Kitabı oku: «Avioliiton ilveily», sayfa 8

XX

Ekuddenissa Elokuussa.

Paras Anna!

Minä valehtelisin sanoessani sinun kirjeesi tehneen minuun sen vaikutuksen, jota sinä todenmukaisesti olet siinä tarkoittanut. Minä olen neuvotonna, mitä minä vastaisin sinulle. Sillä minä en tahtoisi loukata sinua ja minä en voi vastata kirjettäsi sellaisella sävyllä, jota sinä olet käyttänyt minua kohtaan ja joka – mitäpä minä kieltäisin sitä? – toisinaan on liikuttanut minuakin, mutta toisinaan herättänyt katkeruutta minussa.

Sinä kerrot, kuinka sinä olet ollut iloinen, ja mikä sinut on riistänyt pois minun luotani, ja se voi ehkä kerran olla hyödyksikin, että sinä olet sen tehnyt. Minä en ymmärrä sitä. Sillä minulle on kaikki, mikä on tapahtunut, vielä jotain, jota minä en voi yrittääkään selvittää itselleni, vielä vähemmin katsoa sitä rauhallisesti. Senvuoksi minä olen kysynyt itseltäni, miksi sinä olet tätä kirjoittanut. Ja minulle on juolahtanut mieleeni ajatus, joka ehkä on kummallinen, ehkä aivan vääräkin. Minä en voi kumminkaan päästä siitä ajatuksesta vapaaksi, että sinä olet kirjoittanut niin paljon itsestäsi, vähemmän senvuoksi, että sinulla olisi ollut tarve kertoa kaikki itsestäsi minulle, kuin senvuoksi, että sinä luulit sillä tavalla voivasi vaikuttaa minun tunteisiini. Kun ihmisen hellimmät tunteet kerran saa liikkeeseen, niin muuttuu hän paremmin taipuvaisemmaksi ja jolloin tulokseksi saavuttaa helpommin toiveensa. Sinä olet hetken aikaa unohtanut, että sinä olit äiti. Että sinä nyt olet sen muistanut, on vain paljon luonnollisempaa kuin edellinen unohtuksesi. Sinä tahdot saada edes jonkinlaista oikeutta lapseesi ja sitä minä en tahdo sinulta kieltääkään. Siihen minä en anna myöntymystäni sinun vuoksesi, vaan ainoastaan oman itseni vuoksi. Senvuoksi, ettet sinä voisi oikeudella sanoa mitään pahaa minusta. Silloin sinä olet kumminkin voittanut, mitä sinä kirjeessäsi tarkoitit ja mitä sinä sanoit, ei siis ollut turhaan sanottu. Mutta minä liitän ehdon tähän lupaukseeni ja tämä on minun horjumaton ehtoni. Sinä et näytä ajatelleen, että tässä asiassa on myös kolmaskin, jonka ajatusta täytyy myöskin kysyä ja tämä on meidän poikamme, jolla, niin pieni kuin hän vielä onkin, kuitenkin on oikeus saada kieltää tai myöntää, kun se koskee hänen joutumistaan vieraiden luo. Minä otaksun hänen ensi kerralla vastaavan ehdottomasti myöntäen tähän kysymykseen. Mutta minä en ole varma, että aina tulee suhde olemaan sellainen. Mutta, jos minun poikani tahtoo tavata äitiään, niin minä lupaan, etten minä koskaan tahdo estää häntä siitä.

Ehkä sinusta tuntuu kaikki mitä minä olen tässä sanonut, hyvin epäluuloiselta, jota sinä et ole odottanut tapaavasi minussa. Mahdollisesti minä olen tullut epäluuloiseksi ja sen seurauksena nurjamieliseksi. Mutta minä tiedän myöskin olleeni hyvin lyhyen ajan tämän ominaisuuden uhrina. Minä olen muuttunut epäluuloiseksi samalla kertaa, kun se nainen, jota minä olin rakastanut enemmän kuin mitään muuta, sanoi minulle, ettei mikään, johon minä uskoin, ollut muuta kuin tyhjyyttä ja valhevaloa. Silloin minä tulin epäluuloiseksi – jos minä nyt todella olenkin sitä. Ja sinua minä saan kiittää siitä – sinua ja erästä toista. Sinulle minä myöskin tarjoan ensimäiset hedelmät siitä, mitä sinä itse olet luonut.

Minä voisin lopettaa tähän. Sillä miksikäpä minä sanoisin sinulle enempi? Tiedänköhän minä itsekään miksikä minä sen teen? Ja onkohan se ensinkään todenmukaista, että sinä välittäisit paljon muusta minun kirjeessäni kuin siitä, jossa sinä saat nähdä, etten minä tahdo vastustaa sinun toivettasi? Minä en tiedä sitä enkä myöskään voi saada sitä tietää. Mutta sinä olet kertonut niin paljon itsestäsi, että minä myöskin voin saada halun kertoa jotain itsestäni. Ja joskaan minun sanani eivät sinua liikuta, niin olenhan minä kumminkin sanonut, mitä minä tahdoin sanoa. Sanottavani tulee suorastaan kerrankin sanotuksi ja se täytyy sanoa, ei vieläkään sinun vuoksesi, vaan minun itseni vuoksi.

Myrskynä riehuu minussa nyt hillitsemätön viha tätä kertoessani. Ja minä en voi olla niin jalomielinen kuin sinä. Minä nimittäin en voi syyttää itseäni. Sinulle on helppoa olla jalomielinen. Sillä sinä olet polkenut minut jalkoihisi ja tätä tietä sinä olet saavuttamaisillasi uuden onnesi, joka ehkä on paljon suurempi kuin se, jonka minä olen kerran voinut tarjota. Se antaa sinulle voimaa, jota ei ole minulla. Minulla on muuta, joka on köyhempää, mutta ehkä yhtä valtavaa. Se on yksinäisyyteni ja siitä ja siinä minä nyt kirjoitan. Minä en kirjoita syytelläkseni, vaan puolustaakseni itseäni. Ja eikö se ole ihmeellistä, että minä – joka voisin syyttää muita, jos tahtoisin – sensijaan tunnen tätä halua – että sinä ja minä näyttelemme toisiamme vastaan nyt, kuten ehkä ainakin, aivan kerrassaan vastakkaisia osia?

Kun minä ensi kerran tapasin sinut, Anna, silloin minä en varmastikaan ollut se mies, joksi sinä kirjeessäsi olet tahtonut minut tehdä. Minä ajattelin niin vähän omia ajatuksiani, minä olin niin heikko sielultani ja minä toivoin niin äärettömän vähän. Minä kuuluin siihen sukuun, jonka korviin oli lakkaamatta laulettu elämän mitätöntä arvoa ja elämän epäilyksen ainoaa varmuutta, jolle ihminen voi rakentaa. Voiko ajatellakaan mitään mitättömämpää? Onko mahdollista keksiä mitättömämpää, joka synnyttäisi heikompaa sukua? Minulle ei sopinut sellainen laulu, sillä minulta puuttui itseluottamusta ja uskoa. Mutta tuo laulu jäi minun korviini ja myrkytti minut. Se herätti minussa mietiskelyä ja sairaaloisia ajatuksia minun aivoissani. Se teki minusta yksinäisen ihmisen, joka yksinäisyydessään harhaili ja pelkäsi itse elämääkin.

Mutta siinä veressä oli myöskin toisia ominaisuuksia, joka virtaili minun suonissani. Ja ne kiihoittivat minun sydäntäni ilon, onnen ja elämänrakkauden ikävästä voimakkaasti sykkimään. Yksin ollessani ja muutamina harvoina, suurina juhlahetkinäni voi tuo toinen veri voittaa minussa sairaloisuuteni ja silloin minun sieluni puhtaasti juhli itsenäisyydessään. Silloin murtautui esiin se, joka voi herättää sinussa harhaluulon, että minun lakkaamatta olisi pitänyt kantaa sinua, "pilvien tuolla puolla, taivaan sinessä."

Sitä sinä etseit minusta. Minun olisi pitänyt antaa, antaa ja antaa. Mutta kun minä kerran väsyin. Oi, Anna. Minä sanon sinun laillasi: sinä et voi ymmärtää!

Minä voin kertoa sinulle, sinä et ole ensimäinen, joka et ole ymmärtänyt. Minun joutuessani ihmisten seuraan, jotka minä tunsin vapaiksi, kohosi minun ummehtunut, pelästynyt ja voitettu iloisuuteni nautinnonhalun äärimmäistenkin vaatimusten yli, ja pahahenki oli pakoon ajettu. No hyvä! Minä olen kerran ollut nuoruudenystävieni kanssa samassa ristiriidassa, jossa minä nyt kuulen kauvan olleeni sinun kanssasi. Tiedätkö, Anna, mitä minä tein? Minä sanoin heille aivan yksinkertaisesti eräänä päivänä, etten minä ollut sellainen mies, miksi he minua luulivat. Minä sanoin sen heille sellaisessa tilaisuudessa, jolloin heidän täytyi kuulla minua. Minä sanoin sen niin, että minun ympäristöni vaikeni. Ja minun sanani olivat armeliaisuuden rukous, jota ei kukaan, ei kukaan voi aavistaa, kuinka syvältä ne tulivat minun sielustani. Tiedätkö, minkälainen oli seuraus? Niin, kun minä eräänä päivänä uskalsin esiintyä sellaisena, jollaiseksi he sitovasti käsityksissään olivat minut pakoittaneet, niin eräs heistä löi minua olkapäähän ja sanoi: "Maljasi, Bob! Nyt minä taas tunnen sinut. Nyt sinä olet oma itsesi." Ja tahdotko tietää enemmän? Minä en ole koskaan tavannut näitä ystäviä, sillä minä en ole voinut tehdä sitä. Vain yhden niistä minä olen tavannut. Se oli hän, joka lausui nämät sanat, joka silloin oli yleisen mielipiteen ilmaus. Ja hän, joka sanoi nämät sanat, oli tuo, jonka nimeä ei saa enää koskaan lausua minun talossani.

Tämä kaikki kuuluu ihmeelliseltä sinun korvissasi, ja minä ymmärrän, että sen täytyy tehdä niin. Minähän en tiedä itsekään, missä yhteydessä tämä on kaiken sen kanssa, joka on pirstonut minun elämäni. Ja kumminkin siinä on jotain, joka ilmaisee, että juuri tästä kohdasta pitäisi elämäni vararikkoa alkaa selvittämään, jos joku, joka voisi, tahtoisi selvityksen ottaa vaivakseen. Tuon jonkun pitäisi siinä tapauksessa olla enemmän jumalaa kuin ihmistä.

Mutta ajattele, Anna, kuinka sinun sanasi silloin liikuttaisi minua sillä näyttämöllä, jota sinä kirjeessäsi muistelet. Kuinka sinä tulitkaan muistaneeksi juuri tätä tapausta? Kuinka se on mahdollista, että juuri ne sanat, jotka sinä silloin sanoit, voivat jäädä yhtä hyvin sinun muistiisi kuin minunkin. Sinä pyysit minua aina olemaan iloinen. Sinä sanoit iloni olevan sen, jota sinä rakastit minussa. Sinä kerrot huomanneesi minun alakuloisuuteni ja koetit tavallasi selittää minun vaikenemistani.

Minä myöskin muistan sen hetken, Anna, ja minä muistan sen sellaisella voimalla, jolla muistelee ainoastaan niitä hetkiä, joina tietämättään ratkaisee oman kohtalonsa. Sinä muutuit äkkiä minulle vieraaksi ihmiseksi, jolla ei ollut muuta yhteistä minun kanssani, kuin että sinä olit tehnyt minulle tuon suuren vaatimuksen, ja minä tiesin, etten minä sitä voi koskaan täyttää. Minussa puhui kovasti voimakas ja valtava ääni: "Mene, mene, mene! Repäise itsesi ajoissa irti!" Mutta minä en voinut mennä. Minä en voinut reväistä itseäni irti. Minä istuin kuin tuoliin sidottuna, ja minä ajattelin ajatuksia, jotka koettivat saada ääntä hiljaisuuteen. Mutta se ei onnistunut. Ajatukset seurasivat minua kotiini saakka ja minä makasin valveilla sen yön ja ajattelin, kuinka minä voisin sanoa sinulle, että minun ja sinun välillä täytyy kaikki olla lopussa.

Minä nukuin aamupuolella ja heräsin siihen tunteeseen, etten minä voinut tehdä muuten kuin yhdellä tavalla ja minun kohtaloni pakoitti minua ottamaan kaikki sellaisenaan senvuoksi, että minä tiesin rakastavani sinua. Minä en puhunut tästä koskaan sinun kanssasi ja kun elämä sitten kantoi meitä eteenpäin voimakkailla laineillaan, silloin minä uskoin, ettei minun epäröimiseni ole ollut muuta kuin onton ja hyödyttömän mielikuvituksen sikiö.

Nyt minä tiedän, ettei se ollut niin. Minä tiedän, että minun olisi pitänyt voida jättää sinut, ja tuo ääni, jota minä en totellut, tahtoi minun omaa parastani. Minä olen varma, että sinä myöskin olet tuntenut samantapaista. Sillä sinäkin silloin epäilit, josko se rakkaus, jota sinulle tarjottiin, voi sulostaa sinun elämääsi. Sitä minä en tiedä, mikset sinä totellut sitä viittausta, jonka sinä sait ystävällisiltä voimiltasi. Me emme ole koskaan puhuneet tästä ja nyt se on minulle myöskin yhdentekevää saada tietää enemmän kuin tiedän. Niin paljon minä tiedän nimittäin, että minua houkuteltiin unohtamaan se varotus, joka puhui minussa, senvuoksi, että sinun puhuessasi oli sinun kasvosi niin sanomattoman uinailevat ja surulliset. Minusta tuntui, tapahtunee mitä tapahtuneekin, sinä et koskaan voisi kuitenkaan kohdata miestä, joka voisi kohdella sinua niin äärettömällä hellyydellä, ja minä toivoin vuosien tasoittavan tietä sinun sielullesi minun sieluuni. Tästä me olemme taistelleet ja tuossa taistelussa et ole voittanut sinä enkä minä.

Mutta nyt, katsellessani kaikkea mennyttä, tuntuu minusta kaiken täytyneen pakosta tapahtua niinkuin se on tapahtunut. Sillä kukaan ei jää rankaisematta, joka ottaa hartioilleen sellaista, joka kohoo hänen omien voimiensa yli, ei edes, jos hän kantaa toivetta, joka avaa näkömatkan, joka on meidän käsitysrajojemme ulkopuolella. Ei kukaan tee sitä, ilman ettei hänen paras tarkoituksensa muuttuisi hänen vihollisekseen, joka kostaa sitä julmemmin, mitä nurjempi ja oikeudettomampi hänen rangaistuksensa on. Ja minä olen, tahtoessani olla rehellinen, tiennyt, mitä minä tein. Minä olen käyttäytynyt sinua kohtaan niinkuin minä olisin käyttäytynyt tuota toista kohtaan, jonka nimeä minä kiroon. Minä olen kätkenyt, mitä minä en koskaan unohda pois ja kätkenyt sydämeeni jotain, joka ei koskaan haihdu sieltä.

Tämä on minun hyvästini sinulle ja sinusta se voi tuntua kovalta. Se on sellainen kuin sinäkin olet sanonut minulle ja minä tunnen, etten minä voi elää, jos'en minä saa sanoa sinulle, mikä minua nyt häpeällä maahan luhistaa. Minä häpeän, Anna, minä häpeän itseäni. Ja minä häpeän senvuoksi, että minulla on ollut silmät, joilla minun piti voida nähdä ja en kumminkaan ole nähnyt. Ja minä olen niin heikko, etten minä ehkä nytkään olisi sanonut sinulle, mitä minä nyt sanon, jos minä todella vakavasti voisin ajatella, että nämä köyhät sanat edes voisivat häiritä sitä elämää, joka odottaa sinua ja jossa minulla ei ole vähintäkään osaa. Senvuoksi näissä sanoissa ei ole edes kostoakaan. Epätoivoa se vain on, josta minun ehkä pitäisi olla ylpeämpi näyttäessäni sitä sinulle tai antaessani sinun edes aavistaakaan sitä.

Bob.

XXI

Kun Bob oli lähettänyt tämän kirjeensä, luuli hän ensin, että tulisi katumaan sitä. Hän huomasi itse sen liian katkeraksi ja kovaksi, ei senvuoksi, että hän ajatteli niin, vaan antaessaan hänen, jota katkeruus ja kovuus koski, tuntea nuo ajatukset. Mutta päivät menivät ja katumus, jota hän kerran oli odottanut ja pelännyt, ei tahtonut tullakaan. Se oli hänen mietiskelyissään, mutta ei tunkeutunut syvemmälle. Päinvastoin Bob tunsi melkein helpotusta tietäessään, että hänen vaimonsa oli lukenut tuon kirjeen. Hän oli iloinen siitä, ettei hän ollut antanut saamansa kirjeen hellän sävyn vallata itseään. Siinä oli kostoa ja se kohotti hänen itsetuntoaan. Hän oli näyttänyt säilyttävänsä teot muistossaan ja eikä antanut viettelevien sanojen pettää itseään, vaikkakin ne olivat lämmittäneet hänen sydäntään.

Mutta se ei ollut kumminkaan se ajatus, että hän oli esiintynyt niin kovasti, joka Bobia sisäisesti lohdutti. Mitä hän eloisimmin tunsi, oli se onni, että hän oli antanut oman luonteensa puhua eikä ollut pelännyt kohdata toista omana itsenään. Tämä oli Bobille hyvin tavatonta ja senvuoksi hän tunsi jotain vapauttavaa tunnetta, joka ehkä oli alkua siihen, että hän edes voi jälleen herätä surustaan.

Oli myöskin toinen seikka, jonka tämä kirjeenvaihto aiheutti ja se oli, että Bob alkoi aivan uudella tavalla mieltyä poikaansa.

Alussa, yksin jouduttuaan hän oli tuskin huomannut tuota pientä poikaa, joka istui joka ruoka-aika pöydässä hänen vieressään. Kun hän alkoi huomaamaan hänen läsnäoloaan, tapahtuipa eräänä päivänä, että pikku Georg kysyi äitiä. Isä ja hän istuivat tavallisesti hiljaa, kumpainenkin vaipuneena omiin ajatuksiinsa eikä kumpikaan heistä viekotellut toista ajatuksistaan.

Silloin kysyi Georg äkkiä, kääntyen isään päin:

"Miks'ei äiti tule kotia?"

Tässä kummastutti Bobia se, ettei tämä kysymys ollut tullut ennen. Yli viikon oli nimittäin Anna rouva ollut poissa, yli viikon oli siis Bob myöskin kulkenut ajatuksissaan, jotka olivat estäneet häntä näkemästä mailmaa ulkopuolella itseään, ja yhtä kauan oli poika odottanut ennenkuin hän teki tämän kysymyksensä.

Bob kiihtyi tätä ajatellessaan ja vastasi lapseen katsomatta:

"Äiti on matkoilla."

Mutta hän ajatteli itsekseen:

"Ymmärtääkö poika tai eikö hän ymmärrä ja mitä minä vastaan hänelle, jos hän kysyy enemmän?"

Mutta pikku Georg ei kysynytkään enempi. Lopetettuaan syöntinsä tuli hän kiittämään ruvasta isälle. Sitten otti hän lakkinsa ja juoksi pihalle leikkimään. Bob seisoi katsellen häntä eteisen ikkunasta. Hän näki pojan asettuvan aidan viereen ja kuuli hänen viheltävän. Hetken perästä pistäytyi esiin toinen pojan pää hänen vierestään ja sitten katsoivat he molemmat metsään, jossa heillä oli salainen paikka, piilo tuntemattomille kalleuksille ja rauhallinen nurkka, jossa ei kukaan isoista häirinnyt heidän leikkejään.

Bob teki tästä sen johtopäätöksen, ettei Georg mietiskellytkään äidin poissaoloa, ja hän huomasi sen aivan luonnolliseksi, ettei lapsi voinut ymmärtää sitä, mitä oli tapahtunut vanhempien kesken. Pojan kysymys oli vain johtunut satunnaisesta uteliaisuudesta ja Bob tunsi salaista tyydytystä siinä ajatuksessaan, ettei lapsi näyttänyt surevan äitiään.

Seuraavan päivän aamuna istui taas isä ja poika kahden kesken aamiaisella ja Bob tunsi tällä kertaa hiljaisuuden vaivaan itseään, joka vallitsi heidän välillään. Niin usein kuin sai siihen tilaisuuden, heitti hän poikaan rauhattoman, tutkivan katseensa. Mutta hän ei huomannut muuta kuin Georgin olevan vain toimessa tyydyttääkseen ruokahaluaan ja sattumalta olevan kiintyneenä juustosiivuun, joka peitti koko hänen voileipänsä.

Silloin kääntyi poika äkkiä isäänpäin ja kysyi aivan kuin jatkona eiliseen keskusteluun:

"Missäs Gösta setä nyt on?"

"Miksi sinä sitä kysyt?" kysyi Bob.

"Siksi, että hän oli aina ennen täällä, kun sinä olit poissa", vastasi poika.

Sekavina kierähtivät Bobin sielussa mitä ristiriitaisimmat tunteet. Hän joi kahvinsa ja kokonaan unohtaen lapsen läsnäolon nousi pöydästä ja alkoi ajatuksissaan kävellä edestakaisin lattialla. Hän oli katkeroitunut ajatellessaan, että oli saanut kuulla lapsen suusta sanat "Gösta setä", hänessä herätti suurinta kummastusta se, että lapsi oli nyt alkanut uudestaan kysellä, joka osittain osoitti hänen tyytymättömyyttään ensimäiseen tiedusteluun saamaansa vastaukseen, osittain, että hän jatkoi ajatuksiaan yksinäisyydessään ja ilmeisesti kulki miettien mitä oli tapahtunut. Siitä oli siis muodostunut arvoitus, jossa lapsen ajatukset ponnistelivat voidakseen sen itsekseen ratkaista. Bob tunsi noissa ajatuksissa jotain aivan uutta, joka ei ollut koskaan juolahtanut hänen mieleensäkään. Se oli hänelle niin uutta, ettei hän tullut ajatelleeksi poikaa itseään, hän kulki vain miettien kaikkea sitä kuin problemia, joka tähän asti oli hänelle ollut aivan tuntematon ja hän tunsi olevansa kerrassaan kykenemätön tekemään tai sanomaan mitään tässä asiassa. "Jospa Anna olisi täällä", ajatteli hän, "hän voisi ehkä puhua pojan kanssa." Samassa silmänräpäyksessä kuin tämä ajatus oli herännyt hänessä suututti Bobia sen täydellinen mahdottomuus ja hän seisahtui neuvotonna kesken kävelyään.

Silloin solui hänen katseensa poikaan, joka vielä istui paikallaan pöydässä, ja hänet valtasi omituinen katumuksen tunne, että hän rauhattomana lapsen vuoksi unohti itse lapsen. Hän tunsi itsensä omituisen kömpelöksi ja hätääntyneeksi, huomasi olevansa pakoitettu sanomaan jotain, mutta hän koetti etsiä sellaista selitystä, joka olisi sopiva sanoa lapselle. Silloin huomasi hän äkkiä, että pojalla, joka istui koko ajan katsellen alas lautastaan, oli kyyneleet silmissä. Se teki Bobiin kovin kummallisen vaikutuksen. Se sai hänet unohtamaan kaikki mitä oli ajatellut ja miettimättä sitä, mitä hän sanoisi tai ei sanoisi meni hän pojan luo, taputteli vapisevalla kädellään tätä päähän ja sanoi itkunsekaisella äänellä ne sanat, mitkä itsestään syöksähtivät hänen huuliltaan:

"Onko sinulla ikävä äitiä."

Näytti siltä kuin poika olisi kauvan hillinnyt itseään. Sillä hän lyhistyi kokoon ikäänkuin hänen ei olisi kauvemmin tarvinnut pitää itseään suorana ja purskahti samassa itkuun. Se oli lapsen vilpitöntä, katkeraa itkua, ilman ajateltua teeskentelyä ja itsensä hillitsemistä.

"Kyllä", sanoi hän nyyhkyttäen.

Silloin otti Bob pojan luokseen ja alkoi puhua rauhoittaakseen häntä.

"Miks'et sinä sitä sitten ole ennemmin sanonut?" sanoi hän.

"Minä en ole tohtinut", nyyhkytti poika.

"Miks'ei?"

"Minä näin, että sinä olit niin vihassa äidille."

"Näitkö sinä? Kuinka sinä voit sitä nähdä?"

"Minä näin, kun äiti oli kotona. Ja kun hän oli poissa, minä ymmärsin, että hänen vuokseen sinä näytit aina niin vihaselta."

"Näytinkö minä vihaselta?" kysyi Bob.

"Kyllä", vastasi poika. "Minusta näytti siltä."

Silloin otti Bob poikansa polvelleen ja suuteli häntä kunnes sai kyyneleet kuivamaan ja kysyi sitten häneltä:

"Onko äiti sanonut sinulle mitään?"

"Ei", vastasi poika.

Hän näytti miettivältä ja Bob ei voinut olla tyytyväinen vastauksen äänen sävyyn.

"Ajattelepas", sanoi hän. "Eikö hän ole jotain sanonut sinulle?"

Georg katsoi miettivästi ylös ja koetti rehellisesti selvitellä ajatuksiaan.

"Kyllä", sanoi hän lopulta. "Hän tuli minun luokseni viime aamuna, kun hän oli kotona, ja herätti minut."

"Mitä hän silloin sanoi?" kysyi Bob niin rauhallisesti kuin hänelle oli mahdollista. Mutta hänessä heräsi epäilystä, että hänen vaimonsa olisi turmellut lapsen tunteet häntä itseään kohtaan, ikäänkuin salaa viekkaasti varastanut hänen oman lapsensa.

Poika mietti taas ja sanoi verkalleen:

"Äiti sanoi matkustavansa kauvas pois ja etten minä saisi nähdä häntä isoon aikaan. Hän pyysi sitten, etten minä koskaan unohtaisi häntä ja että minä olisin hyvä isälle."

Kun Georg oli suurella vaivalla sanonut nämä sanat, alkoi hän itkeä taas niin katkerasti ikäänkuin hänen sydämensä tahtoisi haljeta ja Bob istui kauvan hiljaa. Hän piteli pientä kättä omassa kädessään kuunnellen kuinka tuo raju itku vaikeni ja hiljeni.

"Kuulehan nyt, minun suuri poikani", sanoi hän. Ja hänen äänensä vapisi, kun hän alkoi. "Tee niinkuin sinun äitisi on sanonut. Älä koskaan unohda häntä. Ja jos sinä tahdot puhua hänestä minun kanssani, niin sinä saat puhua niin paljon kuin tahdot. Mutta eräästä toisesta minä en soisi sinun puhuvan, hänestä, jota sinä äsken kutsuit Gösta sedäksi. Sinä et saa myöskään nimittää häntä niin, ei edes, jos sinä tapaisitkin hänet. Sinun äitisi on nyt matkustanut pois ja hän ei tule enää tänne kotia takaisin. Mutta kun me muutamme syksyllä kotia kaupunkiin, saat sinä käydä tervehtimässä häntä milloin vain sinä itse tahdot."

Puhuessaan tunsi Bob ikäänkuin hän olisi jollain salaisella tavalla solminut hänen ja lapsen välille siteen, joka oli ollut rikkirevittynä ja hänestä tuntui, että nyt tunsivat hän ja poika toisensa. He olivat tulleet tutuiksi kuin kaksi ihmistä, jotka kohdattuaan luottamuksella kohta puhuvat toistensa kanssa. Näytti ikäänkuin Georg myöskin olisi tuntenut samaa. Sillä hänen katseensa oli nyt kaihoista vapaa, kun hän käänsi sen isään. Hän näytti vain ihmettelevältä, ikäänkuin koko hänen mailmansa olisi vaihtunut uudeksi.

"Meneekö äiti naimisiin hänen… kanssa, josta minä en saisi puhua?" kysyi hän punastuen.

"Kyllä", sanoi Bob tukehtuneella äänellä ja käänsi itsensä poispäin.

Hän ei tiennyt kuinka se oli mahdollista, että hän voi puhua noin lapsen kanssa, mutta hän tunsi olevansa oikealla tiellä ja oli onnellinen siitä, että hän oli voinut puhua.

"Eikö äiti ole sitten kauvemmin minun äitini?" kysyi lapsi.

Bob ei hymyillyt vastatessaan:

"Kyllä hän on. Hän on aina sinun äitisi. Mutta hän ei ole kauvemmin minun vaimoni. Voitko sinä sitä ymmärtää?"

Hän näki kaksi suurta, miettivää lapsensilmää katsovan kasvoihinsa ja kuuli pojan sanovan "kyllä", ikäänkuin pyytäen varmuutta jostakin, jota hän itse näytti voivan aavistaa. Sitten tunsi hän kaksi hentoa käsivartta kaulassaan, tunsi pojan huulten painautuvan poskelleen ja kuuli hänen kuiskaavan Bobille aivan uudella sävyllä:

"Miten sinä olet hyvä minulle, isä!"

Uuden, heräävän elämän aalto virkistävästi huuhdellen vieri Bobin sielun läpi, ja laskiessaan poikansa polviltaan näki hän hänet ystävänään, jonka hän oli juuri voittanut, vertaisenaan, uskottunaan tuon pienen ihmisen, joka oli isompi kuin kukaan voi aavistaa.