hän.

"Hän on jo matkustanut", vastasi asianajaja vitkasti.

Bob aavisti, ettei hänen vaimonsa ollut tahtonut pyytää hänen palvelustaan ja että asianajajan kysymys sensijaan oli vaan muotoseikka.

"Eikö ole mitään sen enempää?" kysyi hän kuivasti.

Silloin alkoi asianajaja puhumaan ja tällä kertaa hän puhui kauvan. Bob kuunteli häntä, tuijottaen epämääräisesti hänen ohitsensa avaruuteen.

Lopulta hän keskeytti asianajajan. "Minun poikaniko oleskelisi hänen talossaan?" kysyi hän.

"Se ei koskaan tapahdu."

Asianajaja koetti tehdä vastaväitteitä.

"Rouva Flodin toivoisi, että poika saisi silloin tällöin oleskella hänen kotonaan. Teidän täytyy myöntää, että se on luonnollinen toive. Hänhän on kumminkin hänen äitinsä."

Bob vaikeni, ja tunsi kaiken sappensa kiehuvan vihana hänen sielussaan. "Minä olen kaikki ottanut kantaakseni", ajatteli hän. "Minä olen alistunut hänen vääryyteensä ja minun pitäisi kumminkin tasoittaa hänelle tietä, poisottaa hänen tuskansa ja tehdä hänen elämänsä valoisaksi!"

Niin hän ajatteli. Mutta hän tunsi, ettei tämä ollut olennainen syy hänen kiihtymiseensä. Bob tiesi oikeen hyvin, että jos Anna rouva itse olisi tullut ja pyytänyt saada nähdä lastaan, niin hän olisi itse mennyt hakemaan poikaa ja vienyt hänet hänen syliinsä. Mutta kaikki mitä hänessä löytyi omanarvontuntoa ja vastustuskykyä kiihkeästi vastusti sitä ajatusta, että hänen lapsensa asuisi vieraan miehen katon alla, tuon miehen, jota Bob ei voinut ajatella, ilman ettei veri olisi paksuna kierrellyt hänen sydämensä ympärillä, ja hän näki punasta silmissään.

Hän jätti paperit takaisin ja nousi tuolistaan.

"Minä en kirjoita niihin", sanoi hän.

"Miten te tahdotte minun tekevän?" kysyi asianajaja.

"Rouva Flodin saa itse tulla puhumaan tästä minun kanssani", vastasi

Bob.

"Mutta rouva Flodinhan on matkustanut. Ja te itse olette sanonut, että te ette tahtoisi tavata häntä."

Bob oli sen unohtanut, kuten hän ylipäätään unohti kaikki, mitä oli tehnyt ja sanonut ja mitä näinä päivinä oli tapahtunut.

"Niin kyllä", sanoi hän välinpitämättömästi. "Pyytäkää rouva Flodinin kirjoittamaan. Minä vastaan hänelle."

Asianajaja oli ollut tekemisissä naisten kanssa, jotka pohjattomalla rakkaudella pitivät kiinni uskottomista miehistään. Mutta hän ei ollut nähnyt sellaista miestä, jonka rakkaus uskottomaan vaimoonsa olisi ollut loppumaton. Senvuoksi hänen oli vaikea muodostaa todellista käsitystään tuohon äkkinäiseen vastenmielisyyteen suostua toiveeseen, joka asianajajan näkökannalta tuntui aivan luonnolliselta. Ja asianajaja ei voinut toisin arvostella, kuin että tämä äkkinäinen kovuus oli kerrassaan selittämätöntä miehessä, joka ennen oli vain osoittanut sellaista hyvyyttä ja myöntyväisyyttä, joka tuntui lakimiehestä aivan liialliselta. Mutta hän sai sen käsityksen, että hän voittaisi paraiten olemalla rauhallinen ja senvuoksi jätti hän hyvästi sillä lupauksella, että hän kirjoittaisi Anna rouvalle.

"Onko teillä muuten terveisiä, jotka te tahtoisitte minun perille saattaa?" kysyi asianajaja ennenkuin meni.

"Ei", vastasi Bob kylmästi.

Tämä keskustelu tuli Bobille voimakkaaksi rauhattomuuden lähteeksi ja se antoi osittain hänen ajatuksilleen aivan uuden suunnan. Siitä asti, kun hänen vaimonsa oli hänet jättänyt, oli hänellä ollut se käsitys, että kaikki, muutamia muotoseikkoja lukuunottamatta, oli katkaistu heidän välillään. Se, joka oli ollut kerran, oli kuollut ja haudattu. Poissa, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Bob oli tuntenut, että hänelle olisi vain tärkeä voida unohtaa se, osautuakseen kerran jälleen omalle tielleen, jolta hän nyt näytti harhautuneen, ikäänkuin hän olisi kadottanut omat jälkensä keskellä yötä sysipimeässä metsässä. Hän huomasi nyt äkkiä kulumattoman siteen hänen ja vaimonsa välillä, joka kiinnitti heitä toisiinsa lujemmin kuin inhimillinen laki koskaan voi sitoa. Hän voi puolustaa oikeuttaan ja erottaa äidin lapsesta. Kasvattaa hänet siihen luuloon, että äiti oli kuollut, hoitaa tätä lasta, kunnes se on kasvanut, tulla sen isäksi ja ystäväksi. Hän ei voisi koskaan kuluttaa pois sielustaan sitä sidettä, jolla tämä poika sitoi hänet häneen, jonka olemassaolon hän toivoi nyt voivansa hivuttaa pois sydämestään. Ei koskaan hän voisi tämä lapsi vierellään päästä niin pitkälle, että hän todella voisi unohtaa. Vaikka hän työskentelisi veriin asti itsensä kanssa, hän ei voisi koskaan leikata poikki sitä jännettä, joka sitoi hänen menneisyytensä nykyisyyteen ja tulevaisuuteen. Kaikki, mikä oli ollut hänen onneansa, ja joka oli tahrattu ja liattu eikä koskaan voisi tulla puhtaaksi, kaikki tuo oli imeytyvä koko elinajaksi hänen jäseniinsä kuin Nessuspaita, joka polttaisi lihan luihin asti eikä voisi repiä pois sitä ilman ettei ruumiin osia seuraisi mukana.

"Tämä on helvetillistä", ajatteli Bob, kun epätoivo kasvoi hänen sielussaan. "Tämä on helvetillistä, ja minun täytyy kantaa tätä sydämelläni niin kauvan kuin hengitän."

Sillä niin lujasti on ihmisten kohtalot sidottu toisiinsa, että mitä toinen on sanonut tai tehnyt toiselle eli ajatellut toisesta, se ei koskaan voi hävitä. Se voidaan vain uhrata ja sovittaa. Mutta sitä ei koskaan voida painaa unholaan, ei koskaan niin kauvan kuin ajatus elää ja ihmiselämää vielä löytyy tässä mailmassa. Se piilee meidän kohtaloissamme meidän tietämättämme. Se murtautuu esiin silloin kuin emme aavistakaan. Se on hiljaa ja kasvaa sielujen luoksepääsemättömissä kätköissä, ja ilveilee meidän lapsellisille kokeillemme koettaa nostaa päätämme ja sanoa olevamme vapaita ihmisiä. Rakkaus, onni, niin, eipä itse surukaan vastusta tätä salaperäistä voimaa, joka meidän omien ja muiden tekojen tuloksena kytkee kohtalomme niittenkin kohtaloon, joitten pelkkä olemassaolokin jo kiduttaa meitä enimmän.

Bob ei ollut koskaan tätä ymmärtänyt ennenkuin nyt ja siksi hän kuljeskeli kuin koditon huoneesta huoneeseen tyhjässä huvilassaan. Hän meni salista makuuhuoneeseensa ja työhuoneesta ulos eteiseen. Kun sisällä tuli ahtaaksi hänelle, meni hän ulos ja hän voi tuntikausia kävellä lyhyellä tiellä, joka vei laiturilta huvilaan. Illalla pimeässäkin hän käveli siellä mieluummin. Sillä hän luuli kaikkien sivumennen tarkastelevan häntä ja säälittelevän hänen kohtaloaan. Siitä tuli hänelle omituinen nautinto tuntea itsensä yksinäiseksi. Ja yön tultua hän meni huoneeseensa, heittäytyi vuoteelleen, mutt'ei voinut nukkua. Hänestä tuntui seinätkin huokailevan ja hän oli kuulevinaan keveitä naisen askelia makuuhuoneesta. Hereillään hän lojui ja kuunteli tätä eikä tiennyt ketään ystävää, jolle hän olisi voinut viheliäisyyttään uskoa.

Oli vain yksi paikka, jossa hän ei käynyt ja se oli lapsen huone. Bob ei aivan yksinkertaisesti voinut käydä siellä, jossa lapsi muistuttaisi hänelle hänestä, jota hän juuri taistellen tahtoi unohtaa. Olipa hetkiä, joina Bob tunsi vihaavansa tuota lasta senvuoksi, ettei se ollut hänen yksin.

Kaikkea tätä Bob ajatteli ja tunsi, ainoastaan odottaessaan kirjettä vaimoltaan. Se, että hänellä ja Anna rouvalla vielä voi olla jotain sanottavaa toisilleen, se oli Bobille nyt hirmuista, joka riisti öiden unen ja päivien rauhan. Kesken kaikkea, kuin myrskynä ajatuksissaan hän näki edessään tuon kirjeen, kirjoitettu käsialalla, jonka hän tunsi niin hyvin ja jota hän oli kerran veri kuohuksissa ja sydän lämminnä lukenut. Mitähän hän nyt kirjoittanee, ja kuinka hän itse olisi iloinen sitä lukiessaan?

Kuin salamana välähti Bobissa ajatus: Ehkäpä hän ei kirjoittaisikaan! Ja Bob ei taas ymmärtänyt itseään. Sillä hän huomasi pelkoa siinä ajatuksessa. Hän toivoi siis, että hän kirjoittaisi. Hän toivoi sitä.

Niin kiersivät Bobin ajatukset edes ja takaisin, alinomaan palaten samaan aineeseen ja eräänä päivänä otti hän postilaatikosta laiturilla kirjeen, jota hän oli niin kiihkeästi odottanut. Kirjekuori oli neliömäinen ja valkea, osoite oli kirjoitettu suurella, varmalla käsialalla.

Kun kirje oli nyt hänen kädessään, niin huomasi Bob ihmeekseen katselevansa sitä kerrassaan toisellaisella tyyneydellä kuin mitä hän oli tuntenut, kun hän sitä ainoastaan odotti. Se tuntui hänestä melkein luonnolliselta ja itse todellisuus sai tuttavallisen leiman, joka vaikutti melkein rauhoittavasti hänen mieleensä.

Bob pisti kumminkin kirjeen taskuunsa ja käveli kauvan edestakaisin laiturin ja huvilan välillä ennenkuin meni huoneeseensa avatakseen sen.

XIX

Köpenhaminassa Elokuussa.

Rakas Bob!

Minä en tiedä, jos sinä pidät siitä, että minä kutsun sinua näin. Mutta minä teen sen kumminkin senvuoksi, että minä tunnen niin, ja minä en voi koskaan tuntea toisin. Minä olen niin yksinäinen täällä, Bob, ja minä kysyn itseltäni toisinaan, mikä minut vei pois sinun luotasi.

Minä en tiedä sitä ja minä en löydä syytä siihen. Sitten minä olen alkanut luulla, ettei se ollut mitään, joka vei minut pois sinun luotasi ja erotti minut kaikesta siitä, joka oli meille molemmille kallista, lämmintä ja valoisaa. Minä itse menin pois sieltä ja siksi minä menin, että minä sain olla liian paljon yksinäisyydessä kotona pitkinä aamupäivinäni ja ajatella vain itseäni.

Tunnetko sinä niin hyvin minua, Bob, että sinä voit ymmärtää kuinka vaarallista se oli minulle harhailla yksinäisyydessä kotona ja ajatella vaan itseäni? Minä olen kuullut ihmisten sanovan, että he tahtovat päästä yksinäisyyteen ajatellakseen itseään, ja minä olen aina ihmetellyt, että he voivat silloin lisätä tekevänsä sen päästäkseen selvyyteen itsestään. Jos minä ajattelen liian paljon, niin silloin hämärtyy minulta kaikki, mitä minä olen tiennyt eli luullut tietäväni itsestäni, ja minä en löydä itseäni ennenkuin minä saan tilaisuutta toimia. Sen minä tiedän nyt ja olen ehkä aina tiennyt.

Kun minä elin hiljaista jokapäiväistä elämääni ja toinen ajatus otti toista kädestä, yhdistyi meidän koko elämämme kauniiksi yhtenäisyydeksi – ymmärrätkö sinä, Bob, mitä minä nyt tarkoitan? Voitko sinä ymmärtää? – silloin minä en koskaan ajatellut muuta kuin sinua ja Georgia. Minä toivoisin, että sinä, Bob, voit uskoa, kun minä nyt sanon sen. Miksi minä muuten sanoisin nyt sellaista? Mutta kaikki muuttui, kun viha pääsi meidän elämäämme. Tietämättäsi sinä, Bob, minua kiihoitit. Jokapäivä sinä puhuit minulle hänestä, hänestä, jota minä en ollut koskaan ennen vähääkään ajatellut. Joka sana, jonka sinä sanoit minulle, syöpyi minun sieluuni ja vainosi minua yksinäisyydessä ollessani. Oi! Oi, kuinka minä ponnistelin! Minä pyysin sinua vaikenemaan siitä, joka hivutti rikki minun itsenäisyyttäni, niin usein kuin minä jäin yksin. Minä tiedän kyllä, etten minä sanonut sitä sinulle lempeästi ja rauhallisesti. Minä olisin tahtonut sen niin tehdä, Bob. Usko sinä myöskin, että minä olisin tahtonut. Minä annoin sen purkautua kiivaasti kiukkusina sanoina. Ja kumminkin minun sieluni huutaen kysyi koko ajan: Mahtaneeko hän ymmärtää sitä, mitä minä tahdoin sanoa hänelle! Jospa hän ymmärtäisi sen – kumminkin! Ja kun sinä et ymmärtänyt, Bob, kun sinä vetäydyit erilleen minusta ja etkä puhunut edelleen minun kanssani niinkuin ennen, kun minä näin läsnäoloni kiusaavan sinua ja ymmärsin sinun kulkevan mietiskellen omalla tahollasi samoin kuin minäkin tein omalla suunnallani – silloin minun sieluni synkkeni ja minä muutuin vaiteliaaksi. Ja silloin minä yksinäisyydessäni haudoin mielessäni, Bob, kuinka minä voisin tehdä sinulle jotain oikeen pahaa.

Minä tein sitä, kun minun ajatukseni olivat sekavina enkä tiennyt, mitä tahtoisin tai mihin menisin. Minä tein sitä luullessani, että sinä jollain kummallisella tavalla olit pettänyt minua. Sinä hymyilet ehkä tätä lukiessasi ja sinä hymyilet tuota katkeraa ja ilkeää hymyäsi, jonka minä viimeisenä muistan sinun ilmeissäsi nähneeni leikkivän. Ja minä tiedän niin hyvin, ettet sinä ole koskaan edes ajatuksissasikaan tahtonut pettää minua. Minä toivoisin, että sinä olisit tahtonut tehdä sen, niin minun vääryyteni olisi pienempi ja minä en tuomitsisi itseäni niin syvästi kuin nyt teen, mutta jota minä en voi sanoissa lausua.

Mutta kuitenkin minä tunsin itseni petetyksi, ehkä sinä et ollut pettänyt minua, vaan minut oli petetty sinun kauttasi. Minä olin pettynyt toiveessani, jonka sinä olisit aina voinut minulle lahjoittaa, nimittäin elämänilo minut oli pettänyt. Tiedätkö sinä sitä, Bob, että minä rakastuin sinuun enimmän juuri senvuoksi, että sinua seurasi ilo mukanasi missä sinä vaan liikuitkin. Minä tarvitsin sitä, Bob, minä tarvitsin sitä. Sillä minä olen raskasmielisempi kuin sinä. Se ei unohdu niin helposti, se ei unohdu koskaan. Minä en voi koskaan sanoa suurinta osaa siitä, mitä ajattelen ja kaikki tulee niin raskaaksi, kun täytyy kantaa sielussaan sitä, josta ei koskaan voi puhua.

Silloin minä kohtasin tielläni sinut, Bob, ja minusta tuntui siitä hetkestä asti mailma olevan täynnä auringonpaistetta, jolloin minä sinut näin. Sinä otit kaikki mikä tuli ja kaikki mikä oli, niin keveästi, ikäänkuin sinä olisit ollut kyllin voimakas kantamaan satojen taakkoja ja minä niin iloiten antauduin sinulle senvuoksi, että sinä voit kantaa minua ja ettei minun tarvinnut tuntea mitään kaikesta siitä, joka oli raskasta ja pahaa.

Sitten tuli tuo, jota minä en tiedä mitä se oli, ja muutti sinut. Minä näin sinut toisena kuin olin ajatellut, ja minun sieluni sulkeutui itseensä ja minä aloin näkemään sinua toisilla silmillä.

Muistatko sinä, Bob, meidän ensimäistä keskusteluamme kihloissa ollessamme? Muistatko sinä sitä? Minä en muista mistä me puhuimme. Mutta minä muistan sinun äkkiä muuttuneen sellaiseksi, jollaisena minä en koskaan ollut sinua ennen nähnyt ja sinä sanoit minulle, ettei sinun luonteesi aina ollut sellainen, jollaisena sinä mailmalle ennen näyttäydyit. Sitä sanoessasi sinä näytit niin kummallisen synkältä ja rukoilevalta. Ja minä muistan vaan pelästyneeni. "Älä sano sitä, Bob", sanoin minä. "Älä sano sitä! Minä en voi sietää ihmisen olevan raskasmielisenä. Sinä et tiedä kuinka kipeästi se koskee minuun, kun sinä sanot niin. Ole aina iloinen ja hyvä ja koko meidän elämämme muodostuu iloksi. Lupaa se minulle!" Sinä muistat kyllä, että minä sanoin sinulle niin ja minä muistan sinun pitkän aikaa vaieten istuneen. Mitä sinä ajattelit silloin, Bob? Minä olisin usein tahtonut kysyä sitä sinulta. Mutta minä en ole koskaan voinut. Ollessamme onnellisia minä en voinut sitä tehdä. Ja kun onnettomuus tuli, me emme puhuneet koskaan toistemme kanssa muutoin kuin vihassa. Mutta minä muistan pelkoni siitä hetkestä saakka ja minusta tuntuu nyt, että se oli alkua siihen, joka nyt vei minut pois sinun luotasi. Ja mitä sinä ajattelit vaietessasi, Bob, tiedätkö sinä, mitä se oli? Sinä luulit sen olleen vain tyttömäisen päähänpiston ja sinä rakastit minun nuoruuttani, minua itseäni ja sinä et tahtonut uskoa minun sillä tarkoittavan vakavaa. Mutta sitä se oli, Bob. Sitä se oli. Sinä et aavistakaan, kuinka vakavaa se oli.

Tätä ajatellessani minun mieleni vieläkin heltyy. Ja silloin minusta tuntuu niin ihmeelliseltä, kuinka minä joskus olen voinut hautoa mielessäni aikeita tehdä sinulle pahaa. Se tuntuu niin ihmeelliseltä ja hämärältä, vaikka minä tiedän sen olleen yhteydessä sen kanssa, joka sitten tuli.

Mutta se yö – viimeinen kamala yö, jolloin minä kerroin sinulle kaikki, silloin minä olisin suonut sinun ymmärtävän, Bob, kuinka rajatonta epätoivoa minä silloin tunsin, minä olin niin epätoivoinen, ettet sinä voi koskaan tulla tuntemaan sellaista. Ja minä olin epätoivoinen senvuoksi, että minä tiesin tehneeni sellaista, jota ei voida koskaan jälleen hyvittää. Minä en ollut ajatellut puhua silloin sinun kanssasi, vaan minä tein sen senvuoksi, että minun epätoivoni kävi ylivoimaiseksi ja voitti minut. Minä puhuin toivoen, että sinä olisit sanonut yhdenkään lohduttavan sanan minulle. Ja tuo lohdutus, jota minä odotin, oli siinä toiveessani saada nähdä ja tuntea, että se oli helpoitus sinulle päästä minusta.

Mutta juuri se, ettet sinä voinut tuntea niin, tekee minun vääryyteni niin suureksi, etten minä koskaan voi pyytää sinua unohtamaan sitä. Mutta minä pyydän sinua muistamaan vain, että minun vääryyteni on suurempi erästä toista kohtaan. On eräs toinen, joka vielä on pieni ja hento, mutta joka on jo kyllin suuri voidakseen ihmetellä. Hän ihmettelee, miksi hänen äitinsä meni pois hänen luotaan vieraan luo ja jätti hänet yksin. Ja kukaan ei voi vastata hänen kysymykseensä. Senvuoksi hän oppii aikasin tuntemaan itsensä vieraaksi häntä kohtaan, joka on hänen äitinsä ja kumminkaan ei saa olla sitä, jota hän tahtoisi. Hän ajattelee häntä ihmetyksellä ensin ja myöhemmin katkeruudella.

Minä en uskalla ajatella mahdollisuutta, että hän kerran voisi unohtaa ja ymmärtäisi, että hänen äitinsä jätti hänet silloin, kun hän vielä oli pieni. Jos hän olisi sinunlaisesi, Bob, voisi hän ehkä sen unohtaa. Mutta hän ei ole sinunlaisesi, vaan minun luonteiseni. Ja senvuoksi minä voin nähdä hänen suuret siniset silmänsä ja hänen pienet hienot kätensä ja koko hänen hennon ruumiinsa, ja muistaa, kuinka hän kerran sairaana ollessaan sanoi minulle: "Kiitos sinulle, joka et koskaan koske kovasti minuun."

Nyt minä olen koskenut kovasti häneen, Bob, kovemmin kuin kukaan vieras olisi tehnyt ja senvuoksi minä pelkään hänen kerran vihaavan minua, minä pelkään niin, että minä voin herätä hänet unissa nähdessäni. —

Mitä minä sanoisin enempi sinulle, Bob? Pitääkö minun rukoilla sinulta, ettet sinä kieltäisi minua pientä aikaa vuodessa hoitamasta lastani. Pitäisikö minun vielä enemmän nöyrtyä? Toivotko sinä sitä, niin sano tahtosi minulle ja minä täytän sen.

Minä olen sanonut sinulle kaikki, mitä minä voin sanoa ja enemmänkin. Ja minä en ole onnellinen, Bob. Ehk'en minä voi siksi koskaan tullakaan. Mutta jos se olisi mahdollista, mahtaneeko sitten, jos sinä ja minä tulemme vanhoiksi ja tapaamme sitten. Silloin on niin paljon tapahtunut ja niin paljon muuttunut toisin. Silloin ehkä sinulla on seurassasi täysikasvuinen poika, joka on hämillään, mutta kumminkin hieman – vain hyvin hieman – iloissaan saadessaan nähdä minua sellaisena kuin minä silloin saatan olla. Ja silloin voi tapahtua, että sinä itsekin voit hymyillä raskasmielisesti, mutta kumminkin hyvää hymyä ja ehken sellaisella ilmeellä, jonka sinä saat ajatellessasi kaikkea mennyttä pahaa ikäänkuin unena.

On niin paljon, niin paljon, jota minä en nyt voi sinulle sanoa, mutta jonka minä silloin uskon ehkä selvenevän. Voipa tapahtua, että sinä voit ilman kovin suurta katkeruutta silloin tavata

Häntä, joka kerran oli sinun vaimosi.